Kohti Kolmosta

Tänään aikaisemmilta reissuilta tuttu Martin saapui oppaakseemme. Alunperin suunnitelmissa oli ollut retki Dan-yr-Ogofiin laakson toiselle puolelle, mutta sään vuoksi oli pakko vaihtaa suunnitelmia. Vettä satoi jatkuvasti, ja DYO tulvii sateella tukkoon niin, ettei sieltä pääse ulos. Sen sijaan Martin tarjoutui viemään meitä jonkin matkaa OFD III:a, luolaston perimmäistä nurkkaa kohti.

Menimme sisään tutun OFD II:n yläsisäänkäynnin läpi, ja etenimme ulkoaosaamaamme reittiä Gnome Passageen ja Corkscrewlle. Sieltä kiipesimmekin ylös aivan vieraaseen rööriin, uusiin maisemiin. Tie Kolmoseen sisälsi muutaman haastavan lyhyen kiipeilypätkän, ja hieman ahtaita pieniä tunneleita, joihin olisi ollut hyvin helppo eksyä. Kuljimme ohi Timo's Tablen, Bhowani Junctionin, ja saavutimme the Crevassen, ensimmäisen ison haasteen, joka Kolmoseen haluavien täytyy selvittää.

Nimensä mukaisesti Crevasse on syvä railo, jonka ylittäminen vaatii kiipeilyä liukkailla otteilla, ja poikkarointia sen hemmetin kuilun yli. Mikään tästä ei varsinaisesti ole älyttömän vaikeaa, mutta se on tasan sellaista toimintaa, mitä luolissa eniten pelkään. En ikipäivänä olisi lähtenyt yrittämään ylitystä ilman varmistusta, kuten monet kokeneet harrastajat tekevät. Onneksi Martinilla oli köysi. Sen turvin pääsin yli ja takaisin ilman ongelmia. Hirvitti katsellakin, kun Martin ja sitten myös Miri poikkaroivat kymmenien metrien syvyisen, mudan reunustaman kuilun reunalla ilman varmistusta.

Crevassen jälkeen olisi pitänyt laskeutua reilu kymmnen metriä joko vapaakiiveten tai tikkailla, joita meillä ei ollut. Pian tämän jälkeen olisi saapunut the Traverseille, monessa luolavalokuvassa esiintyville näyttäville, todella korkeille ja varsin haastaville poikkareille. Kenties Miri olisi sinnekin Martinin matkassa voinut mennä, mutta minä tunnen rajani, ja kuilukammoisena olin ilmoittanut jo etukäteen, että en siihen lähtisi. Siispä käännyimme takaisin.

Paluumatkalla pysähdyimme ihastelemaan Straw Galleryn muodostelmia. Kun jatkoimme matkaa, minä kuljin edellä, ja onnistuin valitsemaan väärän suunnan melkein joka risteyksessä. Suunnistustaitonikaan eivät siis oikein vakuuttaneet. Sentään minitraverset Gnome Passage - Big Chamber Near the Entrance -välillä eivät tuottaneet suurta tuskaa.

Martin selosti matkan varrella luolapsykologiaa. Kuulemma yleisen teorian mukaan on kolme tasoa. Ensimmäisellä niistä, harrastuksen alussa, tekee mitä hyvänsä muiden perässä, kaikki on älyttömän siistiä, eikä mikään pelota, kun ei vaan tajua pelätä. Toisella tasolla herää tajuamaan, mikä kaikki voi mennä pieleen - tähän minä kai olen jämähtänyt. Kolmas, kypsän luolailija taso on sellainen, jossa on löytänyt tasapainon innostuksen ja varovaisuuden välillä. Vielä jos joskus löytäisin sen balanssin.

Vaikka reissumme ei ollut erityisen pitkä, vietimme maan alla nelisen tuntia. Käsittämätöntä kyllä, minulla oli taas kuuma suuren osan ajasta, vaikka pukeuduin vain päällyshaalariin ja kerrastoon. Aiemmin välissä käyttämäni puuvillaiset asiat ovat tosiaan viilentäneet.

Pinnalla satoi kaatamalla. Majalle päästyämme olimme märempiä kuin OFD1-reissun jälkeen. Oli selvästi ollut viisasta jättää DYO väliin, vaikka pahus sentään, olisin niin halunnut sen nähdä! Yritin kysellä Martinilta ja myöhemmin toiselta kerholaiselta Steveltä ideoita muista alueen luolista, joissa kannattaisi käydä, mutta niitä ei oikein tuntunut löytyvän. OFD on niin ylivoimainen, että paikalliset eivät vaivaudu menemään pienempiin koloihin.

Saapuminen ja Ykköskierros

Eilinen oli kenties kesäni odotetuin päivä: viimeinkin vaihdoin maiseman luolaisampaan. Siirtymäkuvio oli tuttu, vaikka häsläystä oli tällä kertaa aiempaa enemmän. Aamun ensimmäisenä jännitysmomenttina kamerani näytti hajonneen, mutta alkoi sitten mystisesti taas toimia. Kentälle ajettuamme havaitsin jättäneeni tiettyihin luoliin vaaditun vakuutuskortin kotiin, joten ei auttanut kuin palata hakemaan se. Onneksi aikaa oli paljon.

Lento oli myöhässä ja möykkyinen. Perillä auton nouto meni totuttuun tapaan, ajomatka Penwylltiin oli yhtä pitkä ja raskas kuin aiemmin, ja huoltsikkaruoka yhtä kaameaa. Tescossa shoppailu oli juuri niin kaoottinen ja hysteerinen elämys kuin odottaa voi, kun koko seurueen muodostimme minä ja Miri.

Kaiken ankeuden jälkeen South Wales Caving Clubin majalle saapuminen oli kuin kotiinpaluu. Paikalla oli paljon mukavia ihmisiä, paitsi paikallisia, myös kroaatteja ja yksi australialainen. Ilta sujui leppoisasti takkatulen ääressä juoden ja jutustellen.

