1.8. Vapaapäivä ajellen

Eeppinen Cueto-Coventosa-läpireissumme oli suunnitteilla lauantaiksi, ja tarkoitus oli, että minä ja pian paikalle saapuva Dare menisimme sisään ensin. Sitä varten meidän täytyisi tietää, missä sisäänkäynti on. Asian selvittämiseen oli tilaisuus torstaiaamuna, kun Mackrill, Jo ja Gareth lähtivät suorittamaan retkeä. Veimme ensin Garethin auton poistumista varten Coventosan parkkiin, sitten jatkuimme koko porukka vuokra-autollamme kohti Cuetoa. Pienen harhailun jälkeen Gareth jopa muisti oikean reitin Bustabladon kylän läpi. Tie nousi ajoittain hyvin jyrkästi ja sisälsi rutkasti teräviä mutkia, sekä maitotonkkia kantavan aasin. Pysäköimme auton lehmilaitumien keskelle, ja aloitimme pitkähkön lähestymiskävelyn.

Lähestyminen Gouffre Bergeriin, missä kävimme vuosi sitten, oli pitkä mutta helppo metsäpolku. Cueton lähestyminen oli pykälää vaativampi tapaus, vaikka tämä kyseinen reitti olikin kuulemma paljon lyhyempi kuin aiemmin käytetty 2,5h ylämäki. Meiltä meni lopulta kävelyyn noin 1,5h, ja polku kulki halki liukkaiden kivien, nilkkoja vaanivien kolojen sekä terävän kalkkikiven. Välillä polkua ei tahtonut lainkaan erottaa maastosta, ja saimme metsästää aikamme seuraavaa cairnia tai maalitäplää. Aurinko porotti kuumana kirkkaalta taivaalta.

Saatettuamme luolasankarit sisäänkäynnille, joka oli melko vaatimattoman näköinen kolo ruohoisessa mäenrinteessä, nousimme vielä vähän matkaa vuoren laelle ihailemaan maisemia. En jotenkin ollut ollenkaan tajunnut, että korkeuserot olisivat näin hienoja Cantabriassa, kun vuoret kuitenkin ovat kaikki alle kaksikilometrisiä. Ilmeisesti laaksonpohjat ovat lähempänä merenpinnan tasoa kuin vaikkapa Vercorsissa.

Läpiretkeläisten tie kulki vuoren läpi, meidän taas oli tällä kertaa käveltävä takaisin samaa reittiä. Olimme kantaneet luolan suulle tulevaa omaa retkeämme varten 4,5 litraa vettä, mutta fiksusti jättäneet itsellemme vain litran kävelyä varten. Siitä suurin osa oli jo juotu, ja aurinko korvensi armottomasti. Paluumatka oli tuskaisa, ja ainoa ajatus oli lähes jatkuvasti "vettä, vettä!". Autolle päästyämme joimme heti pois Garethin takakonttiin hylänneen, lämmenneen veden, ja leirissä kulautin alas melkein litran yhdeltä istumalta. Olipa tämäkin rento vapaapäivä...

Kuumuus vaivasi leirissäkin. Luolan jälkeen miellyttävin paikka viettää aikaa oli ilmastoitu auto. Meidän piti joka tapauksessa poimia Dare Bilbaon kentältä kuuden kieppeillä, joten syötyämme lounaaksi limua ja sipsejä (muu ei yli 30 °C helteessä maistunut) lähdimme ajelemaan. Ensimmäinen pysäkki oli Laredo, missä kiersimme kauppoja, kunnes löysin itselleni viinaa Trangian polttoaineeksi. Yritimme myös etsiä kivaa merenrantaa, mutta vastaan tuli vain kameleita. Kaupunki oli ylipäänsä vähän tympeähkö, joten jatkoimme matkaa.

Lähellä Bilbaota sijaitsee Castro Urdiales -niminen paikka, jota meille oli mainostettu kivana vapaapäiväkohteena. Kokeilimme siis sitä. Siellä olikin mukava, kohtalaisen väljästi kansoitettu rantakaistale, jossa kahlailimme, sekä leppoisa kuppila merinäköalalla. Sää tosin tuntui nyt olevan viilenemään ja pilvistymään päin.

Rantakaupungissa olisi viihtynyt kauemminkin, mutta Daren lento saapuisi pian. Siispä haimme hänet Bilbaosta. Pysähdyimme taas Laredossa kaupoilla, ja leirissä ilmoitimme ilahtuneelle respantädille, että paikalle oli juuri saapunut sen historian kolmas suomalainen.

Rauhaisa ilta sai yllättävän käänteen joskus iltayhdentoista aikoihin. Dobsonin veljekset sekä Tony ja Martin olivat olleet Red del Silencion läpiretkellä. Muut tulleet ulos luolasta, Martin ei. He olivat eksyneet toisistaan useita tunteja ennen luolan uloskäyntiä. Todennäköisimmältä vaikutti, että kaikki olisi kuitenkin kunnossa ja hän olisi korkeintaan vähän epävarma sijainnistaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, kaikenlaista voi tapahtua maan alla.

Ensimmäisenä pelastustoimenpiteenä Gary ajoi luolan uloskäynnille mukanaan kolme nuorta, taitavaa luolaajaa, jotka lähtivät tarkistamaan väliä suuaukolta luolan osiiin, joissa läpiretkijuokkio oli hukannut jäsenensä. Leirissä valvoimme tovin huolestuneina, mutta vähitellen ihmiset kuitenkin siirtyivät nukkumaan - jos aamulla olisi tarve suuremmalle pelastusoperaatiolle, olisivat levänneet auttajat hyödyllisempiä.

En ollut vielä ehtinyt saada unta, kun joskus aamukahden maissa kadonnut kämmpiksemme saapui. Mitään sen hurjempaa ei ollut käynyt, hän vain oli päätynyt eroon toisista vedenhakuretkellä, kun he eivät olleet odottaneet riittävän kauaa jotta hän olisi saanut heidät kiinni. Huh. Hänellä oli mitä ilmeisimmin ollut varsin jännittävät kuusi tuntia yksin luolassa, mutta ajan kanssa hän oli löytänyt sieltä ulos. Nyt kaikki saattoivat jatkaa uniaan levollisemmin mielin.