9.4., 23.00, South Wales Caving Club hut, Penwyllt

Jestas! Siistein synttäripäivä ikinä!

Eilen maaginen super-GPS ohjasi Daren ja Mirin suoraa Helzin kämpän oven taa Lily Streetille. Roudasin rinkkani autoon, ja ohjelmoimme GPSiin uuden kohteen: Penwyllt, kylänen keskellä Etelä-Walesin maaseutua. Miri ajoi, ja vallan hyvin vasemmanpuoleisuudesta huolimatta. Pian maisema muuttui ihanan kumpuilevaksi, talot harvenivat, ja joka paikka oli täynnä lampaita. Lopulta, vain kerran harhaan ajettuamme, löysimme louhoksen ohi vievän, hyvin möykkyisen ja kuoppaisen soratien päästä South Wales Caving Clubin majan.

SWCC:n majalla on oikeasti kuvattu yksi Torchwoodin jakso, ja ensivaikutelma olikin lähinnä "Apua! Ihmissyöjäkyläläisiä!" Paikka kuitenkin osoittautui oikein kotoisaksi ja mainioksi - erittäin hyvin varusteltu keittiö, oikeasti hyvät suihkut, ja luolakirjasto ja seinät täynnä luolakuvia. Paikalla oli myös avuliaita kerholaisia, jotka esittelivät paikkoja. Saatuamme opastuksen majan sisällöstä ja käväistyämme läheisillä kukkuloilla ihailemassa uskomattomia maisemia (ja karttelemassa lampaita) suuntasimme 24h aukiolevaan hyper-Tescoon shoppaamaan. Ostimmekin kaupan tyhjäksi. Ehkä sillä elää pitkän viikonlopun.

Paikalliskontaktimme olivat kertoneet menevänsä pubiin. Päätimme, että olemme itse turhan väsyneitä, ajelimme klubille - ja havaitsimme paikan tyhjäksi ja lukituksi. Meillä ei tietenkään ollut avaimia, joten oli pakko sitten kuitenkin käväistä pubissa. Hyvä, että näin kävi. Paikka oli ihan hillitön, pieni takahuoneen oloinen tila, jossa olimme tasan me, kontaktimme Ian ja Miretta, sekä paikan omistaja, ihan mahtava paikallinen ukkeli, joka puhui mainiota murretta ja oli muutenkin suuri persoonallisuus. Jokseenkin hupaisaa, että viikon maassaolon jälkeen vasta nyt tuli todella otettua kontaktia paikallisiin, mutta kyllä oli hilpeää. Loistavaa jutunkerrontaa ja kotoisaa, ja talo tarjosi chipsit. Nukkumaan menimme kohtuuaikaisin.

Tänään olin kuvitellut nukkuvani myöhään, mutta heräsinkin jo kahdeksan maissa. Väsäilimme Daren kanssa aamupalan ja kävimme herättämässä Mirin munilla ja pekonilla. Kahvin äärellä neuvottelimme Ianin kanssa päivän aikataulusta, ja loppujen lopuksi päätimme mennä luolaan aamupäivällä, tekemään "helpohkon aloittelijareissun". Siispä varustauduimme (minä osittain lainavermein), marssimme ylös viereisen mäen rinnettä, ja lukitusta luukusta kallion sisään, Ogof Ffynnon Ddu II:een yläsisäänkäynnin läpi.

Kuten kaikki tietänevät, Suomessa ei ole kunnon luolia. Parikymmentä metriä on iso luola. OFD:n tunnettu laajuus on noin 50 kilometriä, ja tutkimattomia alueita riittää. Jo ensimmäiset väylät (passages) olivat niin jättiläismäisiä, että aluksi ei meinannut ollenkaan uskoa olevansa luolassa, saati sitten käsittää näkemäänsä todeksi. Tiemme vei halki muun muassa sen nimisten tunnelien kuin Gnome Passage, Selenite Passage ja Edward's Shortcut. Näimme aivan käsittämättömiä luolakoristuksia, stalagmiittejä, stalaktiittejä, pillejä (straw), flowstonea, heliktiittejä ja vaikka mitä, mistä suurin osa oli aivan täysin alienin näköistä tavaraa.

Helpohkojen kävelyosuuksien lisäksi pääsimme tekemään sporttisempiakin juttuja, kaikenlaista, mitä ei koskaan aiemmin ole tullut kokeiltua, ja joitain todella pelottavia asioita. Ahtautumista ja ryömimistä oli oikeastaan aika vähän, ja se oli mukavaa ja helppoa, jos ei laske mukaan Greasy Tubea, pätkää, jossa laskeuduttiin alas äärettömän liukasta kiveä, jossa ei ollut niin minkäänlaisia otteita eikä juuri lainkaan kitkaa (nimi on todella kuvaava). Sen sijaan jännitystä riitti vaikka muille jakaa traverseissa eli poikkikuluissa, joilla ylitettiin muutama hyvinkin syvä kuilu reunaman listoilla kävellen. Yksi niistä oli oikeasti hyvinkin parikymmentä metriä syvä - kuljimme myöhemmin sen alapuolelta. Tosi hurjaksi touhun teki se, että meillä ei ollut varmistusta, ei niin minkäänlaista. Harha-askel olisi oikeasti voinut johtaa melkoiseen pudotukseen. Onneksi suurin osa tekemistämme poikkareista oli matalampien kolojen yli, tai sitten vain veden yläpuolella, jotteivät jalat kastuisi, luolassa kun siis oli myös vauhdikkaasti virtaava joki, tai näkemissämme kohdissa ehkä ennemminkin puro.


