Jälleen kerran oli aika hyvästellä Penwyllt ja palata Suomeen. Se tuntui erityisen vaikealta, kun tiesi, että tänä vuonna tuskin on varaa tai mahdollisuutta vierailla Walesissa uudelleen, eikä ensi vuoden kuvioista vielä ole mitään varmuutta. Kotoisaa majaa ja lampaiden täyttämiä nummia luolaisine sisuksineen tulee kovasti ikävä.
Paluumatka oli tasan niin ikävä kuin vain mahdollista. Yleinen paha olo vaivasi syystä tai toisesta, eikä sitä ainakaan parantanut möykkyinen ja kuoppainen lentomatka, joka muistutti minua siitä, miksi kaikkien muiden mahdollisten asioiden lisäksi pelkään myös lentämistä. Muutama ilmakuoppa nousun aikana, ja olen ihan varma, että nyt tämä peltipurkki tippuu ja kuolemme kaikki. Onneksi sentään sai ilmaista viinaa, ja perillekin päästiin aivan ongelmitta ja aikataulun mukaan, eli lähempänä puoltayötä. Viimein Töölöön selvittyämme nautimme iltapalaksi rappiollisesti lentokentältä ostettua portviiniä ja koneesta ostettuja tryffeleitä.
28/04/2011
25.4. OFDII: Frozen River
Kun ensimmäinen suomalaisryhmä pakkasi rinkkojaan kotiinpaluuta varten, minä ja Miri täytimme kaksi luolasäkkiä köysillä ja metalliroinalla, mukaanlukien lainatut köyden virittämiseen tarvittavat ripustimet. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan virittänyt SRT-köyttä, mutta kiipeilyköysiä kyllä, ja saamamme epämääräiset tiedot vihjasivat, että suunnittelemamme paikan pitäisi olla tältä osin helppo ja kätevä.
Minulle retken haasteet olivat alkumatkassa: olimme päättäneet kulkea kohteeseemme nopeinta reittiä, Edward's Shortcutina tunnettua käytävää, jota halkovat syvät kuilut. Olin käynyt paikalla viimeksi aivan ensimmäisellä luolaretkelläni, ja sen jälkeen paikka oli noussut muistoissani painajaismaisiin mittoihin. Todellisuus ei ollut aivan yhtä hirvittävä, koska syvimmän montun ylitys oli aika lyhyt, mutta en siltikään suostunut ylittämään sitä ilman köysivarmistusta. Ylitys suoritetaan siltauksena, jalat yhdessä mutaisessa seinässä, kädet toisessa, kuilu niiden välissä, ja tätä asentoa ei ylityksen aikana voi muuttaa, ellei halua pudota. Oli hirvittävän pelottavaa pelkästään katsoa, kun Miri kuljetti painavat luolareppumme kuilun yli. Oman ylitykseni suoritin aivan paniikissa, hengitystäni pidättäen ja käsiäni tuijottaen. Hyvin se meni, mutten todellakaan päässyt kammostani, vaan aion jatkossakin välttää kyseistä luolan osaa, jollei siitä ole aivan pakko kulkea.
Pian Edward'sin jälkeen saavutimme määränpäämme, Frozen River -nimisen käytävän kieppeillä sijaitsevan kuilun, jota usein käytetään SRT-harjoittelupaikkana. Olimme juuri ehtineet laskea säkkimme maahan, kun aivan uskomattomana sattumana paikalle osui toinen luolaseurue, joka oli matkalla ulospäin. Heillä oli enemmän kokemusta luolaköysittelystä kuin meillä, vaikkei kukaan heistäkään ollut aiemmin ihan itse asettanut köysiä paikoilleen. Heidän avullaan saimme joka tapauksessa köyden säädettyä oikeaoppisesti, kun muuten lopputulos olisi saattanut olla hieman luovempi.
Satunnaisauttajien poistuttua pääsimme itse asiaan, eli laskeutumiseen ja nousemiseen. Laskeutuminen oli taas hillittömän hienoa. On jotenkin aivan mielettömän tuntuista laskeutua pimeään syvyyteen, ja tässä laskeutumisessa suurin osa matkasta tapahtui vieläpä vapaasti keskellä kammiota roikkuen, kaukana seinistä. Pohjalla ei ollut mitään erityisen näyttävää, ja köyttä ylös nouseminen oli edelleen todella työlästä. Viimein, toisella kierroksellani, löysin siihenkin oikeat asetukset ja rytmin, ja se alkoi tuntua toimivalta. Tylsää se edelleen oli, enkä ole ihan vakuuttunut, kuinka korkeita köydenmittoja jaksaisin ongelmitta kavuta, mutta ainakin tekniikka alkaa asettua.
Alunperin olimme ajatelleet, että voisimme purkaa köyden ja sen jälkeen virittää sen pari kertaa itse harjoituksen vuoksi, mutta laiskuus iski, ja pakkasimme tavaramme pois. Samoin päätimme jättää väliin harkitsemamme kierroksen luolan vieraampiin osiin. Sen sijaan kävimme ihailemassa Frozen Riverin katon heliktiittejä ja tippukiviä, ja suuntasimme takaisin eri tietä kuin olimme tulleet. Shatter Pillarille vievä osuus näyttikin yllättävän vieraalta myös Miristä, joka oli käynyt siellä vuosi siten - itse en ollut käynyt näissä maisemissa kuin kerran, aivan ensimmäisellä retkelläni, ja muistikuvani olivat hyvin hämärät. Löysimme kuitenkin lopulta tiemme tutumpiin tunneleihin ja Salubrious Streamin luo. Nousu sitä ylös ja luolasta ulos tuntui aivan suunnattoman raskaalta. Kahden painavan luolasäkin kantaminen kahden ihmisen kesken söi valtavasti energiaa, ja koko ajan oli liian kuuma. Loppujen lopuksi periaatteessa varsin lyhyen matkan kattanut luolaretkemme kesti yli viisi tuntia.
Luolamajalla söimme pois viimeisiä kaappiin jääneitä ruokatarvikkeitamme, ja nautimme hiljaisuudesta ja rauhasta. Suurin osa pääsiäispyhiä majalla viettäneistä luolaajista oli jo poistunut, ja jäljellä oli lähinnä tuttuja kerholaisia. Pidän paikasta kaikkein eniten juuri noin, kun voi istuskella takkatulen loimussa siemailemassa siideriä, ja juttelemassa leppoisasti menneistä ja tulevista seikkailuista.
Minulle retken haasteet olivat alkumatkassa: olimme päättäneet kulkea kohteeseemme nopeinta reittiä, Edward's Shortcutina tunnettua käytävää, jota halkovat syvät kuilut. Olin käynyt paikalla viimeksi aivan ensimmäisellä luolaretkelläni, ja sen jälkeen paikka oli noussut muistoissani painajaismaisiin mittoihin. Todellisuus ei ollut aivan yhtä hirvittävä, koska syvimmän montun ylitys oli aika lyhyt, mutta en siltikään suostunut ylittämään sitä ilman köysivarmistusta. Ylitys suoritetaan siltauksena, jalat yhdessä mutaisessa seinässä, kädet toisessa, kuilu niiden välissä, ja tätä asentoa ei ylityksen aikana voi muuttaa, ellei halua pudota. Oli hirvittävän pelottavaa pelkästään katsoa, kun Miri kuljetti painavat luolareppumme kuilun yli. Oman ylitykseni suoritin aivan paniikissa, hengitystäni pidättäen ja käsiäni tuijottaen. Hyvin se meni, mutten todellakaan päässyt kammostani, vaan aion jatkossakin välttää kyseistä luolan osaa, jollei siitä ole aivan pakko kulkea.
Pian Edward'sin jälkeen saavutimme määränpäämme, Frozen River -nimisen käytävän kieppeillä sijaitsevan kuilun, jota usein käytetään SRT-harjoittelupaikkana. Olimme juuri ehtineet laskea säkkimme maahan, kun aivan uskomattomana sattumana paikalle osui toinen luolaseurue, joka oli matkalla ulospäin. Heillä oli enemmän kokemusta luolaköysittelystä kuin meillä, vaikkei kukaan heistäkään ollut aiemmin ihan itse asettanut köysiä paikoilleen. Heidän avullaan saimme joka tapauksessa köyden säädettyä oikeaoppisesti, kun muuten lopputulos olisi saattanut olla hieman luovempi.Satunnaisauttajien poistuttua pääsimme itse asiaan, eli laskeutumiseen ja nousemiseen. Laskeutuminen oli taas hillittömän hienoa. On jotenkin aivan mielettömän tuntuista laskeutua pimeään syvyyteen, ja tässä laskeutumisessa suurin osa matkasta tapahtui vieläpä vapaasti keskellä kammiota roikkuen, kaukana seinistä. Pohjalla ei ollut mitään erityisen näyttävää, ja köyttä ylös nouseminen oli edelleen todella työlästä. Viimein, toisella kierroksellani, löysin siihenkin oikeat asetukset ja rytmin, ja se alkoi tuntua toimivalta. Tylsää se edelleen oli, enkä ole ihan vakuuttunut, kuinka korkeita köydenmittoja jaksaisin ongelmitta kavuta, mutta ainakin tekniikka alkaa asettua.
Alunperin olimme ajatelleet, että voisimme purkaa köyden ja sen jälkeen virittää sen pari kertaa itse harjoituksen vuoksi, mutta laiskuus iski, ja pakkasimme tavaramme pois. Samoin päätimme jättää väliin harkitsemamme kierroksen luolan vieraampiin osiin. Sen sijaan kävimme ihailemassa Frozen Riverin katon heliktiittejä ja tippukiviä, ja suuntasimme takaisin eri tietä kuin olimme tulleet. Shatter Pillarille vievä osuus näyttikin yllättävän vieraalta myös Miristä, joka oli käynyt siellä vuosi siten - itse en ollut käynyt näissä maisemissa kuin kerran, aivan ensimmäisellä retkelläni, ja muistikuvani olivat hyvin hämärät. Löysimme kuitenkin lopulta tiemme tutumpiin tunneleihin ja Salubrious Streamin luo. Nousu sitä ylös ja luolasta ulos tuntui aivan suunnattoman raskaalta. Kahden painavan luolasäkin kantaminen kahden ihmisen kesken söi valtavasti energiaa, ja koko ajan oli liian kuuma. Loppujen lopuksi periaatteessa varsin lyhyen matkan kattanut luolaretkemme kesti yli viisi tuntia.
Luolamajalla söimme pois viimeisiä kaappiin jääneitä ruokatarvikkeitamme, ja nautimme hiljaisuudesta ja rauhasta. Suurin osa pääsiäispyhiä majalla viettäneistä luolaajista oli jo poistunut, ja jäljellä oli lähinnä tuttuja kerholaisia. Pidän paikasta kaikkein eniten juuri noin, kun voi istuskella takkatulen loimussa siemailemassa siideriä, ja juttelemassa leppoisasti menneistä ja tulevista seikkailuista.
