Karlstad - København

Maanantai meni lähes kokonaan siirtymiseeen. Jännittävä lisähaaste muodostui, kun aamulla hieman venyttelin, ja selästä kuului hirveä rusahdus. Yhtäkkiä oli toinen puoli niskasta niin kipeä, etten pystynyt kääntämään päätäni. Laura auttoi kantamalla rinkan junaan. Kun vajaan kolmituntisen Karlstad - Göteborg välin jälkeen jouduin kantamaan sitä itse, se ei onneksi tuntunut mahdottoman pahalta. Kööpenhaminaan matkustin 1. luokassa, ja kyllä oli luksusta: paljon omaa tilaa, toimiva netti ja ilmaista kahvia! Periltä löysin Olgan, joka vei minut alivuokrakämppäänsä. Sanoin hei vuokranantajapariskunnalle, ja nautin emäntäni kokkaaman mainion illallisen. Pääsin myös seuraamaan sivusta suurta draamaa, kun oopperaluokkalaisten keskuudessa levisi tieto paikallisen oopperan johtajan yllättävästä erosta.

Ensimmäisen ja ainoan kokonaisen Köpispäiväni oli tarkoitus sisältää runsaasti turismia. Aluksi Olga esitteli minulle vanhan oopperatalon. Sen syövereissä kaulahuivini tarttui takkini vetoketjuun niin tehokkaasti, että kun yritin repiä sitä irti, levisi koko vetoketju täysin. Yhtäkkiä päivä saikin uuden suunnan. Suutarista selvisi, että korjaaminen maksaisi enemmän kuin mitä aikanaan larppihahmolle UFFilta hankitusta takista olin maksanut. Niinpä kun Olga lähti harjoituksiin, minä jäin kiertämään kauppoja uutta takkia metsästäen. Löysin kivan, joskin hieman turhan ohuen takin, jonka loppujen lopuksi päädyin ostamaan.

Olgan vapauduttua harjoituksistaan kävimme syömässä uuden teatteritalon kanttiinissa, missä oli sopivan halpaa ja hienot näköalat kanaalin yli. Sen jälkeen suuntasimme uudelle oopperalle, joka sopi hyvin päättämään vanhalta oopperalta alkaneen päivän. Pääsin katsomaan Cavalleria rusticana -näytöstä valoparvelta, aivan katonrajasta, mikä oli varmasti makein paikka, mistä olen ikinä oopperaa seurannut. Yleisön puolelta oopperatalo muistutti jännittävästi jonkun scifi-leffan lavastusta: sali sijaitsi punaisen pallon sisällä, ja sinne mentiin sisään eri tasoilla ja eri kohdissa palloon uppoavia kävelysiltoja pitkin. Vielä kun yleisö olisi pukeutunut trikooasuihin, olisi vaikutelma tulevaisuuden avaruuskaupungista ollut täydellinen.

Toinen päiväni Kööpenhaminassa sisälsi, yllätys yllätys, lisää turismia: kävimme ajelemassa paikallisen julkisen liikenteen vesibussilla, jonka varrella oli paljon nähtävyyksiä, kuten jo tutut teatteri ja ooppera, Pieni merenneito -patsas (joka jäi tosin piiloon jonkun laivan taakse), ja Black Diamond -niminen moderni kirjastorakennus. Ikävä kyllä päädyimme bussilla turhan kauas, ja paluumatka kesti niin kauan, että saimme juosta, jotta Olga ehti harjoituksiinsa vanhalle oopperalle. Onneksi hänen osuutensa oli vasta pitkän ensemblekohtauksen loppupuolella, joten myöhästyminen ei ollut täysi katastrofi. Harjoitusten jälkeen palasimme kämpille, missä oli vuorossa pakkailua ja ruokaa. Viiden jälkeen siirryimme päärautatieasemaa, missä olimme niin ajoissa, että ehdin vielä syödä pølser-hotdogin ennen yöjunaan astumista.

Kesä!

Ropeconin jälkeen meni monta päivää epämääräisessä post-Con-masennustilassa. Onneksi seuraavakin viikonloppu oli mainio: oli aika Artjärven ja jokavuotisen selloviikonlopun, tuon YS:n sellistien hämäräperäisen ja huippusalaisen kokoontumisen! Siitäpä ei sitten paljon sen enempiä tietenkään voikaan kertoa. Kivaa oli. Scattergories on mahtava peli, Maatila puolestaan äärettömän tylsä. Mölkyssä ylitin itseni roikkumalla mukana pelissä yhden erän loppuun asti. Viikonlopun suuriin tragedioihin kuului muun muassa junien puuttuminen, ja trukilla ei vieläkään päästy ajamaan.

Kuluva viikko on taasen ollut sitä samaa tuttua, paitsi torstai, jolloin kävin Mirin kanssa ihmettelemässä Kraftwerkia Flowssa. Oli se aika jännää! En ole juurikaan tuon tyylistä musiikkia kuunnellut - livenä en koskaan. Visuaalinen puoli toi siihen ihan uuden ulottuvuuden, ja teki siitä paljon kiintoisampaa seurattavaa. Lisäksi Radio-Activity oli hassun nostalginen elämys, kun olen muinoin muksuna kuunnellut biisiä iskän LP-levyltä. Enpä olisi silloin osannut arvata, että päädyn joskus kyseisen porukan livekeikalle.

Viime perjantai oli, käsittämätöntä kyllä, kesän viimeinen työpäivä. Oli jotenkin epätodellinen olo kun kävelin ulos ohjaamosta vikan kierroksen jälkeen. Ei enää! Jes! Seuraavaksi tiedossa luolia Ruotsissa, sitten koulua. Enpä muuten ole aikoihin odottanut koulun alkamista näin innolla!

Monta päivää

Lauantai sisälsi sekä liikuntaa että kulttuuria. Aamupäivällä kiipeilyä - otin ihan tarkoituksella vähän rennommin enkä edes yrittänyt ihan mahdottomia, ettei tulisi niin päänseinäänhakkaamisolo kuin viimeksi. Yhden Tapanilan hilpeimmistä ja persoonallisimmista reiteistä, Saturnuksen, linjalle oli tullut uusi reitti, jonka nimi oli tietenkin Jupiter. Hii. Aika hauska sekin.

Iltapäivällä suuntasin yliopiston päärakennukselle, missä leikin vähän aikaa lipunmyyntitätiä, ja sillä tienasin itselleni ilmaisen sisäänpääsyn Helsingin Vanhan musiikin viikon Acis ja Galatea -barokkioopperaan. Händelin musiikki oli ihanaa ja soittajat ja laulajat hyviä, mutta lavashowssa oli makuuni vähän liikaa sälää - esimerkiksi kuoron kumihanskat ja kengänsuojat sekä toiseksi viimeisen kappaleen aikana saliin kävelleet suojapukutyypit menivät vähän yli. Varmaan ne olivat niin syvällisen symbolisia, etten vaan tajunnut. Minä olen sikäli tylsä, että ottaisin barokkini mieluusti barokkina.

