Keskiviikkona 10.3. klo 9, SWCC hut

Muut nousivat aiemmin kuin minä, mutta olin silti vähän nuupahtanut kehnojen yöunieni jälkeen. Paikatkin olivat aika kipeinä kiitos eilisen reippailun. Olimme kuitenkin päättäneet tehdä tänään ensimmäisen ison oman OFD II-reissumme, ja sen myös teimme. Hieman turhankin runsaan aamiaisen jälkeen siis vermeet päälle ja menoksi.

Ylämäki sisäänkäynnille tuotti taas suurta tuskaa. Alkumetrit luolassakin tuntuivat kömpelöiltä ja väsyneiltä, mutta kun löysimme Gnome Passagen, Wedding Caken ja tiemme alas Corkscrewn läpi Salubrious Passagen solisevan puron luo, olo vetreytyi ja reipastui kummasti. Olimme käyneet tässä osassa luolaa viimeksi viime vuonna, ja silloinkin oppaan kanssa. Nyt olimme omillamme, karttana Mirin isosta mökin seinän surveystä läpipiirtämiä palasia.

Salubrious tuntui etäisen tutulta, ja kovin pitkältä. Löysimme risteyksen suurten luolamuodostelmien Tridentin ja Judgen luo, ja jatkoimme edelleen. Puro hävisi ja käytävä muutui kuivaksi. Saavutimme the Crossroadsin. Reitinvalinta sujui Martinin eilisiä ohjeita noudattaen: ohitimme ison lohkareen sen vasemmalta puolelta, ja jatkoimme suoraa eteenpäin. Hetken kuluttua käytävä alkoi kaveta, ja sitten sen halkaisi kuilu syvyyksiin, missä virtasi puro. Minun ei olis tehnyt ollenkaan mieli ylittää sitä, mutta reitti eteenpäin vei sen yli.

Koottuani aikani rohkeuttani uskaltauduin ylittämään railon tyylikkäällä "takamus lattiassa" -tekniikalla. Kolon jälkeen vielä vähän eteenpäin, siltten hieman tulosuuntaamme kohti kulkevaa tunnelia, ja edessämme oli odottamamme yhdentoista metrin kiipeily alas aiemmin ylittämäämme kuiluun. Dare laskeutui edeltä ihmettelemään. Päätimme virittää köyden, ja sen avulla Miri ja minäkin pääsimme ongelmitta alas. Ylöspääsy voisi olla vielä mielenkiintoisempi temppu, mutta se olisi sen ajan murhe.

Nyt edessämme oli enää pätkä Maypole Inlet -puroa, ja laskeutuminen Mainstream Passageen. Tämä vain osoittautui retken henkisesti raskaimmaksi osaksi ainakin minulle. Puro oli pirun ahdas, välillä ei mahtunut edes päätään kääntämään, ja niin tiuhaan mutkitteleva, että melkein alkoi pyörryttää - ja se jatkui ja jatkui aivan muuttumattomana. Emme voineet olla mitenkään täydellisen varmoja, että edes olimme oikeassa paikassa. Mielessä kummitteli järjenvastaisia kauhukuvia siitä, mitä tapahtuisi, jos kapea purouoma yhtäkkiä tulvisi ja täyttyisi vedellä. Siinä saakelin suikerossa tuli kyllä sellainen tunne, ettei Martinin ehdottama läpikulku Cwm Dwrista yläsisäänkäynnille, joka menisi juuri tätä reittiä, välttämättä olisi kovin hyvä ajatus.

Tauko, suklaata, vettä, ja eteenpäin suikeroa, jonka olin aivan valmis nimeämään esimerkiksi "Perkele Passageksi". Vaan sitten se jo loppuikin, ja edessämme oli valtavan korkea tila, laskeutuminen alas tikkaita ja paria muutaman metrin kiipeilypätkää slingien avulla, ja olimme saavuttaneet päivän tavoitteen: Mainstreamin, luolaston pohjalla kulkevan maanalaisen joen. Tämä osa joesta oli vielä suurempi ja näyttävämpi kuin OFD I:n Streamway. Ei hassumpi palkinto päivän väännöstä.

Kello oli 14.45. Olimme lähteneet liikkeelle luolan suulta noin 12.30, ja ilmoittaneet palaavamme viimeistään kello 18. Meillä ei siis ollut aikaa jäädä ihastelemaan jokea pidemmäksi aikaa, vaan piti kääntyä takaisin, jotteivät britit lähettäisi peräämme pelastusoperaatiota vain siksi, että olisimme liian hitaita ja myöhässä.

Kiivettyämme ylös joesta ja taisteltuamme tiemme takaisin kohtaan, missä piti kiivetä suikerosta ylös, havaitsimme, että Mirin käynnykkä ei ollut arvostanut hyvin märkää kiipeilyä jokeen ja takaisin. Sen hajoamisen myötä meni ainoa kellomme. Meillä siis oli noin kolme tuntia aikaa päästä ulos, eikä mitään tietoa ajankulusta.

Yksitoista metriä ylöspäin melkoisen sileää kiveä osoittautui todelliseksi haasteeksi jopa köyden kanssa. Yritin aikani mihinkään pääsemättä. Lopulta väistin, jotta Miri voisi kokeilla, olisiko tämä hänen mitoillaan helpompaa. Eipä ollut. Katsellessani seinää sivummalla parin metrin korkeudella keksin kohdan, jossa oli rutkasti hyviä otteita. Siitä meidän varmaan olisi kuulunut tulla alaskin, ja siitä pääsimme kätevästi ylös.

Paluumatkan seuraava ongelma oli se saakelin kuilu, jonka reunalla olin taas paniikkikohtauksen partaalla. Jotenkin kuitenkin taas ylitin itseni ja esteen. Tästä eteenpäin jäljellä oli enää lähinnä kävelyä, eli siis luolatyyliin lohkareiden yli kapuilua ja ohi ja ali ryömimistä, mutta joka tapauksessa vain helppoja juttuja. Koska olimme kuluttaneet aikaa säätämiseen, emmekä tienneet kellonajasta enää mitään, päätimme edetä mahdollisimman nopeasti. Pikaista ravia eteenpäin siis, ja ylös Salubriousia.

Kohtasimme yllättäen pienen suunnistusongelman, kun piti löytää reitti ylös Corkscrewn luo. Kokeilimme ensin yhtä suurin piirtein oikeaan suuntaan lähtevää tunnelia, mutta totesimme sen vieraan näköiseksi. Palasimme puroon, jatkoimme ylävirtaan, löysimme toisen reiän ylöspäin - ja se vaikutti onneksi niin tutulta, ettei erehtymisen vaaraa ollut.