24.4. OFDII: The Nave
Sunnuntaille oli suunniteltu SRT- eli Single Rope Technique -harjoituksia niistä kiinnostuneille, ja Columnsin retki muulle seurueelle. Edellisenä iltana Columns-retkueen suunnitelmat olivat kasvaneet niin suureellisiin mittoihin, että alkoi jo käydä kateeksi, mutta tästä huolimatta minä, Miri, Jake ja Elina jäimme vielä majalle kasaamaan köysitoimintakilkkeitä, kun muut poistuivat kohti yläsisäänkäyntiä.Pääsimme liikkeelle hieman myöhemmin, kapusimme luolan luukulle, ja etenimme tuttua reittiä Corkscrewn kautta Salubriousiin ja alas, Tridentin ja Judgen ohi, Swamp Creekiksi nimettyyn pieneen virtaan. Oppaana oli Iain, joka ei ilmeisesti aivan ollut tiennyt, miten aloittelevan seurueen kanssa oli tekemisissä. Hän oli alunperin suunnitellut, että laskeutuisimme sieltä, missä Swamp Creek laskee päävirtaan. Tarjolla olisi ollut lähestyminen kapeaa tunnelia pitkin ja noin 30 metriä korkea köysipätkä, jossa pitäisi mahdollisesti väistellä pientä vesiputousta. Nähtyään meidän pukevan varusteitamme enemmän tai vähemmän haparoiden ja tarkastettuaan kyseisen kolosen tarkemmin oppaamme ilmoittikin, että laskeutuisimme sen sijaan the Naven nimellä tunnettuun luolan osioon, joka oli myös aivan lähellä.
Iain viritti köyden luolamuotojen ja valmiiden pultinreikien avulla, ja pääsimme kukin vuorollamme kokeilemaan luolaköysitoimintaa oikeassa ympäristössä. Oma kokemukseni oli, että tämä oli hurjan paljon hienompaa kuin "kuivaharjoittelu" sisäseinällä, ja kumma kyllä tuntui oikeastaan vähemmän pelottavalta. Laskeutuminen pimeyteen kauniin kiven syleilyssä oli huikea elämys, ja pohjalla odotti suuri kaunis luolamuoto, joka oli kuin eilisen Columnin vastakappale.
Kun kaikki suomalaiset olivat saavuttaneet pohjan, ilmoitti Iain yläilmoista, ettei hänen oikeastaan kannata tulla alas lainkaan, vaan saisimme nousta köyttä ylös itsenäisesti. Elina nousi ensimmäisenä ja eteni kuin vanha tekijä. Itse jouduin hakemaan hieman enemmän, enkä oikein löytänyt rytmiä, vaan jouduin välillä kiskomaan köyttä käsin, kun se ei luistanut itsestään. Muutenkin tuntui, että käytin nousuun liikaa käsivoimia. Ylös kuitenkin pääsin, samoin kuin muu ryhmä. Se ei varsinaisesti ollut erityisen hauskaa, mutta kuitenkin tehtävissä ilman suurempia ongelmia.Navessa leikkimiseen kului sen verran aikaa, että Swamp Creek sai jäädä odottamaan jotakin toista kertaa. Keräsimme tavaramme, ja palasimme pinnalle. Retki oli kaiken kaikkiaan hyvin hyödyllinen ja opettavainen, ja tuntui hienolta ajatella, että köysitaidot avaisivat meille uusia paikkoja tutustakin luolastosta.
Columns-Arete-Maypole-seurue palasi retkeltään sopivasti juuri, kun olimme ehtineet laittaa illallisen valmiiksi. Heidän reissunsa oli kestänyt seitsemän ja puoli tuntia, ja sisältänyt erittäin onnistunutta suunnistusta ja kiintoisia uusia paikkoja. Varmasti oiva loppuhuipennus porukalle, jolle se oli matkan viimeinen luolavierailu.
23.4. Ogof Ffynnon Ddu I
Olimme etukäteen päättäneet, että lauantain kohde on OFD1, ja suunnitelleet ryhmäjakoa alustavasti. Alustavat suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi, kun toisen ryhmän oppaaksi saapunut Iain lupasi ottaa vastaan Daren OFD1-leader-näyttökokeen. Toista ryhmää opastaisi Miri, ja minä olin lupautunut apulaiseksi. Meidän mukaamme lähtisivät myös Taina, Elina ja Toni.
Ensimmäinen porukka lähti luolaan jo hyvissä ajoin. Meidän seurueemme päätti ottaa rennosti: minä ja Miri suuntasimme ensin Tescoon varmistamaan, että luolan jälkeen olisi jotain syötävääkin. Palattuamme kasailimme itseämme kaikessa rauhassa. Kun viimein laskeuduimme rinnettä alasisäänkäynnille ja luukusta sisään, kello oli niin paljon, että etujoukko oli jo poistumassa luolasta.
OFD1 oli tällä kertaa harvinaisen kuiva, koska sää oli ollut pitkään epätavallisen aurinkoinen. Muuten maisemat olivat kotoisia ja tuttuja. Mirin opastaessa seuruetta ja neuvoessa ainoaa ensikertalaista keskityin itse pitämään huolta siitä, ettei muilla ollut ongelmia, ja muistelemaan reittiä. Päävirtaa ylös lohkaretukoksen alkuun, missä perinteinen evästauko, sitten takaisinpäin, ja ylös kohti luolan kuivia osia.
Retken aikana tuli mietittyä, selviäisinkö itse oppaalle asetetuista vaatimuksista. Suunnistaminen tuskin tuottaisi ongelmia, ja luultavasti osaisin neuvoa muille suurimman osan haastavista paikoista, mutta koko juttu voisi kaatua yhteen kohtaan: Lowe's Passagen kiipeilyyn. Selvitin sen itse ilman varmistusta, vaikka hiton pelottavalta se taas tuntui. Sen sijaan en tiedä, miten osaisin varmistaa muita ylös kyseisestä kohdasta. Olen aina vihannut ylhäältä varmistamista, etenkin kun olen yleensä muita seurueen jäseniä kevyempi. Joskus sitä pitäisi tosissaan harjoitella. Tällä kertaa tyydyin katselemaan vierestä, kun Miri varmisti lopun seurueen kiipeilyt.
OFD1:n kuivissa osissa vastassa oli monta aina yhtä mainiota paikkaa, kuten Roly Polyn ryömintä, laskeutuminen Elefant's Posteriorin hupaisan liukumäen läpi, ja Bolt Traversen sekä Airy Fairyn vaijerivarmisteiset poikkikulut. Palattuamme lähes lähtöpisteeseen totesimme, että meillä olisi vielä aikaa katsella uusiakin maisemia.
Varsin lähellä sisäänkäyntiä sijaitsee Eagle's Nest -niminen paikka, johon pääseminen vaatii hieman erikoista temppuilua: ensin on lassottava köysi tappimaisen luolamuodon ympärille, sitten kiivettävä matalana ylös, jotta köysi pysyy paikoillaan. Ensimmäisen selvittyä tästä haasteesta muut voivat kiivetä turvallisemmin, kun joku on ylhäällä pitämässä huolta siitä, ettei köysi pääse lipsahtamaan pois paikoiltaan. Tällä reissulla koko suorituksen hoiti aivan tyylipuhtaasti Elina, joka nimettiin Suomen luolaseuran viralliseksi lehmitytöksi huikean lassotyöskentelynsä ansiosta.
Emme ehtineet varsinaiselle Eagle's Nest -muodostelmalle asti, mutta matkalla sinne oli kaunis vesiallas, jonka pohjassa oli mutakukkasia, sekä aivan huikea, mielikuvituksettomasti vain the Columniksi nimetty valtava luolamuoto. Olin valmis vannomaan, että tämä on hienoin yksittäinen muodostelma, mitä olen OFD1:ssä nähnyt. Oli myös mukavaa, että minäkin pääsin tällä retkellä näkemään jotakin uutta.
Aina yhtä raskasta mäkeä majaa kohti kavutessamme elättelimme toiveita, että meitä odottaisi ylhäällä valmis ruoka, mutta ikävä kyllä suurin osa päivän menua suunnitelleista ihmisistä oli meidän retkueessamme. Niinpä ehdimme vielä siistiydyttyämme osallistua hieman kaoottiseen kokkausoperaatioon. Kaaosta pahensi entisestään se, että luolamaja oli tupaten täynnä pääsiäislomailevia ihmisiä, ja kaikki olivat parhaillaan kehittelemässä evästä. Mitä opimme tällä retkellä: seuraavan kerran, kun liikumme oikeasti isolla porukalla, ruokahuolto on hoidettava järjestelmällisemmin.
Ensimmäinen porukka lähti luolaan jo hyvissä ajoin. Meidän seurueemme päätti ottaa rennosti: minä ja Miri suuntasimme ensin Tescoon varmistamaan, että luolan jälkeen olisi jotain syötävääkin. Palattuamme kasailimme itseämme kaikessa rauhassa. Kun viimein laskeuduimme rinnettä alasisäänkäynnille ja luukusta sisään, kello oli niin paljon, että etujoukko oli jo poistumassa luolasta.
OFD1 oli tällä kertaa harvinaisen kuiva, koska sää oli ollut pitkään epätavallisen aurinkoinen. Muuten maisemat olivat kotoisia ja tuttuja. Mirin opastaessa seuruetta ja neuvoessa ainoaa ensikertalaista keskityin itse pitämään huolta siitä, ettei muilla ollut ongelmia, ja muistelemaan reittiä. Päävirtaa ylös lohkaretukoksen alkuun, missä perinteinen evästauko, sitten takaisinpäin, ja ylös kohti luolan kuivia osia.
Retken aikana tuli mietittyä, selviäisinkö itse oppaalle asetetuista vaatimuksista. Suunnistaminen tuskin tuottaisi ongelmia, ja luultavasti osaisin neuvoa muille suurimman osan haastavista paikoista, mutta koko juttu voisi kaatua yhteen kohtaan: Lowe's Passagen kiipeilyyn. Selvitin sen itse ilman varmistusta, vaikka hiton pelottavalta se taas tuntui. Sen sijaan en tiedä, miten osaisin varmistaa muita ylös kyseisestä kohdasta. Olen aina vihannut ylhäältä varmistamista, etenkin kun olen yleensä muita seurueen jäseniä kevyempi. Joskus sitä pitäisi tosissaan harjoitella. Tällä kertaa tyydyin katselemaan vierestä, kun Miri varmisti lopun seurueen kiipeilyt.
OFD1:n kuivissa osissa vastassa oli monta aina yhtä mainiota paikkaa, kuten Roly Polyn ryömintä, laskeutuminen Elefant's Posteriorin hupaisan liukumäen läpi, ja Bolt Traversen sekä Airy Fairyn vaijerivarmisteiset poikkikulut. Palattuamme lähes lähtöpisteeseen totesimme, että meillä olisi vielä aikaa katsella uusiakin maisemia.
Varsin lähellä sisäänkäyntiä sijaitsee Eagle's Nest -niminen paikka, johon pääseminen vaatii hieman erikoista temppuilua: ensin on lassottava köysi tappimaisen luolamuodon ympärille, sitten kiivettävä matalana ylös, jotta köysi pysyy paikoillaan. Ensimmäisen selvittyä tästä haasteesta muut voivat kiivetä turvallisemmin, kun joku on ylhäällä pitämässä huolta siitä, ettei köysi pääse lipsahtamaan pois paikoiltaan. Tällä reissulla koko suorituksen hoiti aivan tyylipuhtaasti Elina, joka nimettiin Suomen luolaseuran viralliseksi lehmitytöksi huikean lassotyöskentelynsä ansiosta.
Emme ehtineet varsinaiselle Eagle's Nest -muodostelmalle asti, mutta matkalla sinne oli kaunis vesiallas, jonka pohjassa oli mutakukkasia, sekä aivan huikea, mielikuvituksettomasti vain the Columniksi nimetty valtava luolamuoto. Olin valmis vannomaan, että tämä on hienoin yksittäinen muodostelma, mitä olen OFD1:ssä nähnyt. Oli myös mukavaa, että minäkin pääsin tällä retkellä näkemään jotakin uutta.
