Sinne meni!

Hermostuneen huonosti nukutun yön jälkeen kauan odotettu 28.4. aamu viimein koitti. Opinnäytteen deadline. Siispä siirryin konsalle, tulostin tekeleeni ja kansioin sen. Melkoinen määrä paperia. Lähetin nettilomakkeella kopion kirjastoon ja sähköpostitse ohjaajalle sekä täyttelin lupalappuja sähköistä julkaisemista varten. Lopuksi pyydystin ohjaajan ja luovutin paperikopiot eteenpäin. Ja siinäpä se. Viimeinkin mokoma tekele on poissa käsistäni. Saas nähdä, mitä tarkastajat siitä ajattelevat.

Suunnatonta vapauttani ihmetellen palailin kotiin, missä onnistuneen palautuksen kunniaksi kulutin AOK-kokouksesta ylijääneet sushiainekset. Ei kyllä tullut yhtä hyvää kuin silloin, tai sitten vain seurassa kokkaamisen ja syömisen hauskuus saa ruoan maistumaan paremmalta. Olin juuri ehtinyt syödä, kun piti lähteä ulos isin ja veljien kanssa – ja sitten tietenkin mentiin syömään Cantina Westiin. Ääh. Eihän siellä voinut syömättäkään olla, joten olipas kohtalaisen ruokaisa ilta kaiken kaikkiaan. Huh huh.

Kotona olisi pitänyt lukea saksankokeeseen tai itse asiassa tehdä kyseisen kokeen kotiin jaettu kielioppiosuus, mutta en vaan kertakaikkiaan kyennyt. Juurihan minä palautin opinnäytteen, ei minulta nyt voida vaatia tämmöiseen keskittymistä! Paitsi että vaaditaan, mutta eiköhän se jotenkin läpi mene, ja arvostelukin on vain hyväksytty/hylätty-asteikolla.

Päättäjäistunnelmia

Lauantaina hilauduin Luukin kesäsiirtolaan/ leirikeskukseen/kurssikeskukseen - nimien moninaisuus sai minut kuvittelemaan, että paikkoja on useampi, mutta samaan ne kaikki viittaavat. Ihme kyllä löysin perille melko vähällä harhailulla. Siellä oli jo kovasti populaa ja kaikenmoista puuhaa meneillään. Itse istuinkin hetken ihmettelemässä, mitähän oikeastaan paikalla tein. Hetkisen kuluttua alkoivat ihmiset kuitenkin proppautua, ja kuuden jälkeen saatiin käyntiin ToTo-kampanjan päättäjäisbilepeli, Disco Remix. Pelasin vaihteeksi wanhaa (n. 1000 v.) feeniksmummohahmoani Tiiaa, ja oli kyllä nostalgista. Yksi ehdottomasti hilpeimmistä hahmoistani ikinä. Epämääräiseen ajan ja paikan rajat hämärtävään bileulottuvuuteen sijoitettu hengailupeli oli juuri sellainen kuin pitikin, eli oli hauskaa ja rentoa. Kestokin oli sopivan lyhyt.

Minilarpin jälkeen jatkettiin bileilyä myöhään yöhön, ohjelmassa juomisen lisäksi makkaranpaistoa, saunomista, lautapelailua (johon en tosin osallistunut), liikaa karkkia, ja tietysti kovasti menneiden pelien muistelua ja tulevien hypettämistä (kaikki ovat näköjään menossa Kasvottomiin, minä en taida päästä, kun työvuorot eivät vieläkään ole selvillä, joten en uskalla ilmoittautua mihinkään). Yritin kovasti tapella nukahtamista vastaan, kun ilta sai yhtäkkiä ikävän dramaattisen käänteen. Pääsimme todistamaan liian läheltä, miten pahaa jälkeä järven pohjassa lymyävä terävä asia tekee siihen törmänneelle ihmiselle, sekä ihmettelemään, kuinka tehokkaasti ja taitavasti toimivia ensiaputaitoisia juhlijoiden seasta löytyi. Ahdistaa ajatella, että vaikka olen muodollisen pätevä eli EA1:n tehnyt, en minä kyllä olisi osannut. Tuli sellainen olo, että pitäisi oikeasti opetella enemmän ensiaputaitoja. Olisi hyvä osata auttaa. Olla oikeasti hyödyllinen. Ambulanssin kiidätettyä haavoittuneen paikalta päädyinkin hyödyllisesti auttamaan Sannaa valtavan astiavuoren tiskaamisessa. Sen jälkeen oli edes jotakin toivoa nukahtamisen onnistumisesta.

Sunnuntaina siivoiltiin lisää ja jo ennen puoltapäivää poistuttiin Luukista. Perkkaalla istahdin lattialle pähkäämään, mitä pitäisi tehdä. Olo oli jokseenkin pöhnäinen, mutta opinnäytteen palautuspäivä alkoi jo olla ovella. Valuin siis Laaksolahteen syömään ja jälleen kerran hyväksikäyttämään sikäläistä tulostinta. Nyt on sitten värilliset Stadian logot kannessa ja tiivistelmissä. Printtailtuani olisin voinut vielä hioa varsinaista tekstiä lisää. Sen sijaan jämähdin sohvalle useammaksi tunniksi katsomaan telkkarista kaikkea tyhmää. Pläh.