Sunnuntaista suurin osa meni Hyvinkäällä, kun vanha kunnon Suave-kvartetti kasaantui pitkästä aikaa harjoittelemaan muuan hääkeikkaa varten. Eipä oltukaan nähty piitkiin aikoihin. Soittelu oli toisarvoista, päivän ensisijainen sisältö oli kuulumisten vaihtoa. Yksi meistä neljästä on jopa oikeasti oman alan töissä soitonopettajana tänä vuonna. Kolmesta muusta yksi opiskelee lastentarhanopettajaksi, yksi on töissä tarhassa avustajana, ja minä teen kaikkea ihan muuta. Ei ole kovin moni muukaan valmistuneista vuosikurssilaisistamme varsinaisesti koulutustaan vastaavissa hommissa. Tämmöistä se on. Ensin opiskelee alaa viisi vuotta, ja sen jälkeen miettii, mitähän sitten tekisi isona.

Maanantai alkoi huolestuttavan tyhjänä. Jossain vaiheessa laiskaa aamupäivää tajusin ryhtyä luonnostelemaan listaa mahdollisista tehtävistä asioista, ja kas kummaa, kyllähän niitä löytyi. Loppupäivän sitten yritin vuorotellen tehdä niitä tai vältellä niiden tekemistä. Käväisin myös Teatterikorkealla sovittamassa teh heviproggiksen - oikealta nimeltään muuten Scapegoat - vaatetusta. Oli aika mielenkiintoinen... Joo-o, melkoinen performanssi tästä tosiaan tulee.

Rokkia, riisivanukasta, Ranskan-muistoja ja ratarasvaa

Työnjohto oli suuressa ystävällisyydessään ja viisaudessaan lätännyt minulle taas sen aikaisimman mahdollisen vuoron mahdollisimman nihkeälle päivälle. Perjantaina siis herätys kolmen jälkeen (paitsi että heräsin 2.40 ihan noin muuten vaan, tiding) ja töihin. Onneksi kiltti työkaveri ajoi vikan kierroksen, joten pääsin kotiin jo puoliltapäivin ja ehdin sitten vähän levätä ja koota itseäni ennen iltaa. Illalla nimittäin saapuivat Miri ja Dare, joiden kanssa suunnattiin Stadionille Iron Maidenin keikalle. Olipa eka kerta, kun olin siellä jotain keikkaa katsomassa, ja olipa aivan hillittömästi väkeä, koko paikka ihan täynnä. Lämppärit olivat blaah, mutta Maiden aivan mahtava! Kyllä tuli taas todistettua, että aina jaksaa rokata, vaikka olisi kuinka väsynyt: täysillä tuli hypittyä ja heiluttua ja huudettua koko parituntinen. Jee. Tämä olikin sitten koko keikkakesäni tässä, koska mitään muuta ei ole tiedossa, mutta olipa ainakin se kesän ainoa keikka oikein loistava.

Keikan jälkeen ei ollut energiaa lähteä pois Pääkaupunkiseudulta, joten majoitin ihmiset luokseni. Lauantaina käväisimme hommaamassa Mirille kasan kirsikkakolaa hassusta jenkkikaupasta, sitten ajelimme Turkuun. Yllätin itseni ajamalla reippaasti ja rohkeasti ison osan matkasta. Ei se oikeasti ole niin kauheaa, paitsi liikkeellelähtö ja pysähtyminen... Turussa Mirillä oli suunnitteilla mustariisivanukasprojekti. Keittely veikin monta tuntia, mutta aika hyvää ja jännää tuli. Satunnaisia ihmisiä saapui hengaamaan, syömään sitä ja katsomaan höhlän Sunshinen. Itse onnistuin loppujen lopuksi syömään niin paljon vanukasta ja jätskiä ja juomaan päälle sen verran liikaa kahvia, että lopputulos oli täysin hysteerinen ja jopa hitusen huono olo. Sitten vietin loppuiltani katsellen Pasilaa ja hihittäen kippurassa kun se oli niin hupaisa. Hups.

Sunnuntain aamupäivä meni myös Pasilan parissa. Ihan liian pian piti kuitenkin raahautua junaan ja takaisin kotinurkille. Ei sielläkään tosin mitään ikävää ollut, vaan ihan mukavaa ihmisten näkemistä. Joukko lukiotuttuja, aveceja ja muita kasaantui hetkeksi maahan palanneelle Olgalle syömään, jutustelemaan sekä kuulemaan ja katselemaan matkamuistelmia. Oi että, palmuja, mielettömiä rantakallioita, Nizza... Yhyy, kyllä haluais taas Etelä-Eurooppaan. Ehkä sitten ensi kesänä.

Arki alkoi taas maanantaina, vanhalla tutulla kaavalla: aamupäivä kirjoittelua, alkuiltapäivästä töihin. Siellä olivat huollon sankarit vähän rasvailleet rataa. Yleensä kun rata on rasvattu, se tuntuu korkeintaan aamuvuoron alkupuoliskon ajan. Tällä kertaa olivat sitten laittaneet niin runsaalla kädellä, että vielä meidän iltavuoron viimeisillä kierroksillakaan ei voinut jarruttaa ihan normaalisti. Pari sadekuuroa saivat kiskot niin liukkaiksi, että junat luistelivat ihan miten sattuu. Onneksi tämä oli minusta itse asiassa ihan hauska juttu: olipa vaihteeksi vähän erilaista, ja joutui välillä ihan tosissaan keskittymään ajamiseen.

Viimeinen viikko

Koko viikon on ollut ilmassa sellainen hilpeä "hahaa, kohta mä lähen matkalle" -fiilis. Lähestyvästä matkasta johtuen viikko on ollut kiireinen ja tarkkaan aikataulutettu, mutta se ei haittaa, koska aina saatuaan yhden homman hoidettua tietää, että no niin, sitten ei tarvi enää pariin viikkoon ajatella tuotakaan.

Keskiviikkona käväisin näyttämässä opinnäytettäni sen ohjaajalle. Taisi olla toinen ja viimeinen tapaamiseni. Eihän ohjaaja tietenkään parissakymmenessä minuutissa ehtinyt edes lukea työtä, mutta ainakaan mitään välittömästi silmille pomppaavia outouksia tai virheitä ei löytynyt kovin montaa. Tapaamisen jälkeen kävin ostamassa kengät, koska olisihan se hyvä, jos reissussa olisi kengät, jotka ovat ehjät ja hyvät kävellä. Illaksi YS-treeneihin. Viimeiset YS-treenit kolmeen viikkoon. Hii.

Torstaina ikuisuusprojektini eteni vielä lisää: pidin virallisen ja vaaditun opinnäytetyön esittelyn. Esittelin tosin puolivalmista ja wirallisen opinnäytetyösymposiumin asemesta luokalliselle Hankepaja 1 -opinnäytetyöntekokurssilaisia, mutta esittelinpä kumminkin, nyt on sekin tehty ja ei tarvi enää sillä vaivata päätään. Helppoahan se oli höpistä näin läheisestä aiheesta, vaikken oikein etukäteen osannut mitenkään valmistautua. Esittely oli aikaisin ja lyhyt, ja sen jälkeen olikin ihmeesti tyhjää aikaa. Hankin lisää tarvittavaa sälää matkaa varten. Sekin sujui niin nopeasti, että yllättäen jäi aikaa vielä kirjoittaa Bravon debrief ennen kuin piti raahautua Itikseen ja istua loppuillaksi metroilemaan. Työpäivän kivoin osuus oli, että sain viimeiselle kierrokselle kyytiini Daren ja Mirin. Aika kuluu niin paljon nopeammin kun on seuraa ohjaamossa.