Aina yhtä raskasta mäkeä majaa kohti kavutessamme elättelimme toiveita, että meitä odottaisi ylhäällä valmis ruoka, mutta ikävä kyllä suurin osa päivän menua suunnitelleista ihmisistä oli meidän retkueessamme. Niinpä ehdimme vielä siistiydyttyämme osallistua hieman kaoottiseen kokkausoperaatioon. Kaaosta pahensi entisestään se, että luolamaja oli tupaten täynnä pääsiäislomailevia ihmisiä, ja kaikki olivat parhaillaan kehittelemässä evästä. Mitä opimme tällä retkellä: seuraavan kerran, kun liikumme oikeasti isolla porukalla, ruokahuolto on hoidettava järjestelmällisemmin.
22.4. Pitkäperjantai
Pitkäperjantai oli nimensä arvoinen. Aamulla oli aikaa sekä nukkua että pakata, koska lento oli myöhäinen. Tavaroiden tunkeminen rinkkaan tuotti suurta päänvaivaa, mutta lopulta kaikki oli koossa. Minä ja Miri siirryimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalle, missä bongasimme Susannan, menimme läpi lähtömuodollisuuksista, ja lopulta lastauduimme lentokoneeseen.
Lento oli leppoisa, ja hämmentävää kyllä sisälsi myös ilmaista ruokaa ja juomaa. Päinvastoin kuin meitä aiemmin Britanniaan saapuneilla luolaseuralaisilla, meillä oli onnea matkassa, ja kaikki tavaratkin selvisivät perille. Olimme varanneet auton Budgetilta, mutta heidän tiskinsä oli kiinni, ja meidät opastetiin sen sijaan Avisin konttoriin, joka kuulemma on itse asiassa aivan samaa firmaa. Kumma juttu. Auto, jonka saimme, näytti raketilta, ja käynnistyi avaimen sijaan avainkortilla ja start-napilla.
Kun pääsimme vuokraamon pihasta etenemään kohti Penwyltiä, alkoi jo hämärtyä. Ajomatka olikin lähinnä eeppinen taistelu nukahtamista vastaan, sekä kuskina sankarillisesti toimineelle Mirille, että kakkoskuskin paikalla istuneelle allekirjoittaneelle. Vakiopysähdys huoltoasemalla oli tutun tympeä, ja ruoka brittiläisen kamalaa.
Lopulta, joskus puolenyön jälkeen, kurvasimme kuoppaista tietä South-Wales Caving Clubin mökin pihaan. Vastaan mönki lauma suomalaisia luolaajia, jotka olivat jo menestyksekkäästi selvinneet ensimmäisestä luolaretkestään, vaikka alkumatka olikin ollut täynnä vastoinkäymisiä. Väsymys oli tässä vaiheessa niin valtava, että en juuri jaksanut miettiä huomisen luolintaa, vaan nukahdin melkein heti sänkyyn päästyäni.
Lento oli leppoisa, ja hämmentävää kyllä sisälsi myös ilmaista ruokaa ja juomaa. Päinvastoin kuin meitä aiemmin Britanniaan saapuneilla luolaseuralaisilla, meillä oli onnea matkassa, ja kaikki tavaratkin selvisivät perille. Olimme varanneet auton Budgetilta, mutta heidän tiskinsä oli kiinni, ja meidät opastetiin sen sijaan Avisin konttoriin, joka kuulemma on itse asiassa aivan samaa firmaa. Kumma juttu. Auto, jonka saimme, näytti raketilta, ja käynnistyi avaimen sijaan avainkortilla ja start-napilla.
Kun pääsimme vuokraamon pihasta etenemään kohti Penwyltiä, alkoi jo hämärtyä. Ajomatka olikin lähinnä eeppinen taistelu nukahtamista vastaan, sekä kuskina sankarillisesti toimineelle Mirille, että kakkoskuskin paikalla istuneelle allekirjoittaneelle. Vakiopysähdys huoltoasemalla oli tutun tympeä, ja ruoka brittiläisen kamalaa.
Lopulta, joskus puolenyön jälkeen, kurvasimme kuoppaista tietä South-Wales Caving Clubin mökin pihaan. Vastaan mönki lauma suomalaisia luolaajia, jotka olivat jo menestyksekkäästi selvinneet ensimmäisestä luolaretkestään, vaikka alkumatka olikin ollut täynnä vastoinkäymisiä. Väsymys oli tässä vaiheessa niin valtava, että en juuri jaksanut miettiä huomisen luolintaa, vaan nukahdin melkein heti sänkyyn päästyäni.
Rästipäivitys
Bloginkirjoittelulle ei oikein riitä aikaa eikä intoa, koska tavallinen arki on samaan aikaan sekä älyttömän kiireistä että aika yksitoikkoista. Luolaretkien matkapäiväkirjaamisesta sen sijaan haluan pitää kiinni, ja sen vuoksi tässä nyt herättelen tätä netin nurkkaustani taas henkiin.
Kenties merkittävin vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut asia on, että löysin uuden asunnon, ja muutin siihen. Asun nykyjään HKL:n työsuhdeasunnossa Töölössä. Edelleen, reilu kuukausi muuton jälkeen, yritän syöttää Reittioppaaseen osoitteeksi Kirjurinkujaa, niin tottunut olin siellä asumaan, mutta ei tässä uudessa (vielä) mitään valittamista ole: kämppä on juuri remontoitu ja erittäin siisti, ja paljon paremmalla paikalla kuin Perkkaa.
Maaliskuu meni melko lailla kokonaan koulua käydessä, sillä suoritin yliopiston pahimmaksi kurssiksikin nimitetyt Biokemian A-työt. Labrassa tuli vietettyä parhaimmillaan kymmentuntisia päiviä, mutta loppui sekin viimein, eikä loppujen lopuksi ollut lainkaan niin hajottavaa kuin olin pelännyt. Toisinaan oli jopa aika hauskaa.
A-töiden loppumisen, muuton ja syntymäpäiväni kunniaksi järjestin bileet uudessa kämpässäni. Juhlat olivat oikein oivat, ja sain myös aikaan hienoimman synttärikakun, mitä minulla on ikinä ollut. Viikkoa myöhemmin juhlittiin YS:n 85-vuotisvuosijuhlaa, ja seuraavana viikonloppuna vuorossa olikin jo Suomen luolaseuran retki Walesiin, josta seuraa tarkempi kuvaus.
Kenties merkittävin vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut asia on, että löysin uuden asunnon, ja muutin siihen. Asun nykyjään HKL:n työsuhdeasunnossa Töölössä. Edelleen, reilu kuukausi muuton jälkeen, yritän syöttää Reittioppaaseen osoitteeksi Kirjurinkujaa, niin tottunut olin siellä asumaan, mutta ei tässä uudessa (vielä) mitään valittamista ole: kämppä on juuri remontoitu ja erittäin siisti, ja paljon paremmalla paikalla kuin Perkkaa.
Maaliskuu meni melko lailla kokonaan koulua käydessä, sillä suoritin yliopiston pahimmaksi kurssiksikin nimitetyt Biokemian A-työt. Labrassa tuli vietettyä parhaimmillaan kymmentuntisia päiviä, mutta loppui sekin viimein, eikä loppujen lopuksi ollut lainkaan niin hajottavaa kuin olin pelännyt. Toisinaan oli jopa aika hauskaa.
A-töiden loppumisen, muuton ja syntymäpäiväni kunniaksi järjestin bileet uudessa kämpässäni. Juhlat olivat oikein oivat, ja sain myös aikaan hienoimman synttärikakun, mitä minulla on ikinä ollut. Viikkoa myöhemmin juhlittiin YS:n 85-vuotisvuosijuhlaa, ja seuraavana viikonloppuna vuorossa olikin jo Suomen luolaseuran retki Walesiin, josta seuraa tarkempi kuvaus.
23/01/2011
Vuodesta toiseen
Minun oli tarkoitus kirjoittaa perinteinen vuodenvaihdosmärehdintä, kuten olen tehnyt siitä lähtien, kun joskus ala-asteella aloin pitää päiväkirjaa. Tänä vuonna se sitten jäi väliin, mutta paikkaanpa tilannetta edes jonkinlaisella tiivistelmällä menneestä vuodesta, ja tämän nykyisen jokseenkin onnettomasta alusta.
Vuoden 2010 keskeisiä teemoja olivat ainakin opiskelu ja luolat. Opiskelu jatkui ahkerana, ja olen edelleen tyytyväinen biotekniikkaan, koska se on niin pahuksen kiinnostavaa. Minua on tosin alkanut epäilyttää, tekeekö tälläkään paperilla yhtään mitään sitten joskus, kun sen saa käteensä. Luolia vuoteen sisältyi kahden Walesin-matkan verran, ja liityin myös South-Wales Caving Clubin jäseneksi. Lisäksi perustimme Suomeen oikean ja virallisen luolajärjestön, kun ei täällä aiemmin ole sellaista ollut. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen ollut perustamassa ry:tä, ja ensimmäinen kerta kun toimin yhdistyksen sihteerinä.
Arkeen kuuluivat opiskelun lisäksi muun muassa metrokuskeilu (ja elämäni toinen, toivottavasti viimeinen, allejääntitilanne), kiipeily (missä en pahemmin edistynyt, mutta löysin boulderoinnin), sekä neuleet (missä taisin suorittaa vuoden suurimmat urotekoni, kuten kokonaisen villapaidan neulomisen). Muita erityisesti vuoden ajalta mieleen jääneitä juttuja ovat muun muassa hilpeät kotimaanreissut Mirin kanssa kesällä sekä TAVE-kvartetin juhlakonsertti syksyllä.
Vuosi 2011 ei ole lähtenyt liikkeelle erityisen iloisesti: viikko sitten vuokranantajani soitti ja ilmoitti, että minun olisi parasta ryhtyä etsimään uutta asuntoa. Olen kovin kiintynyt tähän nykyiseen asuinpaikkaani, siitä nyt puhumattakaan, ettei minulla oikeasti olisi varaa tällaiseen asuntoon, jollei se olisi tuttujen omistama. Vaikka minulla onkin elokuun alkuun asti aikaa uuden kämpän löytämiselle, tämä paikka on jo nyt lakannut tuntumasta kodilta ja alkanut tuntua Ongelmalta. Saas nähdä, mihin oikein täältä päädyn.
Vuoden 2010 keskeisiä teemoja olivat ainakin opiskelu ja luolat. Opiskelu jatkui ahkerana, ja olen edelleen tyytyväinen biotekniikkaan, koska se on niin pahuksen kiinnostavaa. Minua on tosin alkanut epäilyttää, tekeekö tälläkään paperilla yhtään mitään sitten joskus, kun sen saa käteensä. Luolia vuoteen sisältyi kahden Walesin-matkan verran, ja liityin myös South-Wales Caving Clubin jäseneksi. Lisäksi perustimme Suomeen oikean ja virallisen luolajärjestön, kun ei täällä aiemmin ole sellaista ollut. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen ollut perustamassa ry:tä, ja ensimmäinen kerta kun toimin yhdistyksen sihteerinä.
Arkeen kuuluivat opiskelun lisäksi muun muassa metrokuskeilu (ja elämäni toinen, toivottavasti viimeinen, allejääntitilanne), kiipeily (missä en pahemmin edistynyt, mutta löysin boulderoinnin), sekä neuleet (missä taisin suorittaa vuoden suurimmat urotekoni, kuten kokonaisen villapaidan neulomisen). Muita erityisesti vuoden ajalta mieleen jääneitä juttuja ovat muun muassa hilpeät kotimaanreissut Mirin kanssa kesällä sekä TAVE-kvartetin juhlakonsertti syksyllä.