Ylös Korkkiruuvista Hääkakulle ja Gnome Passageen. Jossain näillä main päätettiin, että minä kipittäisin viimeisen pätkän ovelle edeltä tarkistamaan kellon ja tarpeen vaatiessa perumaan pelastusoperaation. Suoritinkin melkoisen luolasprinttiennätyksen. Otin Daren kännykän ulos vesitiiviistä pussistaan, missä se oli meitä ovensuulla odotellut. Kello oli 16.23. Käsittämätöntä. Meillä oli vielä puolitoista tuntia aikaa, ja olimme suorittaneet paluumatkan reilussa tunnissa. Voitto!

Valuimme väsyneinä mutta pahuksen tyytyväisinä majalle, ja saman tien suihkuun. Eipä ole aikoihin lämmin vesi tuntunut näin hyvältä, ja ruokakin oli taas tajuttoman mainiota. Vaikka alunperin oli ollut suunnitelmissa käväistä vilkaisemassa, onko Guyn pubi auki, loppujen lopuksi ilta meni koomaten ja neuloen, ja nukkumaan siirryimme jo kymmenen kieppeillä.

Tiistaina 9.3. klo 9, SWCC hut

Maanantaina heräsimme varhain ja pirteinä. Aamupalan jälkeen meille oppaaksi lupautunut luolakerholainen Martin soitti, ja ilmoitti saapuvansa tunnin päästä. Tunti kului lähinnä neuloen, ja olimme Mirin kanssa vasta aloittamassa luolavaatteisiin vaihtoa, kun Dare jo huuteli, että opas tuli, joko mennään? Hieman pelästyin, mikä äkkilähtö nyt tuli, mutta ei sentään mikään kiire ollut. Katselimme ensin hieman surveyta, sitten vaihdoimme vaatteet ja pakkasimme kaikessa rauhassa.

Puolen päivän kieppeillä kävelimme kirkkaassa auringonpaisteessa mäkeä alas luukulle, josta laskeuduimme tikkaita pitkin Ogof Fynnon Ddu I:n ikuiseen pimeyteen. OFD I eli alasisäänkäynti, johon saa mennä vain pätevän oppaan kanssa, oli minulle jo viime vuodelta tuttu. Paljon tuttuja asioita tulikin vastaan, koska reitissämme oli paljon samaa. Sisäänkäynniltä Stepille ja alas Streamwayhin. Jokea seuraten neljän kävelytangolla varusteton ison pothole-kuopan yli aina joen päädyn Boulder Chamberille ja kippaavalle kivelle asti.

Viime vuonna lähdimme tämän jälkeen tutustumaan Waterfall Seriesiin. Tällä kertaa vilkaisimme vielä reittiä lohkareiden läpi ja luolaston ylempiä osia kohti, ja palasimme jokea alavirtaan Lowe's Passagen alkuun. Siinä piti päästä joesta hieman ylemmälle tasolle, mikä vaati kiipeilytemppuilua. Päin vastoin kuin oppaamme teimme temppumme varmistettuina, mikä kummasti lisäsi varmuutta ja turvallisuuden tunnetta. Ylemmällä tasolla matka jatkui näyttävien Bee's Knees -muodostelmien ja kimaltavakattoisen Gypsum Passagen läpi hassuun leveään mutta matalaan kohtaan. Viimeksi Andy neuvoi kulkemaan siitä kierien, mutta koska siten sai päänsä pyörälle, päädyin tällä kertaa ryömimään.

Suurin piirtein tähän saakka olimme koko ajan kavunneet ylemmäs ja ylemmäs, välillä vähitellen, välillä suurten korkeiden lohkarekasojen rinteitä. Hiljakseen suunta kuitenkin muuttui. Pysähdyimme isoon kammioon, jonka lattiassa oli valtavan syviä monttuja, ja missä oli huima kaiku. Martin halusi ottaa siellä kuvia. Pääsin poseeraamaan mallina apusalama kädessä. Uusi elämys tämäkin. Levottomalle lapselle tuotti hieman tuskaa pysytellä tarpeeksi kauan aloillaan.

Seurvana vastassa oli Pi Chamber, joka oli saanut nimensä seinänsä valtavasta valkeasta pii-symbolista. Pian sen jälkeen pääsimme osioon, joka oli suorastaan suosikkini viime reissulla. Siinä liu'uttiin alas liukasta, melkein pystysuoraa kapeaa tunnelia kuin mitäkin vedetöntä vesiliukmäkeä. Luisun jälkeen puimme valjaat päälle, ja kuljimme hetken korkealla joen yläpuolella turvallisesti kaapeliin klipattuina.

Edellisellä kerralla olimme tehneet toisenkin varmistetun poikkikulun, eli tämän Bolt Traversen lisäksi myös Airy Fairyn. Tänään valitsimme vähemmän ilmavan vaihtoehdon, osittain kaivamalla tehdyn yhdystunnelin nimeltään Dug Out. Se oli paikoitellen aika kapea, ja osin niin märkä, että mieleen tuli Ruotsin Kopparbo. Märästä tunnelista putkahdimme tutuhkoon maastoon lähelle uloskäyntiä. Matkalla sinne katsastimme vielä Pluto's Bath -nimisen syvän vesialtaan. En tänäkään vuonna päätynyt uimaan.

Reissu ei loppujen lopuksi ollut hirveän pitkä: alle neljän tunnin jälkeen kiipesimme takaisin päivänpaisteeseen. Jyrkkä ylämäki kohti majaa tuntui melkoisen tuskalliselta, mutta kun Martin tarjoutui viemään meidät vielä pienelle kierrokselle OFD II:n, ei siitä voinut kieltäytyä. Olisihan kiva saada selville, mikä edellisenä päivänä meni vikaan, ja missä se Gnome Passage oikein on.

Pidimme pienen tee- ja kartanlukutauon majalla, kiskoimme märät sukat taas jalkaan, ja kiipesimme rinnettä vieläkin ylemmäs yläsisäänkäynnille. Matkalla Martin myös osoitti meille Cwm Dwrin eli luolan "välikerroksen" sisäänkäynnin, jota voisimme keskenämme kokeilla jonakin päivänä viikon aikana.

OFD II:n alkuosa oli jo todella tutun tuntuinen, mutta kohdassa, jossa eilen olimme menneet alas ali matalan lohkareen pitikin nousta ison kiven kylkeä ylöspäin. Kaikki käytävät olivat kovin saman näköisiä, täynnä mutaa ja liukkaita kivenjärkäleitä, enkä kovasta yrityksestä huolimatta onnistunut paikantamaan eilisten harharetkiemme maisemia. Gnome Passage sen sijaan oli helposti tunnistettava, hyvin suuri tunneli, jonka lattioita kansoittivat lukemattomat "tontut". Emme olleet käyneet siellä eilen.