Perjantai oli kalenterissani nimetty siivouspäiväksi. Olikin mainiota, kun Miri heräsi aikaisin ja väsäsi meille aamupalaa, niin että pääsin itsekin hyvissä ajoin liikkeelle, ja ehdin siivota muutaman tunnin ennen lähtöä. Turkulaiset häipyivät kohti Solmukohtaa, minä taasen Tapanilaan. Siellä onnistuin katsomaan väärässä ajassa ollutta kelloa jotenkin mestarillisesti pieleen siten, että ihan epähuomiossa ja vahingossa olimmekin kiipeämässä tunnin pidempään kuin oli tarkoitus, minkä vuoksi minulle tuli ihan älytön kiire kohti aikataulun seuraavaa kohtaa. Olipa ainakin tehokasta: ihanasti pitkästä aikaa liidaaminen oli vain sopivan jännää, ei liian kamalaa, ja liidasinkin kuusi reittiä, joista vain yksi oli ihan palikkahelppo.

Kiipeämästä kipitin kuuntelemaan Helenin ja Kirsin opinnäytetyötä, irkkumusiikkia irkkuharpulla ja -huilulla. Ehdin juuri ja juuri ajoissa. Konsertti oli ihana, soitinyhdistelmä todella kaunis. Oli myös kiva pysähtyä edes reiluksi puoleksi tunniksi paikoilleen ja vain kuunnella, sen jälkeen nimittäin piti taas juosta, jotta ehdin ajoissa poimia selloni kotoa ja hipsiä opettamaan. Viimeinen soittotunti pariin viikkoon, whii. Loppuilta meni ahkerasti siivoten.

Ajankulua

Aloitin päiväni pelottavasti viemällä paperit Akatemialle. Sielläpä sitten ovat. Seuraavaksi katsotaan, onko mahdollista, että ne jättävät pääsykoekutsun lähettämättä koska hakemus on surkea--en ole kuullut, että se olisi mahdollista, mutta kertahan se kai olisi ensimmäinenkin. Ja sen jälkeen arvotaan, ehdinkö valmistua, ehdinkö harjoitella, ja kehtaanko mennä pääsykokeisiin. Melkoiset arpajaiset kaikenkaikkiaan.

Aamupäivä sisälsi myös kiipeilyä. Tällä kertaa ei tullut mitään suuria valaistumisen hetkiä, ja viime kerran valaistusreittiä en jaksanut enää kiivetä siinä vaiheessa, kun siihen tartuin, koska se on niin raskas. Liidasin taas paria uutta juttua, joista kaikki paitsi yksi jäivät kesken, mutta liidasinpa kuitenkin. Ja tosi tehokas kiipeilykerta oli, pitkästä aikaa lopettaessani olin niin puhki, etten olisi oikeasti kyennyt enää kiipeämään mitään.

Perjantaiseen tapaan käväisin opettamassa. Lopunkin illan kulutin musiikin parissa, vaihteeksi konserttiyleisönä. Konsalla oli Konservatorion ammatillisen peruskoulutuksen solistikonsertti, jossa muun muassa Helen soitti orkesterin solistina. Vau, jännitti kyllä solistien puolesta, mutta hyvin kaikki selvisivät. Harppu oli yllättävän kuuluva solistisoittimena, sen sijaan kontrabasso hukkui orkesterin alle harmillisen usein. Klarinetti ja sopraano olivat yllättävän hauska ja toimiva solistipari. Konserttia kuunnellessani tulin myös miettineeksi, miten ikävää on, että väkisin tulee kuunneltua hirveän kriittisellä korvalla. Jospa vain osaisi nauttia musiikista ilman, että koko ajan havainnoi virheitä ja epäkohtia.

Viikon keskellä

Kiitos koesoittokoulutuksen, päivät ovat edelleen täynnä soittoa, vaikka koulun loppu häämöttää (jossain aika kaukana tosin, kun opinnäytteelle ei tunnu koskaan olevan aikaa). Olisi kiva soittaa leikkikoesoitossa hyvin, joten siispä pitää harjoitella niin paljon kuin mahdollista. Tiistain aamupäivän soitin kotona, iltapäivän puolestaan konsalla. Siinä välissä käväisin saksan tunnilla yrittämässä palautella asioita mieleen. Sijamuodot muistuvat, prepositiot eivät, mutta niiden muistaminen on muutenkin minulle jostain syystä aina kauhean hankalaa, oli kieli mikä hyvänsä.

Illalla kävin katselemassa Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen Don Giovannin, jossa oli tuttuja sekä kuorossa että orkesterissa. Mozartin oopperat ovat ihania, musiikki on vaan niin mahtavaa ja juonet hilpeän saippuaisia. Oli kyllä melkoisen hupaisa versio tämä, puvustus Adidas-hännystakkeineen ja strutsinpäillä naamioituneine nahka-asuisine soturiprinsessoineen oli luovan hullu, ja lavalla nähtiin paitsi alastomuutta (tosin vain selkäpuolelta), myös furry-orgiat (tosin vain varjokuvina). Hih ja huh.

Oopperan jälkeen ehdin kotiin ja nukkumaan melko myöhään yöllä, ja keskiviikkona piti herätä viiden kieppeillä aamuvuoroon töihin. Argh. Oli täyttä tuskaa taas. Oikeasti hieman hirvitti ajaa, kun hereillä pysyttely tuntui valtavalta haasteelta. Työpäivä kumminkin meni aika nopeasti. Sen sijaan loppuilta oli hirveän pitkä. Pari tuntia soittelua konsalla ja sen jälkeen YS-treenit, joissa suorastaan ylitin itseni soittamalla väysmyksestä huolimatta oikeasti pääosin ihan oikein.

Sitä saa mitä tilaa

Valiteltuani viime viikolla, että on ihan lusmu olo ja liian vähän tekemistä, tällä viikolla onnistuin kyllä korjaamaan tilanteen todella taidokkaasti.

Keskiviikkona oli iltavuoro metrossa. Kuten aina, aamupäivä meni ohi kovin äkkiä (lähinnä joululahjojen merkeissä) ja sitten olikin jo aika mennä töihin, mistä kotiin pääsin vasta puolenyön jälkeen. Ajaminen oli taas jännää sen parin ekan kierroksen ajan, kun 80 km/h tuntui oikeasti nopealta ja kuuttakymppiä asemalletulo aivan hullulta ajatukselta. Sen jälkeen siihen taas tottui. Työpäivä oli pitkä, ja kotona piti vielä väkertää joululahjat valmiiksi asti. Siinä meni melkein koko yö, nukkumaan pääsin joskus neljältä. Olo oli aika epätoivoinen siinä vaiheessa.