Pilkunviilausta

Suuri osa päivästä meni opinnäytteen oikoluvun parissa. Oikeinkirjoitusosaamiseni on häiritsevän reikäistä, joten piti ottaa selvää tärkeistä asioista. Opin muun muassa vasta nyt, että on olemassa kaksi eri mittaista ajatusviivaa, mutta onneksi on sama, kumpaa käyttää. Siinäpä sitten vaihtelin väliviivoja oikean mittaisiksi ja muuta yhtä tärkeää. Aina löytyy jotain, mitä voisi vielä muuttaa, aina voisi sanoa selkeämmin, paremmin, voisihan sitä kirjoittaa vielä lisääkin, ja... Noh. Illalla testasin vielä, että työn erillisten palasten liittäminen yhdeksi pdf:ksi onnistuu, ja jätin sen tauolle. Sunnuntaina voi vielä vähän katsoa, ennen kuin tulostaa koko tekeleen. Mutta onpa omituista: voinko minä nyt sitten oikeasti tehdä mitä ikinä haluan vapaalla ajallani, kun tämä on valmis? Ilman että tarvitsee kärsiä huonoa omaa tuntoa siitä, että teen jotain muuta kuin opinnäytettä? Ei voi tajuta.

Päivään sisältyi myös kiipeilyä, tällä kertaa kevät/kesän ensimmäistä kertaa Nuuksiossa. Pidän ehdottomasti Nuuksion terävästä sormensyöjägraniitista enemmän kuin Rollareiden pahuksen liukkaasta gneissistä, Nuuksiossa sentään voi laittaa jalkansa melkein mihin vaan ja siinäpä pysyvät. Ei kyllä osaaminen häkellyttänyt, mutta oli ihan mukavaa. Kiva kun kesä tulee.

Melkein valmista

Aamupäivän aikana sain kirjoitettua opinnäytteen viimeisenkin luvun. Hämmästyttävän hämmentävää. Nyt olisi vielä paljon korjattavaa. Lähdin alusta tarkistuslukemaan koko hommaa, ja jumituin tähän työhön niin, että tuli suunnaton kiire syödä ja ehtiä ajoissa töihin.

Töissä oli harvinaisen helppo päivä: sain seurakseni uudelta kurssilta ensi viikolla valmistuvan ihmisen, joka siis oli läpäissyt inssinsä ja nyt ajoi viimeisiä harjoitteluja vanhemman kuljettajan kanssa ennen itsenäisen ajelun aloittamista. Käytännössä siis istuskelin koko päivän kakkoskuskin paikalla ja höpisin satunnaisia. Yhden kierroksen ajoin itse. Mikäs siinä, nopeammin se aika noin kului, kun oli koko ajan juttuseuraa.

Edistystä

Päivä oli opinnäytetyöpainotteinen: aamulla kirjoittelua kotona, välissä ruokaa konsalla ja keskustelua puuttuvista opinnoista tutor-opettaan kanssa, sen jälkeen lisää kirjoittelua konsan tietokoneluokassa. Vielä siinä vaiheessa, kun olin muka lopettanut kirjoittamisen, kuulin kahvion pöydässä kavereilta asioita, joiden takia oli pakko vähän muuttaa tekstiä. Nähtävästi Stadian sellistien opetustyyli on jotenkin ylikilttiä. Viulistien mielestä oli nimittäin ihan tavallista, että opettaja ensin soittaa liioitellen malliksi "nyt sä soitat näin" ja sitten perään nätisti "näin sun pitäisi soittaa", kun aineistossani tällaista ei esiintynyt ollenkaan, enkä ainakaan itse koe kovin usein tällaista menetelmää käyttäväni.

Illalla olivat YS:n vapputreenit. Olen menossa vappukeikalle ekaa kertaa moneen vuoteen. Ehkä se ei ole niin huono idea: jos jotain kamalaa ei tapahdu, olen vappuun mennessä palauttanut opinnäytteeni. Sitten sopiikin bilettää täysillä.

Kiva kivi

Heräsin aikaisin enkä saanut enää unta. Ärsyttävää, mutta sen ansiosta ehdin tehdä aamupäivästä paljon asioita. Siivoilin kämppääni laiskasti (vähän harmitti, että ylipäänsä tulin sitä proppaussotkeneeksi koska siellä pelattiin vain noin 30min) ja kirjoittelin opinnäytetyötä ahkerammin (sain 4. luvussa olleet keskeneräisyydet kirjoitettua, vielä pitäisi jostain tyhjästä taikoa luvut 5 ja 6).