Kävimme Gnome Passagen päädyssä vilkaisemassa reittiä läpi "rasvatuubin" Edward's Shortcutiin, viime vuoden kenties pelottavimpaan pätkään, jossa ylitettiin syviä kuiluja liukkaalla kivellä ilman mitään varmistuksia. Emme onneksi menneet sinne, vaan palasimme takaisin päin Wedding Cake -nimiselle muodostelmalle. Sen läheltä veisi tiemme myöhemmin Corkscrewn kautta alas Salubrious Streamiin. Tällä kertaa emme menneet sinnekään, vaan palasimme eri reittiä sisäänkäynnille, muun muassa muutaman ihan mukavan pienen poikkarin kautta.

Ehdimme ulos juuri ajoissa auringonlaskua ihastelemaan. Majalla kävimme vielä läpi, missä tänään tuli pyörittyä. Nyt voisi vaikka oikeasti hallita edes OFD II:n alkupuolen yleisimmät kulkuväylät.

Päivä oli melkoisen pitkä ja tehokas. Siinä vaiheessa kun vaatteet oli vaihdettu, suihkussa käyty ja syöty taas yhtä Mirin mainiota luolapöperöä, oli olo ihan tilt. Käväisimme kuitenkin vielä Tescossa, jotta saimme tulitikkuja ja vähän alkoholia iltaamme. Matka oli vähän pelottava, kun Dare oli niin väsynyt, että melkein pilkki ratissa. Takan äärellä neulominenkin tuntui vähän pakkopullalta kun oli niin väsy. Ikävä kyllä makuupussiin möngittyäni en kuitenkaan oikein saanut unta, kun kaikki päivän puuhat pyörivät päässä.

Sunnuntaina 7.3. klo 22, SWCC hut

Tänään nukuin pitkään, ja aamulla olin paljon pirteämpi. Aamupala oli aito brittiläinen luola-aamiainen, eli hirveä läjä pekonia ja munaa. Aamupalan päälle piti heittää toinen Tesco-keikka, koska tietenkään emme olleet edellisellä kerralla muistaneet kaikkea. Ennen sinne lähtöä setvimme aberystwythiläisten kanssa avainasioita: he olivat lähdössä pois, ja palauttamassa majan (ja luolien avainkaapin) avaimet. Dare sai ne puhuttua meidän haltuumme. Avaimet kaikkiin seudun lukittuihin luoliin! Maailman avaimet! Siinäpä suunnitelmaa illaksi.

Kun minä ja Miri palasimme Tescosta, luolamaja oli meitä lukuunottamatta tyhjä. Dare kertoi, että muutama kerholainen oli käynyt paikalla ihmettelemässä, mutta he olivat jättäneet avaimet meille. Miri jäi vuorostaan vahtimaan mökkiä, kun minä ja Dare suuntasimme nummille tavoitteenamme mökin alaisen valtavan luolaston eli Ogof Ffynnon Ddun yläsisäänkäynnin paikallistaminen. Se onnistui suorastaan yllättävän helposti viime vuodelta jääneiden epämääräisten muistikuvien perusteella.

Majalle palauduttuamme sinne oli sopivasti saapunut paikallinen setä, joka lupasi toimia callbackinamme. Hetken säädön jälkeen puhelinnumerot oli vaihdettu, ja meillä varmuus siitä, että jos eksyisimme luolaan, joku lähtisi etsimään meitä vielä samana iltana.

Haalarit ja kypärät päälle ja sisäänkäynnille siis! Tavoite oli katsella ympäristöä yläsisäänkäynnin lähistöllä ja paikallistaa muutama iso kammio. Kartan korvikkeena meillä oli valokuvia takkahuoneen seinän isosta surveysta.

Etenimme hitaasti ja varovaisesti, mikä varmasti oli viisasta, koska Ogof Ffynnon Ddu on sekä hillittömän sokkeloinen että järjettömän iso luolasto. Kartan ja todellisuuden yhdistäminen osoittautui kovin vaikeaksi. Big Chamber Near the Entrance löytyi ongelmitta, mutta vähän kauempana olevaa Gnome Passagea haimme ja haimme ilman mainittavaa menestystä. Sen sijaan löysimme tilan, joka mahdollisesti oli Shale Chamber. Risteyskohdasta ennen sitä suoritimme sporttisen jyrkän laskeutumisen, joka vei meidät hurjan syvän kuilun luo. Sen vieressä oleva lohkareläjä olisi ehkä johtanut johonkin, mutta katsoimme järkevämmäksi vaihdoehdoksi jälkiemme palaamisen.

Yritimme Gnome Passageen vielä toista reittiä, ali matalan lohkareisen tilan ja yli hankalien isojen kivien. Joku suuri tila löytyikin, mutta sen identiteetti jäi varmistamatta, kun aikaa ei ollut loputtomiin. Palasimme uloskäynnille, joka löytyi juuri sieltä, missä odotimme sen olevan.

Ulkona oli aurinkoista ja kovin kylmää luolan lämpötilaan verrattuna. Olo ei ollut erityisen kuollut tai kauhean mutainen ja märkä, mutta suihku tuntui silti mahtavalta, ja ruoka, kun se viimein saatiin valmiiksi, oli todella hyvää. Luola on paras mauste. Tosin se taisi tällä kertaa oikeastikin olla aika maukasta.

Syötyämme päätimme käväistä viime vuodelta tutussa Guyn pubissa yksillä, mutta siellä oli aivan pimeää. Legendaarinen paikallispapparainen ei ollut kotona. Lähistöltä sentään löytyi avoin pubi, Ancient Briton, ja sieltä satunnainen täysin käsittämätöntä englantia puhuva paikallinen ukkeli.

Takaisin mökille ajeltuamme Miri kävi eeppiseen taistoon olosuhteita vastaan, ja sai kuin saikin aikaan takkatulen, vaikkei meillä ollut tikkuja tai sytytintä, ja puukin oli märkää. Olihan se kyllä symppistä neuloa takan äärellä.

Sunnuntaina 7.3.2010 klo 18, SWCC hut, Penwyllt, South Wales

Eilinen eli lauantai meni kokonaisuudessaan siirtymiseen. Heräsin aikaisin, jotta ehdin survoa loput tavarat rinkkaani. Olo oli kaamean koomainen, mutta eipä auttanut. Luolat kutsuivat. Ajelimme Mirin kanssa poimimaan Daren, ja lentokentälle. Lähtöselvitysmuodollisuudet sujuivat vaivattomasti, joten jäi hyvin aikaa käydä kahvilla ja hengata. Sen sijaan viivoittimen löytäminen kentältä osoittautui mahdottomaklsi tehtäväksi.