Kun aikamme kierreltyämme nousimme saman sisäänkäynnin kautta kylmään, sateiseen ja tuuliseen ulkoilmaan, olo oli typertynyt, eikä vain siksi, että oli väsy ja nälkä. Oikeasti, aivan tajutonta, ihan järjettömän siistiä, ehkä hienointa, mitä olen ikinä tehnyt. Osaavan oppaan kanssa kiertely oli myös oikein hyvä tapa aloittaa tämmöisiin oikeisiin luoliin tutustuminen. Ian oli kiertänyt saman reitin noviisien kanssa lukemattomia kertoja, ja osasi neuvoa jokaisen askelman, ja kertoa paljon kaikesta näkemästämme.

Luolan jälkeen oli nälkä, joten väsäsimme jotain pastamössöä. Suurimman osan loppuillasta kulutimme vain ajellen ja katsellen ympäristöämme. Käväisimme itse asiassa Breconin toisella puolen, jossain Llangorsessa, ja sieltä Tescon kautta kämpille. Näimme hienoa nummimaisemaa, söpöjä, mutta toisaalta myös aavemaisen autioita pikkukyliä, hassuja varoituskylttejä (varokaa ratsastajia / peuroja / lampaita / lehmiä / vanhuksia / lapsipartioita) sekä tietenkin hirveän määrän valkoisia ja pari mustaa lammasta.

Kun palasimme SWCC:lle, piha oli täynnä oransseja telttoja (kuulemma armeijaa, vaikka tyyppien käytös ei kyllä ollut järin sotilaallista), ja autoja, ja majassa paljon setiä. Pääsiäisviikonloppu on selvästikin myös täkäläisille luolailijoille puuhakasta aikaa. Emme kuitenkaan jääneet sosialisoimaan, vaan iltapalan ja synttärikakun ja -siiderin jälkeen vetäydyimme nukkumaan.

8.4., 16.30, Helzillä

Tiistain kuvio oli saman tyylinen kuin maanantain: Helen meni soittamaan, minä ja Laura museoon. Wales National Museum oli ilmainen ja valtava. Aloitimme alakerran ensimmäisestä vastaan tulleesta näyttelystä, joka käsitteli Walesin kehitystä alkuräjähdyksestä eteenpäin. Luonnonhistoriallinen näyttelyösuus siis - oli kiviä ja fossiileja vaikka muille jakaa. Dinosaurukset olivat tietysti minusta hienoin juttu, vaikka oli liikkuva karvamammuttikin aika symppis. Näyttelyn katselu alkoi hiljalleen puuduttaa kun se oli niin laaja, mutta kas: kun astuimme ulos, edessämme oli toinen valtava luontonäyttely, joka esitteli Walesin erilaisia ympäristöjä asukkeineen, ja ihmisen vaikutusta myös. Tässä vaiheessa olimme olleet museossa pari tuntia, ja oli niin infoähkyinen olo, että kävelimme ulos. Myöhemmin opimme, että vielä olisi ollut ainakin arkeologinen osuus ja taidegalleria katsomatta.

Museon jälkeen treffasimme Helenin musiikin laitoksen edustalla, ja suuntasimme poispäin keskustasta, Roath Parkiin. Tarkemmin sanoen Roathissa oli parikin puistoaluetta. Iso ja hieno oli nimeltään Roath Botanical Gardens, ja siellä olikin kasvihuone ja ruusupuutarha. Täysin käsittämättömästi puistossa oli jo näin huhtikuun alussa joitain pensaita täydessä kukassa, ja näyttävästi kukkivia puitakin oli paljon. Yhden osan puistosta muodosti suuri tekojärvi, joka oli täynnä paitsi lokkeja ja sorsia, myös joutsenia. Siinä oli jopa pieni majakka. Idyllistä seutua, ja ihmisiä oli kauniina kevätpäivänä paljon. Ostimme jäätelöt, ja lähdimme tummien pilvien pelottamina palailemaan kotia kohti. Matkalla kävelimme vielä Roath Pleasure Gardensin läpi. Pienemmässä puistossa oli tenniskenttiä, ja paljon koiranulkoiluttajia.

Kotosalla oli vuorossa paitsi kasvismössöpäivällinen aurinkoisella (joskin tuulen vuoksi viileähköllä) takapihalla, myös kauhulla odotettu osuus: pakkaaminen. Yh. Yllättävän kivuttomasti se tosin sujui, kun viimein saimme aloitettua. Lisäksi muutimme koko reissun ajan nukkumapaikkanani toimineen ilmapatjan Helenin huoneesta olohuoneeseen.

Pakollisten säätöjen jälkeen jäi vielä aikaa mennä "olohuoneeseen" eli parin päivän takaisen kirppiksen isännöineeseen baariin yksille. Tämä siis oli ennemminkin ekotietoisten trendikkäisten kolmikymppisten paikka kuin mikään pubi. Helen mainosti kovasti paikassa myytävää Brothers-siideriä, jota ensimmäisten drinkkien jälkeen pitikin kokeilla. Oli muuten todella hyvää, sekä mansikka-perry- että toffeeomenaversiot. Jäimme Lauran kanssa nauttimaan, kun Helen lähti bussipysäkille aviomiestään vastaan.

Bussin saavuttua emme jäänet baariin sen pidemmäksi aikaa, vaan siirryimme kämpille koko lössi. Paljon oli kuulumisia vaihdettavana ja juttuja kerrottavana. Kun muut vetäytyivät nukkumaan huoneisiinsa, minua ja Lauraa ei olohuoneen lattialla olisi nukkuminen huvittanut, koska se tiesi sitä, että kohta, ihan liian pian, olisi aamu. Lauralle se merkkaisi kotiinlähdön aikaa, minulle seurueenvaihtoa.

Keskiviikon herätys oli aikainen, ennen seitsemää, koska minä ja Helen tietenkin halusimme saattaa Lauran 7.50 lähtevään bussiin. Hyvä, että saatoimme. Megabus nimittäin taas loisti toimivuudellaan. Olivat iloisesti ylibuukanneet autonsa niin, että kolme ihmistä, Laura mukaanlukien, eivät mahtuneet istumaan, ja seisominen tai käytävällä istuskelu ei kuskin mukaan mitenkään sopinut. Puolisen tunnin säädön jälkeen bussi kuitenkin lähti ajelemaan. Myöhemmin L kertoi tekstiviestillä, että he olivat seisseet Newportiin asti, mistä olivat jatkaneet henkilöautolla. Ei paha - mutta olipa rasittava tuokin sählinki.