Vuosi 2011 ei ole lähtenyt liikkeelle erityisen iloisesti: viikko sitten vuokranantajani soitti ja ilmoitti, että minun olisi parasta ryhtyä etsimään uutta asuntoa. Olen kovin kiintynyt tähän nykyiseen asuinpaikkaani, siitä nyt puhumattakaan, ettei minulla oikeasti olisi varaa tällaiseen asuntoon, jollei se olisi tuttujen omistama. Vaikka minulla onkin elokuun alkuun asti aikaa uuden kämpän löytämiselle, tämä paikka on jo nyt lakannut tuntumasta kodilta ja alkanut tuntua Ongelmalta. Saas nähdä, mihin oikein täältä päädyn.
02/11/2010
Tilannekatsaus
Syksyn kaameimmat viikot alkavat viimein olla takanapäin. Tämän kunniaksi tässä jatko-osa edelliseen päivitykseeni: miten kävi?
- Palautin juuri proseminaariesseeni ("DNA-sirut vastaan uuden sukupolven sekvensointi mikrobiekologiassa"). Se ei ole niin hyvä kuin haluaisin, ja todennäköisesti sisältää sekä kirjoitus- että asiavirheitä, mutta eiköhän se läpi mene. Torstaina pitäisi vielä pitää aiheesta esitelmä.
- Ympäristömikron kurssi meni ihme kyllä läpi erinomaisella arvosanalla, vaikka suullinen tentti oli melkoisen kaamea elämys. Lähinnä se muistutti Alias-peliä, jossa minun ja vastapelaajani ajatusmaailmat eivät alkuunkaan kohdanneet. Geologian tentti puolestaan oli silkkaa arvailua, enkä vielä tiedä, miten sen suhteen kävi.
- Sain palautettua kaikki satunnaiset pienet kirjalliset työt ajallaan, vaikka jouduinkin vääntämään geologian "ryhmätyön" yksin, kun parini päätti luopua leikistä sopivasti deadline-päivänä.
- TAVE:n juhlakonsertti oli aivan mahtava. En usko, että olemme koskaan soittaneet noin hyvin kvartettina. Lauran kanssa esittämäni Schumannin Fünf Stücke im Volkston meni myös oikein kivasti. Kyllä tämän eteen kannatti tehdä töitä - ja kyllä soittaminen on edelleen upeaa.
- Olin viime viikon töissä. Metrojuna oli edelleen oranssi. Pitäisi varmaan mennä taas ensi viikolla.
- Luolajuttujen eteen en ole kertakaikkiaan ehtinyt tai kyennyt tekemään mitään. Kohta voisi viimein olla aikaa ja energiaa siihenkin.
20/10/2010
Työn alla juuri nyt
Tällä hetkellä on vähän sellainen olo, että voisin mennä lakkoon ja ryömiä johonkin kivenkoloon, mistä minua ei tavoita. Tietenkin tämä on ihan oma syyni - olen vaihteeksi onnistunut haalimaan vähän liikaa tekemistä. Suurimpiin keskittyen, pitäisi selvitä muun muassa seuraavista jutuista:
- Proseminaarityö. Aiheena todennäköisesti Uusimmat sekvensointitekniikat vs. DNA-sirut mikrobiekologiassa tai jotain sinne päin. Vajaa kaksi viikkoa aikaa taikoa se jostain. Onneksi sen ei tarvitse olla kovin laaja.
- Kaameita tenttejä. Tänään oli ympäristömikrobiologian jokseenkin älytön tentti, jossa mm. yritin epätoivoisesti piirtää aukeamankokoisen kaavakuvan siitä, mihin erinäiset aineet maahan pudonneesta oksasta päätyvät (ja siten selostaa käytännössä hiilen, typen ja fosforin kierrot, rikkikin olisi tullut jos olisin osannut sen edes välttävästi). Samaisesta kammotuksesta tulee vielä suullinen osuus perjantaina. Samana päivänä on geologian jättiperuskurssin eka välitentti. Ei hajuakaan, millaisia kysymyksiä siihen tulee. En vielä ole lukenut yhtään ja olen pihalla.
- TAVE-kvartetin 5-vuotisjuhlakonsertti on ensi viikonloppuna. Pitäisi osata soittaa siellä. Ohjelmassa mm. eka solistinen esiintyminen aikoihin. Pelottaa aivan liikaa.
- Mikrobiekologian viimeinen seminaarikirjoitelma (onneksi vain sivun mittainen).
- Geologiaan parityönä essee ja esitelmä Itävallan Alppien laattatektonisesta ympäristöstä.
- Tiedonhankintakurssin tehtävät. Artikkelien etsiskely tietokannoista -harjoitukset tuntuvat lähinnä ajanhukalta, sen verran paljon sellaista olen jo harrastanut. Sen sijaan RefWorksin opettelu on kyllä varmasti hyödyllistä.
- Luolaseuran syyskokouskin lähestyy, pitäisi varmaan jotenkin perehtyä asioihin, ja viime kokouksen pöytäkirjakin on vielä tekemättä. (Ja Torholan siivousoperaation suhteenkaan ei ole pahemmin tarkempia suunnitelmia.)
- Pitäisi setviä, mistä saa halvimmalla hommattua toimivan SRT-setin (Single Rope Technique eli luolaköysitekniikoita). Ei oikeasti olisi rahaa, mutta ensi kesälle suunniteltu Ranskan-reissu vaatii. Jos ne nyt edes huolivat meitä sinne, kun emme suostu maksamaan asioita sekeillä(!). Saakelin britit.
- Töistä ilmoitettiin, että jatkossa täytyy ajaa vähintään 1 vuoro/vk tai 4 vuoroa/kk, että saa pitää henkilökuntamatkakorttinsa. Eli on kai sitten pakko saada survottua työpäiviäkin johonkin väliin.
- Kaiken tämän keskellä Tretjakovista kysyttiin, ehtisinkö ottaa uuden oppilaan. En kyllä mitenkään kykene. Olinpa kerrankin niin päättäväinen, että otin ja ilmoitin irtisanoutuvani. Tämä on ollut pidempään suunnitteilla, en vain ole saanut tehtyä. Toivon mukaan saan myös työni jatkajan järkättyä.
Ja varmaan unohdin tästä paljon kaikkea olennaista. Hohhoijaa. Koskahan sitä oppisi, että ei aina vaan voi ehtiä kaikkea?
26/09/2010
Geeniteknistä
Lukuvuosi lähti kunnolla käyntiin, kun geenitekniikan harjoitustyöt alkoivat kaksi viikkoa sitten. Labrakurssit ovat jotakin ihan muuta kuin mikään, mitä aiemmissa opiskelupaikoissa on tullut vastaan. Kuten joskus aiemminkin olen todennut, niistä löytyvät sekä syvimmän epätoivon hetket että suurimmat onnistumiselämykset. Niinpä minun on nyt pakko vähäsen hehkuttaa.
Geenitekniikan labra taisi loppujen lopuksi olla rennoin tähänastisista: kahteen viikkoon sisältyi kyllä muutama pitkä ja ahdistavan kiireinen kaaospäivä, mutta oli myös monta lyhyttä päivää, ja paljon tyhjää aikaa, kuten geeliajojen, pesujen tai inkubointien odottelua. Kurssin aikana yritimme siirtää osan maitohappobakteeri Lactobacillus crispatuksen erästä pintaproteiinia koodaavasta geenistä rakkaaseen työjuhtaamme E. coliin, sekä etsiskelimme ihmisen glykogeenisyntaasigeeniä lihassolusta valmistetusta cDNA-kirjastosta. Jälkimmäinen onnistui paremmin kuin ensimmäinen, osittain siksi, että joku ystävällinen assari oli lisännyt geenikirjastoomme ylenmäärin etsimäämme geeniä (ettei tulisi paha mieli kun sitä ei löydykään).
Kurssi oli pahuksen siisti. Noin ylipäänsäkin tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun pääsen tekemään tällaisia juttuja. Osa työvälineistä ja reagensseista, joilla leikimme, on kohtalaisen kalliita. Monia tekniikoista, joita käytämme, ei ole ollut edes olemassa kovin kauaa. Olisi hienoa päästä joskus työhön, jossa voisi tehdä jotakin samankaltaista, mutta jos niin ei tapahdu, olen erittäin iloinen ja kiitollinen, että olen saanut edes kokeilla.
Viime yönä näin unta, jossa söin muinaisen roomalaisen kanssa bakteereja, joissa oli mausteena faagiplakkeja. Saas nähdä, kauanko nämä labraunet taas jatkuvat. Itse kurssi loppui toissapäivänä, vielä pitäisi kirjoittaa selkkari ja käydä tentissä. Seuraava labrakurssini on todennäköisesti vasta keväällä, ja siellä ei pääse leikkimään mikrobien kanssa. Tämä harmittaa minua, mutta enempää labroja ei lukujärjestykseeni oikein tänä vuonna sovi. Onneksi tiedossa on paljon kaikkea muuta mielenkiintoista.
Geenitekniikan labra taisi loppujen lopuksi olla rennoin tähänastisista: kahteen viikkoon sisältyi kyllä muutama pitkä ja ahdistavan kiireinen kaaospäivä, mutta oli myös monta lyhyttä päivää, ja paljon tyhjää aikaa, kuten geeliajojen, pesujen tai inkubointien odottelua. Kurssin aikana yritimme siirtää osan maitohappobakteeri Lactobacillus crispatuksen erästä pintaproteiinia koodaavasta geenistä rakkaaseen työjuhtaamme E. coliin, sekä etsiskelimme ihmisen glykogeenisyntaasigeeniä lihassolusta valmistetusta cDNA-kirjastosta. Jälkimmäinen onnistui paremmin kuin ensimmäinen, osittain siksi, että joku ystävällinen assari oli lisännyt geenikirjastoomme ylenmäärin etsimäämme geeniä (ettei tulisi paha mieli kun sitä ei löydykään).
Kurssi oli pahuksen siisti. Noin ylipäänsäkin tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun pääsen tekemään tällaisia juttuja. Osa työvälineistä ja reagensseista, joilla leikimme, on kohtalaisen kalliita. Monia tekniikoista, joita käytämme, ei ole ollut edes olemassa kovin kauaa. Olisi hienoa päästä joskus työhön, jossa voisi tehdä jotakin samankaltaista, mutta jos niin ei tapahdu, olen erittäin iloinen ja kiitollinen, että olen saanut edes kokeilla.
Viime yönä näin unta, jossa söin muinaisen roomalaisen kanssa bakteereja, joissa oli mausteena faagiplakkeja. Saas nähdä, kauanko nämä labraunet taas jatkuvat. Itse kurssi loppui toissapäivänä, vielä pitäisi kirjoittaa selkkari ja käydä tentissä. Seuraava labrakurssini on todennäköisesti vasta keväällä, ja siellä ei pääse leikkimään mikrobien kanssa. Tämä harmittaa minua, mutta enempää labroja ei lukujärjestykseeni oikein tänä vuonna sovi. Onneksi tiedossa on paljon kaikkea muuta mielenkiintoista.
05/09/2010
Pallaskatti ja porkkanakakku
Paluu reissusta arkeen ei tapahtunut pehmeällä laskulla, vaan geenitekniikan luennolla heti tiistaiaamuna kello 8. Olin aika ylpeä, että sain raahauduttua sinne. Onneksi kyseessä on oikeasti kiinnostava kurssi - ja onneksi muut opinnot alkavat vasta ensi viikolla. Jäi hyvin aikaa purkaa rinkkaa, pyykätä, ja ihmetellä tulevia aikatauluja. Kävin toki viikon aikana myös syksyn ekoissa YS:n harjoituksissa ja pidin ensimmäisen soittotunnin kesäloman jälkeen.
