Sisäänkäyntijärveä olimme vilkaisseet jo aiemmin Choranchen turistiluolassa vieraillessamme. Sen turkoosi vesi odotti meitä kutsuvana. Minä, Miri, Gary ja Tony emme olleet ainoita luolaan haluavia, vaan paikalla oli ainakin yksi ranskalainen tiimi sekä iso lauma Yorkin yliopistolaisia. He olivat juuri olleet Gouffre Bergerissä, joten tämä oli varmaankin heille kevyt pikku reissu.
Varustautuessamme havaitsin, että muilla oli yleisesti ottaen yllään joko märkäpuku tai päällys- ja alushaalarit. Olin itse ajatellut kiskoa päällyshaalarin märkkärini päälle. Järvessä kastumisen jälkeen olisi kuitenkin tiedossa pitkä kuiva osio ennen runsasvetistä jokea. Päätin hylätä päällyshaalarin ja lähteä pelkässä märkkärissä. Onneksi paikalla oli joukko SWCC:läisiä, jotka eivät olleet tulossa luolaan, ja ystävällisesti lupasivat viedä ylimääräiset tavarat takaisin leiriin.
Järven ylitys oli melkoinen operaatio. Yliopistolaisilla oli kumiveneitä ja muuta vastaavaa, meillä oli kaksi sisäkumirengasta ja yksi kahden hengen uimapatja, joka vuosi hieman. Minä ylitin veden tyylikkäästi takamus uimarenkaassa kiskoen epätoivoisesti apuköydestä, jotta pysyisin oikeassa suunnassa. Miri lipui yli mahallaan uimapatjalla, ja toi mukanaan puhtaat vaihtovaatteemme - niitä ei viittinyt jättää järven rantaan, mistä joku innokas turisti voisi ne rosmota.
Järven toisella puolen oli pieni tasanne jossa seisoa, ja siitä noin viiden metrin kiipeily kiinteitä tikkaita apuna käyttäen. Tasanne oli täynnä yorkilaisia, jotka yrittivät kalastaa järveen pudottamiaan SRT-varusteita. Jälkeenpäin kuulimme heidän hukanneen myös kaksi saapasta (eivät paria keskenään) sekä kameranjalan, jolla SRT-kamoja tavoiteltiin.
Tikaskiipeilyä seurasi köysivarmisteinen, hyvin liukas poikkari, jonka jälkeen alkoi luolan pääkäytävä. Gary ja Tony kipittivät edellämme, äänet etääntyen, kun etenimme kauniiden pienten lampien ohi ihastellen niiden veden vihreänsinisiä sävyjä. Luolan kuiva osuus koostuu käytännössä yhdestä hyvin suuresta ja pitkästä tunnelista. Sen alkupuoli on aivan täynnä todella näyttäviä jättimäisiä muodostelmia. Olen jo käyttänyt ylisanoja muistakin Vercorsin luolista, mutta Gournier oli kirkkaasti ylitse muiden, ehdottomasti kaunein näkemäni luola. Muodot olivat niin suuria ja moninaisia ja tila niin valtava, että oli täysin mahdotonta saada paikasta valokuvia, kun mukana ei ollut valtavaa määrää salamavaloja. Suosikkimuodostelmiani olivat suuret alueet, jotka koostuivat rosoisia lumikinoksia muistuttavista kumpareista. Niiden seassa olevista pienistä lammista vesi virtasi ohuina aaltoina pinnan yli kauniisti väreillen. Nämä ja monet muut muodostelmat täyttivät tilan niin, että välillä niiden yli ja läpi oli pakko kulkea, niin häiritsevältä kuin se tuntuikin.
Kauniiden muotojen jälkeen tarjolla oli ikävä kyllä runsaasti lohkareiden yli kapuilua - ja myös lohkareet olivat täällä hyvin suuria, parhaimmillaan pienen talon kokoisia. Aikamme tarvottuamme löysimme kohdan, jossa joen pauhu kuului selkeästi. Maahan oli jätetty läjä kuivia luolavaatteita ja säkkejä. Tiesimme, että toinen neljästä jokeenmenokohdasta oli suosituin, ja olimme kuulleet joen jo kerran aiemmin. Arvelimme siis tämän olevan etsimämme paikka, ja laskeuduimme lohkareikon läpi jokeen. Matkalla kohtasimme palaavan ranskalaisporukan, jonka varusteet olimme nähneet. Kyseessä oli sama perhe, johon olimme törmänneet Grotte Rochessa.