Iltapäivään oli sovittu kiipeilyä. Vaikka ulkona oli viileähköä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Päätimme siis suunnata kalliolle. Monet muutkin olivat tehneet vastaavanlaisen päätöksen, ja Rollareilla oli enemmän väkeä kuin olen aiemmin nähnyt. Kaikille kumminkin riitti kiveä kiivettäväksi. Oi että. Kevään/kesän ensimmäinen kalliopäivä. <3 Oli aivan ihanaa, kyllä olikin jo kovasti ikävä kalliolla kiipeämistä. Olin ihan yli-innoissani ja onnessani. :) Selvästi kiipeilyosaamiseni on vähäsen viime kesästä kehittynyt, kun helpot reitit oikeasti tuntuivat helpoilta. Yhden yrittämäni 6+:n kyllä menin ylös lähinnä hinattuna, mutta tuli siinä pari ihan jännää muuviakin tehtyä. Vaikka aamulla vielä tuntui, että tästä päivästä tulee varmaan ihan tyhmä ja turha, kiipeilyreissu pelasti sen täysin. Siitä tulikin kerrassaan mahtava.

Illalla leivoin kotona mokkapaloja ja kämmäsin kuorrutuksen. Sain myös kasaan ToTon debriefin (ei vaatinut paljoa vaivaa, surullisen lyhyt kun oli). Lisäksi ärsyynnyin sähköpostin tuomasta opinnäytteen englanninkielisen tiivistelmän korjatusta versiosta. Ei siis parannusideoita tai palautetta, pelkästään tiedosto, johon on korjattu asiat siten, kuin opettajan mielestä kivointa olisi. Suuri osa korjauksista oli selvästi "minusta tämä olisi sujuvampi ilmaus" -tasoa, vaikka alkuperäinenkin olisi ollut kieliopillisesti oikein. Ja miksi ihmeessä minun pitää kirjoittaa "analyze" eikä "analyse"? Mur.

Viimeinen viikko

Koko viikon on ollut ilmassa sellainen hilpeä "hahaa, kohta mä lähen matkalle" -fiilis. Lähestyvästä matkasta johtuen viikko on ollut kiireinen ja tarkkaan aikataulutettu, mutta se ei haittaa, koska aina saatuaan yhden homman hoidettua tietää, että no niin, sitten ei tarvi enää pariin viikkoon ajatella tuotakaan.

Keskiviikkona käväisin näyttämässä opinnäytettäni sen ohjaajalle. Taisi olla toinen ja viimeinen tapaamiseni. Eihän ohjaaja tietenkään parissakymmenessä minuutissa ehtinyt edes lukea työtä, mutta ainakaan mitään välittömästi silmille pomppaavia outouksia tai virheitä ei löytynyt kovin montaa. Tapaamisen jälkeen kävin ostamassa kengät, koska olisihan se hyvä, jos reissussa olisi kengät, jotka ovat ehjät ja hyvät kävellä. Illaksi YS-treeneihin. Viimeiset YS-treenit kolmeen viikkoon. Hii.

Torstaina ikuisuusprojektini eteni vielä lisää: pidin virallisen ja vaaditun opinnäytetyön esittelyn. Esittelin tosin puolivalmista ja wirallisen opinnäytetyösymposiumin asemesta luokalliselle Hankepaja 1 -opinnäytetyöntekokurssilaisia, mutta esittelinpä kumminkin, nyt on sekin tehty ja ei tarvi enää sillä vaivata päätään. Helppoahan se oli höpistä näin läheisestä aiheesta, vaikken oikein etukäteen osannut mitenkään valmistautua. Esittely oli aikaisin ja lyhyt, ja sen jälkeen olikin ihmeesti tyhjää aikaa. Hankin lisää tarvittavaa sälää matkaa varten. Sekin sujui niin nopeasti, että yllättäen jäi aikaa vielä kirjoittaa Bravon debrief ennen kuin piti raahautua Itikseen ja istua loppuillaksi metroilemaan. Työpäivän kivoin osuus oli, että sain viimeiselle kierrokselle kyytiini Daren ja Mirin. Aika kuluu niin paljon nopeammin kun on seuraa ohjaamossa.

Perjantai oli kalenterissani nimetty siivouspäiväksi. Olikin mainiota, kun Miri heräsi aikaisin ja väsäsi meille aamupalaa, niin että pääsin itsekin hyvissä ajoin liikkeelle, ja ehdin siivota muutaman tunnin ennen lähtöä. Turkulaiset häipyivät kohti Solmukohtaa, minä taasen Tapanilaan. Siellä onnistuin katsomaan väärässä ajassa ollutta kelloa jotenkin mestarillisesti pieleen siten, että ihan epähuomiossa ja vahingossa olimmekin kiipeämässä tunnin pidempään kuin oli tarkoitus, minkä vuoksi minulle tuli ihan älytön kiire kohti aikataulun seuraavaa kohtaa. Olipa ainakin tehokasta: ihanasti pitkästä aikaa liidaaminen oli vain sopivan jännää, ei liian kamalaa, ja liidasinkin kuusi reittiä, joista vain yksi oli ihan palikkahelppo.

Kiipeämästä kipitin kuuntelemaan Helenin ja Kirsin opinnäytetyötä, irkkumusiikkia irkkuharpulla ja -huilulla. Ehdin juuri ja juuri ajoissa. Konsertti oli ihana, soitinyhdistelmä todella kaunis. Oli myös kiva pysähtyä edes reiluksi puoleksi tunniksi paikoilleen ja vain kuunnella, sen jälkeen nimittäin piti taas juosta, jotta ehdin ajoissa poimia selloni kotoa ja hipsiä opettamaan. Viimeinen soittotunti pariin viikkoon, whii. Loppuilta meni ahkerasti siivoten.