Lento kohti Heathrowta lähti klo 1215. Kuten lennot noin yleensä, se ei erityisesti minua innostanut. Onneksi aika kului nopeasti neuloen. Asiaa auttoi myös, että myötätuulen ansiosta laskeuduimme parikymmentä minuuttia etuajassa. Lontoossa etsimme Aviksen tiskin, saimme bussikyydin vuokra-automme luo, ja käänsimme nokan (ja GPS:n) kohti Etelä-Walesia. Ajomatka lounaspysähdyksineen tuntui aika pitkältä, vaikka vietinkin sen takapenkillä torkkuen. Melkoisesti sitä pidensi vielä Tesco-reissu määränpään lähistöllä. Liian väsyneenä ei ollut hypermarketissa hyvä olla.

Saavutimme Walesin-kotimme eli South Wales Caving Clubin majan illan jo pimennyttyä. Hämmentävästi maja oli täynnä porukkaa ja tunnelma korkealla. Majoituttuamme ja syötyämme asetuimmekin takkahuoneeseen ihmettelemään luolaihmisten irroittelua. Aberystwythin yliopiston luolakerholaiset viihdyttivät itseään ja toisiaan muun muassa yrittämällä survoutua läpi järjettömän kapeasta kolosta penkin selkänojan ja istuimen välissä. Dare meni perässä suomalaisten mainetta puolustaen, itse en uskaltanut kokeilla väsyneenä ja niin ison yleisön edessä. Siirryinkin melko aikaisin nukkumaan.

Kuvahaaste

1. avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi
2. valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi
3. selitä kuva
4. haasta neljä bloggaajaa tekemään sama



En yleensä harjoita meemejä täällä, mutta jos nyt tämän kerran, kun Miri haastoi. Kuva on otettu viime juhannuksen aikoihin, ja siinä allekirjoittanut poseeraa Ylämaan Pirunpesän edustalla. Kyseinen kolo on rapakiviluola, jollaiseen emme ole törmänneet muualla, eikä niitä ilmeisesti paljoa olekaan.

(Ja ei, en todellakaan haasta ketään.)

Helmikuu

Lukuvuoden 3. periodi alkaa lähestyä loppuaan, enää jäljellä neljä luentoa ja yksi tentti. Tässä periodissa olen istuskellut muutamalla kurssilla, joita suositellaan vasta 2. tai 3. vuodelle. Näistä Entsyymit ja aineenvaihdunta on oikeasti tuntunut siltä, että se olisi ehkä ollut hyödyllisempi myöhemmin, Geneettinen bioinformatiikka puolestaan on ollut yksi lempikursseistani koko lukuvuonna. Kummankaan tenttiä ei vielä ole ollut, joten saapi nähdä, miten kursseista loppujen lopuksi suoriudun.

Enemmän kuin opiskelu tai mikään muu, helmikuuni aikataulua on täyttänyt Juvenalian Peter Pan -musikaaliproduktio. Viimeinen kuudesta näytöksestä oli viime perjantaina. En olisi lukion jälkeen uskonut enää koskaan soittavani Jukka Linkolan musikaaleja, saati sitten nauttivani siitä, mutta tämä proggis oli kyllä aivan mahtava. Kyseisen teoksen musiikki on lystiä, ja ennen kaikkea musikaalia työstänyt ihmisjoukko oli kerrassaan mainio.

Projektin aikana tuntui jotenkin hämmentävältä istua luennoilla, ja yrittää niiden välillä selostaa ihmisille tohkeissaan soittopuuhistaan. Jotenkin ulkopuoliselta. Kuvittelisin, että jos ei ole tuollaiseen valtavan intensiiviseen luomisprosessiin itse osallistunut, on aika vaikea käsittää, millaista se on. Se, miten päiväkausia eletään niiden samojen ihmisten kanssa ja hiotaan sitä miljoonasta pienestä jutusta koostuvaa kokonaisuutta aina vain hienommaksi. Toistetaan, turhaudutaan, heitetään huonoa läppää takahuoneessa, ja sitten hihkutaan ja iloitaan kun asiat alkavat toimia. Se on pahuksen rankkaa, mutta aivan älyttömän palkitsevaa myös, ja nyt on kyllä hämmentävän tyhjä olo, kun ei tarvitsekaan illalla mennä treeneihin tai näytökseen.

Metrokuulumisia

Eilen olin töissä toista kertaa viikon sisään, ja tänään ja perjantaina lisää ajelua, koska vuokra nousi mutta opintotuki ei, ja ulkomaillekin pitäisi päästä. Koska metrotyö on pääosin hyvin yksitoikkoista ja muuttumatonta, pienet erot tuntuvat kovin merkityksellisiltä. Olin esimerkiksi suorastaan järkyttynyt kun havaitsin, että taukotilan juuri ja juuri juotavaa sumppia tuottavan kahvinkeittimen on korvannut kahviautomaatti, josta saa vaikka mitä erikoiskahveja ja kaakaota.

Oikeasti jännimmän uuden asian virasta kilpailevat suljettu Rautatientorin metroasema ja Ruoholahden kääntöraiteen työmaa. Toistaiseksi olen joka kerta muistanut ajaa pysähtymättä RT:n ohi, vaikka monta kertaa olenkin aloittanut jarrutuksen kuin aikoisin pysähtyä, käsi ovenavausnapilla. Onneksi asema näyttää niin keskeneräiseltä ja autiolta, että kun yhtään katsoo, on mahdoton unohtaa, että se on poissa käytöstä. Rautatientori alkaa hiljalleen tuntua joltain suomalaisen raideliikenteen Bermudan kolmiolta. Jos metroaseman sulkenut vesivahinko oli käsittämätön, eilinen VR:n junan vieriminen hotellin seinän läpi oli vähintään yhtä älytön tapahtuma. Mitähän seuraavaksi...

Ruoholahdessa kääntöraiteelle on alettu viritellä suojaverkkoja louhintatöitä varten. Ne kiinnitetään tunnelin seiniin isoilla metallitapeilla. Niissä kohden missä verkkoa ei vielä ole kiinnitetty mutta tapit on, seinät näyttävät kohtalaisen hurjilta, ikäänkuin niissä olisi parin metrin välein puolimetrisiä piikkejä. Ja joka kerta kun ajan käännölle, tekisi mieli mennä päätyyn asti katsomaan, miltä siellä näyttää, mutta eipä anna aikataulu myöten, ja taitaisivat valvomossakin vähän ihmetellä.