Minä ja Helen palasimme kämpille nukkumaan vielä pari tuntia, minkä jälkeen suunta vei taasen museolle, tällä kertaa Kimmo mukana. Pääsin katsastamaan arkeologiaosuuden, joka olikin ehdottomasti hyvin kiintoisa ja näkemisen arvoinen, paljon asiaa kelteistä ja muusta Walesin ihmisten wanhasta historiasta, ja oli myös sopivan pieni annos, että jaksoi hyvin katsella keskittyneesti.

Museovisiitin perään suoritin pakollisen ja hyvin pienimuotoisen matkamuistoshoppailun, ja käväisimme lounaalla söpössä kahvilantapaisessa ("eatery" oli meistä hyvin hupaisa sana). Turkulaiset ilmoittelivat tekstiviestein olevansa hiljalleen lähestymässä. Jätin Metsät keskustaan, ja palasin tänne kämpille odottamaan vahdinvaihtoa.

7.4., 16.10, Helzillä

Maanantaina saimme ensi kertaa kokea kunnollisen brittiläisen sään: pilviä ja vesisadetta. Siispä ei ulkoilmaohjelmaa sille päivälle. Helen antoi meille pikaisen yliopistokierroksen ja suuntasi harjoittelemaan, minä ja Laura menimme turismoimaan Cardiffin linnaan.

Olin kai joskus muksuna kyseisessä linnassa käynyt, mutta se ei herättänyt mitään mielikuvia. Sisäänpääsy oli hintava, £7,5 opiskelijoiltakin, ja sisälsi hienon audioguiden, joka hajosi meiltä molemmilta ennen kuin olimme kiertäneet puoliakaan alueesta. Linnassa oli mahtavia paikkoja, kuten koko aluetta kiertävän muurin sisällä menevä käytävä ja raunioituneessa tilassa oleva vanha linnake. Myös uudemmassa kartano-osiossa oli melkoisen huikeita koristeluja sun muuta, mutta ne vaan eivät herätä minussa niin suuria tunteita kuin keskiaikaiset rauniot. Linnasta löytyi myös paikallisen rykmentin museo, missä opimme, että heillä on 1800-luvun lopulta lähtien ollut aina maskottivuohi. Yksi vuohista oli näytillä täytettynä, ja elikot poseerasivat joka valokuvassa, ja olivat saatavilla pienoismalleina. Hih.

Linnareissun jälkeen H liittyi seuraamme. Käväisimme kahvilla, ja katselimme taasen keskustaa. Olin katsonut etukäteen yhden geokätkön, jonka nyt etsimme. Ihme kyllä se tosiaan jopa onnistui, ihan keskellä vilkasta ostoskatua. Oli muuten pienin nano, mitä olen ikinä nähnyt. Kyseinen kätkö oli Who-teemainen, ja lähistö täynnä kuvauspaikkoja, joita myös yritin bongailla, kun kiertelimme kauppoja sekä St. Davidin ja St. Johnin kirkot. En kyllä oikein edelleenkään tunnistanut, niin oli geneeristä kaupunkimaisemaa.

Hiljalleen alkoi taas olla jokseenkin kävellyt olo, joten suunta vei ruokakaupan kautta kämpille, missä kokkasimme valtavan kasan kasvismössöä, söimme, ja keräilimme voimia illan viimeistä ohjelmanumeroa varten. Kun kerran Briteissä oltiin, piti tietysti edes yhtenä iltana mennä pubiin. Lähipubi oli suorastaan naurettavan lähellä, ja elämys oli aika hilpeä: kapakassa istuimme me kolme, Helzin kaksi kämppistä sekä lauma keski-ikäisiä setiä.

Tasaisin väliajoin koko setälauma häipyi pubin takahuoneeseen, ja ihmettelimme suuresti, mitä siellä tapahtuu. He olivat siellä liian vähän aikaa, että siinä olisi ehtinyt heittää tikkaa tai pelata biljardia. Kun Tiina osallistui setien vodkapulloarpajaisiin, hän samalla kysäisi, mitä he pelaavat, ja vastaus oli meille kaikille mystinen "skittles". Seuraavalla pelikerralla Laura ja Tiina menivät mukaan katsomaan, ja itsekin uskaltauduin myöhemmin vilkaisemaan. Pubin takahuoneessa oli keilaradan tyylinen rata, pikkupoika nostelemassa keiloja. Sedät keilasivat vuorotellen muiden seistessä rivissä radan laidalla kannustuslauluja laulaen. Se oli jotenkin kovin sympaattista, ja kaikille meistä ihan uusi juttu. Mainiota lähiötutkimusta tuli siis pubissa tehtyä. Koska paikallinen pubi meni kiinni jo klo 23, ei ollut vaaraa, että kovin myöhäksi ilta venyisi.

6.4., 17.15, Helzillä

Sunnuntaiaamuna 5.4. aurinko paistoi lupaavasti, joten alunperin harkitun museokierroksen sijaan päätimmekin toteuttaa ulkoilmaohjelman. Se oli oikea valinta: päivä oli alusta loppuun ihan kesää, todella lämmin ja aurinkoinen.

Kävelimme keskustaan ja ajelimme BayCarilla Cardiff Bayhin. Viimein, monen päivän odottelun jälkeen pääsin siis ihmettelemään ihan luonnossa Roald Dahl Plassia ja Millennium Centreä. Fanityttösqueeeeee ei tuntenut rajoja. Jee! Torchwood! Päinvastoin kuin joku netissä väitti, vesipatsas oli iso ja hieno. Näkymätöntä hissiä ei kyllä löytynyt, mutta jee silti! H:n ja L:n kanssa ei tietenkään viereiseen Doctor Who-näyttelyyn menty, toivon mukaan myöhemmin vielä sinnekin pääsen.