Kouluisaa

Aamupäivällä väkersin toisen saksan aineen, aidon ala-astetyylisen selostuksen Suomen vuodenajoista kiipeilyn näkökulmasta. Käväisin saksan tunnilla toteamassa, että en edelleenkään ko. kieltä osaa ilman jatkuvaa sanakirjasta ja kielioppikirjasta lunttaamista. Auttaisi varmaan, jos jossain välissä ehtisi oikeasti vähän keskittyä ja panostaa sen opiskeluun, muttei minulta semmoista aikaa oikein löydy. Illtapäivän, illan ja hyvän osan yöstä kulutin opinnäytteen parissa. Kirjoitin tiivistelmiä ja yritin litteroida soitto-osuutta, mutta loppujen lopuksi päätin sen olevan niin vaivalloista, ettei siinä ole mitään järkeä. Alkaa sentään edes tuntua siltä, että minulla on jotain toivoa saada työ kasaan deadlineen mennessä.

Tipahdus arkeen

Viikonlopun aikana oli hyvin helppo olla ajattelematta tekemättömiä asioita. Maanantaina ei auttanut vältellä, vaan oli taas tartuttava kouluhommiin. Aamupäivän aikana sain kirjoitettua yhden saksan aineen (toinen pitäisi vielä tehdä) ja laitettua opinnäytteeseen sisällysluettelon ja sivunumerot (näyttäisivät NeoOfficella jopa toimivan, vaikka olinkin aika skeptinen alunperin). Ei tarpeeksi, mutta edes jotain.

Iltapäiväksi iltavuoroon töihin. Vaihteeksi tapahtui edes vähän jotain jännempää ja tavallisesta poikkeavaa, nimittäin hilpeä kytkentäsöhlä. Iltapäiväruuhkan jälkeen junia lyhennettäessä minun olisi kuulunut jättää Vuosaaren eteläiselle käännölle kolmen vaunuparin juna ja ottaa ajoon pohjoiselta käännöltä kahden vaunuparin pätkä. Sain valvomosta ohjeen, että kyseinen pätkä ei ollut kunnolla kiinni ja pitäisi yrittää kytkeä se uudelleen. Menin siis sen väliohjaamoon ja irroitin vaunuparit--mutta takaisin kytkeminen ei sitten millään onnistunutkaan. Pohjoisella käännöllä siis olikin yhden kaksivaunuparisen letkan sijaan kaksi yksittäistä vaunuparia, joista toinen rikki, ja joita ei saanut sen vuoksi kytkettyä. Valvomo neuvoi palaamaan siihen kolmen vaunuparin letkaan ja jatkamaan sillä, joten näinpä tein. Olisi kiinnostanut tietää, missä vaiheessa se liian pitkä juna sitten saatiin lyhennettyä ja ne risat vaunuparit järkättyä käännöltä pois, mutta se ei ollut enää minun ongelmani, joten jäipä mysteeriksi.

Opinnäyte: näin! Kiipeily: ei näin.

Nukkuminen oli edelleen haastavaa, ja unetkin osasivat olla stressaavia ja inhottavia. Niissä muun muassa olin lukiossa ja ryntäsin kesken oppitunnin vessaan yskimään verta (syy ei selvinnyt unessa, mutta ei se varmaan kovin hyvä merkki ollut) sekä myöhästyin lennolta, kun jostain ihmeen syystä olimmekin lähdössä Ranskan-reissuun ilmateitse. Ääh.

Käytin pitkän tyhjän aamupäivän/päivän/iltapäivän opinnäytteen parissa. Sain kaiveltua läjästä infotiedostoja (miksi kaikki tärkeät infot ovat kasana sekavia erillisiä tekstifileitä?!) tarvitsemani tärkeät päivämäärät ja deadlinet, joten nyt tiedän, kuinka kiire tämän kanssa on. Ainakin sen verran kiire, että huhtikuussa en tasan valmistu, mutta toukokuu on toivoa täynnä. Suureksi ärsytyksekseni havaitsin myös, että muoto-ohjeita on muutettu kesken kirjoitustyöni, ja tekstin uudelleenmuotoilu söi aikaa. Varsinaista uutta tekstiä sain loppujen lopuksi aikaan aika vähän, mutta sainpa tehtyä paljon tärkeää pikkusälää ja pilkunviilausta, kuten korjattua esimerkkien numeroinnin.

Viideltä piti jättää kirjoitustyö ja käväistä opettamassa. Sen jälkeen kiipeämään. Olisi kyllä voinut jättää väliin. Tapanilassa repun avattuani havaitsin ottaneeni mukaan kaksi vasenta kenkää. Tarkoitus oli jättää rikkinäiset hyvät kengät kotiin ja ottaa mukaan ehjät huonommat kengät, mutta otinkin sitten yhden kumpaakin, ne kun ovat kaikki keltaisia. Kyllä oli voittoisa olo. Oli sitten pakko lainata Kiipeilykeskuksen kenkiä. Niillä en tietenkään uskaltanut tehdä yhtään riskialttiimpia muuveja jalkojen varassa, joten tulipa ainakin käsille treeniä. Löysin myös yhden 5+:n reitin, joka kertakaikkiaan vaan oli niin raskas, etten kyennyt kiipeämään sitä yhtään alkua pidemmälle. Pitäisiköhän ryhtyä käymään salilla tai jotain...