Torstaina piti herätä ennen kymmentä, että ehti kiipeämään. Kiipeämisestä ei tietenkään tullut yhtään mitään, kun väsytti niin älyttömästi. Sen jälkeen oli reilu puoli tuntia aikaa syödä ja koota tavaransa, ennen kuin piti suunnata Kulosaareen opettamaan. Yllättäen kävi ilmi, että tämä saattoikin olla viimeinen tuntini kyseisen oppilaan kanssa vähään aikaan, koska tämä saattaakin yllättäen olla muuttamassa Espanjaan. Vau. Kulosaaresta suorinta tietä Töölöön, Lauralle, missä oli AOK:n pienimuotoinen välitapaaminen, lähinnä joululahjontaa varten (tämän takia niillä lahjoilla oli niin kiire, että niitä piti tehdä yötä myöten). Ajoissa kotiin ja nukkumaan. Ei kuitenkaan tarpeeksi ajoissa.

Perjantaina herätys oli ennen viittä: viisaana ihmisenä olin ottanut töistä aamuvuoron--ensimmäistä kertaa sitten kurssin ajoharjoittelujen. Loppujen lopuksi herääminen ja ajelu oli yllättävän tuskatonta. Epätoivoisen väsyneeksi olo muuttui vasta, kun pääsin töistä pois, ja tiedostin, että niin, nyt sitten pitäisi jaksaa vielä vaikka mitä. Illalla oli nimittäin ohjelmassa jouluheviä. Raskasta joulua -keikka Tavastialla oli aivan mainio, ja kummasti siellä jaksoi riehua. Tuli siis kiljuttua joululauluja niin kovaa kuin vain lähtee ja heiluttua ja hypittyä ja moshattua. Keikan jälkeen oli väsymys niin suuri, että vaikka kovasti uhkailtiin, en loppujen lopuksi joutunut ajamaan Turkuun, koska olin niin kuollut. Nukkumaan pääsin sitten joskus puoli viiden maissa--24h sen jälkeen, kun aamuyöstä heräsin. Huh.

Kiip, rok ja yhyy

Tuli taas nukuttua pitkään, kun kerran voi. Näin hassuja unia, joissa muun muassa lennettiin kuumailmapallolla Australiaan pelastamaan maailmaa. Heräiltyäni ja syötyäni suuntasin taasen kiipeämään. Tänään oli liidipainotteinen päivä, vaikkakaan ei kovin menestyksekäs: katossa käytiin rähmäämässä mutta ei saatu klipattua, yksi uusi reitti osoittautui turhan luovaksi, ja voimatkin loppuivat kovin aikaisin kesken. Paluumatkalla vielä päästiin kokemaan viiden auton ketjukolarin aiheuttama instant-ruuhka.

Kiipimästä palattuani kello olikin jo melkein niin paljon, että Miri ja Dare olivat oven takana. Ruokaa, kahvia, ja matkaan kohti jäähallia ja rokkia. Sielläpä nimittäin oli Motörheadin keikka. Lämppärinä ollutta Hanoi Rocksiakin halusin käydä katsomassa, ihan vaan siitä ilosta, että enpä niitäkään ole aiemmin nähnyt. Eikä tarvitse kyllä nähdä toistekaan. Motörhead puolestaan oli melko lailla juurikin sellaista kuin odotin, hurjaa mättöä, kovaäänistä kuin mikä (korvat soivat vieläkin vaikka oli tulpat koko keikan päässä), ja Lemmyn välispiikit käsittämätöntä mölinää. Yleisö ei ehkä ollut ihan niin riehakasta kuin olisi voinut toivoa, vaan vähän laiskan oloista, välillä tuntui moshaaminen vähän yksinäiseltä.

Keikka loppui lähempänä puolta yötä, oli nälkä, oli jano, oli väsy, ja sitten en tajunnut tarkistaa etukäteen bussi/juna-aikatauluja, vaan kävelytin ihmiset Pasilan asemalle, missä pitikin odottaa junaa reilu puoli tuntia. Pääni sanoi naps ja lakkasi toimimasta. Olin päättänyt, että voisin keikan jälkeen eksyä Turkuun. Sen sijaan päädyinkin lojumaan yksikseni Perkkaalla tuntien oloni harvinaisen kurjaksi. Luonnollisesti sitten tuntia myöhemmin syötyäni ja juotuani ja kasattuani itseni havaitsin, miten tyhmää tämä oli. Jipii.

Muse!

Olisi tänäänkin kai jotain ns. "hyödyllistä" pitänyt tehdä, mutta ei se oikein tuntunut mahdolliselta. Päivä meni kovin odottavissa tunnelmissa, olo oli kuin muksulla jouluna. Tein ruokaa, leivoin valkosuklaa-vadelma-muffinsseja (joissa vadelmat painuivat pohjaan, olisi pitänyt tajuta pilkkoa ne) ja katselin Housea. On se vaan hassua, että sarja on harvinaisen kaavamainen mitä tulee jaksojen rakenteeseen, en oikeasti edes mitenkään erityisesti pidä sairaalasarjoista, mutta katselen sitä aivan innoissani puhtaasti siitä ilosta, että House on hahmona niin loistavan sarkastinen ja ovela.

Kuuden kieppeillä Miri ja Dare ilmaantuivat, ja vuorossa oli lisää levotonta odottelua. Suurta hupia irtosi myös siitä, miten loistavassa vedossa olimme illan keikkaa ajatellen--itse taisin olla tervein, aloittelevan flunssanyritelmän ja menkkakipujen kanssa, Mirillä oli sentään edelleen poskiontelontulehdus päällä ties kuinka monetta päivää, ja Dare oikeasti ikävän flunssansa takia viikon sairaslomalla. Että tällä kunnolla suunnattiin kohti Jäähallia ja Musen keikkaa.

Kipeyksistä viis, keikka oli aivan sairaan mahtava. Ihan mieletön. Loistava. Jee! Ei voi sanoin kuvata kuinka onnellinen olin kun aloittivat soitannon ja heti ekana vetivät Take a Bow -biisin, joka on ihan aivan vallan henkilökohtainen suosikkini uusimmalta levyltä. Vau! Yhtä lukuunottamatta (Exo-Politicsia eivät soittaneet) oikeastaan kaikki henkilökohtaiset "voi että toivottavasti ne esittävät tämän keikalla" -biisit kuultiin illan aikana. Miksauskin tuntui olevan juuri kohdallaan, kaikki kuului tarpeeksi, selkeästi, mutta ei liian kovaa. Paitsi aivan ihanaa musiikkia, oli keikalla myös mielettömän hieno visuaalinen ilme: näyttötauluilla näkyi paitsi musiikin mukaan eläviä geometrisia muotoja, myös (muun muassa) lääketieteellistä kuvastoa ja kaiken huippuna tanssivia robottejakin--Supermassive Blackhole oli livenä vielä mahtavampi kuin levyltä, kiitos niiden. Ehkä illan yllättävimpänä huippuhetkenä pitää myös mainita, että Invincible, hitaamman puoleinen biisi, jonka kovin usein tulen skipanneeksi kun uusinta levyä kuuntelen, oli livenä valtavan kaunis eikä yhtään tylsä.