Tänään heräsimme yhdeksän maissa ja kokkasimme perinteisen luola-aamiaisen, eli munia, pekonia ja papuja. Kahdentoista kieppeillä olimme valmiina ja varusteissa - ja ulkona alkoi sataa kuin suihkusta. Päivän luolareissuksi olimme valinneet juuri OFD1-johtajapätevyyden saaneen Mirin ensimmäisen oman retken, ja Ogof Ffynnon Ddu 1 on luola, jolla on taipumus tulvia, jos sataa paljon. Hetken odotuksen jälkeen sadekuuro onneksi laantui, ja lähdimme kohti luolan suuta.

Olimme molemmat käyneet OFD1:n peruskierroksen läpi useampaan kertaan, joten tämän oli tarkoitus olla helppo ja tuttu aloitusreissu. Sitä se myös oli. Etenimme ripeästi, ja selvisimme kaikista haastavammastakin kohdista ongelmitta. Suunnistusepävarmuutta oli vain yhdessä lohkareikossa. Varmuuden vuoksi olimme varanneet reissua varten kuusi tuntia aikaa. Käytimme siitä kaksi ja puoli.

Minulle reissun suurin hankaluus ja ikävyys oli (yhden pelottavan kolonylityksen lisäksi) lämpötila. Olin kokeilumielessä pukenut ylleni uuden täyden varustukseni: tekninen kerrasto, luolailuun suunniteltu fleece-haalari, ja päällimmäisenä opiskelijahaalari. Lopputuloksena minulle tuli nopeasti aivan tolkuttoman kuuma, ja koska luolassa riisuminen olisi vaatinut turhaa säätöä, pääsin kokemaan sellaisenkin elämyksen, että koko reissun ajan oli ihan liian lämmin. En ole enää varma, että se on yhtään kylmyyttä parempi vaihtoehto, sen verran tuskaista oli.

Luolasta poistuessamme pelastimme sisäänkäynnille tippuneen rupikonnan. Matka mäkeä ylös majalle tuntui loputtoman pitkältä ja tukalalta. SWCC:n suihkut olivat edelleen mainiot, ja saimme jopa aikaan oikeasti hyvää luolaruokaa, vaihteeksi kanaa ja riisiä aiempien reissujen pastamömmön asemesta.


Iltamme iloksi lähdimme vielä satunnaisajelulle. GPS:ssä oli kaksi merkintää Carreg Cennenin linnalle. Molemmat osoittautuivat vääriksi. Päädyimme satunnaisiin paikkoihin keskellä puskaa. Näimmepä sentään hevosia, lehmiä ja lampaita tiellä, ja todella kauniita maisemia. Paikalliset pikkutiet ovat sen verran kapeita ja jyrkkiä, että välillä hirvitti. Ei ollut rentouttavin mahdollinen huviajelu. Urhoollisesti rattia pyöritellyt Miri oli aika kuitti päivän jälkeen.

Toimintalomaa

Toissaviikon perjantai oli kesän viimeinen metrotyöpäiväni. Lauantaina kävin soittamassa varsin hilpeän hääkeikan, missä esitimme kahdella sellolla Metallicaa, Apocalypticaa ja tanssihumppaa. Sunnuntai oli virallinen siivoushulluuspäivä. Tämän jälkeen eli tasan viikko sitten katsoin virallisesti olevani lomalla. Vaikka kolmen viikon kesäloma on oikeasti ruhtinaallinen kesänsä pääosin töissä viettävälle opiskelijalle, on tässä kummasti ehtinyt tulla sellainen olo, että päivät loppuvat kesken.

Kuluneen lomaviikkoni aikana olen ehtinyt käydä kahdesti kiipeämässä Salmisaaressa, seikkailla köysiradoilla Flowparkissa, ihmetellä elikoita Luonnontieteellisessä museossa, leikkauttaa hiukseni kätevämpiin mittoihin, viimeistellä villasukat, ostaa lankoja ja aloittaa uuden neuletyön, hankkia reissua varten puuttuvia asioita, käydä pari kertaa lenkillä, sekä viettää todella rennon ja hilpeän selloviikonlopun Artjärvellä (ohjelmassa mm. mölkkyä, Apocalypticaa ja Perseidit). Tylsää siis ei ainakaan ole ollut! Parin seuraavan viikon suunnitelmat näyttävät vähän vähemmän vaihtelevilta: huomenna lähdemme Walesiin, missä ohjelmassa on luolia, luolia ja lisää luolia. Whii.

Taas mennään

Työt jatkuivat, kuten oli tarkoituskin, eikä siinä mitään sen ihmeempää. Puuha ei muutu sen jännittävämmäksi, vaikka tiedostaakin sen, että hetkenä minä hyvänsä joku saattaa päättää päättää päivänsä metrojunan alle. Toki pelästyn aina hirveästi, jos asemaa lähestyessäni näen jonkun laiturin turvarajan väärällä puolella, tai havaitsen jonkun kävelevän rataa kohti, mutta tämä ei ole mitään uutta. Viikonlopun aamuvuoroissa loppujen lopuksi suurin haaste oli, kuten tavallista, hereillä pysyttely. Onneksi ne olivat tämän kesän viimeiset aamuvuorot. Vielä on jäljellä neljä iltaa, sitten on metroilu tältä erää ohi ja pääsen lomailemaan. Elättelen toiveita, että ensi kesäksi saisin jonkun hassun harjoittelupaikan, eli niitä harvinaisia ja paljon metsästettyjä oman alan töitä.

Muissa uutisissa: kun kiipeilyseurasta on vajausta, koska Olmi huitelee jossain Afrikassa, päätin näköjään aloittaa lenkkeilyn, tai jotain sinne päin. Koska en osaa tehdä asioita ilman selkeitä ohjeita, valitsin valmiin sohvaperuna-aloittelijoiden juoksuohjelman, ja olen jopa onnistunut seuraamaankin sitä jo kolmen viikon ajan. Nyt ajattelin vaihtaa toiseen, jossa on tavoitteena jaksaa juosta 5 kilometrin lenkki. Saapi nähdä, miten käy. Ikinä en ole niin pitkään jaksanut, kestävyyslajit kun eivät koskaan ole olleet minun juttuni.