Virallinen vuodenvaihdosmärehdintä

Olen joululoman alusta eli 22.12.09 eteenpäin viettänyt suurimman osan ajastani katsellen erinäisiä sarjoja ja neuloen. Nyt alkaa tuntua siltä, että kiintiö on hiljalleen täyttymässä, ja voisi taas tehdä jotain "järkevää" - olenhan jo katsonut kauden verran Galacticaa (loppuihan se viimein!) ja Housea (jes, mahtavaa nähdä että suohon vajonnut sarja voi päästä vielä sieltä ylös!), sekä reilun kauden QI:ta (hihihihihi), ja neulonut huivin, lapaset ja puolitoista pipoa.

Vuoden ensimmäisenä mukamas aktiivisena tekosena siis tämä vuoden 2009 loppuraportti. Muutamia vuoden avainsanoja olivat ainakin

Biotekniikka

Uusi opiskelupaikka. Taas. Kolmas kerta toden sanoo, toivottavasti. Ainakin olen ollut opiskelusta aivan innoissani, jopa silloin, kun opintojen tiivis aikataulu - tiiviimpi kuin oikeastaan mikään aiemmin tapaamani - sekä ajoittainen vaativuus ovat aiheuttaneet henkistä hajoilua. Kouluvuoden ehdoton kohokohta sekä syvin pohjamuta olivat labrat, joissa tuli kyllä oltua niin maanis-depressiivinen ettei mitään rajaa. Joka tapauksessa, olen erittäin tyytyväinen tähän valintaani. Odotettavissa tänä vuonna: paljon lisää tilitystä ja intoilua aiheeseen liittyen.

Luolat & reissut

Kukaan minun lähistölläni vuonna 2009 aikaa viettänyt on tuskin voinut välttyä tältä puheenaiheelta. 9.4.2009, jolloin vierailimme ensimmäistä kertaa Ogof Ffynnon Ddu -luolassa Etelä-Walesissa, oli ehdottomasti hienoin, mahtavin ja pelottavin syntymäpäiväni ikinä, ja koko Walesin reissu kokonaisuudessaan (mukaanlukien Helzin vieraana olo Cardiffissa) oli yksi mainioimmista ulkomaanmatkoistani. Ei toki myöskään pidä unohtaa elokuun hysteeristä Ruotsin-visiittiä, joka sisälsi kaikkea kivaa, mitä muksuna ei tullut nähtyä: Bodan ja Kopparbon luolat sekä Kolmårdenin eläinpuiston. Tulossa vuonna 2010: paluu Walesiin!

Kielitiede

Ehkäpä väliinputoajaopiskelupaikkani ansaitsee oman otsikkonsa, ihan vain sen kunniaksi, että valmistuin. Toki vain kandiksi, mutta sen pidemmälle en ajatellutkaan edetä. Kielitieteen laitos muutti pois Siltavuorenpenkereeltä, ja muuttui osaksi nykykielten laitosta. Syyslukukaudella en ole enää nenääni näyttänyt siellä, eikä sellaista ole suunnitelmissa tänä vuonnakaan. Ei ole ainakaan vielä ollut yhtään ikävä takaisin.

Fiktio & fanityttöys

Oikeastaan rehellisempi otsikko olisi "Doctor Who", koskapa minulla on tapana hurahtaa ihan täysin yhteen fandomiin kerrallaan, ja vuotta 2009 hallitsivat kiistatta Doctor Who ja spinoffinsa Torchwood. Uuden Who:n ja TW:n lisäksi katselin jokusen vanhemman jakson, kuuntelin läjän äänikirjoja, kirjoitin ficciä, sekä pukeuduin teeman mukaisesti Ropeconiin. Hävettää ajatellakin, kuinka paljon aikaa tähän kaikkeen käytin. Tavallaan osuvaa on, että vuoden 2010 avasi Kymmenennen Tohtorin eli David Tennantin viimeinen jakso, jota en vielä ole uskaltanut katsoa. Voipi olla, että sen jälkeen pitää kehittää uusi fiktiivinen ihastus.

Kunniamaininnat

Toki vuosi sisälsi vaikka kuinka paljon muutakin.

-AOK jatkoi toimintaansa ja laajeni yhdellä jäsenellä, ja käsittämätöntä kyllä muuttui ihan oikeaksi ompelukerhoksi, kun kaikki jäsenet intoutuivat neulomaan.

-Neulomaan oppiminen, joka oli Mirin ansiota, oli minulle aikamoinen henkilökohtainen voitto, koska olin ihan varma, etten ikinä siihen kykenisi. Ei se olekaan niin vaikeaa.

-Kiipeily oli edelleen kiipeilyä, ajoittain kivaa, ajoittain äärettömän turhauttavaa. Se on ikävä kyllä alkanut tuntua enemmän liikuntaharrastukselta kuin siistiltä uudelta jutulta jee vau, mutta niin kai kaikille siisteille uusille jutuille ennemmin tai myöhemmin käy.

-Larppirintamalla oli kohtalaisen hiljaista. Kohokohtia olivat edelleen hilpeää turkulaista kaupunkipelaamista edustava Nochtardes-kampanja sekä hieno sotasairaalascifipeli Bravo Beach Hospital.

-Kuten odotettavissa oli, soittaminen on jäänyt aika vähälle. Onneksi on YS sekä kaksi mainiota oppilasta.

-Uutisotsikoista minua eniten koskettivat toissapäiväinen ammuskelu Sellossa, joka tuntuu edelleen täysin käsittämättömältä ja epätodelliselta, sekä Rautatientorin vesivuoto (tai vuodot, joista viimeisin tänään).

-Sen lisäksi että RT:llä ei pysähdytä, metrossa ovat myös alkamassa Länsimetron louhintatyöt. Niin jännää kun onkin päästä seuraamaan niiden ja automatisaation etenemistä, elättelen kyllä toiveita, että saisin vielä joskus oman alan töitä, edes joltakin aloistani.

Selkkari

Tiivistelmä
"Kivat ja helpot" fuksilabrat eli biokemian harjoitustyöt. Pää hajoaa.