Ihalituamme Torchw... tai siis Bayn arkkitehtuuria aikamme etsimme laiturista etukäteen katsomamme keltaisen vesibussin. Kippari piti semmoista mainosmeteliä, että olisi pitänyt olla kuuro ja sokea siltä välttyäkseen. Astuimme siis laivaan. Sen kyydissä kruisailimme puolisen tuntia ristiin rastiin Bayta, keinotekoisesti rannasta rajattua valtavaa "makean" veden allasta. Oli luonnonsuojelukaistaletta, rakenteilla oletaa tekokoskea (white water rafting centre), purjehduskerhoja, kalliita taloja, joiden parveke on pohjoiseen, eli niihin ei koskaan paista aurinko, sekä tietysti barrage, se valtava rakennelma, joka rajaa Bayn merestä. Jäimme paatista pois Penarthin päässä patorakennelmaa, ja ihmettelimme valtavan massiivisia sulkuja ja muita teknologian ihmeitä, sekä ihanaa merimaisemaa rakennelman toisella puolen.

Yksi jo Suomessa määrittelemistämme ehdotomasti nähtävistä jutuista oli rantakallio, ja sellainen oli lähistöllä. Lähdimme siis jalan rannan poikki barragelta Penarthin "keskustaa" kohti. Matka osoittautui kohtalaisen pitkäksi välillä hankalakulkuisessa kivikossa, mutta mikäs siinä merenrantaa pitkin kävellessä ihanassa auringonpaisteessa. Itse "kallio" oli kyllä hassua: kai se jonkinmoista kalkkikiveä oli, mutta niin kovin haurasta, että mureni heti käteen, jos siitä otti kiinni. Siinä ei kyllä onnistuisi kiipeily. Rannalla oli myös hyvin omituista vaaleanpunaista kiveä, joka näytti lähinnä kalanpaloilta, mutta kyllä se kiveltä vaikutti, joskin aika murenevalta myös. Fossiilipainaumiakin rantakivikosta löytyi.

Lopulta päädyimme Penarthin laiturille, pitkälle, isolle ja turistien täyttämälle. Rantamaisema toi melkein mieleen Nizzan, ja sääkin oli suorastaan välimerellinen. Hetken näkymiä katseltuamme ostimme jäätelöt ja lähdimme palailemaan barragea kohti toista reittiä, halki asuinalueen, joka oli täynnä hienoja huviloita mielettömällä merinäköalalla. Uskomattomalla tuurilla ehdimme takaisin juuri ajoissa, että pääsimme vesibussin kyytiin - se kun kulki vain kerran tunnissa. Lisäksi tilaa oli juuri tasan meille ja kahdelle muulle kanssaihmiselle. Jos porukkaa olisi ollut yhtään enempää, joku olisi jätetty rannalle ruikuttamaan.

Takaisin Bayssa seuraava tehtävä oli valita ruokapaikka Mermaid Quayn ravintolapaljouden seasta. Päädyimme italialaiseen, jossa oli hyvin söpö blondi tarjoilijapoika (niitä täällä tuntuu riittävän!). Istuimme ulkona ja joimme viiniä. Kyllä kelpasi! Ruokakin oli ihan jees. Kahville suuntasimme Roathiin yhteen Helzin vakiopaikoista, Shot in the Darkiin, joka olikin valtavan kotoisa ja leppoisa, ja hyvännäköisen baristan (päivän teema?) tekemä kahvi oli oikein hyvää.

Kotiin viimein palattuamme oli taas päivän kävelyretkeilyn jälkeen jokseenkin väsähtänyt olo. Käväisimme H:n kämppisten kanssa pyörähtämässä hassulla kirpparilla, joka järjestettiin kahvilassa - pieni tila oli survottu täyteen kojuja ja vaaterekkejä, ja tavaroitaan myyvät tyypit siemailivat olutta kovaäänisen taustamusiikin säestyksellä. Emme jaksaneet viipyä siellä kovin kauaa, saati sitten jäädä baariin, vaan palasimme taas kämpille.

Loppuillan ohjelma oli samaa sarjaa kuin eilisen: teimme käsitöitä, ja lisäksi sivistin L:aa ja H:iä jaksolla Doctor Whota. Vaikka jakso oli sieltä vähemmän himmeästä päästä (The Unicorn and the Wasp), se sai silti tuomion, että oli turhan sekavaa. Pöh.

5.4., 18.00, A Shot in the Dark, Cardiff

4.4. aamuna koko huoneemme heräsi nätisti samaan aikaan, mutta emme kyllä tulleet jutelleeksi jenkkien kanssa mitään. Hostellin aamupala oli oikein jees, alakerran loungessa muroja ja leipää (ja suklaalevitettä!). Syötyämme ja pakattuamme jätimme tavarat lukkojen taa ja lähdimme taas kaupungille.

Pelottavasta kyltistä huolimatta kävelimme randomilla sisään vastaantulleeseen kirkkoon, ja kas, se olikin suuri paikallinen nähtävyys, Priory Church of St. Mary. Kirkossa oli ystävällisiä mummeleita, jotka käskivät mennä johonkin latoon. Häh? Menimme kahville ja Welsh Cakeseille kirkon sisäpihan rakennukseen, ja havaitsimme, että se olikin se lato, Tithe Barn. Samat mummot neuvoivat, että nyt yläkertaan katsomaan tapestryä. Aijaa?

Noudatimme mummojen ohjetta. Yläkerrassa olikin uskomattoman hieno kirjailtu seinävaate, jota 60 mummoa oli askarrellut 6 vuotta, ja uutuuttaan hohteleva näyttely Abergavennyn historiasta. Tämä taisi olla päivän paras nähtävyys, paitsi siksi, että se oli aika upea käsityötaidonnäyte, myös siksi, että kättensä työstä ylpeät mummot olivat hyvin herttaisia.