Lisäksi, mulla on älytön söpöeläinkausi päällä. Tulipa muun muassa selattua läpi tämä sivusto, joka oikeasti melkeinpä voittaa Cute Overloadinkin. Tekisi mieli hommata lemmikki. Onneksi se on käytännössä täysin mahdoton ajatus, koska ei aika mitenkään riittäisi, enkä kykene pitämään edes huonekasveja hengissä. Pitää tyytyä helppohoitoiseen ja pörröiseen kahvinkeitinhomeeseen.

Metrokuskin osa

Ensimmäisenä kesänäni metrossa tapahtui eräs synkkä välikohtaus. Töihin palattuani ajattelin, että kun tuosta on kerran selvinnyt, tuskin enää toiste tarvitsee. Kuskien joukossa on ihmisiä, jotka ovat olleet metrossa vuosikausia ilman yhtään allejääntiä. Se, että niitä sattuu kohdalle useampi, on harvinaista. Ikävä kyllä, niinkin voi tapahtua, ja tapahtui minulle, toissapäivänä.

HS uutisoi (27.7.2010 23:54):

Nuori nainen loukkaantui pahoin puoli yhdentoista aikaan illalla jäätyään itään päin kulkeneen metrojunan alle Rautatientorin metroasemalla.

STT:n tavoittaman silminnäkijän mukaan nainen oli tipahtanut metroraiteelle noin 22.40, juuri kun metro oli tulossa asemalle.

Pelastusviranomaiset saivat uhrin esiin junan alta. Tarkkaa tietoa naisen tilasta ei ole. Hänet on viety sairaalahoitoon.

Näiden uutisointi häiritsee aina minua. Vaikka pyrkimyksenä on mahdollisimman neutraali sävy, jotenkin tekstistä saa sen kuvan, että juna on tarinan pahis, joka äkkiarvaamatta tulee ja ajaa yli. Tarinan hyviksiä ovat pelastusviranomaiset, jotka saivat kuin saivatkin uhrin pelastettua. Lisäksi uutinen olisi aivan samanlainen, jos metro olisi automaattinen. Toisinaan toivon, että kuskin näkökulma olisi jotenkin mahdollista saada esiin, vaikka en itse keksikään, miten sen uutiseen saisi sisällytettyä.

Tunnustettava on, että toisesta kerrasta toipuminen tuntuu helpommalta kuin ensimmäisestä, osittain kenties siksi, että tällä kertaa uhri jäi henkiin. Helpotti myös, kun tiesin etukäteen, miten kuvio etenee sen jälkeen, kun olen hätäjarruttanut ja soittanut apua. Lisäksi tällä kertaa jälkiselvittelyt hoidettiin paljon paremmin: minusta lähinnä tuntui, että apua ja tukea oli tarjolla liikaakin, vaikken sitä juurikaan kokenut tarvitsevani.

Lauantaina olisi tarkoitus palata töihin. Kyllä se hieman jännittää.

Ropecon '10: Esitelmöintiä

On kaksi blogipostausta, jotka olen tähän mennessä tehnyt joka vuosi: vuodenvaihdosmärehdintä ja Ropecon-tilitys. Siispä, vaikka muuten vietänkin hiljaiseloa, ryhdistäydyn nyt ainakin sen verran, että sanon pari sanaa con-kokemuksestani 2010.

Tämän vuoden conin jälkitunnelmaksi jäi, että se oli hieman light-versio. Kokemus ei ollut niin intensiivinen kuin monena aiempana vuonna. Osasyy on se, että yövyin kotona, ja nukuin aivan tarpeeksi - tosin en tiedä, olisinko muuten koko conista selvinnytkään, koska olin aamuvuorojen takia herännyt kolmena edellisenä päivänä neljältä. Päinvastoin kuin yleensä, tanssiharjoituksiin tai tanssiaisiin en osallistunut tällä kertaa lainkaan, osittain siksi, ettei huvittanut, osittain siksi, että lauantain asustukseni oli täysi luolavarustus, ja tanssahtelu kuumassa haalarissa kumisaappaat jalassa ei oikein houkutellut. Muutenkaan en katsastanut kovin montaa ohjelmanumeroa. Suurimman osan ajasta taisin viettää kiertäen ympyrää Dipolissa Mirin kanssa satunnaisten vastaantulleiden tuttujen tai muuten vaan puheliaiden ihmisten kanssa jutellen. Sen lisäksi tuli kuunnelta muutamaa kiintoisaa puheohjelmaa, katseltua leffoja, pelailtua hassussa konsolipelilarpissa sekä hankittua kasa pehmomikrobeja (E. coli, S. cerevisiae sekä C. difficile) Kaubamajasta.

Enemmän kuin mikään muu, tätä conia väritti se, että ensimmäistä kertaa koskaan olin järjestämässä puheohjelmaa. Pidimme Mirin kanssa kesäkuussa perustetun Suomen luolaseuran edustajina yleisluontoisen johdatuksen luoliin ja luolaharrastukseen. Esitelmän jälkeen Dare pelautti tähän liittyvän ropen. Kuten minulla on tapana noin yleensä, stressasin esitelmästä aivan suunnattomasti. Olin valmistautunut hyvin, jopa harjoitellut tekstini läpi etukäteen, mutta en siltikään kokenut oloani kovin varmaksi. Asiaa ei auttanut, että minun osuudekseni oli tullut luennoida luolatieteestä, aiheesta, josta en oikeasti mitenkään kovin paljoa tiedä, kun en ole geologiaa ikinä opiskellut. Ainoa osa-alue, josta olin kohtalaisen varma, olivat luolamikrobit.

Suuri osa perjantaista meni koostaessa lopullista powerpoint-tiedostoa erillisistä osuuksistamme, ja lauantaina ennen esitelmää oli mahdoton keskittyä kunnolla mihinkään. Lisähaastetta saimme, kun juuri ennen esitelmää havaitsimme, ettei luentosalin tietokone näyttänyt kaikkia Mirin osuuden valokuvia lainkaan. Edes osaavien tietotekniikkataitajien avustuksella asiaa ei saatu korjattua, joten oli pakko pärjätä vajaalla kuvituksella.