Keikan jälkeen oli jokseenkin leijaileva olo, väsynyt, mutta hyvin onnellinen. Voi että. Vau. Jees.

Musiikillisia mielenhäiriöitä

Aamupäivä oli perinteikkään ADHD-henkinen: puuhasin järkeviä (pyykinpesu, tiskaus, sakkojen maksu kirjastolle ja muutama tarpeellinen puhelinsoitto ja sähköposti) ja vähemmän järkeviä (verkkokirjakaupasta tilatun nelos-Potterin hakeminen postista, levyjen hamstraaminen, maapähkinävoivarastojen täydentäminen) ja sain soitettuakin jonkin verran.

Saatuani eilen vision päätin tänään toteuttaa sen ja kasasin "Kesä 07"-soittolistan/CD:n, ihan noin harjoituksen ja urheilun vuoksi. "Sitä varten" tulin ostaneeksi Linkin Parkin uusimman levyn. Ei nyt ehkä ihan ensimmäinen bändi, mistä voisin kuvitella olevani kauhean innostunut, ja pikaisella kuuntelulla levyllä onkin pari kivaa biisiä ja monta hmmiä ja blaahia. Mutta kun piti saada omaksi radiossa usein soinut What I've Done. Jostain syystä se sattui leimautumaan jonkinlaiseksi allejäännin teemabiisiksi päässäni, ja ei pahassa vaan hyvässä, nimenomaan sellaisessa "siitäkin selvittiin" -hengessä. Kaiken kaikkiaan kokoelmasta taisi tulla metro-CD-läjäni ehkäpä järkevin ja onnistunein, se seurailee samaan aikaan kronologisesti juttuja, mitä eri vaiheissa kesää tuli kuunneltua, ja toisaalta peräkkäisten biisienkin kuvittelen jotensakin sopivan yhteen. Hienona sattumana vielä kun sitten ajaessani sitä kuuntelin, What I've Done osui juuri Siilitien kohdalle, tosin väärään suuntaan mennessä, mutta kuitenkin.

Vielä paljon suurempi musiikillinen mielenhäiriö tosin on, että jostain täydellisen käsittämättömästä syystä viime päivinä on tehnyt mieli kuunnella Sibeliuksen Karelia-sarjaa. Teinpä sitten myös niin, ja se oli kovin kivaa. Hih. Päivän suurin musiikillinen pettymys oli kirjastosta löytynyt Enrico Bronzin (taannoisen Paulon sellokilpailun voittajan) levytys parhaillaan harjoittelemastani Boccherinin konsertosta. Harvinaisen blääh. Häiritseviä temponvaihteluita, jotenkin keskeneräinen meininki, eikä edes erityisen lystejä kadensseja. Pitää soittaa itse paremmin.

Turku ja takaisin

Perjantainakan ei sopinut nukkua pitkään, vaikka kuinka oli vapaapäivä. Musen keikan liput kun tulivat myyntiin klo 9, ja piti olla niitä hakemassa. Olin paikalla ehkä 8.45, eikä jono ollut mitenkään hirveän pitkä. Siltikään kenttäpaikkoja ei ollut enää yhtään, ja takanani jonossa olleille ei meinannut riittää tarpeeksi montaa paikkaa. Vaan sainpa lippuja. Kokemus oli tuokin, en ole aiemmin ollut ostamassa mihinkään isolle keikalle lippuja.

Lippusten kanssa kulkeuduin Mirille tappamaan aikaa. Ajantappo uhkasi luisua tylsyydeksi. Onneksi viimein päästiin liikkeelle, eli ruokakauppaan, hankkimaan päiväksi syötävää. Olin päättänyt, että jotain bataatista, joten ostettiin Hyvin Suuri Bataatti. Siitä tuli bataattivuokasörsseliä. Ruoka houkutteli paikalle myös Tiemuksen, Susannan ja Daren, ja oli ihan hyvääkin vielä. Jee.

Loppupäiväksi tekemistä pähkätessämme päädyimme lautapeleihin. Olen niitä pelannut aika vähän, mikä on sääli, kun yleisesti ottaen pidän pelaamisesta ja melkein mistä vain peleistä. Tuuria ja taitoa minulla oli illan molemmissa peleissä yhtä vähän, mutta ei se ole olennaistakaan. Illuminati oli vinkeä ja kiero, ja sain paljon hupia irti pelissä pyörineistä hassuista salaseuroista. Ihme kyllä muut eivät nähneet maailman pelastus-vapautuksena sitä, kun pelaamani Cthulhun seuraajat tuhosivat maailmasta roskapostin, roskaruuan ja videopelit ja vielä ottivat tyttölehdet hallintaansa. Hihii. Zombies!!!-peli oli leppoisan yksinkertainen oppia, mutta myöskin tosi lysti.

Lauantaina ei olisi niin yhtään innostanut vaihtaa kaupunkia ja mennä töihin, mutta muutakaan ei voinut, ja työt vieläpä alkoivat jo yhdeltä. Ehdin Itäkeskukseen niin ajoissa, että muilta kuskeilta ensin ristiriitaisia neuvoja saatuani viimein uskaltauduin soittamaan liikennetyönjohtoon ja setvimään syyskuun työvuorojani. Loppujen lopuksi pyysin vain kuusi päivää vapaata, mikä oli aika lailla pienin mahdollinen ja juuri ja juuri riittävä määrä, mutta auttaa sekin jo paljon. Ja sitten ajelin junaa edes takaisin. Harvinaisen tapahtumaton päivä oli, ei yhtään vikaa, ei edes yhden yhtä punaista valoa että olisi joutunut kuuluttamaan. Vaati paljon kofeiinia, että pysyin hereillä.

Ruisrokkia!

Perjantain aamupäivän tapoin etsimällä muutaman geokätkön, vaihteeksi pyöräillen. Pyöräily jatkui, kun Dare tuli töistä ja ajelimme Ruissaloon rokkaamaan. Ei ole tullut pyöräiltyä aikoihin, ja se tuntui aluksi vähän liian rankalta, hillitön ärsytys ja hävetys siitä, miten epäkuntoinen lusmuvetelys oikeasti olen. Perille kuitenkin päästiin, ja melkein heti perässämme ilmaantui Mirikin.

Ruisrock 2007 oli eka varsinainen festarikäyntini ikinä. Pori Jazzeilla olen pari kertaa pyörähtänyt vanhempien kanssa, mitä ei mitenkään voi laskea. Ruisrockin perjantaipäivä oli pehmeä lasku sikäli, että väkeä ei ollut ihan hirveästi. Toisaalta esiintyjätkään eivät olleet kovin ihmeellisiä. Ainoa mikä oikeasti nappasi oli Pain, jonka keikan kyllä hypin ja heiluin aika innoissani. The Horrorsin esiintyjät näyttivät vinkeiltä, mutta musiikki ei sanonut mitään, Juliette and the Licks taas näytti niin kamalalta, että vaikkei musiikki ehkä olisi kamalaa ollutkaan, sitä vaan ei kestänyt katsoa, ja the Pipettes sekä näytti että kuulosti siltä, että nyt pois ja äkkiä aaargh. Mastodonia olisi ehkä jaksanut kuunnellakin, mutta alkoi olla kylmää ja väsy, joten se sitten jäi.

