Yllättäen Martin ei ollut myöskään lähtenyt läpiretkelle, vaan tuli opastamaan meitä, hän kun oli kyseisessä luolan osassa ollut aiemminkin. Liikkeellelähtömme otti aikansa, mutta viimein, joskus puolen päivän jälkeen, nousimme polkua ylös, tietä pitkin ohi Trou qui Soufflen, ja metsäpolkua pienen suuaukon luo.
Saints de Glacen sisäänkäynti oli matala alaspäin viettävä luiska, jonka alapäässä odotti ensimmäinen sarja köysilaskeutumisia, 11 ja 9 metriä. Niiden jälkeen edettiin pitkähkö pätkä ajoittain aika kapeaa suikeroa, joka muistutti Walesin "kotiluolamme" Ogof Ffynnon Ddun Maypole Inletiä, mutta oli vaalea ja karhea eikä musta ja sileä. Välillä piti nousta pohjalta ylemmille tasoille poikkaroimaan ja alittaa tai ylittää esteitä ryömien tai kiiveten.
Lopulta vastaan tuli toinen sarja köysiosuuksia, kartan mukaan 4, 6, ja 3 metriä. Käytännössä köysipätkä oli erityisen hauska, koska se sisälsi myös pieniä poikkarinpoikasia. Viimeisen pikkuisen köysilaskeutumisen jälkeen kohtasimme retken ahtaimmat kohdat. Minulle nekin olivat aivan mukavia, mutta vaati jonkin aikaa säätöä ja ihmettelyä, ennen kuin Miri saatiin niiden ohi. Änkiöiden jälkeen suikero kohtasi muutaman risteyksen, ja lähdimme alaspäin todella liukasta matalaa luisua - sen nimikin on Toboggan eli liukumäki. Etenkin nousun avuksi siihen oli viritetty apuköysi. Sen alussa kohtasimme ensimmäisen läpireissutiimin matkallaan ulos. Heiltä ei ollut kestänyt kuin reilu kolme tuntia päästä tähän pisteeseen, mikä ei kuulostanut lainkaan pahalta, mutta ilmeisesti he olivat myös edenneet melkoista vauhtia.
Pian liukumäen jälkeen seurasi reissun viimeinen laskeutuminen, 11 metriä alas Salle Hydrokarstiin, koko yli 40 kilometrin laajuisen luolaston suurimpaan kammioon. Se oli ehdottomasti retken kohokohta: kaiken työn ja vaivan jälkeen aivan jättimäinen tila syvällä maan syvyyksissä, jonka katosta virtasi siro pieni vesiputous.
Martin halusi ottaa joitakin kuvia salissa ja sen lähellä, ja poseerasimme muutamassa. Lisäksi seurasimme yhtä salista lähtevistä käytävistä kohtaan, jossa se muuttui pitkäksi ja kapeaksi maanalaiseksi järveksi. Paikassa oli aivan uskomaton kaiku, ja se oli muutenkin kiehtova. Seinissä oli outoa mustaa suomumaista kuviointia.
Vielä pari valokuvaa, ja oli aika kääntyä takaisin. Kuten odottaa saattoi, oli jyrkästi ylös nouseva poistuminen varsin työläs ja rankka, mutta ei lainkaan niin murhaava kuin pahimmissa peloissamme olimme kuvitelleet. SRT-nousut tuntuivat mukavan selkeiltä ja suoraviivaisilta. Suikerossa eteneminen oli paljon rasittavampaa, ja eniten aikaa kului ahtaimmissa kohdissa. Tämän kokemuksen jälkeen todella tuntui siltä, että SRT on itse asiassa normaali ja leppoisa osa luolatoimintaa. Sujuvuuden tunnetta toki lisäsi se, että luola oli valmiiksi (tripla)rigattu, joten emme joutuneet odottelemaan köysien virittelyä.
Väsymys oli joka tapauksessa melkoinen, kun viimein ryömimme ulos. Alunperin olimme epäilleet, että tästä tulisi lyhyt ja kevyt reissu, emmekä edes menisi Salle Hydrokarstiin asti, mutta onneksi kävi toisin. Reissu oli aivan mahtava, ainakin minulle tähän asti fiilikseltään matkan paras. Kaikki sujui hyvin, ja aamulla ilmoilla ollut edellispäivältä jäänyt pahoinvointikin oli muuttunut hillittömäksi näläksi. Luolan jälkeen kokkasimme vaihteeksi itse luolaruokamme, ja kävimme palaverissa kertomassa, että huomenna pitäisimme vapapäivän.
No comments:
Post a Comment