Kun viimein oikeasti pääsin puhumaan, jännitys väistyi kokonaan, ja olo oli hämmentävän itsevarma. Edes se, että yleisö joutui oikomaan muutaman möläyttämäni asiavirheen, ei menoa hidastanut (vaikka jälkeenpäin ottikin ankarasti päähän). Ajoituksemme meni aivan nappiin, saimme sanottua kaiken mitä halusimme, ja ehdimme vastata pariin kysymykseenkin. Yleisö jopa pysyi paikalla oikein kiltisti, eikä liuennut kesken muihin menoihin. Nähtäväksi jää, innostuiko kukaan kuulijoista itse luolaharrastuksesta - lähinnä ihmiset tuntuivat olleen kauhuissaan pöhköistä puuhistamme. Kaiken kaikkiaan esitelmöintikokemus oli niin positiivinen, että voisihan tällaista harkita toistekin tekevänsä, senkin uhalla, että se hieman häiritsi muihin conirientoihin keskittymistä.

Metrossa tapahtuu

Kuten kolmena edellisenäkin kesänä, "kesäloma" merkitsee minulle muutamaa kuukautta oranssin junan ohjaamossa. Tänä vuonna aloitin täyspäiväisen metrotyön toukokuun alusta, ja jo ensimmäisten piiiiitkien tylsien päivien jälkeen tuntui, kuin olisin ollut töissä kuukausikaupalla. Toukokuu oli kaiken kaikkiaan aika rauhallinen. Jostakin syystä metrossa jännitys ja toiminta kasaantuu, ja tällä viikolla sitä on ollut enemmän kuin edellisen kuukauden aikana yhteensä.

Tiistaina eli toukokuun viimeisenä päivänä vietin suurimman osan ajasta taukotilassa neuloen, kun kerran olen ylimääräinen kuljettaja. Otin toki myös ajaakseni muutaman kierroksen, ja niistä jälkimmäinen keräsi koko potin. Remontissa olevan Kulosaaren aseman virtakiskokatko jotenkin aiheutti junaani vaihtosuuntaajavian, joka saa aikaan sen, että kaikki 220V jännitteellä toimivat laitteet ovat poissa pelistä. Näihin sisältyvät muun muassa ajovalot. Vika ei häipynyt helpoilla kääntöraiteella kokeiltavilla tempuilla, joten pääsin ajelemaan valottomalla junalla. Tunneliin toki laitettiin valot päälle, ihan vain minua varten. Matkalla itään tuli satunnainen vahinkohätäpuhelu, jotten vain pääsisi pitkästymään.

Vuosaaressa vartija tyhjäsi junan, ja siirryin kääntöraiteelle odottamaan rikkinäisen vaunuparin vaihtoa ehjään versioon. Siellä huomasin ilokseni, että vartijalta oli jäänyt huomaamatta nukkuva sankari. Koska minulla oli aikaa vain jokunen minuutti, sain sitten itse herätellä tyypin ja taluttaa hänet ehjään vaunupariin. Onneksi tämä oli mahdollista - jos kyseinen tyyppi ei olisi pysynyt jaloillaan, olisi voinut mennä aika haastavaksi. Risan vaunuparin irroittaminenkin tuotti minulle suurta päänvaivaa, kun ensin unohdin sulkea ovet, sitten avata ne. Lopulta kuitenkin pääsin takaisin liikenteeseen ehjän junan kanssa. Asemalla vielä vartija kävi poimimassa junastani aika epäilyttävän näköisen, ilmeisesti omistajattomana siellä lojuneen salkun. Kaikeksi onneksi tämän hässäkän jälkeen sain lähteä kotiin.

Eilen eli torstaina oli ainakin yhtä reipas päivä, ja toiminta vielä jakautui monelle kierrokselle. Onnistuin sankarillisesti selvittämään ruuhkan jälkeiset kytkennät Mellunmäessä, missä pääsin avustamaan uusien junien pätkinnässä ilman kunnon ohjeita. Kun olin vienyt viiden vaunuparin junan varikolle ja palasin taukotilaan odottamaan toista letkaa, kävikin ilmi, että Vuosaaren kytkennät olivat menneet pahemman kerran pieleen, kun jokin rikkinäinen vaunupari oli sotkenut kuvioita. Siellä oli jumissa kuski, jonka olisi pitänyt ottaa juna Itäkeskuksesta, eikä ketään muuta ylimääräistä näkynyt missään, joten minä päädyin ajelemaan kyseisen kierroksen. Tässä vaiheessa aika lailla kaikki junat olivat myöhässä, ja liikenne muutenkin hieman sekaisin.

Kalasataman asemalta Sörkkaa kohti lähdettyäni häkellyksekseni huomasin laitapuolen kulkijan, joka kaikessa rauhassa tallusteli radalla kohti tunnelin suuta. Tyyppi oli eri puolella kuin minä, joten pääsin ajamaan ohi, mutta tietenkin itään päin kulkeva liikenne jouduttiin pysäyttämään sen ajaksi, kun vartijat kävivät pelastamassa papan. Tämä ei varsinaisesti edistänyt aikataulujen kiinnisaamista. Ja minä kun olin toivonut, että voisin viettää päiväni taukotilassa tenttiin lukien - mutta ainakaan ei ollut tylsää!

Bioinfosta Bardeihin

Eipä näytä aktiivisuuteni riittävän jokapäiväiseen päivittämiseen, tai edes useampaan kertaan viikossa. Siispä taas tiedossa tiivistelmää.

Bioinfon kurssi päättyi, itse asiassa viikko sitten. Sen aikana muun muassa rakennettiin hieno fylogeneettinen puu Uuden-Seelannin lentokyvyttömien lintujen evoluutiosta, löydettiin lintuinfluenssavirus, ja vertailtiin geeniekspressiota normaaleissa ja syöpäisissä soluissa. Hieman harmittaa, että kurssi on ohi, koska se oli tosi kiintoisa ja toisaalta leppoisa. Voipi olla, että tämän jälkeen täytyy odottaa vuosi-pari ennenkuin pääsen opiskelemaan alaa lisää.