Opnt

Aamupäivällä opinnäytetyötä. Iltapäivällä saksaa ja proppishoppailua. Illalla lisää opinnäytetyötä. Tämä oli tehokas päivä, näitä lisää! Opinnäyte alkaa jo melkein olla tarpeeksi pitkä, että sen voisi palauttaa--paitsi että siitä puuttuu vielä paljon asiaa minkä ajattelin laittaa, joten siitä taitaa tulla vähän pidempi kuin 30 sivua, mikä on minimivaatimus. Kirjoitellessani tulin myös löytäneeksi prosemmassani olleesta taulukosta älyttömiä virheitä, ihme, ettei kukaan missään vaiheessa huomauttanut niistä minulle. Humanisti ei todellakaan osaa laskea, ei edes yhteenlaskua. Tuleepa edes tähän työhön sitten oikein.

Musiikkia mummoille

Sunnuntaina esitettiin Pergolesin Stabat Mater satunnaisille mummoille ja vaareille muuan vanhainkodissa. Johtuiko sitten siitä, että oli harjoiteltu, vaiko siitä, että valtavan lasikattoisen aulatilan akustiikka oli ystävällisempi kuin pienen kirkkohuoneen, soitto ei tuntunut (eikä toivon mukaan kuulostanutkaan) yhtä ikävältä kuin lauantaina. Oli peräti ihan leppoisaa soittaa, etenkin kun teos on niin valtavan kaunis. Oli myös lämmittävää saada vanhuksilta kiitoksia. Vaihteeksi oikeasti tunsi, että niin siis, musiikistakin on hyötyä, kyllä sillä voi parantaa ihmisten arkea edes vähäsen.

Sunnuntain aikana sain myös viimein loppuun opinnäytetyön diskurssianalyysin (käyttäen sanaa puhtaasti kielitieteellisessä mielessä, huom!) uusintakierroksen. Nyt pitäisi oikeasti kirjoittaakin sitä työtä, ja sitten se voisi oikeasti vähän edistyäkin.

Maanantai alkoi kiipeilyllä ja loppui työhön. Kiipeily oli vähän räpellystä kun olin nukkunut huonosti, mutta liidasin taas pari uutta (leppoisan helppoa) reittiä. Töissä oli edelleen tylsää, paitsi sen hetken, kun sain valvomosta keskenään ristiriitaisia ohjeita ja olin ihan pihalla ("Kävisitkö kuittaamassa takanasi tulevasta junasta kääntöraiteella II luokan hälytyksen?" Öö... Joo, muuten hyvä, mutta en minä ole siellä kääntöraiteella samaan aikaan sen takanani tulevan junan kanssa. Kun valvomo soitti uudelleen ja ihmettelin tätä, sain vastaukseksi "Ai mitä, käskikö joku sun tehdä niin? Ei ei, ajat vaan normaalisti käännölle ja takaisin." Just.) Iltamyöhään junaa varikolle viedessäni kohtasin koulujunia. Niillä on yöajoviikko meneillään. Oi että, se oli kyllä kurssin hauskin vaihe, kun pääsi harjoittelemaan hätäjarrutuksia ja tekemään jäyniä kavereiden junille... Voi niitä aikoja.

Turhaa soitteloa

Lauantaiaamupäivänä sain tarkistettua viimeisenkin soittotuntilitteroinnin. Jospa voisi todeta, että siinä olivat kaikki litteroinnit nyt, mutta olen vielä suunnitellut opinnäytteeseen osuutta, jota varten pitäisi litteroida puheen lisäksi myös soitto. Siitä vasta hauskaa tulee...

Melkein ahkeran aamupäivän jälkeen raahauduin Olarin kirkon ruotsalaiselle puolelle harjoittelemaan Stabat Materia. Hienosti kävi ilmi, että tismalleen sama teos esitetään tismalleen samaan aikaan (ensi keskiviikkona klo 19) myös toisaalla. Voisin ehkä suositella potentiaalisille kuulijoille sitä toista esitystä, oma soittoni ainakin oli ihan silkkaa soopaa. Miten käsittämättömän vaikeaa onkaan soittaa tismalleen puhtaasti ihan helppojakin juttuja!

Treenien jälkeen ehdin hetkeksi kotiin, missä hetken mielenhäiriöstä leivoin chili-suklaakeksejä. Ihan hyviä tuli, ei ollut lainkaan hassumpi idea. Sen jälkeen taas kohti soittopuuhia, kello 23 yöllä. YS:n SalonkiOrkesteri säesteli Etelä-Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlissa vanhoja tansseja. Siellä ei ainakaan tarvinut olla ylihuolissaan sävelpuhtaudesta: kun veivataan poloneesia puoli tuntia putkeen, ei ole toivoakaan, että se on mitenkään hirvittävän tarkkaa saati sitten kaunista. Päinvastoin kuin useimmat YSSO-keikat, tämä oli kohtalaisen hyvin aikataulussa, joten olin kotona jo ennen kolmea.

