23.7. Kohti Vercorsia

Kenties pitkällisimmin suunniteltu ulkomaanmatkani ikinä alkoi eilen. Minä ja Miri ilmoittauduimme South-Wales Caving Clubin järjestämälle retkelle Ranskan Vercorsiin viime vuoden puolella, ostimme SRT-varusteet, ja alkuvuodesta roudasimme muuan walesilaisen Suomeen opettamaan meille luolaköysitoiminnan alkeet. Sen jälkeen harjoittelimme silloin tällöin, ostelimme lisää vermeitä, ja viimein tällä viikolla pakkasimme ja valmistauduimme lähtöön.

Eilen aamulla piti vielä hakea valjaat kotoa, vaikka olin siirtynyt Mirille toissapäivänä mukamas kaiken pakanneena. Kello kymmenen kieppeillä Dare tuli heittämään meidät kentälle. Ensimmäinen lentomme oli Helsingistä Frankfurtiin. Siellä jatkolennon löytäminen aiheutti päänvaivaa, mutta oli loppujen lopuksi hyvin helppoa: tulo- ja lähtöportti olivat lähes vierekkäin, lähtöportti vain oli alueella, joka aukesi vasta hieman ennen lennon lähtöä. Toinen lento, Frankfurtista Lyoniin, kesti vain noin tunnin, mutta siinäkin ajassa Lufthansan lentotädit ehtivät tarjota erittäin saksalaisen perunasalaatti-maksamakkara-evään. Ranskaan laskeuduimme läpi matalalla roikkuneiden sadepilvien.

Auton nouto Sixtin pisteestä oli hyvin vaivatonta, ja hoitui ranskan ja englannin sekoituksella. Renault Méganemme oli oikein hieno ja menevä, ja ilmastointikin toimi. GPS:n mukaan matkan Méaudreen piti kestää noin kaksi tuntia. Tyhmä allekirjoittanut painoi kuitenkin epähuomiossa väärää nappia, mikä vei meidät maksullisia teitä välttävälle reitille, jossa oli kilometrin välein liikenneympyrä. Mokan tajuttuamme muutin reittiä, ja pääsimme ajamaan pätkän moottoritietä, mistä maksoimme 5,10€.

Horisontti täyttyi vuorista ja uskomattomista kalkkikiviseinämistä. Oli aivan mielettömän kaunista. Ihastus vaihtui lievään kauhuun, kun seurasimme gepsutinta jyrkästi ylöspäin nousevalle reitille. Ajoimme hyvin kapeaa pikkutietä korkean kuilun reunalla, toisella puolellamme satojen metrien pudotus alas laaksoon. Välillä tie vei läpi kalkkikiveen louhitun tunnelin, johon ei mitenkään olisi mahtunut enempää kuin yksi auto rinnakkain, ja joka oli vähintäänkin parin sadan metrin mittainen. Hiljalleen laskeuduimme sentään alemmas, ja matka jatkui läpi pienien kylien.

Matkapäivä sujui kaiken kaikkiaan enimmäkseen suunnitelmien mukaisesti, mutta yksi suuri ongelma siinä oli: lennoilla ja kentillä närpittyjä asioita lukuunottamatta syöminen jäi jotenkin kummasti väliin. Kaikki automatkan varren ravintelit näyttivät suljetuilta, eikä missään ollut yhtään ruokakauppaa tai sellaisella varustettua huoltoasemaa. Kun lopulta joskus kymmenen jälkeen illalla saavuimme Camping les Eymesiin, oli nälkä jo epätoivoisella tasolla. Piti vielä jaksaa säätää ranskaksi, jotta saimme avaimet hassuun mobile home -mökkiimme. Samalla tilasimme leipää seuraavaksi aamuksi. SWCC:n sedätkin löytyivät terassilta, ja heillä oli kovasti luolaisia suunnitelmia huomiselle. Martin ystävällisesti lahjoitti meille vähän evästä, ja siirryimme mökkiimme nukkumaan. Suomessa oli lähtiessämme ollut helle, les Eymesissä palelin paksun peiton alla. Uni kuitenkin tuli nopeasti.