Pääsiäinen, eli siis viime torstai-illasta maanantaiaamupäivään, meni aika erikoisissa merkeissä: osallistuin ensimmäistä kertaa Bardien kevätleirille. Kyseessä siis on kokoontuminen, jossa soitetaan, lauletaan, tanssitaan, näytellään, ja kaikkea muuta mukavaa. Alunperin tämä kai on lähtenyt liikkeelle larppien lieveilmiöistä, mutta mukana on myös ihmisiä, jotka eivät koskaan ole larppaamista kokeilleet.

Leiri oli kokonaisuudessaan oikein mainio elämys. Oli ihanaa päästä laulamaan kuorossa, kokeilemaan tarinateatteria, tanssimaan renessanssitansseja ja soittamaan irkkumusaa - kaiken kaikkiaan tekemään kaikenlaista, mitä yleensä ei tule tehtyä. Toisaalta leirissä oli myös nurjat puolensa, jotka kenties opettivat minulle jotakin itsestäni. Niin kauan kuin oli järjestettyä, aikataulutettua ohjelmaa, minulla oli hauskaa. Kun se illalla loppui ja alkoi vapaamuotoinen hengailu, ahdistuin. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, enkä vaan osannut olla. Päädyinkin menemään aikaisin nukkumaan, myös viimeisenä iltana, jolloin jamit olisivat jatkuneet pitkälle aamuyöhön. En oikein vieläkään tiedä, mistä tämä tarkalleen johtui. Aamulla tunnelma oli taas korkealla ja illan angsti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Harmillista.

Leiriltä jäi uusien tuttavuuksien ja elämysten lisäksi muistoksi tyhmä flunssa. Eilinen menikin kokonaan toipumisen yrittämiseen. Yritin myös opiskella kasvifysiologiaa, mutta siitä ei tunnu jäävän päähän kuin satunnaisia yksityiskohtia.

Sokeria, sormi ja bionörttäystä

Viime viikonloppua kuvaa parhaiten sana "sokerihumala". Lauantaina käväisin aamulla kiipimässä. Luolapuuhat eivät olleet tehneet minusta siinä yhtään taitavampaa, ja keinotekoinen seinä tuntui todella mitäänsanomattomalta märkään kalkkikiveen verrattuna. Tämä pieni liikuntatuokio ei millään tavalla tasapainottanut muita puuhia. Kiipeilyn jälkeen nimittäin oli AOK:n kokous, jossa oli fondueta, skumppaa, suklaakakkua ja hirveä määrä karkkia. Huh. Olin juuri ja juuri ehtinyt toipua tästä sunnuntaiaamupäivään mennessä - ja silloin oli vuorossa kvartettisoittelua, missä tarjolla oli ainakin viittä eri laatua jätskiä, muffinsseja, suklaakakkua ja muuta mukavaa. Huhhuh.

Maanantaina marssin vihdoin viimein YTHS:lle näyttämään tammi-helmikuun vaihteessa murjomaani vasenta nimetöntäni, joka ei edelleenkään oikene kunnolla. Kuten olin odottanutkin, lääkärisedän näkemys oli, että noh, se on nyt tuollainen, ehkä se siitä vielä suoristuu, tai sitten ei. Sen sijaan en ollut odottanut veikkausta, että se on ehkä alunperin murtunut. Ei se nyt niin kipeä ollut. Asian todellinen laita selvinnee röntgen-kuvista. Joka tapauksessa, tämä vähän vänkyrä sormi on puhtaasti kosmeettinen haitta, koska se kuitenkin toimii ihan normaalisti. Ei kovin eeppinen kiipeilyvamma.

Bioinfossa oli eilen Unix-päivä. Tuli kerrattua kaikkea hyödyllistä, minkä olin jo ehtinyt unohtaa, ja uusiakin juttuja tuli vastaan. Tänään jatkettiin samalla linjalla, mutta geneettisemmin, eli leikittiin EMBOSS-paketin ohjelmilla. Minulla on edelleen suuria vaikeuksia suhtautua tietokoneella tapahtuvaan opiskeluun. Minusta on jotenkin omituisen ahdistavaa, kun opettaja tulee kurkkimaan olan takaa, mitä nörttäilen, ja kovin turhauttavaa, kun isohkon ryhmän on pakko edetä hitaimman mukaan. Toisaalta, on tämä ehdottomasti paljon lystimpää kuin perinteisellä luennolla istuskelu. Tuntuu käsittämättömältä, että on ihmisiä, jotka oikeasti elättävät itsensä genetiikkanördäyksellä. Kelpais kyllä mullekin.

Ruudun äärellä

Pari päivää on mennyt aika lailla aamusta iltaan näyttöä tuijottaen. Eilen alkoi bioinfon harjoitustyökurssi. Ensimmäisenä päivänä lähinnä pläräsimme PubMedia ja Ensemblia (Hauskinta jälkimmäisessä on katsella, minkä kaikkien elukoiden genomit on sekvensoitu. Lisähauskuutta saa viemällä hiiren kunkin elikon kuvan päälle sen omalla sivulla). Tämä tuntui hieman turhalta, koska en usko oppineeni kovinkaan montaa asiaa, mitä en olisi itse saanut selville tarkastelemalla sivuja hetken aikaa. Tänään oli jo paljon hyödyllisempi päivä: tutustuimme tilastodatan käsittelyyn SPSS:llä. Ei siitä yhdessä päivässä kauhean kattavaa kuvaa toki saanut, mutta nyt olen sentään edes kokeillut kyseistä ohjelmaa.

Kotia kohti palaillessani olen molempina päivinä kuvitellut tekeväni vielä jotain, mutta jotenkin mystisesti olen vain jämähtänyt läppärin taa, ja viettänyt käytännössä koko illan siinä saamatta aikaan yhtään mitään. Olen katsellut paljon luolakuvia sekä höpissyt luolista irkissä, satunnaissurffaillut, ja lukenut huonoa ficciä, koska en jaksa kirjoittaa itse. Tänään päivän suurin aikaansaannos taisi olla muutaman hankalan keskustelun käyminen ilman henkistä hajoamista. Kyllä tämä jo alkaa kovasti arjelta taas tuntua.