Päivää

Opinnäytetyö eteni taas yhden litteroidun ja analysoidun pätkän verran. Enää yksi pätkä jäljellä--se vaan on kaikkein pisin ja hankalin. Vilkaisin myös varsinaista tekstiä pitkästä aikaa, ja taas vaihteeksi totesin sen olevan hirveää soopaa. Noh, eipä mahda mitään, ei sitä enää tässä vaiheessa voi aihettakaan vaihtaa. Ja sinänsä aiheeni on hyvä, lähestymistapani vaan ei oikein tunnu toimivan.

Ilta meni metroilun merkeissä. Päivän puheenaihe ja bongauskohde olivat radalle änkeytyneet koulujunat. Tällä viikolla nimittäin alkoi uusi metrokuskikurssi. Ihan käsittämätön ajatus, että siitä on jo vuosi, kun itse olin kurssilla. Käsittämätöntä myös, että silloin tuota hommaa oikeasti piti harjoitella, ja että esimerkiksi pysähtyminen tarkalleen oikeaan paikkaan tuntui jotenkin vaikealta--nyt kun kovasti tuntuu siltä, että homman oikeasti opettaisi kenelle tahansa päivässä tai parissa, kuin jonkun Lintsin laitteen.

Satunnaisuuksia

Aamupäivä tekemisen välttelyä kotona (lähinnä lisää Jälkien nettihöpinää), ehkä 10 minuuttia litteroinnin tarkistusta opinnäytettä varten. Sen jälkeen Lauralle jatkamaan Ranska-suunnitelmia. Löimme päivät lukkoon. Hämmentävää, miten lyhyeltä ajalta 10 päivää ajatustasolla tuntuu--etenkin kun siitä 4 menee matkoihin. Illaksi YS-treeneihin.

Päivän suurin ärsytys tuli vähän yllättävästä asiasta: eksyin vaihteeksi pitempään englanninkieliseen keskusteluun orkesteritutun kanssa. Ahdistuin melkoisesti havaittuani, että en osaa edes sitä ainoaa vierasta kieltä, mitä kuvittelen osaavani. Kyllä joo, ymmärrän ihan kaiken mitä minulle sanotaan, kyllä lisäksi joo, tuotan kirjoitettua englantia täysin sujuvasti. Sen sijaan, jos joudun selittämään jotain, mihin vaaditaan enemmän kuin yksi lause, kieleni kertakaikkiaan menee solmuun, eksyn, kielioppi ja ääntämys lentävät ikkunasta ulos ja lopputuloksesta ei ota selvää kukaan. Argh. Miksi vieraat kielet ovat niin mahdottomia minulle?

Ajankulua

Tiistaiaamuna vilkuilin taas opinnäytettä ja tein pätkän analyysiä. Se tuntuu edelleen täysin järjettömältä puuhalta. Opinnäytetyöni loppupäätelmäksi tulee mitä todennäköisimmin, että "kyllä soittotunnin puhetta ehdottomasti kannattaa tutkia, mutta ei missään nimessä tällä tavoin. Ei näin, lapset".

Saksantunnilla olin taas välillä vähän pihalla. Sen jälkeen odottamani kiipeily peruuntui (on se syvältä, kun mulla olis aikaa, mutta mun lusmu veli on muka liian kiireinen), joten keksin muuta puuhaa. Pyörähdin konsalla lainaamassa nuotteja. Koska satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eksyin myös Aikamme Kamarimusiikkiin kuntelemaan Katrin opinnäytetyön teemabiisin viululle ja taustanauhalle, josta kuului hurjan pelottavia ääniä. Kannatti eksyä, oli meinaan oikeasti pelottavin klassinen kappale, mitä olen kuullut. Vau. Sen jälkeen kipaisin UFF-kierrokselle. Tosin tällä kertaa kävi harvinainen tuuri, ja kierroksen asemesta riitti yksi UFF, mistä löysin sekä valkoista Bravo Beachiin että mustaa ensi viikonlopun Jälkiin.

Kotiin päästyäni satuin olemaan koneella samaan aikana Mirjan kanssa, joten tulin kokeilleeksi Skypeä ekaa kertaa. Hyvinhän se toimi, videopuhelu oli aika hilpeää. Loppuillan näpertelin nettiin materiaalia Jälkiin. Tämmöinen larppaaminen on selvästi hyväksi luovan kirjoittamisen taidoille: olen nyt muun muassa kirjoittanut kaksi lyhyttä uutisjuttua sekä pidemmän arvostelun levystä, jota ei ole olemassakaan. Kaikkeen hölmöön sitä voi aikaansa laittaa.

Itsekeskeistä kitinää ja rutinaa

Maanantai: opinnäytettä, töitä. Tiistai: saksaa, opinnäytettä. Keskiviikko: töitä, YS. Torstai: töitä, kehnoa kiipeilyä. Lähitulevaisuuden ennustus: perjantaina töitä ja oppilas, lauantaina opinnäytettä ja töitä. Hiphei.