Johdanto
Viime entrystä on aikaa, ja kaikkea on tapahtunut. Nyt ajattelin kuitenkin avautua. Viime viikon maanantaista alkaen olen joka päivä puuhaillut labrajuttujen parissa yhdestätoista viiteen tai parhaimmillaan kuuteen (ja lisäksi käyttänyt harvat tyhjät hetkeni laskuihin, kaavioihin sun muuhun selosteluun). Puolet ajasta olen aivan innoissani, toisen puolen ajasta haluaisin hakata päätäni seinään tai vaihtoehtoisesti imeä itseeni kaiken huoneesta löytyvän etanolin. Kamelin selkä katkesi oikeastaan jo maanantaiaamuna, kun tajusin laskeneeni eräät edellisen viikon jutut ihan pieleen, ja eilen tuli niin kiire Juvenalian sello-orkesterikeikalle, että olin konserttipaikalla viisi minuuttia ennen kuin esitys alkoi, mutta on tänäänkin ollut aika pirun hajottava päivä. Työn alla oli SDS-PAGE, eli semmoinen hilpeä geelielektroforeesisysteemi, jolla tunnistetaan proteiineja.

Aineisto ja menetelmät
Alku oli lupaava. Olin innoissani, koska työ itsessään oli kiinnostava ja jännä. Olin myös niin huisin fiksu että tajusin, miten 5x puskuriliuos piti laimentaa. Oikeastaan vielä siihen asti, kun saimme ajolaitteet kasattua, näytteet geeliin ja ajon käyntiin olin ihan messissä ja hiphei. Sen jälkeen ei sitten oikein onnistunut mikään.

Meidän piti tehdä geeliä seuraavalle ryhmälle, joten pääsimme sitten leikkimään myrkyillä vetokaapissa. Vetäisin iloisesti Finnpipetin sisään jotain - ikävä kyllä oli mahdotonta tietää ihan varmasti, oliko se vettä tai harmitonta puskuria vai akryyliamidia, joka on hermomyrkky ja karsinogeeni ja paha ja varokaa ja aijai.

Tässä vaiheessa ajo olikin valmis, ja palasimme ronkkimaan geeliä, jossa näytteemme olivat. Sehän tietysti repeili miten sattui. Luovutin alkuunsa ja työparini ystävällisesti hoiti homman.

Tulokset
Ikävä kyllä nätin ja hienon (tähän tyyliin) raidallisen geelin sijaan meidän versiossamme oli vielä värjäyksen jälkeenkin vain yksi paksu tumma raita alareunassa. Plääh. Päätimme värjätä sen uudelleen, jolloin lahjakkaana ihmisenä otin ja kippasin kivan sinisen väriaineen pitkin pöytää (toki taktisesti vielä toisen työparin pöydälle, ei omallemme). Tässä vaiheessa onneksi kello oli jo niin paljon, että meidän oli pakko lopettaa, joten en päässyt tuhoamaan enempää asioita.

Tulosten tarkastelu
Olisi se kai voinut huonomminkin mennä. En sentään oikeasti myrkyttänyt itseäni tai muita, tai tärvännyt ja hajottanut peruuttamattomasti mitään kauhean kallista. Täytynee yrittää vielä vähän enemmän, että saisi sentrifugin poksautettua. Enää kaksi päivää jäljellä. Puh.

Viikko päivän hinnalla!

On tässä ollut tarkoitus päivittää, moneenkin kertaan, mutta kummasti on aina löytynyt jotakin tärkeämpää tekemistä. Siispä, viime viikon tiivistelmä.

Toinen varsinainen viikko biotekniikan opiskelijana oli jo jonkin verran haastavampi kuin ensimmäinen. Fysiikassa edettiin lukioajoilta tutuista jutuista nestevirtauksiin putkiloissa, ja olin ihan innoissani, kun tuli jotain uutta, vaikkei asia vielä kamalan vaikeaa ollutkaan. Sen sijaan "palikkamatikassa" luennoitsija suuntasi perjantaina sellaisiin sfääreihin, että ainakin bioteknikkorivimme tuijotti vain suu auki viimeiset puoli tuntia eikä tajunnut sanaakaan. Toivottavasti ei ollut kovin keskeistä asiaa. Kemian perusteiden kurssi sentään jatkoi tasaisen hidasta etenemistään, missä kaikki toistetaan vähintään kolmeen kertaan. Viikon kiintoisimman luennon palkinto menee taas astrobiologialle, missä samalla tunnilla puhuttiin sekä avaruudesta, kivoista kivistä että dinosauruksista!

Koulupäivät ovat sen verran reikäisiä, että toki on edelleen aikaa paljon muullekin. YS:llä oli koesoitot, missä oli taas aivan yhtä vaikeaa kuin aiemminkin, sekä ensimmäiset harjoitukset. Kauden sellostemmat vaikuttivat melkein turhankin helpoilta. Ei edelleenkään eeppisiä sellosooloja, yhyy. Kiipeämässäkin käytiin pari kertaa. Kuten tavallista, jätin sankarsuoritukset (kuten 7a:n reitin liidaamisen) veljelleni, ja tyydyin johonkin epämääräiseen räpeltelyyn.

Viikonloppu oli mainio. Lauantaina olin Mirin kanssa avustamassa Neonhämärä-larppikampanjan neljännessä pelissä. Olimme sossutätejä, ja kävimme ahdistelemassa/auttamassa (näkökulmasta riippuen) satunnaisia peikkoja lomakeläjän kanssa. Pelin aidoin elämys oli aloitus, jonka suoritimme marssimalla Kruunuhaan Harry's Bariin jakkupuvut päällä. Paikalla ei ollut peikkopelaajia, mutta paikalliselämä oli sitäkin pelottavampaa. Hitusen tuli joukkoon kuulumaton olo. Joimme äkkiä kahvimme ja hipsimme muualle. Myöhemmin tavoitimme kaikki etsimämme peikot, ja pääsimme irrottelemaan Sysikuun keikalle, joka olikin aivan mahtava! Sunnuntai puolestaan sisälsi AOK:n syyskauden avauksen, viimeinkin. Kuten tavallista, sekä seura että ruoka olivat mainioita.

Siivouskohtaus

Olin etukäteen päättänyt, että voisin viettää vapaaviikonloppuni siivoamisen ja läksyjen parissa. Lauantaina herättyäni aloin siis siivota. Ja siivosin, ja siivosin, ja siivosin vähän lisää, nukuin välissä, ja jatkoin sunnuntaina melkein seitsemään saakka. Olisin varmaan jatkanut pidempäänkin, jollei Miri olisi piipahtanut kokkaamassa ja kahvilla. Enpä muista, milloin viimeksi olisin kokenut näin älytöntä siivoushulluuskohtausta. Teki mieli siivota ihan kaikki, ja aika suuren osan kämpästäni putsasinkin. Se, että löysin lauantai-iltana larppikrääsäkoristani pari kuollutta vyöihrakuoriaista kyllä lisäsi intoa kummasti - sen enempää niitä ei onneksi mistään löytynyt. On se vaan älytöntä, miten paljon siivottavaa näinkin pienessä asunnossa on. Vieläkin jäi monta kaappia ja nurkkaa käymättä läpi. Koska siivoilu söi niin hurjasti aikaa, tuli melkein kiire saada fyssan laskarit tehtyä sunnuntai-iltana. Niissä laskettiin muun muassa kuusitassuisen metsäkoneen maahan aiheuttama paine ja Kokki Nelosen taikinavatkaimen teho. Ensi viikolla päästään selvittämään Mansikin tilavuus.