Historian hämäristä

Ihmiset toisinaan (tai oikeastaan varsin usein) ihmettelevät, mistä minä kehitän näitä kaikkia kummallisia harrastuksia ja puuhia. Vaikka joskus saattaakin vaikuttaa, että ne ilmaantuvat ihan puskan takaa, ei asia yleensä ole näin. Helsingin metroon minulla on pitkä suhde, joka muuttui hiljalleen kauhusta kiinnostukseksi, ja harkitsin vakavasti biotieteiden opiskelua jo lukioaikanani. Minulla on myös pitkä historia luolaihmisenä.

Welmu 10 v. kirjoitti lyhyesti ja ytimekkäästi vaaleanpunaiseen päiväkirjaansa:
"22.7.-94
No, tänään luin, kirjoitin, ja käytiin Torholan luolassa ja uimassa. Siinä kaikki."

Ohessa kuvatodisteet. Tämä oli ensimmäinen luolareissuni Suomessa. Sitä ennen olin jo käynyt Briteissä Cheddar Show Cavessa, mutta sitä ei kyllä oikein voi laskea, koska siellä oli sähkövalot ja tasoitetut lattiat. Katselin kyllä silloinkin kaihoten isompia ihmisiä, jotka menivät oikeasti seikkailemaan tunneleihin haalarit päällä ja otsalamppu kypärässä. Olisin varmasti ollut tyytyväinen, jos olisin kuullut, että päädyn "isona" itsekin tuollaista harrastamaan.

Post-luola-low

Ei voi olla arkeen palaaminen näin vaikeaa! Maanantaina oli pakko herätä ajoissa ja mennä parin kurssin ensimmäisille luennoille. Mikrobifysiologia, -biotekniikka ja -genomiikka -nimihirviön taa piiloutui ihan mielenkiintoisen oloista asiaa, maat-metsiksen tarjoama biokemman palikkakurssi puolestaan vaikutti aika rautalankaväännöltä. Kummallakaan luennolla en meinannut pysyä hereillä, ja ajatuksissani olin koko ajan jossain Maypole Inletissä. Olin myös täydellisen epäsosiaalinen ja kärttyilin bioteknikkokavereille minkä ehdin.

Illalla YS-äänenjohtajakvartetissa soitellessa tuli ehkä ensimmäistä kertaa koskaan sellainen olo, että mitä pahuksen järkeä tämmöisessä näpertelyssä on. Onhan se melkoinen ero harrastusten välillä, kun toisessa virheen tekeminen tarkoittaa jotain pikku säröääntä, jota kukaan tuskin huomaa, toisessa mahdollisesti putoamista johonkin pohjattomaan railoon. Luolailu menee harrastuksistani varmasti kärkeen sekä vaarallisuus- että pelottavuusasteikolla. Kenties juuri sen vuoksi onnistumisen kokemukset ovat sen parissa niin mahtavan tuntuisia, ja paluu maan alta pinnalle tuottaa niin suuria vaikeuksia.

Eilisen lojuin suosiolla kokonaan kotona. Pyykkäilin luolamutaisia kamppeitani ja osallistuin Varsinais-Suomen luolatutkimuksen toiminnan suunnitteluun - eli käytännössä vietin sellaisen välipäivän, joka olisi paremmin sopinut maanantaihin. Tänäänkin tuntuu, että pää on edelleen Penwylltissä, mutta sentään pysyin mikrobiluennolla hereillä (ja pohdin kovasti luolamikrobeja kun puhuttiin litotrofeista), sekä onnistuin pitämään edes jokseenkin koherentin soittotunnin. Vielä olisi tarjolla YS-treenit.

Kaipa tämä arki tästä taas lähtee rullaamaan. Sitä en tiedä, helpottiko reissu pitkin lukuvuotta minua vaivannutta yleistä ahdistusta ja hajoilua, vai pahensiko vain.

Maanantaina 15.3. klo 8.45, Kirjurinkuja, Espoo

Sunnuntaina reissusta oli jäljellä enää kurjin ja tympein osuus. Aikainen herätys, hirmuinen ahtausoperaatio jotta kaikki haiseva luolasälä menisi rinkkaan, haikeat jäähyväiset mökille ja paikalliskontakteille, ja viimeinen ajelu ei-oikeasti-sinisellä PYS-rekkarisella vuokra-autollamme. Ajomatka Lontooseen tuntui taas paljon todellista kolmea tuntiaan pidemmältä. Huoltoasema oli ihan samanlainen ja yhtä ankea kuin edellinen vaikkei sama ollutkaan, ja sieltä hankittu englantilainen aamiainen aika kaamea kokemus.

Olimme kentällä hyvissä ajoin. Siellä oli ahdistavan paljon väkeä, ja mikä ahdistavinta, myös muita suomalaisia. Lentokin oli hieman myöhässä ja tuntui loputtoman pitkältä. Se vei meidät ohi auringonlaskun pimeään ja lumiseen ja pahuksen kylmään kotimaahan. Yritin kaivaa lohtua siitä ajatuksesta, että aiomme vielä palata Etelä-Walesiin, monta kertaa. Tästä huolimatta eivät kyyneleet olleet kaukana päivän aikana. Aivan uskomaton viikko. On vaikea käsittää, että se on nyt ohi.

Sunnuntaina 14.3. klo 16, lento Heathrow-Helsinki

Lauantai oli viimeinen kokonainen päivämme Penwylltissä, joten väsymyksestä huolimatta päätimme tehdä vielä yhden reissun Ogof Ffynnon Dduhun. Kohteeksi valitsimme muutaman meille vieraan paikan yläsisäänkäynnin suunnalta. Surveyn valokuvat kamerassa lähdimme suunnistamaan kohti Bagpipe Chamberia ja Nyth Bran Seriesiä.