Lauantaina liikkeellelähtö vähän kesti, mutta ehdittiinpä kuitenkin siihen, mihin tähdättiin, eli D'espairsRayta ihmettelemään. Aika epämääräisen geneerisen oloista ollakseen japanilainen hevibändi. Olisi vaan pitänyt mennä saman tien kuuntelemaan Kotiteollisuutta, joka myöskin kiinnosti, nyt nähtiin vain vika biisi, joka ainakin oli varsin jees. Lauantaina mukana oli myös ekaa kertaa festareilla vieraileva Susanna. Päivä oli loppuunmyyty, ja sen kyllä huomasi. Pahimmat väentungossumput olivat melkoisen ahdistavia. Sen sijaan alkua lukuunottamatta kaikki bändit olivat loistavia: Sonata Arctican keikalla oli viimein erikoisefektejä, joita tässä olen eri yhteyksissä koko viikon kaipaillut, ja musaa josta valmiiksi tiesin pitäväni, The Ark oli hillittömän hilpeä ja vauhdikas, ja Sturm und Drangin metallimuksut olivat mahtavia. Laulaja oli kyllä melkoisen ihqu, mutta fanitin siltikin ennen kaikkea kosketinsoittajaa, joka näytti porukan nuorimmalta, kiltiltä ja ujolta ja semmoiselta, mutta heilutti hiuksiaan niin vimmatusti että Wau. Tunnetusti hiusten heilutus on omankin soittotekniikkani kulmakivi, joten selvästi se siis oli loistava soittaja. Hip!

Ensimmäinen festarikokemukseni siis oli kaiken kaikkiaan melkoisen mainio. Jälkeenpäin oli hyvin urheillut olo, eikä pelkästään pyöräilystä, vaan myös kaikesta hyppimisestä ja moshaamisesta, mikä siis on myös varsin hyvä juttu. Pitänee toistekin uskaltautua.

Pitkä risteilyviikonloppu

Heti alkuun ilmoitettakoon, että EI, se EN ollut minä, joka heilautti metrojunaa Kulosaaren sillalla. Mulla on alibi: olin silloin Ruotsissa.

Lauantaina yhdistyivät ovelasti työ sekä ihmisten tapaaminen. Ennen töihin menoa käväisin kahvilla Tiemuksen kanssa, töiden aikana sain kyytiini ensin Mirin ja sitten myöhemmin Mirin ja Kaisan. Oli mukavaa vaihtelua saada kavereita ohjaamoon. Illalla raastoin angstia ja epätoivoa siitä, etten näköjään osaa kehittää seuraavaan Totoon mitään pelikelpoista. Jää kohta koko kampanja väliin, kun en vaan osaa ja olen vaan tyhmä.

Sunnuntaina tutustutin ihmisiä viimevuotiseen kesätyöhöni, kun käytiin Tiemuksen ja Mirin kanssa Lintsillä. Viime kesältä oli vielä minulle jäänyt parikymmentä vapaalippua. Edelleen niitä jäi jäljelle. Kirnu oli taas rikki--ovatpa osanneet ostaa risan laitteen. Sen sijaan toinen uutuus"laite", tai oikeammin kävelykohde, eli Sokkelo, oli vallan mainio. Vielä paljon eksyttävämpi kuin Kammokujan lasilabyrintti, johon viime kesänä meinasin jumittaa. Pikajunassakin piti tietenkin käydä, ja voooi, on sitä vähän ikävä, vaikka metrojuna meneekin kovempaa ja tunnelissa. Ja Hurjakurussa, niin että puistosta poistuessani olin aika läpimärkä.

Lintsin jälkeen hylkäsin larppaajatutut ja menin suorinta tietä satamaan lukiokavereiden luo. Lähdimme nimittäin Olgan valmistumis-kiitos-risteilylle Tukholmaan, vain minä, Mirja ja Olga, koska muut mokomat olivat liian kiireisiä tai jossain kaukana muualla Suomessa. Vikingin Mariella-bååtti oli kovin tutun oloinen, sillä on tullut ennenkin seilattua. Tuttua oli myös meininki humppamummoineen ja takatukka-trubaduureineen. Sellaistahan ruotsinlaivalla juuri kuuluu ollakin! Karaokessa lauloimme molempina iltoina, ja totesin Sonata Arctican Fullmoonin yllättävän vaikeaksi, vaikka kuinka olen sitä metron ohjaamossa hoilannut. Paluumatkalla karaokessa ei tosin kestänyt olla, kun se alkoi jo kahdeksalta ja oli sen vuoksi aivan täynnä lapsosia. Karaokelapsia ja mombasatyttöjä, grääh. Juhlimisen suhteen oltiin aika laiskoja muutenkin ja mentiin ajoissa nukkumaan, kun ei vaan jaksanut. Sitä se kai teettää kun vanhaksi tulee. Buffetissa syötiin alkupaloja niin paljon, ettei pääruokaa tehnyt mieli, ja jälkiruokapöytä oli tietenkin tärkein ja paras osuus. Lisäksi tuli juteltua enemmän ja vähemmän syvällisiä siitä, miten lukioporukkamme on kehittynyt tai kehittymässä, ja hämmästeltyä häiden määrää viimeaikoina.

Maanantaina oli päivä aikaa katsella Tukholmaa. Nähtävyysosastolta katsastettiin Riddarholmskyrkan, joka oli vaikuttava vanhuudessaan. Tämän kulttuuriosuuden jälkeen oli vuorossa shoppailua, ja kahvitauon jälkeen lisää shoppailua. Hii. On se toisinaan kivaa. Sain ostettua siistin mustan neuletakin, muitakin vaatteita olisi voinut ostaa, muttei oikein sattunut mitään kivaa vastaan. Lisäksi hienoa suklaata jostain Gamla Stanin söpöstä karkkikaupasta, ja kylpyvaahtoa ja saippuoita Lushista (jännä kauppa, sääli ettei niitä ole Suomessa). Käveltyä tuli päivän aikana niin paljon, että jalat olivat kaikilla kipeät, etenkin kun tuli vielä vähän kiirus laivalle. Onneksi ehdin sentään matkustaa edes yhden pysäkinvälin Tunnelibaanalla. Oli eri näköinen ja oloinen kuin oma tuttu metro. Olisi tehnyt mieli matkailla edes takaisin ja katsella asemia ja eri linjoja ja erilaisia junia, mutta ei ollut aikaa eikä muilla intoa, jostain kumman syystä...

Tiistaiaamuna laiva saapui takaisin Helsinkiin, ja pyörähdettyäni kotona käväisin pitämässä Kulosaaressa sellotunnin. Illaksi menin Laaksolahteen, ja kävin etsimässä pitkästä aikaa yhden kätkönkin. Olipas kyllä loman oloinen pitkä viikonloppu, ihan mahtavaa oli.