Pyörähdimme keskustassa markkinoilla, mistä mukaan tarttui leipää, ja siirryimme seuraavaan nähtävyyteemme: paikalliseen linnaan. Osa siitä oli raunoina, ja se oli minusta hienoin osuus. Osa oli restauroitu, ja sisälsi myös alueen historiaa esittelevän museon, joka tuli lähinnä juostua läpi. Ei ollut hääppöinen, mutta eipä se mitään maksanutkaan. Linna oli ehkä vähän pettymys, kun oli niin pieni.

Astuimme ulos linnasta, istuimme muurille, ja avasimme paikallisen turistibrosyyrin. Mitäs seuraavaksi? Ei löytynyt listasta mitään. Kaikki paikat, joissa emme olleet käyneet, olivat jossain huitsin puskassa, jalkaisin liikkuvien ulottumattomissa. Se taisi olla siinä se kylä siis.

Kävelimme vielä pääkadun läpi ja kiersimme pari kauppaa. Ostin gigan kokoisen muistikortin kameraani onnettoman kesken loppuneen vanhan tilalle. Lounaalle menimme paikalliseen pubiin, jossa oli oikein jees ruoka ja hyvin söpö tarjoilijapoju.

Syötyämme emme oikein keksineet mitään puuhaa, joten päätimme hakea roinamme hostellista ja katsastaa, milloin tulisi seuraava juna. Sehän tuli sopivasti viiden minuutin päästä. Tuli siis vähän äkkilähtö, mutta mikäs siinä, kun ei Abergavennyssä enää ollut nähtävää. Siispä lyhyt junamatka, ja olimme taas Cardiffissa.

Eilisen kävelyretken ja päivän shoppailun sun muun jäljiltä oli niin väsy, että loppuilta meni lööbaillessa: söimme Abergavennystä ostettuja juustoja ja viiniä, leivoimme pullaa, ja Laura (ja vähän minäkin) opetimme Helenin tekemään neulakinnastyötä. Sen parissa menikin päälle puoleen yöhön. Aika rappioitunut meno tai jotain.

4.4., 14.40, juna Abergavenny-Cardiff

Heräsimme aikaisin, jotta ehdimme hyvissä ajoin junaan. Juna ei kyllä toiminut ollenkaan niinkuin olimme kuvitelleet: eilinen lipunmyyntijamppa ei ollut maininnut, että meidän pitäisi vaihtaa junaa Cardiff Centralilla. Kellonajat eivät myöskään täsmänneet etukäteen katsomiimme, mutta ei se mitään. Varsin vaivattomasti kaikki junat kuitenkin löytyivät, ja alle tunnin matkustamisen jälkeen astuimme ulos Abergavennyssa.

Sää oli niin sumuinen, että mainostetut vuoret kylän ympärille eivät juurikaan näkyneet. Ei kuitenkaan satanut. Jätimme tavaramme Black Sheep Backpakers -hostelliimme, ja suuntasimme kaupungille. Turisti-infon ystävälliseltä tädiltä ostimme kävelyreittiohjeen jo etukäteen valitsemallemme vuorelle.

Kävimme syömässä fish & chipsejä, koska jossain välissä piti. Hostellin setä oli samaisessa paikassa tuopillisella ja kuittaili meille. Emme kuitenkaan aikoneet kuluttaa loppupäivää pubissa, vaan syötyämme otimme kartan kätösiimme, ja suunnistimme kohti vuorta.

Kävelylehtisen perusteella reitin pituus oli 15 kilometriä kokonaisuudessaan, ja pahus vieköön, siltä se kyllä tuntuikin. Keskustasta ei ollut pitkäkään matka ulos, ja pian olimme keskellä kumpuilevaa peltomaisemaa. Opaskirjanen käski ylittää "stilen"-sana oli meille kaikille vieras. Soitimme Helzin kämppikselle, joka katsoi netmotista, että se on jonkinmoinen portaikko. Edessämme oli portaiden asemesta portti, joka näytti johtavan keskelle hevoshakaa. Täh. Lähdimme toiseen suuntaan sen ohi, mutta pian havaitsimme olevamme menossa väärään suuntaan. Siispä poikittain takaisinpäin. Myöhemmin päättelimme, että se portti, jossa oli yksi porras, olikin se stile. Jätimme kuitenkin hevoshaan väliin ja kävelimme tietä parin farmin ja söpöjen Lambi-lampaiden ohi.

Tie nousi jyrkästi, ja kun viimein löysimme parkkipaikan, josta laiskat ihmiset olisivat lähteneet vuorelle, olimme jo niin poikki, että pidimme tauon. Parkkipaikalta lähti varsinainen polku. Se nousi halki maalauksellisen tammimetsän, joka oli kuin suoraa jostain Tolkienin tekstistä.

Viimein metsä harveni, ja muuttui saniaisten, mustikan ja kanervan peittämäksi ylämaaksi. Maasto myös jyrkkeni edelleen. Kun yhden kumpareen yli noustuamme näimme tavoitteemme, Sugarloaf Mountainin huipun, nousi pintaan pieni epätoivo. Huippu oli vielä kovin kaukana, ja jalat olivat jo aika poikki. Sentään sää oli vain parantunut ylös mentäessä: olimme nousseet sumun yläpuolelle, sinisen taivaan ja auringonpaisteen alle.

Ylhäällä tapasimme eläimiä: yksinäisessä puussa istui lähes pelottavan suuri korppi, ja lauma hevosia käyskenteli karussa maastossa ihan keskenään - ja ilman minkäänlaista aitausta. Tämähän elukoihin tottumatonta kaupunkilaislapsosta suorastaan pelotti, etenkin kun hepat yhtäkkiä lähtivät kirmaamaan meitä kohti. Siitä saivat jo väsähtäneet vaeltajat kätevän adrenaliinipiikin. Tietysti hepat vain laukkasivat ensin kavereidensa luo ja sitten purolle juomaan.