Koska luolaton arki kaikesta huolimatta tällä hetkellä ahdistaa aika lailla, viikonloppuna piti korjailla mielialaa kivoilla asioilla. Perjantaina kävimme Mirin kanssa Korkeasaaren Kissojen yössä. Paikalla oli ehkä hieman liikaa muita ihmisiä, mutta muuten reissu oli oikein onnistunut. Kun ulkona oli kylmää ja tuulista, Amazonia- ja Africasia-talojen trooppinen ilmasto tuntui erittäin miellyttävältä. Parasta tietysti oli, että kerrankin onnistuimme näkemään kaikki kissat virkeinä ja liikkeellä.
Leijonista ja tiikereistä viis, suurimpia suosikkejamme olivat kovasti maatiaiskissaa muistuttava metsäkissa sekä aro- ja pallaskissan nimilläkin tunnettu manuli. Muut kissat hyökkäsivät innoissaan kiinni ruokaan heti,
kun se oli niiden häkkiin asetettu. Korkealle katonrajaan kiivennyt manuli sen sijaan pohdiskeli ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin uskalsi lähteä laskeutumaan kohti eväitään - ja tipahti puolivälissä. Se ei pudonnut sirosti jaloilleen kuten kotikissa, vaan kömpelösti, ja jälkeenpäin se kokosi itseään hyvän tovin häntä kärttyisän oloisesti viuhtoen. Otuksen normaali kävelytyyli oli hidasta lyllertämistä maha maata viistäen. Kyseessä ei edes ollut vain tämän tyypin ominaisuus, vaan toinen, pienemmän ja nuoremman oloinen manuliyksilö liikkui samalla tavalla.
Lauantaista suurin osa kului Walesin-reissulta otettujen kuvien läpikäymiseen, niitä kun oli yhteensä noin 1400 kappaletta. Saimme ne karsittua reiluun kolmeensataan, ja vieläkin olisi varaa vähentää. Kuvat ilmaantuvat nettiin joskus, jos kaikki kuvaajat antavat luvan otostensa käyttöön. Lisäksi laitoimme ruokaa pitkään ja hartaasti. Mirin mausteinen makkarakeitto osoitti minulle, ettei keitto aina ole onnetonta litkua, josta ei mene nälkä. Itse onnistuin vaihteeksi leipomisessa ihan täydellisesti.
Porkkanakakku oli juuri sellaista kuin pitikin, eli erittäin hyvää - ja se jopa näyttikin hyvältä.
Koska luolaton arki kaikesta huolimatta tällä hetkellä ahdistaa aika lailla, viikonloppuna piti korjailla mielialaa kivoilla asioilla. Perjantaina kävimme Mirin kanssa Korkeasaaren Kissojen yössä. Paikalla oli ehkä hieman liikaa muita ihmisiä, mutta muuten reissu oli oikein onnistunut. Kun ulkona oli kylmää ja tuulista, Amazonia- ja Africasia-talojen trooppinen ilmasto tuntui erittäin miellyttävältä. Parasta tietysti oli, että kerrankin onnistuimme näkemään kaikki kissat virkeinä ja liikkeellä.
Leijonista ja tiikereistä viis, suurimpia suosikkejamme olivat kovasti maatiaiskissaa muistuttava metsäkissa sekä aro- ja pallaskissan nimilläkin tunnettu manuli. Muut kissat hyökkäsivät innoissaan kiinni ruokaan heti,
kun se oli niiden häkkiin asetettu. Korkealle katonrajaan kiivennyt manuli sen sijaan pohdiskeli ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin uskalsi lähteä laskeutumaan kohti eväitään - ja tipahti puolivälissä. Se ei pudonnut sirosti jaloilleen kuten kotikissa, vaan kömpelösti, ja jälkeenpäin se kokosi itseään hyvän tovin häntä kärttyisän oloisesti viuhtoen. Otuksen normaali kävelytyyli oli hidasta lyllertämistä maha maata viistäen. Kyseessä ei edes ollut vain tämän tyypin ominaisuus, vaan toinen, pienemmän ja nuoremman oloinen manuliyksilö liikkui samalla tavalla.Lauantaista suurin osa kului Walesin-reissulta otettujen kuvien läpikäymiseen, niitä kun oli yhteensä noin 1400 kappaletta. Saimme ne karsittua reiluun kolmeensataan, ja vieläkin olisi varaa vähentää. Kuvat ilmaantuvat nettiin joskus, jos kaikki kuvaajat antavat luvan otostensa käyttöön. Lisäksi laitoimme ruokaa pitkään ja hartaasti. Mirin mausteinen makkarakeitto osoitti minulle, ettei keitto aina ole onnetonta litkua, josta ei mene nälkä. Itse onnistuin vaihteeksi leipomisessa ihan täydellisesti.
Porkkanakakku oli juuri sellaista kuin pitikin, eli erittäin hyvää - ja se jopa näyttikin hyvältä.
31/08/2010
Poistuminen
Poistumispäivä oli kaikin puolin ankea. Minulla oli kankkunen, Mirillä muuten vain kurja olo monesta syystä, ja ajatus arkeen paluusta ahdisti molempia. Häivyimme majalta kahdeksan pintaan sellaisella kiireellä, että sinne unohtui vaikka mitä. Taakse jäivät myös Elina ja Jarkko, jotka jäivät nukkumaan. Heidän matkansa jatkui vielä myöhemmin päivän aikana Pohjois-Walesiin päin.
Ajomatka Lontooseen ei ollut lyhentynyt kahden viikon aikana, eikä vakiohuoltoasema ollut parantunut puolessa vuodessa. Emme sentään törmänneet ruuhkaan, vaikka oli pyhäpäivä. Sen sijaan olimme kentällä jo ennen puoltapäivää. Lento lähti vasta 15.15, joten piti koomata monta tuntia siellä. Hiljalleen elämä alkoi voittaa - sain jopa syötyä, vaikka ruoka oli ihan kamalaa, ja veitsetkin oli muutettu hyödyttömiksi tylpiksi versioiksi, varmaankin turvallisuussyistä.
Ihan liian pitkältä tuntunut lento meni puoliunessa. Kone pysäköityi Helsinki-Vantaan peränurkkaan, mistä meidät kuskattiin bussilla jonottamaan terminaalin sisäänkäynnille. Odotimme ehkä kymmenisen minuuttia ilman minkäänlaista selitystä, kunnes ihmismassa viimein mateli sisään. Rinkat poimittuamme ajelimme vielä toisella bussilla puskassa olevalle parkkipaikalle, ja sieltä viimein Mirin autolla Perkkaalle, missä olimme yhdeksän jälkeen illalla.
Ei toivoakaan, että reissaamisen jälkeen olisi kyennyt esimerkiksi purkamaan tavaroita. Söimme valmispizzan iltapalaksi - se oli huomattavasti maukkaampi kuin Heathrown kallis ravintelimuona - ja menimme aikaisin nukkumaan.
Ajomatka Lontooseen ei ollut lyhentynyt kahden viikon aikana, eikä vakiohuoltoasema ollut parantunut puolessa vuodessa. Emme sentään törmänneet ruuhkaan, vaikka oli pyhäpäivä. Sen sijaan olimme kentällä jo ennen puoltapäivää. Lento lähti vasta 15.15, joten piti koomata monta tuntia siellä. Hiljalleen elämä alkoi voittaa - sain jopa syötyä, vaikka ruoka oli ihan kamalaa, ja veitsetkin oli muutettu hyödyttömiksi tylpiksi versioiksi, varmaankin turvallisuussyistä.
Ihan liian pitkältä tuntunut lento meni puoliunessa. Kone pysäköityi Helsinki-Vantaan peränurkkaan, mistä meidät kuskattiin bussilla jonottamaan terminaalin sisäänkäynnille. Odotimme ehkä kymmenisen minuuttia ilman minkäänlaista selitystä, kunnes ihmismassa viimein mateli sisään. Rinkat poimittuamme ajelimme vielä toisella bussilla puskassa olevalle parkkipaikalle, ja sieltä viimein Mirin autolla Perkkaalle, missä olimme yhdeksän jälkeen illalla.
Ei toivoakaan, että reissaamisen jälkeen olisi kyennyt esimerkiksi purkamaan tavaroita. Söimme valmispizzan iltapalaksi - se oli huomattavasti maukkaampi kuin Heathrown kallis ravintelimuona - ja menimme aikaisin nukkumaan.
The Columns
Viimeinen kokonainen päivämme oli sunnuntai ennen Bank Holiday -maanantaita, Silloin, kuten muina vastaavina päivinä, oli mahdollisuus käydä katsomassa the Columnsia, yleensä suljettua erikoista luolamuodostelmaa, joka on itse asiassa syntynyt luolan yllä olleen kalkkiuunin jätteestä.
Harvey oli Columnsien valvojana, joten seurasimme jälleen häntä. Kun hän lähti etenemään nopsaa luolatonttuvauhtiaan, tuli krapulaiselle suomalaiselle hieman tukala olo. Vilahdimme halki Big Chamber Near the Entrancen vieraaseen sivukäytävään, missä suorastaan kipitimme yli matalahkoista poikkareista. Sitten, selittämättä lainkaan puuhiaan, oppaamme kiinnitti köyden toisen pään seinään ja lähti jatkamaan matkaa sen kanssa. Yritin kysyä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutten saanut vastausta. Harvey hilpaisi aika ilkeän oloisen montun yli, ja katosi näkyvistä. Jäin reunalle ihmettelemään. Hieman myöhemmin hän huikkasi, että voi tulla. Edelleen aika ulalla kyselin, onko tuota köyttä siis tarkoitus käyttääkin, ja olihan sitä, se oli käsiote ja henkinen tuki.
Kaiken kaikkiaan tie Columnseille oli hienon vaihteleva: poikkareiden jälkeen oli tarjolla kohtalaisen korkea, portaikkomainen kiipeily, pienen puron seurailua, änkeytyminen, portin avaus, toinen änkiö, ja vielä jääkylmässä mutavedessä konttaamista. Ei mitään vaikeaa, mutta työlästä kyllä. Kun viimein saavuimme perille, saimme todeta, että reissu todellakin oli vaivan arvoinen.
Columnsien lähelle sai mennä vain kaksi kerrallaan, ja piti olla erityisen varovainen. Ei ole ihme, että muodostelma on asetettu suojelun alle, koska se todella on hyvin omalaatuisen näköinen, erilainen kuin "luonnolliset" vastaavat. Nämä Pylväät ovat kuulemma myös aivan pehmeitä, joten ne vahingoittuvat hyvin helposti. Minua viehättivät etenkin karvan näköiset pitkät ja ohuet pillit. Kuitenkaan tämä ei ylittänyt uuden lempimuodostelmani Heol Eiran lumoa.
Harvey jäi pitämään vahtia, koska muitakin seurueita oli tulossa katsomaan nähtävyyttä. Me päätimme yrittää palata itse takaisin eri reittiä kuin olimme tulleet. Sen piti olla aivan yksinkertaista, tämän vahvisti myös matkalla kohtaamamme toiseen suuntaan edennyt seurue. Ensin seuraisimme puroa kunnes se päättyisi, jolloin päätyisimme Arete Chamberiin, sieltä alas Salubriousiin, ja ylös Corkscrewsta.