Salaisuuksia? 2 - teinigoottilarpahtelua

Flunssa päästi minut viimein kouristaan, ja juuri ajoissa. Perjantain pakollisiin kuvioihin sisältyi kvartettisoittoa ja oppilas. Niiden jälkeen viuh kotiin ja laittautumaan. Siinä meni taas aikansa, vaikka silmien rajailu ei tällä kertaa tuntunut ihan yhtä toivottomalta. Ehkä sitten jo viimeisessä pelissä osaan kuin oikea teinigootti. Ihan kuin viime pelissäkin, siirryin ingameen itsekseni bussimatkan aikana, ja astuin Turussa suoraa päätä peliin.

Salaisuuksia?-kampanjan toinen iso peli oli vähintäänkin yhtä mainio kuin edellinen osa. Aika paljon vakavampi luonteeltaan, kun tapahtui ikäviä juttuja. Löytyi niin hullua murhaajaa kuin Manalan virtaakin. Luolavuoren luolakin oli päässyt pelipaikaksi, ja oli kovin hassu tunne googlata pelissä turkulaisia luolia, ja törmätä hahmossa omaan tosielämän blogiinsa... Kurjien tapahtumien luonnollisena seurauksena alkoholiakin sitten kului, harvemmin on tullut ingame-juotua niin paljon kuin tässä pelissä. Rankkaa tämmöinen teinigootti-muusikonrentun pelaaminen. Ja kivaa. Kyllä kovasti pidän tästä(kin) hahmosta, vaikka aluksi olikin epäilyksiä. (Edelleen kyllä epäilen, voiko luonteeltaan nihkeästä Eirasta tulla minulle yhtä rakas kuin mitä positiivisen hyperaktiivinen susi-Sini ja uteliaan yliälykäs tekoäly-Jaana olivat, mutta sen vain aika näyttää.)

Poistuin pelistä jo lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, vaikka ei olisi yhtään tehnyt mieli. Sunnuntaina oli kuitenkin töitä. Toki töissä oli ihan mukavaa, etenkin kun ehdin polttaa jostain syystä päässäni soineen Sonata Arctican Fullmoonin CD:lle ja sitten hoilasin sitä kunnon metronohjaamokaraokena. Mahtoivat matkustajat ihmetellä, jos kuulivat. Jäipä kuitenkin omituisen tyhjä olo siitä, että häivyin pelistä kesken ja saman tien takaisin arkeen, koska kaikki loppuhehkutus sun muu purkaminen jäivät kokonaan väliin.

Metrouni ja -musaa

Nähtyäni unta jostain oikeasti tosi jännästä ja pelottavasta kauhularpista heräsin, ja nukahdin uudelleen paljon pelottavamman unen pariin. Siinä olin menossa Joen kanssa Hartwall-areenalle johonkin ihme keikalle (sisälsi jonkun naispuolisen soul-artistin ja monsteriautoja sun muuta!), kun yhtäkkiä tajusin, että pitäisi jo olla töissä, ja lähdin pikavauhtia kohti Itäkeskusta. Matkalla soitin liikennetyönjohtoon ja sanoin olevani myöhässä, jolloin selvisikin, että en oikeastaan kovinkaan pahasti, koska päivän työvuoroni olikin luisteluharjoitus(!?!). Siispä menin johonkin jäähalliin, missä sovittelin pukuhuoneessa pitkän aikaa jotain oranssia keijusiipistä luisteluvaatetta. Kaikkea ne unimetrokuskit joutuvatkin tekemään. Mutta pelkkä univisio töihin myöhässä menemisestä oli karmea.

Voisinpa taas vinkua siitä, miten tämäkin päivä meni epämääräisen flunssaisissa merkeissä, mutta se nyt ei olisi mitään uutta enää. Sen sijaan voisin hihkua. Aamupäivästä kävin nimittäin kaupassa ostamassa paitsi tarpeellisia asioita kuten ruokaa, myös läjän tyhjiä CD:itä. Niistä sitten kokeeksi täytin muutaman, ja otin töihin mukaan. Hyvin soivat metron ohjaamon autoradiossa, ja kyllä oli loistavaa ajella, kun oikeasti oli hyvää musaa eikä vain pätkivää radiota. Huomattavasti parantaa työssäviihtymistä. Musiikki on hieno asia. Siispä vaan paljon lisää musaa ja kyllä kelpaa ajella. Jee.

Hevikaraoke, viimeinkin!

Aamupäivästä leivoin taas, tällä kertaa sipulisämpylöitä. Tuplakokoinen taikina oli niin iso, että melkein hävisin sille, mutta lopulta selvisin eeppisestä taistelusta voittajana. Kaiken lisäksi sämpylöistä tuli oikeasti tosi hyviä. Hassua, kun taikinia oli piimäpohjainen, enkä yhtään pidä piimästä. Sipuli sopii sämpylöihin hienosti.

Vaikka paikat olivat lahjaisan jumissa edellispäivän parkour-pomppimisen jäljiltä, menimme Miri ja minä siltikin kiipimään. Vähän kevyemmin kyllä kuin viimeksi. Oli aika kankeaa menoa, ja loppui kuin seinään, kun Miri vielä onnistui loukkaamaan kätensä, auts. Nälkäkin alkoi olla, joten pikaisesti pois ja jotain random-sörsseliä kasaan.

Syömisen jälkeen lauleskelin itsekseni pari toivelaulukirjaa läpi valikoiden. Illalla oli nimittän vuorossa hevikaraokea. Jännää. Viimeinkin oikeasti pääsin sinne asti. Olipa siis ensimmäinen kerta, kun lauloin karaokea niin, että paikalla oli muitakin kuin tuttuja. Ensimmäinen biisi meni jännittäessä, mutta sen jälkeen tuntui helpommalta. Parhaaksi vedokseni taisi jäädä Stratovariuksen Hunting High and Low, monessa muussa biisissä (lauloin aika monta) tuli jotain yllättäviä takaiskuja. Vaan eipä ollut Nightwish sittenkään liian korkeaa, ja lauloinpas hamsterilaulun (Fishmaster: Hamster! A dentist!...). Oli aivan älyttömän hauskaa, ja muillakin tuntui olevan. Rokkibaarista löytyi ihan hämmentävä joukkio lahjaisia laulajia, joita oli kiva kuunnella. Hevikaraoke on ehdottomasti parempi juttu kuin tavallinen iskelmähumppakaraoke.

Pilkkuja, soittoa ja meteliä

Ihan sama meneekö aikaisin nukkumaan vai ei, ei ainakaan tänään ollut yhtään helpompi herätä vaikka meninkin. Tietysti vaikuttaa vissiin sekin, että kun ei ole tottunut menemään nukkumaan aikaisin, niin ei saa unta kovin aikaisin vaikka yrittääkin. Tavanomainen aamuhitaus johti siihen, että kun pähkäsin harjoittelun, pilkunviilauksen tai näiden vuorottelun välillä, päädyinkin sitten pelkkään pilkkujen kanssa leikkimiseen laitoksella. Ainakin oli mukava ja rauhallinen aamu, ja nysväyshomman parissa aika aina kuluu kumman nopeasti.