Edessämme olivat vielä viimeiset ponnistukset, eli se kaikkein jyrkin nousu edelleen kovin kaukaiselta näyttävälle huipulle. Itse asiassa olimme niin kuitteja, että oli pakko pitää taukoja hyvin usein ja paljon. Periksi ei kuitenkaan annettu, ja lopulta, sankarilliseesti, saavutimme kuin saavutimmekin Sugarloaf Mountainin noin 600 metrin korkeuteen kohoavan huipun.

Näköalat huipulta olivat aivan mahtavat (kuva ei mitenkään tee niille oikeutta), vaikka suurimmaksi osaksi laaksot olivat usvan peitossa. Kauemmat vuoret eivät siis juurikaan näkyneet, mutta toisaalta, maisema oli sitäkin mystisempi. Huipulla myös tuuli kovasti. En varmaan koskaan aiemmin ole kokenut yhtä vahvaa kaipuuta riippu- tai varjoliitoa kohtaan - jospa olisi vain voinut levittää siivet ja lähteä leijailemaan tuulten mukana kaukana alla aukeavan näkymän ylle.

Pidimme lounastauon suojaisien kivien lomassa lähellä huippua. Oli niin aurinkoista, että ei tarvinut takkia. Huipun lähistöllä piti olla kaksikin geokätköä, ja syötyämme yritin vähän etsiskellä niitä, mutta kun vihjeet olivat tasoa "kivenkolossa", kun alue oli täynnä kiviä, ja muutenkin olo oli jokseenkin uupunut, päätin luovuttaa aika alkuunsa. Jos olisi ollut GPS, puuhassa olisi ehkä ollut enemmän mieltä.

Paluureittimme oli eri kuin tuloreitti. Toisessa lauseessa mainittua kivimuuria saimme etsiä niin kauan, että vaikka alaspäin meno oli toki kevyempää kuin ylös, sen viimein löydyttyä jaksoi tuskin nostaa jalkojaan maasta. Hiljalleen kuitenkin etenimme karusta nummimaastosta jälleen harvojen jalopuiden sekaan. Testasin yhteen kiipeämistä. Mahtavaa oli.

Polkumme jatkui metsään, joka koostui pelkästään sammalen peittämistä, aavemaisen oloisista tammista - kuin mikäkin enttimetsä, tai peräti Alkumetsä. Yksin pimeällä olisi pelottanut. Laskeuduimme sen läpi laaksoon, jota halkoi Nant Iago-niminen puro, ja puut vaihtuivat pyökeiksi. Reissumme viimeisen esterataosuuden muodosti puron ylitys: oli kyllä ylityspaikka laattakivineen, mutta se oli mudan ympäröimä. Vähän kiertelemällä sekin saatiin ohitettua kuivin kengin. Löysimme tiemme takaisin parkkipaikalle, ja siitä omia jälkiämme seuraten, tällä kertaa eksymättä takaisin kaupunkiin.

Väsyneinä, mutta suorituksestamme ylpeinä kävimme syömässä Subwayssa, ja sitten jo aiemmin tutuksi tulleessa Coliseum-pubissa jälkiruoaksi valtava suklaakakkupala minulle, ja muille brownieta. Kello ei tämänkään jälkeen ollut kovin paljoa, mutta energia oli niin vähissä, että valuimme hostellille, missä lähinnä lojuimme loungessa TV:n ääressä, ja aikaisin nukkumaan.

Kukaan meistä ei ollut vielä nukahtanut kiitos allaolevan pubin melun, kun huoneemme muut asukit - 2 tyttöä ja 2 poikaa - törmäsivät sisään ja laittoivat valot päälle, huomasivat meidän nukkuvan, sanoivat hups, sammuttivat valot ja olivat ihan hyshys. Olimme tietysti hiljaa ja leikimme nukkuvia sen sijaan, että olisimme ryhtyneet yhtään sosiaalisemmiksi. Lopulta uni oikeastikin tuli.

3.4., 10.00, Juna Cardiff-Abergavenny

Enimmäisen kokonaisen päivämme Cardiffissa kulutimme tutustuen lähiympäristöömme. Aamupäivästä pyörimme lähiössä etsien Splott Marketia. Hienoissa reittiohjeissamme käskettiin muun muassa etsiä "Magic Roundabout", ja kyllä se löytyikin, ja oli aika maaginen. Lopulta, samoiltuamme halki ei-kovin-lupaavan teollisuushallien täyttämän maaston, löysimme kyseisen kirpputorin eräästä isosta hallista. Se oli aika random, kuten myös ostoksemme: yksi ananas, 80p(!) sekä koru, jonka omistajuudesta L ja H neuvottelivat vasta myöhemmin.

Lähiökierroksen jälkeen kävimme heittämässä ananaan kämpille ja syömässä vähän. Sen jälkeen suuntasimme uusin voimin kohti keskustaa. Bussi antoi odottaa itseään, mutta saapui viimein. Siinä oli vain yksi ovi.

Keskustassa shoppailimme. Yritin tietysti tiirailla TV:stä tuttuja paikkoja, mutta mikään ei varsinaisesti hypännyt silmiin. Mukaani tarttui kymrin kielikurssi. Myyjä toivotteli onnea opintoihin, heh. Käväisimme myös kahvilla. Paikassa oli pöytiintarjoilu, ja silti hintataso oli selvästi Suomea alempana.

Illalla palailimme kämpille, ja sivistin Helziäkin näyttämällä jakson Torchwoodia. Suuri osa illasta tosin meni ihmetellen huomista kaupunginvaihtoa, pakkaillen ja säätietoja ja geokätköjä setvien.

2.4., 13.40, Helzillä

Eilisen seikkailumme jatko:

Paikalle ajeli tiepalvelun symppis tiimi, joka oli kovin huolissaan, onko kaikki hyvin, ja jakoi meille lämpöfoliot, ettei vaan hypotermia iske. Siinä sitten odoteltiin kuin mitkäkin onnettomuuden uhrit.