Joki oli upea, erilainen kuin mikään aiemmin näkemämme: seinämät olivat vaaleaa kiveä, vesi turkoosia, kuten muuallakin luolassa. Sitä oli varsin paljon, ajoittain yli vyötärön, ja monin paikoin se virtasi valkokuohuisena. Meille oli kerrottu, että pahimmissa kohdissa olisi vaijeripoikkareita, ja vaijerit niin karkeita, että meidän piti varta vasten järjestää lehmänhäntiin terässulkkarit. Vaijereita ei kuitenkaan näkynyt missään, joten jatkoimme etenemistä varovaisen huolellisesti. Kuljimme kohdista, joissa molemmat seinät olivat flowstonea, yli monien pienten vesiputousten, sekä alueen, jossa joki oli kuin maanpäällinen koski, leveä ja kivikkoinen ja kuohuva. Päädyimme kohtaan, jossa joen katkaisi lohkaretukos. Edetäksemme olisimme joutuneet ryömimään joessa, mikä ei varsinaisesti houkutellut. Tiesimme, että 1. ja 2. jokeenkulun välillä olisi juuri tällainen kohta. Olimme sittenkin tulleet jokeen väärästä reiästä. Käännyimme ympäri ja palasimme kuiviin osiin, missä jatkoimme yhä eteenpäin.
2. aukko jokeen sijaitsee noin 1,4 kilometrin päässä sisäänkäynniltä, ja kun suurin osa tästä matkasta taiteillaan lohkareiden yli, se tuntui todella pitkältä. Märkkäri oli kuuma, vaikka olin juuri kastellut sen joessa. Lopulta joen pauhu taas kantautui lohkareiden alta. Etsiskelimme parhaillaan oikeaa rööriä alas, kun kuulimme myös Tonyn aanen, ja pian britit mönkivät esiin paljastaen meille, mistä jokeen oikeasti kannatti mennä.
Kun britit suuntasivat ulospäin, me laskeuduimme vielä vilkaisemaan joen jatkoa. Se näytti tutulta, mutta virta oli ehkä vielä hieman voimakkaampi. Garylta ja Tonylta olimme kuulleet, että itse asiassa joessa ei enää ollutkaan vaijerikulkuja, vaan ainoastaan samanlaisia uudenkiiltäviä yksittäisiä tikasaskelmia kuin eilisessä Sassenagessa. Ilmeisesti ne olivat ranskalaisten kiinteiden luola-apujen uusinta huutoa.
Olimme tässä vaiheessa jo olleet luolassa noin neljä tuntia, ja ulos olisi pitkä matka. Päätimme kääntyä takaisin, sillä jokea olisi ollut vielä tarjolla vaikka kuinka pitkälti. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä paluumatka kaikkien vaivalloisten lohkarekasojen yli kiipien oli pitkä ja raskas. Onneksi reitin varrella oli myös edelleen upeita muodostelmia, joita turhaan yritimme kuvata.
Uloskäynnillä meitä odottivat apuköysi ja osittain tyhjennyt uimapatja. Sen täyttely jalkapumpulla pienehköllä kielekkeellä köyden varassa oli ehkä hölmöintä, mitä olen luolassa tehnyt. Oli taas melkoinen operaatio saada tavarat alas pikku kiipeilystä ja turvallisesti järven yli. Minä menin tällä kertaa uimapatjalla apuköyttä käyttäen ja vein kaiken roinan, Miri irrotti köyden ja ui järven yli. Se oli kuulemma aika raskasta luolavarustus päällä ilman kellunta-apuja.
Turistiluolan alueella ei enää ollut kuin siivooja, kun lampsimme sen läpi autolle. Leiriin palasimme niin myöhään, kahdeksan jälkeen, että meitä oli jo ehditty kaipailla. Emme jaksaneet kokkailla, vaan söimme ravintolassa ravioleja. Iltapalaveri oli ennemminkin iltajuominki, koska Tony ja Martin olivat poistumassa huomenissa. Kaikki Gournierissa käyneet olivat luolasta innoissaan. Seuraavanakin päivänä sinne oli menossa seurue, mutta me päätimme pitää vapaata. Minulla oli sentään takana putki, jossa oli 2 luolapäivää, kanjonipäivä, ja taas 2 luolaa.
No comments:
Post a Comment