Seurasimme pikku puroa, kunnes se katosi, mutta tämä toi meidät neljän suurehkon käytävän risteykseen. Meillä ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan pitäisi jatkaa, ja pari lyhyttä tiedustelureissua eivät asiaa valaisseet. Asemaamme hankaloitti se, että kaikkien halukkaiden nähtyä Columnsin Harvey palaisi takaisin ja ottaisi köyden pois, jolloin alkuperäisen reitin montunylitys olisi huomattavasti ikävämpi.
Päätimme pelata varman päälle, ja palasimme jälkiämme. Valinta oli luultavasti viisas, koska siihen mennessä kun olin letkan ekana ehtinyt vielä köydellisen kolon yli, Harvey ja viimeiset Pylväiltä palaavat saivat meidät kiinni. Epäilemättä olisimme toistakin kautta jossakin vaiheessa päätyneet tuttuihin paikkoihin, mutta se olisi vaatinut aikaa, ehkä liikaakin. Nyt minä johdati koko joukon takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet. Suunnistus sujui ongelmitta.
Harvey ja toinen tiimi lähtivät vielä katsomaan muodostelmaa, joka kuulemma näyttää mudasta syntyneeltä pienoisrautatieltä, me suomalaiset palasimme päivänvaloon. Matkalla majalle minua otti ensin päähän pätemättömyytemme reitinhaussa, sitten alkoi itkettää - tämä oli viimeinen luolaretkemme tällä matkalla, eikä taas ollut mitään tietoa siitä, milloin tänne pääsisi seuraavan kerran.
Päivä oli harvinaisen kaunis ja aurinkoinen, joten iltapäivällä lähdimme vielä katsomaan läheisessä louhoksessa olevaa kaivauspaikkaa. Kyseinen luolakaivanto oli vielä aivan aluillaan, ehkä puolen metrin syvyinen kuoppa. Paikalla tehtiin parhaillaan mittauksia, joilla yritettiin paikallistaa potentiaalisia onkaloita. Läppäristä ja piuhoista koostuvan mittaussysteemin lisäksi mahdollista kaivuukohtaa etsittiin eksoottisemmin keinoin, kaivonkatsonnalla.
Olimme aivan äimänä, kun paikalliset ihan tosissaan kävelivät ympäriinsä taikavarpu käsissään etsien jotain - kun ei edes ole varmaa, mitä sillä mukamas löytää. Meidätkin laitettiin kokeilemaan, mutta kas kummaa, mitään ei tapahtunut. Emme selvästikään olleet kosketuksissa paikalliseen maaperään, tai toisin sanoen, olimme hieman turhan skeptisiä. Tuntui uskomattomalta, että tällaista edelleen harrastetaan. Palaillessamme majalle kävimme vilkaisemassa varsinaiseen louhokseen, koska en sielläkään ollut aiemmin käynyt. Melkoinen kuoppa. Toivottavasti eivät ole tuhonneet montaa luolaa mennessään.
Koska kyseessä oli viimeinen iltamme, osa ajasta kului tarpeellisten asioiden setvintään. Laitoimme Mirin kanssa eteenpäin hakemuksemme kerhon varsinaisiksi jäseniksi. Saimme Ianin toiseksi suosittelijaksemme, toinen jäi puuttumaan. Toivon mukaan kaavailemamme henkilö suostuu. Vermeiden säätö söi myös aikaa. Ne eivät millään ehtisi kuivua aamuksi. Oikeasti järkevintä kai olisi jättää viimeinen päivä luolattomaksi, mutta se nyt vasta olisi ankeaa.
Pakollisten kuvioiden jälkeen vaihdoimme vapaalle. Viimeinen ilta luolakerholaisseurassa. Sen somin hetki oli, kun Peg-westie, yksi monista paikalla pyörineistä ihanista koirista, otti ja nukahti syliini, kun yritin neuloa. Tulin taas juhlineeksi ihan railakkaasti, ja otin turpaani Scrabblessa, vaikka pelasin tiiminä paikallisen Ashin kanssa. Nukkumaanmeno venyi pikkutunneille.
Harvey oli Columnsien valvojana, joten seurasimme jälleen häntä. Kun hän lähti etenemään nopsaa luolatonttuvauhtiaan, tuli krapulaiselle suomalaiselle hieman tukala olo. Vilahdimme halki Big Chamber Near the Entrancen vieraaseen sivukäytävään, missä suorastaan kipitimme yli matalahkoista poikkareista. Sitten, selittämättä lainkaan puuhiaan, oppaamme kiinnitti köyden toisen pään seinään ja lähti jatkamaan matkaa sen kanssa. Yritin kysyä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutten saanut vastausta. Harvey hilpaisi aika ilkeän oloisen montun yli, ja katosi näkyvistä. Jäin reunalle ihmettelemään. Hieman myöhemmin hän huikkasi, että voi tulla. Edelleen aika ulalla kyselin, onko tuota köyttä siis tarkoitus käyttääkin, ja olihan sitä, se oli käsiote ja henkinen tuki.
Kaiken kaikkiaan tie Columnseille oli hienon vaihteleva: poikkareiden jälkeen oli tarjolla kohtalaisen korkea, portaikkomainen kiipeily, pienen puron seurailua, änkeytyminen, portin avaus, toinen änkiö, ja vielä jääkylmässä mutavedessä konttaamista. Ei mitään vaikeaa, mutta työlästä kyllä. Kun viimein saavuimme perille, saimme todeta, että reissu todellakin oli vaivan arvoinen.
Columnsien lähelle sai mennä vain kaksi kerrallaan, ja piti olla erityisen varovainen. Ei ole ihme, että muodostelma on asetettu suojelun alle, koska se todella on hyvin omalaatuisen näköinen, erilainen kuin "luonnolliset" vastaavat. Nämä Pylväät ovat kuulemma myös aivan pehmeitä, joten ne vahingoittuvat hyvin helposti. Minua viehättivät etenkin karvan näköiset pitkät ja ohuet pillit. Kuitenkaan tämä ei ylittänyt uuden lempimuodostelmani Heol Eiran lumoa.Harvey jäi pitämään vahtia, koska muitakin seurueita oli tulossa katsomaan nähtävyyttä. Me päätimme yrittää palata itse takaisin eri reittiä kuin olimme tulleet. Sen piti olla aivan yksinkertaista, tämän vahvisti myös matkalla kohtaamamme toiseen suuntaan edennyt seurue. Ensin seuraisimme puroa kunnes se päättyisi, jolloin päätyisimme Arete Chamberiin, sieltä alas Salubriousiin, ja ylös Corkscrewsta.
Seurasimme pikku puroa, kunnes se katosi, mutta tämä toi meidät neljän suurehkon käytävän risteykseen. Meillä ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan pitäisi jatkaa, ja pari lyhyttä tiedustelureissua eivät asiaa valaisseet. Asemaamme hankaloitti se, että kaikkien halukkaiden nähtyä Columnsin Harvey palaisi takaisin ja ottaisi köyden pois, jolloin alkuperäisen reitin montunylitys olisi huomattavasti ikävämpi.
Päätimme pelata varman päälle, ja palasimme jälkiämme. Valinta oli luultavasti viisas, koska siihen mennessä kun olin letkan ekana ehtinyt vielä köydellisen kolon yli, Harvey ja viimeiset Pylväiltä palaavat saivat meidät kiinni. Epäilemättä olisimme toistakin kautta jossakin vaiheessa päätyneet tuttuihin paikkoihin, mutta se olisi vaatinut aikaa, ehkä liikaakin. Nyt minä johdati koko joukon takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet. Suunnistus sujui ongelmitta.
Harvey ja toinen tiimi lähtivät vielä katsomaan muodostelmaa, joka kuulemma näyttää mudasta syntyneeltä pienoisrautatieltä, me suomalaiset palasimme päivänvaloon. Matkalla majalle minua otti ensin päähän pätemättömyytemme reitinhaussa, sitten alkoi itkettää - tämä oli viimeinen luolaretkemme tällä matkalla, eikä taas ollut mitään tietoa siitä, milloin tänne pääsisi seuraavan kerran.
Päivä oli harvinaisen kaunis ja aurinkoinen, joten iltapäivällä lähdimme vielä katsomaan läheisessä louhoksessa olevaa kaivauspaikkaa. Kyseinen luolakaivanto oli vielä aivan aluillaan, ehkä puolen metrin syvyinen kuoppa. Paikalla tehtiin parhaillaan mittauksia, joilla yritettiin paikallistaa potentiaalisia onkaloita. Läppäristä ja piuhoista koostuvan mittaussysteemin lisäksi mahdollista kaivuukohtaa etsittiin eksoottisemmin keinoin, kaivonkatsonnalla.
Olimme aivan äimänä, kun paikalliset ihan tosissaan kävelivät ympäriinsä taikavarpu käsissään etsien jotain - kun ei edes ole varmaa, mitä sillä mukamas löytää. Meidätkin laitettiin kokeilemaan, mutta kas kummaa, mitään ei tapahtunut. Emme selvästikään olleet kosketuksissa paikalliseen maaperään, tai toisin sanoen, olimme hieman turhan skeptisiä. Tuntui uskomattomalta, että tällaista edelleen harrastetaan. Palaillessamme majalle kävimme vilkaisemassa varsinaiseen louhokseen, koska en sielläkään ollut aiemmin käynyt. Melkoinen kuoppa. Toivottavasti eivät ole tuhonneet montaa luolaa mennessään.
Koska kyseessä oli viimeinen iltamme, osa ajasta kului tarpeellisten asioiden setvintään. Laitoimme Mirin kanssa eteenpäin hakemuksemme kerhon varsinaisiksi jäseniksi. Saimme Ianin toiseksi suosittelijaksemme, toinen jäi puuttumaan. Toivon mukaan kaavailemamme henkilö suostuu. Vermeiden säätö söi myös aikaa. Ne eivät millään ehtisi kuivua aamuksi. Oikeasti järkevintä kai olisi jättää viimeinen päivä luolattomaksi, mutta se nyt vasta olisi ankeaa.Pakollisten kuvioiden jälkeen vaihdoimme vapaalle. Viimeinen ilta luolakerholaisseurassa. Sen somin hetki oli, kun Peg-westie, yksi monista paikalla pyörineistä ihanista koirista, otti ja nukahti syliini, kun yritin neuloa. Tulin taas juhlineeksi ihan railakkaasti, ja otin turpaani Scrabblessa, vaikka pelasin tiiminä paikallisen Ashin kanssa. Nukkumaanmeno venyi pikkutunneille.
29/08/2010
Llygad Llwchwr ja Carreg Cennen
Perjantain kohtalaisen rankan reissun jälkeen halusimme lauantaista hieman kevyemmän päivän. Siksi olimme valinneet kohteeksi Llygad Llwchwrin, pikkuluolan Black Mountainin suunnalla, mihin oppaakseemme lähti Harvey. Miri ei halunnut luolaan, mutta joutui kuskiksi, koska oppaamme autoon emme olisi mahtuneet.
Ajomatkaa oli jonkin verran. Mitä lähemmäs pääsimme, sitä hämmentyneemmäksi tulin. Epämääräiset puskatiet nimittäin näyttivät kovin tutuilta. Tämä oli tasan samaa seutua, missä olimme harhailleet reissun alkupuolella, kun olimme etsineet linnaa. Tällä kertaa jouduimme odottelemaan, kun tiellä oli lauma hevosia, ja pari autollista turisteja ottamassa niistä kuvia. Pysäköimme auton sen kärrypolun varteen, missä aiemmin tiemme olivat katkaisseet heppojen lisäksi lehmät ja lampaat, kukin vuorollaan.