Jonkun tunnin odottelun jälkeen Mike komensi meidät takaisin bussiin, ja ajoimme huoltsikalle, jonne matka kesti ehkä kymmenen minuuttia. Emme sitten mitenkään olisi aiemmin voineet sinne ajella. Huoltsikalla odotti korjaaja, joka vaihtoi renkaan sillä aikaa, kun joimme teetä.

Viimein, ehkä puolitoista tuntia odoteltuamme, pääsimme matkaan, ja lopulta ihan kuolleina ja reilusti myöhässä Cardiffiin. Jaksoimme juuri ja juuri raahautua Helzille ja tavata kämppikset ja tutustua kämppään ja syödä. Uni tuli heti, kun viimein pääsi vaakatasoon.

1.4.09, ~18.50, noin tunnin päässä Lontoosta

Sain hädin tuskin nukuttua matkaa edeltävänä yönä - lentäminen hirvitti. Edellisestä kerrasta oli vuosikausia. Lähdin kotoa ennen kymmentä, kävin vaihtamasa rahaa, tapasin Lauran, ja ajelimme bussilla Helsinki-Vantaalle.

Vanhanaikaisiin lentolippuihin tottuneelle vanhukselle tuntui rauhoittavalta saada check-inistä oikean oloinen läpyskä käteensä printattujen lippulappujen tilalle. Turvatoimet olivat selvästi tiukentuneet aiemmista, vanhoista muistikuvista. Kiitos metallisen vyönsoljen, sain täyden käsikopelokohtelun. Tapoimme lentoa edeltävän ajan juomalla yhdet ja ihmettelemällä kansainvälistä ilmapiiriä.

Koska lento oli halpis EasyJet, sisään lastauduttiin epämääräisesti ja otettiin jotkut paikat. Jalkatilaa oli hyvin niukasti ja penkit epämukavat. Muuta valittamista lennossa ei ihme kyllä ollut. Aika tuntui pitkältä ja nousu ja lasku menivät lievän paniikin tunnelmissa, mutta fyysisesti pahaa oloa ei syntynyt, joten huh, siitä selvittiin.

Perillä Gatwickissä etsimme ensin rinkkamme, sitten eteläterminaaliin, johon meni kätevä ilmainen sukkulajuna. Sieltä ostimme junaliput ja junailimme itsemme Lontoon Victoria Stationille. Lyhyen kävelyn päästä löytyi myös bussiasema, josta Cardiffin kyytimme lähtisi.

Bussin lähtöä piti odotella vielä tylsä tunti kovilla penkeillä. Ihmisten katselu tosin oli kiintoisaa. Sosiologian perusopinnot juuri vääntäneenä aloin heti pohtia, miten porukka selvästi oli alempaa sosiaaliluokkaa, varmasti ne rikkaat businessihmeet menevät joko omalla autolla tai junalla. Ylipäänsä tuntui, että porukkaan on helpompi upota kuin vaikkapa Ranskassa, missä ihmiset olivat paitsi tummempia, myös fiinimmin pukeutuneita. Ja mainiota, että ihmiset puhuvat kieltä, jota oikeasti ymmärtää, ja hilpeillä aksenteilla!

Viimein pääsimme bussiin ja matkaan. Lontoo oli täynnä G20-mielenosoittajia, joten ilmeisesti kiersimme vähän epätavallista reittiä. Sitten, noin tunnin ajeltuamme, kuului kumma ääni, ja vähän myöhemmin bussi pysähtyi tien viereen. Kuskimme Mike ilmoitti, että rengas on tyhjä! Ei ole totta! Ja ei, kyseessä ei ollut aprillipila, vaan tässä nyt ihan tosiaan istuskellaan tienposkessa ja varmaan kohta toista tuntia odotellan. Kyllä AOK:n reissut ovat aina suuria seikkailuja...

14.4.09, Perkkaa. Intro: Sinne ja takaisin

Tästä alkaa Walesin-reissun raportti, joka toimii samalla periaatteella kuin viimevuotisten Ranskan- ja Ruotsi-Tanska-matkojen kuvaukset. Kirjoitin koko vajaan kaksiviikkoisen seikkailun ajan perinteistä paperipäiväkirjaa, ja nyt siirrän tekstini nettimuotoon muidenkin ihmeteltäväksi. Otsikot kertovat siitä, milloin ko. teksti on kirjoitettu, eivät sisällöstä. Hieman sekava systeemi ehkä, mutta toisaalta lienee kiva tietää, missä mikäkin kirjoitelma on syntynyt. Tiivistäen, matka siis ajoittui välille 1.-13.4.2009. Aluksi vietin viikon AOK:laisten seurassa Cardiffissa ja vähän muuallakin, sen jälkeen vajaan viikon Varsinais-Suomen Luolatutkijoiden kanssa eteläisen Walesin maanalaisia onkaloita tonkien. Aivan mahtava reissu kaiken kaikkiaan. Ankeaa, että se on jo ohi - mutta nyt asiaan! Tarina alkaa.

Luolailua

Ei tunnu oikein onnistuvan päivittäinen bloginpäivittely minulta nykyjään. Ongelma ei ole, etteikö olisi aikaa - tällä hetkellä aikatauluni on suorastaan naurettavan löysä. Yliopiston 4. periodissa minulla on tasan yksi luentokurssi, venäjän perusteet. Ei ole paljoa tehtävääkään tosin, kandista puuttuu lähinnä yksi kirjatentti, kandintyön palautus ja kypsyysnäyte sekä säätöä ja papereiden täyttelyä ja mitälie. Hävettävää kyllä, taidan käyttää tällä hetkellä enemmän aikaa fanficciin kuin kouluun. Onhan se luova kirjoittaminen tietysti hyvä harrastus, mutta voisi sitä järkevämpiäkin puuhia kait keksiä.