Miri vastasi kartanluvusta kuten aiemminkin, ja hyvin vastasikin. Päädyimme juuri sinne, mihin olimme halunneet. Säkkipillikammiosta kohti Nyth Brania kulkeva tunneli oli hyvä paikka poikkariharjoittelulle. Muutaman hauskan luolamuodostelman ohitettuame se kuitenkin päättyi ei-niin-kivaan poikkari/kiipeilykohtaan kahden valtaisan Chasmiin aukeavan kuilun yli. Myöhemmin Chris kertoi meille, että paikan lempinimi on "Wall of Death". Dare oli ainoa, jonka rohkeus riitti edes ylittämisen kokeilemiseen, ja takaisintuloon hänkin kaipasi köyden turvaa. Etenemisemme päättyi siis siihen, ja Nyth Bran Series jäi tällä kertaa näkemättä.

Seuraava ideamme olisi ollut käydä katsomassa laskeutumista Swamp Creekin kautta Mainstreamiin, mutta aikaa ei ollut enää niin pitkään reissuun. Päätimme sen sijaan palata sisäänkäynnin tuntumaan katselemaan paikkoja. Labyrinthiin johtavan tunneli katkaisi myös joku saakelin railo - niitä OFD II:ssa riittää. Lisäksi luolasto osoitti jälleen kerran uskomattoman vaihtelevuutensa. Parinkymmenen metrin etäisyydeltä sisäänkäynnistä löysimme ensin lyhyen tunnelinpätkän, jonka seinät olivat hyvin kaunista kiveä ja lattiassa yllättävän syviä lätäköitä, sitten pitkän ahtaan röörin, jonka pohjalla oli älytön polviin asti yltävä mutakerros. Lopuksi tarkastimme vielä alhaalta päin kiipeilyn, jonka olimme eilen jättäneet väliin. Ei se mahdottomalta näyttänyt, mutta kovin korkea se kyllä oli, ja mutaisten saappaiden kitkattomuus ei varsinaisesti lisännyt intoa kiipimätemppuiluun. OFD II:sta poistuttuamme kävimme vielä ottamassa muutaman kuvan ja peräti pätkän videota Cwm Dwrin hilpeästä sisäänkäyntiputkilosta.

Majalle palasimme niin ajoissa, että Readingin luolailijat eivät vielä olleet siellä, joten meillä oli hyvin tilaa siistiytyä ja syödä. Mudan irroittamiseen saappaista meni varmaan vartti, ja pizzan lämmittämiseen piti kysyä ohjeita paikallisilta, koska uunikin oli kaasukäyttöinen eli ihan kumma.

Odotin, että loppuilta kuluisi neuloen, ja osan ajasta näin vietinkin, mutta suurimman osan siitä vei tärkeiden asioiden setviminen Chrisin kanssa. Maksoimme yöpymisemme - peräti parikymmentä puntaa per nenä koko viikosta - ja liityimme luolakerhoon jäsenkokelaiksi. Saimme myös melkoisen penkomisoperaation ja monen monen Pant Mawr Potin ja Dan-yr-Ogofin kartan jälkeen käsiimme peräti kaksi OFD:n surveyta, sekä pääsimme ihastelemaan tietokoneella olevaa 3D-mallia luolastosta. Pakkaaminen oli pakko jättää aamuun, koska luolaroina oli yhä läpimärkää.

Lauantaina 13.3. klo 10.15, SWCC hut

Perjantaina heräsin epämääräisen pahaan ja ahdistuneeseen oloon. Myöhemmin asiaa mietittyäni totesin, että fiilis oli tasan sama kuin ennen jotain kauheaa soittotutkintoa. Edessä oli viikon ja elämäni suurin luolareissu, hartaasti pohdittu ja odotettu retki Cwm Dwrista OFD II:n yläsisäänkäynnille.

Aamiainen ei tahtonut upota, mikä oli hieman huolestuttavaa, kun tiesin, että tiedossa on vähintään neljä tuntia maan alla. Oppaamme Martin oli sanonut ilmaantuvansa yhdeltätoista, ja luolaan laskeutuisimme puoliltapäivin. Olimmekin reippaina ja innokkaina aivan valmiita yhdentoista kieppeillä. Martinia vain ei näkynyt. Ei auttanut kuin odotella.

Odottelu oli suurin piirtein yhtä kivaa kuin ennen sellaista edellämainittua soittotuntkintoa. Kello lähestyi kahtatoista. Juuri, kun Dare oli menossa noutamaan puhelinta soittaakseen oppaallemme, tämä ilmestyikin paikalle. Kaiken päälle teknisenä ongelmana Martin oli unohtanut saappaansa, mutta majalta saatiin kaivettua suurin piirtein sopivat. Noin 12.30 pääsimme viimein etenemään.

Cwm Dwrin viemäriputkilo oli yhtä hilpeä kuin viimeksikin, ja oli hyvä, että olimme kokeneet sen jo etukäteen. Sama päti ryöminnän alkupuoleen - se kipaistiin tällä kertaa läpi reippaaseen tahtiin, minä letkan johdossa. Keltaisella varoituskyltillä pysähdyimme ja vaihdoimme järjestystä: Martin meni kapeimman osion edeltä, minä toisena, melkein naama oppaan saappaanpohjissa. Eilen meidät säikäyttänyt oikeasti todella matala kohta jatkui vain jotakin metrejä. Sen jälkeen ryömimistä oli vielä jonkin matkaa, mutta se ei ollut erityisen ahdasta. Pian putkahdimmekin jo suureen kammioon.

Seuraava osio kulki nimellä Cwm Dwr Jama, missä Jama kuulemma tarkoitti "piece of cake passagea" jollakin itäeurooppalaisella kielellä. Ryöminnän jälkeen se todella oli sitä, vaikka kävely tapahtuikin taasen tuttuun käsiäkin hyödyntävään tyyliin, yli ja ali lukemattomien liukkaiden lohkareiden. Jaman päässä meitä odotti lohkaretukos eli boulder choke, joka oli niin hankala suunnistettava, että Martinkin joutui hetken hakemaan oikeaa tietä siitä läpi. Löydyttyään reitti myös osoittautui varsin luovaksi luikerteluksi lohkareiden väleissä. Sen päätti hupaisa korkkiruuvikäännös.