Vaihtauduimme luolavermeisiin tienpientareella ja kävelimme vehreiden laidunmaiden halki luolan suulle. Matkalla törmäsimme hupaisaan kylttiin, jossa varoiteltiin, että luolailu on vaarallista. Suuaukko olikin aika huolestuttavan oloinen: parin metrin kiipeäminen todella liukkailla otteilla, sitten pää edellä ahtaaseen koloon.
Luolan alkupuoli oli kokoinaisuudessaan varsin ahdas, ja Harvey liikkui melkoista vauhtia pienehköksi sedäksi. Perässäpysyminen vaati niin paljon keskittymistä, että reittiä ei juuri ehtinyt seurata. Kaiken kaikkiaan luola tuntui hyvin erilaiselta kuin OFD, ei vain siksi, että se on pienempi, vaan koska kivikin on jotenkin vähän erilaista. Tosin se on monin paikoin yhtä lailla sileäksi hioutunutta kuin OFD:ssä, ja Harvey kertoikin, että monet koululaisryhmät tulevat tänne.
Jonkin aikaa ahtaita tunneleita koluttuamme pääsimme tilavampiin tiloihin. Oppaamme lähti poikkaroimaan leveän lammikon yli. Seurasin perässä, kunnes päädyin älyttömään spagaattiin. Kyselin, kuinka syvää vesi on, mutta Harvey ei tiennyt. Ei siis auttanut kuin kokeilla. Astuin kylmään veteen - ja se ylsi hieman yli nilkkojeni. Hah.
Lammikoiden tuolta puolen löytyi First River Chamber. Kyseisen luolan hienous nimittäin on vuolaana virtaava suuri joki, johon ei ole asiaa, ellei ole sukeltaja. Se näytti upealta korkealta kielekkeeltä katsellen. Muodostelmia ei ollut paljon, vain jonkin verran kauniita verhoja, mutta pelkästään huoneen koko ja leveä uoma riittivät tekemään siitä erityisen.
Jatkoimme matkaa, ja kävimme vielä kolmessa muussa joenvarsipaikassa ihailemassa maisemia. Yhden niistä seinässä oli hupaisa pieni vesisuihku, kuin joku olisi tehnyt seinään reiän neulalla. Lisäksi hassusti näytti siltä, kuin vierekkäisten kammioiden virtaus kulkisi aivan vastakkaiseen suuntaan. Kun käännyimme takaisinpäin, opas hieman säikäytti minut sanomalla eräässä kohdassa, että tämä "ei kai" ole reitti uloskäynnille. Sen sijaan se olikin reitti vielä yhdelle Jokikammiolle.
Koko luolalla on mittaa vajaa kilometri, joten nähtävyydet oli katseltu aika nopeasti. Paluumatkalla tosin totesin, etten luultavasti olisi millään löytänyt tietäni ulos omin avuin - niin pieni kuin luola onkin, se tuntuu hyvin sokkeloiselta. Onneksi Harvey muisti reitin, vaikka oli käynyt luolassa edellisen kerran neljätoista vuotta sitten.
Ulostulo oli todella mielenkiintoinen suoritus. Pää edellä ulos kolosta, ympärikäännös ylhäällä, ja jotenkin alas yliliukasta, vähäotteista seinämää. Loppujen lopuksi lähinnä liu'uin oppaamme syliin. Koko reissu kesti enintään kaksi tuntia, mutta se kyllä vedettiinkin melkoisen reippaaseen tahtiin.
Palasimme autolle, vaihdoimme mutaiset vermeet puhtaampiin, ja ajoimme seuraavaan kohteeseen. Carreg Cennenin linna nimittäin sijaitsi aivan lähistöllä. Nautimme ensin teetä ja voileipiä linnan kahvilassa, sitten nousimme kukkulalle ihastelemaan raunioita. Olin käynyt paikassa 20 vuotta sitten. Yllättäen se näytti nyt paljon pienemmältä. Linnan sisältä lähtevä pikkuinen luola oli edelleen herttainen. Päinvastoin kuin viimeksi, kävimme sen pohjalla asti ihailemassa flowstone-muodostelmia. Kenties parasta koko linnassa toisin olivat upeat näkyvät ympäröivään kumpuilevaan maastoon.
Maisemia pääsimme ihailemaan myös paluumatkalla, jonka taitoimme vuoristotietä pitkin. Korkeimmalla kohdalla pysähdyimme jäätelöauton luo. Aivan lähellä olisi ollut Herbert's Quarry sekä Foel Fawrin luola, jota Martin oli meille aiemmin suositellut. Emme sentään menneet sinne, vaan jatkoimme takaisin päämajalle.
Ilta oli melkoisen vauhdikas, koska ohjelmassa olivat luolakerhon kesäbileet. Ensin oli huutokauppa, jossa myytiin kasapäin enemmän tai vähemmän järkevää roinaa, perämoottorista käytettyihin luolavarusteisiin. Tuotto meni luolapelastusjärjestön tukemiseen. Tämän jälkeen alkoi varsinainen juhlinta: grillailua, juotavaa, musiikkia, ja hirveä määrä luolaihmisiä. Oli erittäin mukavaa, joskin vielä mukavampaa olisi ollut ilman pientä haikeutta taustalla. Etenkin kun paikalle oli kerääntynyt suurin osa näiden luolaviikkojemme aikana tapaamistamme ihmisistä, oli selvästi lopun alun tunnelma. Ajatus lähestyvästä kotiinpaluusta ei viehättänyt laisinkaan.
Ajomatkaa oli jonkin verran. Mitä lähemmäs pääsimme, sitä hämmentyneemmäksi tulin. Epämääräiset puskatiet nimittäin näyttivät kovin tutuilta. Tämä oli tasan samaa seutua, missä olimme harhailleet reissun alkupuolella, kun olimme etsineet linnaa. Tällä kertaa jouduimme odottelemaan, kun tiellä oli lauma hevosia, ja pari autollista turisteja ottamassa niistä kuvia. Pysäköimme auton sen kärrypolun varteen, missä aiemmin tiemme olivat katkaisseet heppojen lisäksi lehmät ja lampaat, kukin vuorollaan.
Vaihtauduimme luolavermeisiin tienpientareella ja kävelimme vehreiden laidunmaiden halki luolan suulle. Matkalla törmäsimme hupaisaan kylttiin, jossa varoiteltiin, että luolailu on vaarallista. Suuaukko olikin aika huolestuttavan oloinen: parin metrin kiipeäminen todella liukkailla otteilla, sitten pää edellä ahtaaseen koloon.
Luolan alkupuoli oli kokoinaisuudessaan varsin ahdas, ja Harvey liikkui melkoista vauhtia pienehköksi sedäksi. Perässäpysyminen vaati niin paljon keskittymistä, että reittiä ei juuri ehtinyt seurata. Kaiken kaikkiaan luola tuntui hyvin erilaiselta kuin OFD, ei vain siksi, että se on pienempi, vaan koska kivikin on jotenkin vähän erilaista. Tosin se on monin paikoin yhtä lailla sileäksi hioutunutta kuin OFD:ssä, ja Harvey kertoikin, että monet koululaisryhmät tulevat tänne.
Jonkin aikaa ahtaita tunneleita koluttuamme pääsimme tilavampiin tiloihin. Oppaamme lähti poikkaroimaan leveän lammikon yli. Seurasin perässä, kunnes päädyin älyttömään spagaattiin. Kyselin, kuinka syvää vesi on, mutta Harvey ei tiennyt. Ei siis auttanut kuin kokeilla. Astuin kylmään veteen - ja se ylsi hieman yli nilkkojeni. Hah.
Lammikoiden tuolta puolen löytyi First River Chamber. Kyseisen luolan hienous nimittäin on vuolaana virtaava suuri joki, johon ei ole asiaa, ellei ole sukeltaja. Se näytti upealta korkealta kielekkeeltä katsellen. Muodostelmia ei ollut paljon, vain jonkin verran kauniita verhoja, mutta pelkästään huoneen koko ja leveä uoma riittivät tekemään siitä erityisen.
Jatkoimme matkaa, ja kävimme vielä kolmessa muussa joenvarsipaikassa ihailemassa maisemia. Yhden niistä seinässä oli hupaisa pieni vesisuihku, kuin joku olisi tehnyt seinään reiän neulalla. Lisäksi hassusti näytti siltä, kuin vierekkäisten kammioiden virtaus kulkisi aivan vastakkaiseen suuntaan. Kun käännyimme takaisinpäin, opas hieman säikäytti minut sanomalla eräässä kohdassa, että tämä "ei kai" ole reitti uloskäynnille. Sen sijaan se olikin reitti vielä yhdelle Jokikammiolle.
Koko luolalla on mittaa vajaa kilometri, joten nähtävyydet oli katseltu aika nopeasti. Paluumatkalla tosin totesin, etten luultavasti olisi millään löytänyt tietäni ulos omin avuin - niin pieni kuin luola onkin, se tuntuu hyvin sokkeloiselta. Onneksi Harvey muisti reitin, vaikka oli käynyt luolassa edellisen kerran neljätoista vuotta sitten.
Ulostulo oli todella mielenkiintoinen suoritus. Pää edellä ulos kolosta, ympärikäännös ylhäällä, ja jotenkin alas yliliukasta, vähäotteista seinämää. Loppujen lopuksi lähinnä liu'uin oppaamme syliin. Koko reissu kesti enintään kaksi tuntia, mutta se kyllä vedettiinkin melkoisen reippaaseen tahtiin.
Palasimme autolle, vaihdoimme mutaiset vermeet puhtaampiin, ja ajoimme seuraavaan kohteeseen. Carreg Cennenin linna nimittäin sijaitsi aivan lähistöllä. Nautimme ensin teetä ja voileipiä linnan kahvilassa, sitten nousimme kukkulalle ihastelemaan raunioita. Olin käynyt paikassa 20 vuotta sitten. Yllättäen se näytti nyt paljon pienemmältä. Linnan sisältä lähtevä pikkuinen luola oli edelleen herttainen. Päinvastoin kuin viimeksi, kävimme sen pohjalla asti ihailemassa flowstone-muodostelmia. Kenties parasta koko linnassa toisin olivat upeat näkyvät ympäröivään kumpuilevaan maastoon.Maisemia pääsimme ihailemaan myös paluumatkalla, jonka taitoimme vuoristotietä pitkin. Korkeimmalla kohdalla pysähdyimme jäätelöauton luo. Aivan lähellä olisi ollut Herbert's Quarry sekä Foel Fawrin luola, jota Martin oli meille aiemmin suositellut. Emme sentään menneet sinne, vaan jatkoimme takaisin päämajalle.
Ilta oli melkoisen vauhdikas, koska ohjelmassa olivat luolakerhon kesäbileet. Ensin oli huutokauppa, jossa myytiin kasapäin enemmän tai vähemmän järkevää roinaa, perämoottorista käytettyihin luolavarusteisiin. Tuotto meni luolapelastusjärjestön tukemiseen. Tämän jälkeen alkoi varsinainen juhlinta: grillailua, juotavaa, musiikkia, ja hirveä määrä luolaihmisiä. Oli erittäin mukavaa, joskin vielä mukavampaa olisi ollut ilman pientä haikeutta taustalla. Etenkin kun paikalle oli kerääntynyt suurin osa näiden luolaviikkojemme aikana tapaamistamme ihmisistä, oli selvästi lopun alun tunnelma. Ajatus lähestyvästä kotiinpaluusta ei viehättänyt laisinkaan.
28/08/2010
Ykkösestä Cwm Dwriin
Eilen, perjantaina, pääsimme tekemään läpireissun Ykkösestä Cwm Dwriin. Ian lähti oppaakseemme. Aiemmin olimme miettineet reissun yrittämistä keskenämme, näin jälkikäteen epäilen vahvasti, ettemme olisi löytäneet reittiä.