En oikein ole mitenkään älyttömän tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Päinvastoin kuin ylläolevasta voisi arvella, opinnäyte etenee yhtä huimaavalla nopeudella kuin täi tervassa. Tällä vauhdilla se ei todellakaan tule olemaan valmis maaliskuun loppuun mennessä (mihin päätin joulun alla tähdätä).

Töissä aamuvuorot ovat edelleen tappavia. Lisäksi jonkun työpäivän aikana keksin, mikä tarkalleen häiritsee metrotyössä, vaikka se onkin stressitöntä ja rentoa. Siinä häiritsee se, että työpäivän jälkeen, vaikka olisi kuinka puhkipoikkiväsynyt, ei mitenkään voi tuntea tehneensä juuri mitään. Olen sit istunut kahdeksan-yhdeksän tuntia veivaamassa ajokahvaa, sulkemassa ja avaamassa ovia. Jahuu. Minusta olisi kiva, että työpäivän jälkeen tuntisi Tehneensä Jotain. Saaneensa jotain aikaan. Että voisi sitten tyytyväisenä mennä kotiin ja tehdä jotain kivaa ja ottaa rennosti. Kun tuntuu, ettei töissä ole oikeasti tehnyt mitään, on töiden jälkeen vain sellainen olo, että hitto, olen ihan sairaan väsynyt, mutta vielä pitäisi tänään tehdä jotain järkevääkin.

Jos en katselisi Housea useamman jakson päivävauhdilla, varmaan hajoaisin täysin. Tai sitten se, että olen vaihteeksi erakoitunut varsin lahjakkaasti ja katson tällaisella innolla täysin kaavamaista sairaalasarjaa (jossa kyllä on lystit hahmot) tarkoittaa, että olen jo jossain välissä hajonnut ja en vaan tajua sitä.

Turhahko viikonlopuke

Viikonlopussa olisi ollut paljon tyhjää. Siis, paljon aikaa tehdä opinnäytettä. Vaan ei, e-hei. Lauantaiaamuna/päivänä ihan tosissani yritin. Päätin katsoa läpi prosemmaa varten tekemäni analyysit. Ikävä kyllä, nyt kun olen litteroinut tekstin tarkemmin, ne eivät täsmää ollenkaan. Muutenkin olen eri mieltä siitä, miten olen pari vuotta sitten luokitellut opettajan palautepuheenvuorot. Siispä, teen samaa analyysiä toiseen kertaan ja saan ihan eri tulokset. Eihän tämmöisessä analyysissä ole pienintäkään järjenhiventä. Mitä enemmän aineistoani katson, sitä varmemmaksi tulen, että soveltamani koululuokkadiskurssin tutkimiseen kehitetty analyysimalli ei oikeasti ole millään tavoin järkevä soittotuntipuheen kuvaamiseen. Muuten jees, paitsi että puolet opinnäytteestäni perustuu pelkästään siihen. Grääh.

Lauantaina ahdistuin paitsi siitä, että olen huono ja aikaansaamaton soittotuntipuheentutkija, myöskin siitä, etten edelleenkään osaa olla hyvä ihminen ja olla lainkaan tarpeeksi kiinnostunut siitä, mitä älyttömyyksiä maailmassa tapahtuu. Siitähän ne älyttömyydet suurelta osin kait johtuvat, että ihmiset ovat näin piittaamattomia. Tietysti tekosyitä on helppo keksiä: stressaan pienistä oman elämän asioistakin niin hirveästi, että jos stressaisin vielä kaikkien muidenkin asioista, pääni varmaan räjähtäisi. Illan vietin YS:n pikkuloppiaisbileissä, joissa löysin oman elämän stressattavaksi pikkuasiaksi sen, että olen huono juhlimaan. Tai sitten se oli laskuhumalaa.

Sunnuntaina en uskaltanut katsoa opinnäytettä. Sen sijaan tein saksanläksyjä, ja kiirehdin kiipeämään. Jopa niin kiireesti, että tajusin vasta puolimatkassa kohti Tapanilaa lähteneeni tunnin verran liian aikaisin. Argh. Teinpä sitten kivan kävelykierroksen aurinkoisessa mutta tuulisessa säässä. Kun päivän kiipeilyseurani (metrokaveri ja sen kaveri) olivat puolestaan vähän myöhässä, ehdin ennen heidän saapumistaan kiivetä automaattivarmistuksella useamman reitin. Jälkeenpäin hämmästyksekseni laskin, että yksin kiipesin kaksi reittiä kahdesti ja kolme kerran (kaikki hyvin helppoja toki), ja sitten seuran kanssa vielä kuusi. Melkoisen tehokasta. Jee.