Eteneminen jatkui helpohkona, ja Martin piti yllä reipasta tahtia. Ylitimme muutaman kolon loikaten, pätkän poikkaroiden, ja laskeuduimme lattian tasolle kohdassa, josta olisi myös voinut lähteä kattoon jokusen kymmenen metrin korkeuteen jatkamaan traversointia. Saavuimme Smithyyn, jonka tunnisti helposti isosta kolosta lattiassa. Laskeuduimme kolon pohjan tasolle sen oikeaa reunaa kiertävää käytävää pitkin. Maasto muuttui hiljalleen kosteammaksi. Cwm Dwr -osuuden lopussa odotti the Confluence, tie päävirtaan. Tunnistusmerkkinä oli hieno hainevää muistuttava kivi keskellä kammiota.

Seuraava osuus olisi lähes kilometrin kävely maanalaisessa virrassa, ja Martin oli etukäteen varoitellut, että tällä kertaa olisi mahdoton välttyä uintireissuilta. Veteen siis. Loppujen lopuksi jokiosuus osoittautui helppokulkuisemmaksi kuin olin pelännyt. Etenimme edelleen vauhdikkaasti, eikä matka kokonaisuudessaan tuntunut kovin pitkältä. Pahuksen kylmä ja märkä tämä pätkä sen sijaan oli. Jokea halkoivat samanlaiset suuret vetiset kuopat eli potholet kuin OFD I:ssä, mutta täällä niiden yli ei päässyt kävelemään tankoja pitkin. Suurimmissa altaissa ainoa vaihtoehto oli hypätä veteen ja pulikoida yli. Varusteeni eivät selvästikään olleet tähän suunnitellut, ja vähitellen alkoi olla niin kylmä, että sormet tuntuivat jääpuikoilta, enkä tahtonut pysyä pystyssä edes helpossa maastossa.

Jokiosion aikana näimme paljon kaikkea hienoa - Marble Showersin mustavalkoinen kivi ja vesiputoukset sekä sokea valkea luolakala olivat nähtävyyksistä mainioimmat. Puolimatkassa kiersimme sumpun kuivan Great Oxbown kautta, mistä jokeen palaaminen vaati hieman haastavaa kiipimätemppuilua, ja meille lyhyempiraajaisille Martinin käsiä lisäotteeksi.

Joki jatkui yhtä kylmänä, ja uiskentelua vaativia altaitakin tuli vielä. Kun saavutimme tutun nousun ylös joesta Maypole Inletiin, olin aivan syväjäässä. Joesta ylös kiipeäminen ja nousu tikkaille olivat tiistailta tuttuja liikesarjoja, ja menivät rutiinin ja epätoivon voimalla. Nousu suikerosta ylös puolestaan tapahtui aivan eri tietä kuin viimeksi, ja huomattavasti haastavamman tuntuisesti. Temppuilu ilman varmistuksia useiden metrien korkeudella puron pohjan yläpuolella oli aika pelottavaa, mutta minulla oli niin kylmä, etten jaksanut olla kovin kiinnostunut. Kenties koko retken pahin hetki oli, kun olin itse päässyt ylös tuttuun onkaloon puron yllä, ja odottelin myös Mirin ja Daren kiipeävän ylös. Hytisin kylmästä, ja pelkästään repun avaaminen jotta saisin vettä ja suklaata oli kohmeisille sormilleni älytön haaste.

Lopulta olimme kaikki onnellisesti ylhäällä tutuissa OFD II:n tunneleissa. Minua etukäteen kammottanut kuilunylitys meni lähes hypotermisissä fiiliksissäni ihan noin vain, kun ei ajatus ollenkaan liikkunut. Siitä eteenpäin kaikki oli helppoa ja tuttua, ja hiljalleen lämpökin palaili jäseniin. Teimme jopa sightseeing-keikan Tridentin, Judgen ja Swamp Creekin muodostelmien luo, ja aivan lähellä sisäänkäyntiä poikkeismme katsomaan Mini Columnseja (sekä seinissä olevia kuolleita, hajoavia kärpäsiä). Martinin tarjoava reitti pois olisi vaatinut sen verran haastavan näköistä kiipeilyä, että päätimme jättää sen väliin. Sen sijaan palasimme jälkiämme sisäänkäynnin tuntumaan.

Viimeiset metrit sisäänkäynnille ja ulos aurinkoon, viitisen tuntia sen jälkeen kun olimme laskeutuneet Cwm Dwrin betoniputkiloon. Tuntui epätodelliselta kävellä mäkeä alas majalle. Me sitten todella teimme sen läpireissun, eikä se edes ollut niin rankka kuin olin pelännyt! Mitään mahdottoman vaikeaa ei tarvinut tehdä. Eniten tuskaa tuotti kylmyys, ja siitä selviäisi paremmilla varusteilla. Sitä paitsi kylmissänikin kykenin aivan hyvin haastaviin kiipeilypätkiin ja muuhun vastaavaan. Nummen rinnettä kävellessä alkoi melkein itkettää. Tämä oli epäilemättä mahtavin luolareissuni ikinä, ja noin ylipäänsä yksi hienommista kokemuksistani koskaan.

Lämmin suihku oli niin tajuttoman ihana elämys, etten olisi halunnut tulla ollenkaan pois. Nälkä kuitenkin lopulta pakotti. Pastamömmö oli edelleen luolan jälkeen erittäin maistuvaa. Hämmentävää kyllä, väsymyskään ei ollut ylitsepääsemätön. Niinpä käväisimme vielä Ancient Britonissa yksillä.

Pubista palattuamme majalla oli aivan hurjasti porukkaa, koska siellä oli alkamassa Readingin yliopiston luolakerhon luokkakokouksentapainen. Hetken heidän hilpeää menoaan katseltuamme vetäydyimme nukkumaan. Kerrankin uni tuli saman tien.