Alkumatkan Miri kulki kärjessä. Olimme kuin olimmekin osuneet oikeaan tiistain etsintäreissullamme, ja Letter Box oli aivan kulman takana kammiosta, jossa olimme silloin kääntyneet takaisin. Ei hassumpaa. Kyseinen Postiloota oli melkoisen kiintoisa elämys. Päätimme kokeilla suoritusta ilman apuja. Slingistä olisi kyllä voinut olla paljon iloa. Minä menin ensin, ja onnistuin juuttumaan vyöstäni kiinni pulttiin. Ian käytännössä kiskoi minut läpi. Elina hukkasi jalkaotteensa ja tarvisti myös apukäsiä. Miri puolestaan onnistui asettumaan koloon niin mukavasti, ettei kyennyt liikkumaan mihinkään suuntaan. Lopulta hänet kiskottiin kolosta slingin avulla.
Seuraava osuus oli hankalasti suunnistettava ryömintäsokkelo. Ian meni edeltä setvimään reittiä. Odottelu viileän tuulisessa ahtaassa röörissä oli minusta reissun ankein osio. Tähän asti uusi haalarini oli tuntunut erittäin vakuuttavalta ja ongelma oli ollut lähinnä ylikuumeneminen, nyt alkoi tulla kylmä. Kun Ian viimein huuteli löytäneensä reitin, olin hyvin iloinen.
Saavutettuamme Ianin hän ilmoitti, että on pieni ongelma: Divers' Pitch, yleensä vapaakiivettävä, noin 15-metrinen seinämä, oli viimeaikaisten sateiden jäljiltä käytännössä iso vesiputous. Tuntemattoman vesiputouksen varmistamaton kiipeily alaspäin ei olisi turvallisin mahdollinen tehtävä. Toisaalta, minä olin välttämättä halunnut raahata mukaan köyden, nyt siitä voisi olla hyötyäkin.
Luikertelimme läpi ryömintöjen laskeutumisen alkuun, ja totesimme, että varmistettuna se olisi aivan OK. Ian tulisi alas viimeisenä ilman varmistusta. Minä viritin köyden, kiinnitin itseni, ja lähdin alas ensimmäisenä, Mirin varmistamana. Kiipeily oli helppo, otteet suuria ja hyviä, ja maanalaista vesiputousta alas kiipeäminen oli hillittömän hienoa. Myös näkymä alhaalta oli upea, kun ylhäällä olevien lamput valaisivat ryöppyävän veden. Etukäteen hieman pelkäämäni osuus olikin sitten loppujen lopuksi reissun parasta antia.
Divers' Pitchin jälkeen olimme Cwm Dwrin alueella, enemmän tai vähemmän tutuissa paikoissa. Kävimme katsomassa sumppua, josta sukeltajat alunperin olivat päässeet Ykkösestä luolaston muihin osiin. Monessa kohdassa katossa oli vaahtoa, eli vesi oli ollut todella korkealla, paljon päidemme yläpuolella. Maata peitti hieno hiekka, jossa ei vielä ollut yhtään saappaanjälkeä - olimme ensimmäiset paikalla tulvan jälkeen. Käväisimme myös vilkaisemassa Päävirtaan. Vettä oli edelleen aika paljon.
Lyhyen tauon jälkeen Ian vei meidät katsomaan nähtävyyttä, Heol Eira -nimistä muodostelmaa. Sinne pääsy vaati kiipeilyä todella mutaista ja liukasta luiskaa ylös. Siitä selvittyämme näimme pitkiä pillejä ja muuta jännää, mutta varsinaisen helmen luo piti vielä ryömiä matalan osion läpi ja kavuta vähän lisää.
Muodostelmasta tuli ehdottomasti uusi suosikkini koko luolastossa. Se näyttää flowstonelta, mutta on itse asiassa pehmeää, valkoista moonmilkiä, kuin lunta, mistä nimikin on peräisin - Eira on lumi kymriksi. Loivaa lumirinnettä alas valui vettä pikkuisina aaltoina, ja oman lisänsä maisemaan toivat katon tippukivet, pillit ja heliktiitit. Paikan kuvaileminen on vaikeaa, eikä siitä myöskään saanut hyviä valokuvia, mutta se on todella vieraan ja omalaatuisen näköinen, ja erittäin kaunis.
Heol Eiran jälkeen lähdimme suorinta tietä kohti Cwm Dwrin uloskäyntiä: ensin Piccadillyn ja Nether Rawlin isojen helppojen käytävien kautta Smithyyn, sitten Main Routen pikku traversejen yli lohkaretukokselle, siitä läpi, Jaman halki ahtaisiin osioihin, missä sain mennä edellä, ja tuttujen, työläiden ryömintöjen kautta ulos.
Ulkona oli kaunis, aurinkoinen päivä. Väsymys ja nälkä olivat melkoiset, mutta olo oli voittoisa. Reissu oli viimein ollut sellainen eeppinen seikkailu, mitä olin kovasti kaipaillut. Aivan mainiota!
Yksi One to Cwm Dwrin hyvistä puolista on, että luolan luukulta majalle on vain lyhyt kävely. Ikävä kyllä ruoka ei ollut valmiina odottamassa. Sen sijaan saimme teetä suihkuun. Koska uusi haalarini oli ollut oiva, kulutin hetken pesten vanhaa haalariani, joka siirtyi eläkkeelle. Hämmentävän hyvin kyllä kesti Stadian haalari luolia.
Maja alkoi olla täynnä luolaharrastajia. Söimme, istuimme hetken, ja suoritimme taas yhden nihkeän Tesco-reissun, koska aina puuttuu jotain. Vaikka olisi kovasti tehnyt mieli kuunnella paikallisten luolajutustelua, nukkumaan piti vetäytyä ajoissa, koska seuraavana aamuna oli tiedossa varhainen herätys.
Alkumatkan Miri kulki kärjessä. Olimme kuin olimmekin osuneet oikeaan tiistain etsintäreissullamme, ja Letter Box oli aivan kulman takana kammiosta, jossa olimme silloin kääntyneet takaisin. Ei hassumpaa. Kyseinen Postiloota oli melkoisen kiintoisa elämys. Päätimme kokeilla suoritusta ilman apuja. Slingistä olisi kyllä voinut olla paljon iloa. Minä menin ensin, ja onnistuin juuttumaan vyöstäni kiinni pulttiin. Ian käytännössä kiskoi minut läpi. Elina hukkasi jalkaotteensa ja tarvisti myös apukäsiä. Miri puolestaan onnistui asettumaan koloon niin mukavasti, ettei kyennyt liikkumaan mihinkään suuntaan. Lopulta hänet kiskottiin kolosta slingin avulla.
Seuraava osuus oli hankalasti suunnistettava ryömintäsokkelo. Ian meni edeltä setvimään reittiä. Odottelu viileän tuulisessa ahtaassa röörissä oli minusta reissun ankein osio. Tähän asti uusi haalarini oli tuntunut erittäin vakuuttavalta ja ongelma oli ollut lähinnä ylikuumeneminen, nyt alkoi tulla kylmä. Kun Ian viimein huuteli löytäneensä reitin, olin hyvin iloinen.
Saavutettuamme Ianin hän ilmoitti, että on pieni ongelma: Divers' Pitch, yleensä vapaakiivettävä, noin 15-metrinen seinämä, oli viimeaikaisten sateiden jäljiltä käytännössä iso vesiputous. Tuntemattoman vesiputouksen varmistamaton kiipeily alaspäin ei olisi turvallisin mahdollinen tehtävä. Toisaalta, minä olin välttämättä halunnut raahata mukaan köyden, nyt siitä voisi olla hyötyäkin.
Luikertelimme läpi ryömintöjen laskeutumisen alkuun, ja totesimme, että varmistettuna se olisi aivan OK. Ian tulisi alas viimeisenä ilman varmistusta. Minä viritin köyden, kiinnitin itseni, ja lähdin alas ensimmäisenä, Mirin varmistamana. Kiipeily oli helppo, otteet suuria ja hyviä, ja maanalaista vesiputousta alas kiipeäminen oli hillittömän hienoa. Myös näkymä alhaalta oli upea, kun ylhäällä olevien lamput valaisivat ryöppyävän veden. Etukäteen hieman pelkäämäni osuus olikin sitten loppujen lopuksi reissun parasta antia.
Divers' Pitchin jälkeen olimme Cwm Dwrin alueella, enemmän tai vähemmän tutuissa paikoissa. Kävimme katsomassa sumppua, josta sukeltajat alunperin olivat päässeet Ykkösestä luolaston muihin osiin. Monessa kohdassa katossa oli vaahtoa, eli vesi oli ollut todella korkealla, paljon päidemme yläpuolella. Maata peitti hieno hiekka, jossa ei vielä ollut yhtään saappaanjälkeä - olimme ensimmäiset paikalla tulvan jälkeen. Käväisimme myös vilkaisemassa Päävirtaan. Vettä oli edelleen aika paljon.
Lyhyen tauon jälkeen Ian vei meidät katsomaan nähtävyyttä, Heol Eira -nimistä muodostelmaa. Sinne pääsy vaati kiipeilyä todella mutaista ja liukasta luiskaa ylös. Siitä selvittyämme näimme pitkiä pillejä ja muuta jännää, mutta varsinaisen helmen luo piti vielä ryömiä matalan osion läpi ja kavuta vähän lisää.
Muodostelmasta tuli ehdottomasti uusi suosikkini koko luolastossa. Se näyttää flowstonelta, mutta on itse asiassa pehmeää, valkoista moonmilkiä, kuin lunta, mistä nimikin on peräisin - Eira on lumi kymriksi. Loivaa lumirinnettä alas valui vettä pikkuisina aaltoina, ja oman lisänsä maisemaan toivat katon tippukivet, pillit ja heliktiitit. Paikan kuvaileminen on vaikeaa, eikä siitä myöskään saanut hyviä valokuvia, mutta se on todella vieraan ja omalaatuisen näköinen, ja erittäin kaunis.
Heol Eiran jälkeen lähdimme suorinta tietä kohti Cwm Dwrin uloskäyntiä: ensin Piccadillyn ja Nether Rawlin isojen helppojen käytävien kautta Smithyyn, sitten Main Routen pikku traversejen yli lohkaretukokselle, siitä läpi, Jaman halki ahtaisiin osioihin, missä sain mennä edellä, ja tuttujen, työläiden ryömintöjen kautta ulos.
Ulkona oli kaunis, aurinkoinen päivä. Väsymys ja nälkä olivat melkoiset, mutta olo oli voittoisa. Reissu oli viimein ollut sellainen eeppinen seikkailu, mitä olin kovasti kaipaillut. Aivan mainiota!
Yksi One to Cwm Dwrin hyvistä puolista on, että luolan luukulta majalle on vain lyhyt kävely. Ikävä kyllä ruoka ei ollut valmiina odottamassa. Sen sijaan saimme teetä suihkuun. Koska uusi haalarini oli ollut oiva, kulutin hetken pesten vanhaa haalariani, joka siirtyi eläkkeelle. Hämmentävän hyvin kyllä kesti Stadian haalari luolia.
Maja alkoi olla täynnä luolaharrastajia. Söimme, istuimme hetken, ja suoritimme taas yhden nihkeän Tesco-reissun, koska aina puuttuu jotain. Vaikka olisi kovasti tehnyt mieli kuunnella paikallisten luolajutustelua, nukkumaan piti vetäytyä ajoissa, koska seuraavana aamuna oli tiedossa varhainen herätys.
Subscribe to:
Posts (Atom)