Keskiviikon ohjelmassa oli kevyt, kuvauspainotteinen retki Grotte de Bournillon -luolaan. Meitä lähti reissuun kaksi autokuntaa. Maisemat matkalla, Gorges de la Bourne -nimisellä tiellä, olivat aivan käsittämättömän upeat, ja Denisen autossa oli kattoikkuna, josta niitä oli hyvä katsella. Perillä odotti noin puolen tunnin lähestyiskävely, jota vanhemmat luolaihmiset kirosivat kovasti. Se osoittautui upeimmaksi lähestymiseksi, mitä olen ikinä nähnyt. Nousimme jyrkkää rinnettä ylös, sitten seurailimme tasaista polkua sen sivua pitkin. Polun ympärillä oli ihanaa metsää, pudotus alas laaksoon, sekä jyrkkiä kalkkikivisiä seinämiä, joista yhdessä hieno vesiputous.
Luolan suuaukko avautui dramaattisesti nurkan takaa. Olimme etukäteen kuulleet, että se on jättimäinen, 80-100 metriä korkea, ainakin Ranskan ja mahdollisesti Euroopankin suurin, mutta silti sen koko oli niin käsittämätön, että hetkeen ei voinut kuin tuijottaa suu auki. Valtavan kallioon kovertuneen aukon pohjalla oli tummanvihreä järvi. Yleensä paikalla ei kuulemma ole kuin muutama lätäkkö, mutta tämä kesä oli ollut tavallista sateisempi. Yleisimmin käytetystä sisäänkäynnistä virtasi koskena vettä, joten se oli tällä kertaa poissa laskuista.
Seurasimme Tonya luolaan sivusisäänkäynnin kautta. Kivikkorinteen ja kaarevan aukon sisäpuolella avautui suurin luolakammio mitä olen nähnyt. Siitä oli turha yrittää ottaa kuvia pienellä kameralla. Kammion halki kulkeminen ei edes tuntunut luolassa olemiselta, se oli niin järjettömän iso. Perällä se kuitenkin kutistui kotoisamman kokoiseksi, ja muuttui lopulta lohkaretukokseksi. Pääsimme änkemään ja ryömimään, kunnes vastaan tuli kohta, josta isommat ihmiset eivät mahtuneet läpi. Minä menin Martinin ja Tonyn perässä, muut palasivat takaisin. Tonykin kääntyi ympäri kiroillen - tämänhän piti olla lähinnä kävelyretki! Minä ja Martin emme edenneet juuri pidemmälle, vaan jäimme ottamaan kuvia, ja palasimme hitaasti kuvaten matkalla lisää.
Takaisin suureen kammioon päästyämme Tony oli siellä valokuvaamassa yksin. Minä olisin jo kipittänyt ulos muiden luo, mutta Martin halusi myös kokeilla kuvata isoa tilaa. Aikani paikallani nökötettyäni sain lopulta luvan paeta. Juuri ennen kuin molemmat kuvaajat olivat ehtineet ulos, Allan lähti katsastamaan toista sisäänkäyntiä, joka sijaitsi lähellä jokea ja pääsisäänkäyntiä. Odottelimme hetken jos toisenkin, mutta miestä ei kuulunut takaisin. Lopulta Denise ja Tony lähtivät perään. Saimme odottaa vieläkin pidempään, ennen kuin kaikki kolme palasivat. Allan ei yksinkertaisesti ollut tajunnut, että me muut olimme jo lähtövalmiita, ja oli tutkinut tietä eteenpäin. Kävi ilmi, että meidän olisi alunperin kannattanut valita kyseinen sisäänkäynti, sillä se olisi vienyt varsinaisen luolan suuriin käytäviin ilman mitään ryömintöjä. Nyt kello oli kuitenkin jo niin paljon, että oli suunnattava leiriin.
Polulla kohti parkkipaikkaa alkoi sataa kaatamalla, joten palasimme täysin kuivalta luolareissulta varusteet aivan märkinä. Onneksi majailimme mökissä emmekä teltassa, kuten monet muut kerholaiset. Illallista söimme leiripaikan ravintolassa, ja epäonnistuneesti tilasimme Mirille pahan maksapallon ravioligratiinin sijaan. Oma pizzani oli ok, mutta kielikämmäily otti päähän. Iltapalaverissa suunniteltiin retkiä pitkälle eteenpäin: perjantaina olisi Grotte de Gournier, lauantaina Sassenage, ensi viikolla jokin iskuryhmä lähtisi Trou qui Soufflen läpireissulle. Huomiselle oli myös suunnitteilla jokin pieni ja helppo luola, mutta me päätimme, että voisimme koota voimia tulevia reissuja varten.
No comments:
Post a Comment