Perusteita

Keskiviikkona oli odotuksia vastannut kaamea kapula. Sen vuoksi liikuin kotoa vasta illan YS-treeneihin. Ensikosketus Savoyn tanssiaisiin ei herättänyt suurta ihastusta, vaan pikemminkin päinvastoin. Nuotit olivat hirveän hankalat, joten prima vista-soitto niistä kuulosti kamalalta, eikä itse musiikkikaan ollenkaan vakuuttanut. Huh, saapi nähdä, mitä tuosta proggiksesta oikein tulee.

Torstaina olin ensimmäisellä fysiikan luennollani. Kurssi on agroteknologian laitoksen Fysiikka I, mistä johtuen luennoitsija vähän väliä viittasi pellolle ja navettaan. Jo ensimmäisen viikon aikana on tullut selväksi, että me HEBIOT-opiskelijat olemme niin pikkuinen porukka, ettei kukaan missään juuri millään tavoin huomioi meitä. Eipä se haittaa, samoja luonnonlakeja perusbiologit, maajussit ja farmaseutit kai noudattavat kuin mekin. Torstain toinen luento oli astrobiologiaa, missä toistaiseksi keskityttiin käymään läpi tähtien ja planeettakuntien syntyä. Kurssi vaikuttaa kyllä oikein jännältä ja lupaavalta. Luentojen välissä kävin Leppävaarassa pitämässä yhden soittotunnin, ja jälkimmäisen luennon jälkeen pidin toisen keskustan tuntumassa. Ahkera päivä.

Perjantaina kävin taas palikkarautalankakemiassa ihmettelemässä, miksi vaivauduin heräämään sitä varten. Sen jälkeen tapoin aikaa monta tuntia kiroten lukujärjestykseni ärsyttävää reikäisyyttä, kunnes oli aika päivän toisen luennon. Sekin oli kunnon alkeiskurssi, "Matematiikka tutuksi". Tuli siellä sellaistakin asiaa, mitä en oikeasti muistanut yhtään. Päinvastoin kuin kemiassa, matikassa oikeasti koen kaipaavani nimenomaan tällaista peruspalikkakertailua.

Perjantai-illan ohelmassa oli kiipeilyä. Sielläkin törmäsin perusteisiin, kun henkilökunta tuli huomauttamaan minulle puutteista varmistustekniikassani. Odottamaton kritiikki asiassa, jonka luulin osaavani oikein hyvin, sai minut sitten murenemaan palasiksi siihen paikkaan. Joskus olen elätellyt toiveita, että voisin jotenkin oppia tästä luonneviastani eroon, mutta en vaan tajua, miten, kun ei se tunnu kehittyvän, vaikka kuinka ikää ja elämänkokemusta karttuu. Sain sentään kuitenkin koottua itseni, ja tappelin yläköydessä melkein ylös asti yhtä jännää 7a:n reittiä, jossa oli pari erittäin eeppistä muuvia.

Valmis, muttei kypsä

Biotekniikan opintoni alkoivat pehmeällä laskulla: rautalangasta väännettyjä kemian perusteita maanantai- ja tiistaiaamuna, ja tiistaina Johdatus biotekniikan opintoihin, missä tutustutaan alaan sekä askarrellaan HOPSia. Muitakin luentoja olisi tiistaina ollut, mutta tällä viikolla jätin ne väliin, ja suuntasin sen sijaan wanhalle tutulle keskustakampukselle, päärakennuksen pieneen juhlasaliin, missä järjestettiin Humanistisen tiedekunnan lukuvuoden ensimmäinen publiikki. Surevaksi omaiseksi paikalle lupautunut äiti olikin kipeänä, joten vastaanotin HuK-tutkintotodistukseni ja join yliopiston tarjoaman skumpan ihan yksikseni. Oli kyllä elämäni antikliimaktisin valmistujaistilaisuus. Tosin kandi nyt on tutkintonakin aika mitäänsanomaton, suurimalle osalle ihmisistä vain pakollinen väliporras matkalla kohti sitä varsinaista tavoitetta eli maisterin papereita.

Valuin kotiin tuntien oloni ennemminkin synkäksi ja masentuneeksi kuin vapautuneeksi tai tyytyväiseksi. Tietysti menin sitten vielä pahentamaan asiaa ryhtymällä avautumaan ihmisille vaikeista asioista irkissä. Jotenkin onnistuin ahdistuneesta tunnelmasta huolimatta laittautumaan enemmän tai vähemmän edustavaksi, ja vaikkei oikein olisi tehnyt mieli, lähdin illaksi Boan fuksisitseille Uudelle.

Olin etukäteen päättänyt, että kun nyt kerran on valmistujaispäivä ja kaikkea, bileissä voisi irrotella oikein vapautuneesti. Viis keskiviikon kello kahdeksan kemian luennosta. Niinhän siinä sitten kävikin, että aiempi angsti haihtui kuin tuhka tuuleen, kun sen päälle kaatoi tarpeeksi viinaa. Yhtään en varmastikaan vaikuttanut vanhemmalta taikka viisaammalta kuin nuorimmat fuksit, vaan ehkä pikemminkin päinvastoin. En tosin sentään kaatanut pöytää, kuten eräille toisille kävi... Jatkoillakin tuli istuttua jonkin aikaa, mutta selvisin sentään viimeisellä yöbussilla kotiin. Oli kyllä vinkeät bileet.

Elämää ja peliä

Loppuviikko orientoivia meni nopeasti, ja fuksiporukka alkoi hiljalleen tuntua tutulta. Ehkä joukkoon sopeutuminen ei olekaan mahdotonta, vaikka outo vanhus olenkin. Tutustuminen ja hengaaminen taisi olla sitä hyödyllisintä antia viikosta, virallinen osuus ei minulle sisältänyt juuri mitään uutta. TVT-ajokortti, jonka joudun nyt tekemään, kun sitä ei aiemmin minulta ole vaadittu, huvittaa minua suuresti. Lisäksi tulin ostaneeksi Biotekniikan Opiskelijoiden Ainejärjestön eli Boan haalarin, joka käsittämätöntä kyllä on täysin saman värinen kuin vanha Stadian haalarini, eli nykyinen virallinen luolavaatteeni.

