Kohti Kolmosta

Tänään aikaisemmilta reissuilta tuttu Martin saapui oppaakseemme. Alunperin suunnitelmissa oli ollut retki Dan-yr-Ogofiin laakson toiselle puolelle, mutta sään vuoksi oli pakko vaihtaa suunnitelmia. Vettä satoi jatkuvasti, ja DYO tulvii sateella tukkoon niin, ettei sieltä pääse ulos. Sen sijaan Martin tarjoutui viemään meitä jonkin matkaa OFD III:a, luolaston perimmäistä nurkkaa kohti.

Menimme sisään tutun OFD II:n yläsisäänkäynnin läpi, ja etenimme ulkoaosaamaamme reittiä Gnome Passageen ja Corkscrewlle. Sieltä kiipesimmekin ylös aivan vieraaseen rööriin, uusiin maisemiin. Tie Kolmoseen sisälsi muutaman haastavan lyhyen kiipeilypätkän, ja hieman ahtaita pieniä tunneleita, joihin olisi ollut hyvin helppo eksyä. Kuljimme ohi Timo's Tablen, Bhowani Junctionin, ja saavutimme the Crevassen, ensimmäisen ison haasteen, joka Kolmoseen haluavien täytyy selvittää.

Nimensä mukaisesti Crevasse on syvä railo, jonka ylittäminen vaatii kiipeilyä liukkailla otteilla, ja poikkarointia sen hemmetin kuilun yli. Mikään tästä ei varsinaisesti ole älyttömän vaikeaa, mutta se on tasan sellaista toimintaa, mitä luolissa eniten pelkään. En ikipäivänä olisi lähtenyt yrittämään ylitystä ilman varmistusta, kuten monet kokeneet harrastajat tekevät. Onneksi Martinilla oli köysi. Sen turvin pääsin yli ja takaisin ilman ongelmia. Hirvitti katsellakin, kun Martin ja sitten myös Miri poikkaroivat kymmenien metrien syvyisen, mudan reunustaman kuilun reunalla ilman varmistusta.

Crevassen jälkeen olisi pitänyt laskeutua reilu kymmnen metriä joko vapaakiiveten tai tikkailla, joita meillä ei ollut. Pian tämän jälkeen olisi saapunut the Traverseille, monessa luolavalokuvassa esiintyville näyttäville, todella korkeille ja varsin haastaville poikkareille. Kenties Miri olisi sinnekin Martinin matkassa voinut mennä, mutta minä tunnen rajani, ja kuilukammoisena olin ilmoittanut jo etukäteen, että en siihen lähtisi. Siispä käännyimme takaisin.

Paluumatkalla pysähdyimme ihastelemaan Straw Galleryn muodostelmia. Kun jatkoimme matkaa, minä kuljin edellä, ja onnistuin valitsemaan väärän suunnan melkein joka risteyksessä. Suunnistustaitonikaan eivät siis oikein vakuuttaneet. Sentään minitraverset Gnome Passage - Big Chamber Near the Entrance -välillä eivät tuottaneet suurta tuskaa.

Martin selosti matkan varrella luolapsykologiaa. Kuulemma yleisen teorian mukaan on kolme tasoa. Ensimmäisellä niistä, harrastuksen alussa, tekee mitä hyvänsä muiden perässä, kaikki on älyttömän siistiä, eikä mikään pelota, kun ei vaan tajua pelätä. Toisella tasolla herää tajuamaan, mikä kaikki voi mennä pieleen - tähän minä kai olen jämähtänyt. Kolmas, kypsän luolailija taso on sellainen, jossa on löytänyt tasapainon innostuksen ja varovaisuuden välillä. Vielä jos joskus löytäisin sen balanssin.

Vaikka reissumme ei ollut erityisen pitkä, vietimme maan alla nelisen tuntia. Käsittämätöntä kyllä, minulla oli taas kuuma suuren osan ajasta, vaikka pukeuduin vain päällyshaalariin ja kerrastoon. Aiemmin välissä käyttämäni puuvillaiset asiat ovat tosiaan viilentäneet.

Pinnalla satoi kaatamalla. Majalle päästyämme olimme märempiä kuin OFD1-reissun jälkeen. Oli selvästi ollut viisasta jättää DYO väliin, vaikka pahus sentään, olisin niin halunnut sen nähdä! Yritin kysellä Martinilta ja myöhemmin toiselta kerholaiselta Steveltä ideoita muista alueen luolista, joissa kannattaisi käydä, mutta niitä ei oikein tuntunut löytyvän. OFD on niin ylivoimainen, että paikalliset eivät vaivaudu menemään pienempiin koloihin.