Soittamisen iloa

Juvenalian orkesteriperiodi huipentui tänään konserttiin, jossa esitettiin Bottesinin h-molli-kontrabassokonsertto sekä Dvorakin 9. sinfonia "Uudesta maailmasta". Periodi meni yllättävän nopeasti, vaikka oli se kyllä kohtalaisen raskaskin. Melkoista nerokkuutta, että meillä oli viime viikolla harjoitukset maanantai- ja keskiviikkoiltoina, ja sitten viiden päivän harjoitusputki, treenit perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina, kenraaliharjoitus maanantaina, ja tiistaina lämmittely ja keikka. Onneksi sentään sunnuntain treenit olivatkin vain klo 12-16 eivätkä -18, kuten alunperin oli ilmoitettu. Erityisen nerokkaan treenimäärästä teki se, että harjoitukset sisälsivät lähinnä läpisoittoa sekä tiettyjen samojen pätkien toistamista ties kuinka moneen kertaan--yksityiskohtia ei hiottu juuri lainkaan, vaikka siihen olisi ollut hyvin aikaa. Suurimmat "Ei Näin"-pisteet saa kumminkin maanantain harjoitus, jossa me jouset saimme soittaa klo 18.30-21 putkeen ilman minkäänlaista taukoa. Ei kenenkään keskittymiskyky kestä 2h 30min soittoa putkeen, se on vaan ihan fakta.

Kaikesta huolimatta, periodi oli loppujen lopuksi varsin mainio. Ei sille mitään mahda: loistavan musiikin soittaminen sinfoniaorkesterissa on uskomattoman hienoa puuhaa, ja ehdottomasti yksi tärkeimmistä syistä, miksi jaksan vuodesta toiseen olla innoissani sellonsoitosta. Siitäkin huolimatta, että olen soittanut niin pitkään ja (kai sitä nyt voisi väittää että) kohtalaisen korkealla tasolla, pystyn onneksi edelleenkin nauttimaan soittamisesta, vaikkei lopputulos täydellisen hiotulta kuulostaisikaan. Etenkin Dvorak kaikessa mahtipontisessa leffamusiikkimaisuudessaan on vaan niin mahtava kappale, että jee! Konsertin jälkeen oli kyllä onnellinen olo. Vaikka orkesteriperiodi söikin paljon aikaa muulta keskeneräiseltä ja tärkeältä, kyllä se kannatti.

Keskeneräisten tärkeiden asioiden osastolta sain viikonlopun aikana litteroitua nurkissa pyörineen videoidun soittotunnin, joten nyt olisi vähäsen lisää tekstiä mitä analysoida opinnäytettä varten. Vielä kun jostakin repisi ajan sen tekemiseen...

Taas loppui viikko.

Suurin osa lauantaista meni soitellen Pergolesin Stabat Materia YS:läisen kvartetista trioksi kutistuneen porukan sekä laulajien kanssa. Soitin huonosti. Sitten ärsytti. Ei mitään uutta alla auringon. Lisäksi söin järjettömän jäätelöyliannostuksen.

Soitteloista siirryin Mirjalle läksiäisiä viettämään. Paikalla oli paitsi tuttua lukiokaveriporukkaa, myös sellaisia lukiotuttuja, joita en ollut aikoihin nähnyt ja joita oli jännä tavata, sekä kaiken maailman omituisia osakuntaihmisiä ja muita. Onneksi kuitenkin kyseessä olivat enemmän isohkot illanistujaiset kuin varsinaiset kotibileet. Boolin ja sipsien asemesta oli teemaan sopivasti punaviiniä ja patonkia. AOK lahjoitti Ranskaan suuntaavalle jäsenelleen muun muassa hyödyllisen opaskirjan, CD:llisen wanhaa suomimusakkia sekä pehmohauen, joka on ehdottomasti paras pehmolelu ikinä. Pelasimme myös 90-luku-Trivial Pursuitia, joka ei oikein innostanut, kategoriat olivat ihan väärät (vihreä on "Kuva ja ääni", ja ei ollenkaan luonnontiedekysymyksiä?!?), ja kysymykset enimmäkseen mahdottomia. Taisimme kaikki olla ihan muutaman vuoden verran liian nuoria, että olisimme muistaneet kovin hyvin ja tarkkaan 90-luvulla tapahtuneita asioita.

Sunnuntaina piti tehdä kaikkea järkevää, koska se oli eka tyhjä päivä pitkään aikaan. Koska se oli eka tyhjä päivä pitkään aikaan, en luonnollisestikaan kyennyt tekemään mitään järkevää. Googlasin Ranskan- ja Puolan-matkoihin liittyviä juttuja pitkälle iltapäivään. Ehdin soittaa Haydnista kolme ekaa fraasia ennen kuin piti suunnata kiipeämään. Kiipimässä oli olmin lisäksi taasen metrotuttuni Miika, joka oli käväissyt peruskurssilla. Jee, lisää kiipeilyseuraa, sitä ei koskaan ole liikaa. Elmon kanssa kiipesimme reitin, joka greidilapun mukaan oli 7, mutta ei se kyllä takuulla ollut niin vaikea.

Illalla uskaltauduin ensimmäistä kertaa tammikuun aikana oikeasti vilkuilemaan opinnäytettäni, ja jopa intouduin kirjoittamaan vähäsen. Hirveää soopaa on koossa nyt noin 16 sivua. Jos nyt sitä saisi kasaan sen reilun 30 sivun verran, niin pääsisi tuosta (ja Stadiasta) eroon. Ei sen kai pitäisi niin mahdotonta olla.