Torstaina käväistiin Tapanilassa seinällä, vaihteeksi mukana minun ja olmin lisäksi myös Miri ja Dare. Sujui ihan mukavasti. Pitäisi oikeasti kiivetä enemmän vaikeampia reittejä, niin voisi joskus kehittyäkin. Illalla leikimme Mirin hankkimilla maskeeraustarvikkeilla. Opin, että hirvittävän näköisten haavojen tekeminen ei ole kauhean vaikeaa, kun taas uskottavien kuhmujen aikaansaaminen on lähes mahdotonta, ja että arpivaha on pahasta.

Syy vamma-askarteluun oli viikonlopun peli, johon suuntasimme perjantai-iltana. Bravo Beach Hospital nimittäin oli, kuten nimikin vihjaa, sotasairaalapeli. Peli oli jatkoa reilu vuosi sitten pelatulle Bravo Beach Patrolille, ja aika lailla kaikki edellisen pelin taistelusta selvinneistä hahmoista olivat mukana. Me jatkohahmojen pelaajat nukuimme pe-la-yön rauhaisasti offgame, ja rysähdimme peliin näyttävän verisesti lauantaiaamupäivänä. Peli oli hyvin erilainen kuin edellinen osa, mutta yhtä lailla mainio erinäisistä järjestäjätiimiä häirinneistä tosielämän hankaluuksista huolimatta.

Pääsin olemaan hysteerinen päänsä lyönyt ihminen, jolla on tärkeää sanottavaa, mutta jota kukaan ei usko (ja joka vielä loppujen lopuksi tainnutettiinkin kun se oli häiriöksi). Sen jälkeen oli vuorossa runsaasti angstaamista pahoin loukkaantuneen kaverin vuoksi, sotaoikeudenkäynnin sivustakatselua, suojeluhälytystä seurannut yleinen kaaos ynnä muuta jännää. Kolmen laivaston teknikon porukkamme selvisi koettelemuksesta yhteisvoimin, vaikka huhun mukaan meillä oli murhaajakin kannoillamme.

Ikävä kyllä yhdistelmä pelin aikana syntynyttä ruoka/nestevajausta, väsymystä, pelin henkistä rankkuutta ja kunnollisen purkutilaisuuden puuttumista sekä yleistä epävakautta sai aikaan sen, että pelin jälkeen suoritin jo pelipaikalla satunnaisen henkisen hajoamisen. Ajatus siitä, että pitäisi vielä jäädä paikalle roikkumaan, tuntui täysin mahdottomalta, joten ajelimme kotiin. Sunnuntai menikin palautuessa. Pelailtiin Gloomia ja katseltiin Kuninkaan paluuta. Debriefin viimeistelyn jätin maanantaille.

Kolmas kerta...

Kun aloitin musiikkipedagogin AMK-tutkintoon johtavat opinnot Stadiassa syksyllä 2003, olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Olin iloinen ja ylpeä, että olin päässyt opiskelemaan juuri sitä alaa, mihin kaikkein eniten halusin, vaikka tiesin jo silloin, ettei se ollut millään tavoin järkevä valinta. Useampikin vanhempi ja viisaampi ihminen oli sanonut, että älä nyt hyvänen aika fiksu nuori ihminen sille tielle lähde, kun muitakin vaihtoehtoja on. Jälkiviisaasti voinen todeta, että ehkäpä he tiesivät, mistä puhuivat.

Kun aloitin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan yleisen kielitieteen laitoksella syksyllä 2004, olin vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit. Olin huolissani siitä, että olisin omituinen tapaus, mutta onneksi vuosikurssillani aloitti useampi paljon vanhempikin opiskelija. Sitä paitsi olin ylettömän onnellinen siitä, että minulla oli yhtäkkiä valtava määrä uutta ja erilaista opiskeltavaa. Pelkän soittamisen asemesta voisin lukea kaikenmoista hassua, suorittaa opintoja tenttimällä kirjoja, kirjoittaa esseitä - minulle oli oikeasti tullut perinteistä koulunkäyntiä ikävä jo yhdessä vuodessa. Olin toki alusta lähtien tietoinen siitä, että yleinen kielitiede on alana hyvin teoreettinen, eikä mitenkään turhan rationaalinen valinta sekään, mutta siitä viis, voisihan sitä pääainetta vaihtaa myöhemminkin. Tärkeintä oli, että saisi opiskella kaikkea kivaa.

Kun eilen aloitin Helsingin seudun biotekniikan koulutusohjelmassa, olin kuusi vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit, ja vanhempi kuin kukaan ryhmämme tutoreista. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö olisi enemmän kuin vähän omituinen tapaus. Taskussani oli jo yksi ammattikorkeakoulututkinto, ja HuK-paperit pitäisi saada ensi viikolla. Kumpikaan aiemmista aloista ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole tuntunut ihan oikealta, monesta eri syystä. Useampaan otteeseen näiden kahden päivän aikana on tullut ihmeteltyä, miten hitossa minä ikinä kuvittelin, että uusien opintojen aloittaminen tässä vaiheessa olisi millään tavalla hyvä idea. Toisaalta, useampaan otteeseen olen myös ajatellut, että pahus sentään, miksen minä ole lähtenyt opiskelemaan jotain tällaista jo aikaa sitten? Alaa, joka on samaan aikaan kiinnostava teoriatasolla, mutta myös hyvinkin käytännönläheinen, ja jolla voi oikeasti saada aikaan jotain konkreettisesti hyödyllistä?

Tänään kiersimme Viikin kampusta, ja olo oli kuin muksulla jouluna, kun ihastelin kaikkea jännää ja kiehtovaa, mitä biotieteellisestä tiedekunnasta löytyy. Saatan olla outo, kun minusta oli jotenkin ihan mahtavaa kuunnella tutkijoiden innokasta selostusta projektista, jossa tarkastellaan pelloilla kasvavia homeita ("Meillä on tässä semmoinen 500-600 maljaa, joihin viljeltyjä erilaisia homeita parhaillaan pyrimme tunnistamaan..."--"Tässä on tämmöinen tosi kaunis punainen väri tässä homeessa") - mutta tässä tapauksessa outouden luulisi olevan juuri oikeanlaista.

Yhtä innoissani olen toki ollut kahden edellisenkin kouluni alkumetreillä. Ainahan minä pidän kaikesta uudesta ja kiiltävästä. Aika näyttää, oliko tämä valinta sen toimivampi kuin edelliset. Jos ei, luulen, että tämä sai kyllä olla viimeinen kerta, kun olen fuksi. Nytkin on jo niin jälkeenjäänyt olo, että neljättä kertaa en enää kestäisi.