Pilkut oli pakko jättää rauhaan kun taas oli kvartettia. Alkaa tuntua, etten muuta enää teekään kuin soittelen Suaven juttuja, mutta toisaalta, Oulun keikka, jota varten on koko syksy valmistauduttu, on perjantaina. Sitten se on ohi, ja voi keskittyä enemmän muuhun. Tai olla keskittymättä. Suaven treenit olivat tänään ihan jännät, koska ne pidettiin Finlandia-talolla, tuntui tosi professionaalilta olla siellä soittelemassa, vaikka vain harjoitusluokassa.

Harjoitusten jälkeen viskasin sellon Pasilaan ja suuntasin Laaksolahteen. Välissä kävin taas vaihteeksi tyhjentämässä kirjaston. Mun kuluvan kuukauden lainaushistoria varmaan näyttää kiinnostavalta, kun käyn pari kertaa viikossa lainaamassa ja palauttamassa sen kymmenisen CD:tä... Ja näköjään olen vähän mielikuvituksettomasti ryhtynyt keräämään eniten semmoista sinfonista metallia--tuttua ja turvallista, kun on orkesteria ja klassisia vaikutteita mukana. Vaan toki muutakin on meneillään, ja lisää seuraa. Sitä paitsi, riippumatta siitä minkälaista älytöntä mättö-örinäheviä kuuntelisin, Prinsessa Jää on jämähtänyt päähäni niin että se meinaa soida aina kun korva tai ajatus välttää. En mä nyt varsinaisesti koe sen kuvaavan omaa elämääni tai tilannettani, mutta jotain siinä kai on.

Laulu Asioista

Musiikkihavaintoja taas vaihteeksi: ensinnäkin, Vaughan-Williamsin 7. sinfonia "Antarctica" on upea. Toisekseen, minulla on pahanlaatuinen instrumentalistivääristymä kuuntelutavoissani: en osaa kuunnella sanoja. Suurin osa lyriikoista menee ihan ohi. Tänään jostakin syystä kumminkin Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen Lintu pysäytti. En ryhdy copy-pasteamaan sanoituksia mistään, mutta se jätti häiritsevän ajatuksen, että käykö tässä kuitenkin loppujen lopuksi niin, että koko ikäni aina vain kuljen ihmisten ohi, väistän ja pakenen ja niin edelleen, ja sitten lopulta kadun sitä. Saattaa käydäkin. Onneksi voin aina syyttää siitä sitä tyhmää vanhempien avioeroa ja todeta, että ei ole mun syy, en voinut mitään, tällainen musta vain tuli. (...ja miksi ihmeessä taustalla soi Straussin Kuolema ja kirkastus kun kirjoitan tällaista paatosta? Aaargh.)

Ja niin, ei tänään ollut mitenkään angstinen päivä edes. HaU-unet iskivät saman tien, kun pelipäivityksiä tippui eilen illalla. Unessani viimeinen peli oli ingame jotain jonkun unta. Ei mitenkään ihan uusi idea--ja sitten unessa se oli minusta hirveän ärsyttävää, koska se tarkoitti, etteivät mitkään hahmoni asiat koskaan todella ratkeaisi.

Onnistuin repimään itseni melkein ajoissa konsalle. Olisin oikeasti ollut ajoissa Suaven treeneissä, jos ei olisi ollut pakko hakea kahvia ennen sitä, mutten oikeastaan ollut myöhässä edes. Kvartettia siis muutama tunti, sen jälkeen hassua prima vista -räveltämistä barokkisellotunnilla, ja lopuksi oppilas ja joululauluja.

Olin niin ahkera, että päivän aikataulutetun ohjelman päätyttyä menin vielä muutamaksi tunniksi Siltavuorenpenkereelle nysväämään pilkkuja. En tykkää alaviitteistä yhtään, ne eivät suostu käyttäytymään. Iltasella näin Jukkaa, mutta aika hetkisen vain, sitten karkasin kotisuuntaan. Pimeän keskuspuiston läpi kotiin päin lampsiessani ajatus kulki tuon ensimmäisen tekstinkappaleen ajatusten suuntaan.

Päivää ja pähkäilyä

Aamupäivä oli tyhjä, mutta olisi silloin voinut tehdä kaikenlaista järkevää kyllä. Kuten harjoitella. Tai vaikka vaihteeksi tehdä sitä kielitieteen editointipuuhaa. Vaan ehei, kymmenen maissa herättyäni en päässyt niin millään liikkeelle. Yritin useampaan kertaan, mutten päässyt läppärin näppäimistöä kauemmas ja aina päädyin mönkimään takaisin peiton alle. Vasta puolen päivän jälkeen sain itseni raahattua konsalle. Liian vähän nukkumisen jälkeen väsyttää, mutta liian paljon unta kyllä jättää aika zombin olon sekin.

Konsalla totesin olevani siellä turhaan, kun ei ollutkaan muksuryhmispalaveria. Tulipa sentään edes syötyä. Sieltä Kulosaareen opettamaan, ja sitten--viimein!--ruokakaupan kautta kotiin. On se luksusta kun on taas vaihteeksi leipää ja maitoa... Kotona ei pahemmin ehtinyt lojua, kun sitten piti suunnata YS-stemmiksiin. Matkalla kävin taas vaihteeksi kirjastossa hamstraamassa levyjä. Musiikkimakuni alkaa hahmottua jossain määrin: niin klassisella kuin ei-klassisellakin puolella kerään kahdenlaisia juttuja. Eniten pidän kaikesta mahdollisimman nopeasta ja mieluiten kovaäänisestä. Sen ohelle pitää kuitenkin olla jotain hassua ja hilpeää--klassisella puolella sitä on klassismihömppä, Mozart, Boccherini ja semmoinen, ei-klassisella tällä hetkellä lähinnä Ultra Bra ja Eppu Normaali. Mutta etsintä jatkuu edelleen, ja on toki paljon paljon musiikkia josta pidän vaikken sitä määrittele kumpaankaan kategoriaan, en mättöön enkä hilpeään. Sitä edustaa muun muassa YS-sellojen kesken illalla harjoiteltu Vaughan-Williams, jossa vain on niin kauniita kohtia, että ihme kyllä pidän siitä ihan sen vuoksi.

Musiikkimausta jaarittelun jatkeeksi voisin vaihteeksi jaaritella kirjallisuudestakin. Learning the World nimittäin hassusti sisältää pari yhtäläisyyttä aikanaan muksumpana räpeltämiini scifi-stooreihin. Perusasetelma on samanlainen kuin yhdessä niistä--mikä ei kyllä ole ylläri, koska tämä ei ole superomaperäistä: tulevaisuuden ihmeellisen kehittyneet ihmiset kohtaavat avaruusoliolajin, joka on lähempänä nykyihmisten tasoa. Ja sitten ne avaruusoliot ovat sattumoisin siivekkäitä. Mulla on edelleen jostain syystä tämä hassu lentämisfiksaatio, ja sen myötä kyllä olen myös useampaan tarinaan jo silloin pienenä kirjoitellut lentäviä otuksia. Vaikka lentämisunissani minulla ei yleensä ole siipiä, siivet ovat kyllä aina erityisen ihana juttu. Jee. Ja onpa kiva lukea. En taas tajua, miten olen voinut olla niin pitkään lukematta mitään. Mikään ihme jos on ollut kamalasti angstia.