Tämän viikonlopun sentään kulutin ehdottoman järkevästi liikunnan ja ulkoilun merkeissä. Lauantaina siirryin Turkuun, ja siellä melkein saman tien seinälle. Kiva oli kiivetä vaihteeksi muuallakin kuin Tapanilassa, eikä haitannut, vaikkei se mitenkään superhyvin sujunutkaan. Illemmalla suunniteltiin Walesin luolareissua - ihan uskomatonta, että oikeasti ollaan lähdössä sinne, ja vielä alle kuukauden kuluttua! Ja ne paikalliset luolat... Ne ovat jotain hieman muuta kuin nämä suomalaiset pikkuiset onkalot.

Suomalaisten luolien tutkailua oli ohjelmassa sunnuntaina, jolloin puoliltapäivin me Varsinais-Suomen luolantutkijat suuntasimme jossakin Kaarinan perukoilla sijaitsevaan Ryövärinluolaan. Saamamme kuvauksen mukaan odotettavissa oli pitkä halkeama, joka on osittain lohkarekattoinen luola, ja juuri sellainen sieltä löytyikin. Aivan mainio paikka, oli suuria pimeitä kammioita, luolaötököitä, muutaman muuvin verran kiipeämistä vaativia korkeuseroja, paljon kaunista kiveä, sekä pieniä ja tiiviitä välejä, joista änkeytyä. Yksi niistä onnistui voittamaan minut: meinasin jumiutua asentoon, josta ei päässyt mihinkään suuntaan. Ensimmäinen kerta luolareissulla, kun oikeasti ahdisti. Jälkikäteen ärsytti, kun ihan varmasti siitä olisi voinut päästä läpi, jos vaan olisi osannut ja olisi ollut pokkaa. Ehkä sitten joskus kesällä, kun ei ole pukeutunut paksuun karvahaalariin. Muutamasta muusta melkoisen tiiviistä raosta tuli sentään onnistuneesti survouduttua, kuten kuvista näkyy. (Paljon lisää kuvia löytyy täältä.)

Ahkeran luolissamöyrinnän jälkeen ei oikein jaksanut tehdä muuta kuin syödä ja lojua. Katselimme päivän päätteeksi Sweeney Toddin. Aika mainio musikaalileffa, ja oli kyllä myös kaiken kaikkiaan vallan mainio viikonloppu. Whii.

Monta päivää

Keskiviikkona ja torstaina aamupäivät olivat pitkiä ja tyhjiä, ja hurahtivat ohi viuh vain ilman, että sain tehtyä mitään järkevää (koska fanficcia ei todellakaan lasketa järkeväksi). Keskiviikkoiltana oli YS, kuten aina. Pacius-konserttiin tuleva Vuoren tilausteos alkoi avautua ihan eri tavalla, kun meillä oli ekaa kertaa pianisti mukana. Torstaina kiivettiin, tai ainakin yritettiin. Aika onnetonta oli.

Perjantaina oli viimeinen fonetiikan harjoituskurssin tapaaminen. Tällä kertaa ei opeteltu uusia äänteitä, vaan esiteltiin projekteja. Englanniksi esitelmöinninhän ei pitäisi olla minulle mikään ongelma, koska englanti on ainoa vieras kieli, mitä oikeasti voin väittää osaavani. Sitten kesken lauseen tietenkin yhtäkkiä tajuan, että ei hitto, olen tässä luokan edessä, mitähän ihmettä tässä oikein selitän, äh, ja lupaavan sujuvasti alkanut selostus etiopialaisesta kirjoitusjärjestelmästä menee yhtäkkiä sekavaksi mökellykseksi, josta varmasti kukaan ei saa mitään selvää. Ärsyttävää, gh. Saatiinpa kuitenkin pois alta tuo. Oli myös kiintoisaa kuulla muiden ryhmien kokemuksia. Aika lailla kaikilla oli ollut valtavia ongelmia vokaalien kanssa, ja sanarajojen erottelu kielestä, jota ei ymmärrä, oli ymmärrettävästi myöskin tuottanut ongelmia. Melkein harmittaa, että tuo kurssi on nyt ohi, se oli niin hillittömän hilpeä. Nyt pitäisi keksiä jotain sisältöä 4. periodiin, koska toistaiseksi se näyttää kovin, kovin tyhjältä.

Lauantai oli jokseenkin tylsä, vaikka oli siinä hyviäkin puolia. Raahauduin puoliltapäivin konsalle, mikä oli nostalginen elämys sinänsä. Siellä tapasin kolme wanhaa stadialaista tuttua, ja pidimme kvartettitreenit illan keikkaa varten. Käsittämättömästi oli sellainen olo, kuin ei olisi käynyt konsalla moneen vuoteen, vaikka oikeasti valmistuin vuosi sitten keväällä. Hämmentävää. Soiteltuamme oli edessä ajantappoa, jota harjoitimme nostalgista linjaa jatkaen ravintola Meritähdessä sekä Ruoholahden kauppakeskuksen mahtavassa jätskikahvilassa. Oli leppoisaa ja kotoisaa, ja kiva päästä vaihtamaan kuulumisia hyvin samantapaisessa elämäntilanteessa olevien tuttujen kanssa. Viiden maissa siirryimme Marina Congress Centeriin, missä oli päivän eka keikka, taustamusaa kvartetilla Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan vuosijuhlissa. Ekan settimme pääsimme soittamaan aika lailla ajoissa, noin 18.20. Sen ja tokan setin väliin oli ilmoitettu noin kahden tunnin tauko. Siispä taas odoteltiin. Tokan setin piti alkaa 21.15 ja kestää puoli tuntia. Loppujen lopuksi pääsimme aloittamaan 21.50 ja soitimme noin vartin. Hiphei.

KY:n keikalta siirryin Vanhalle, missä oli vuorossa illan toinen keikka, vanhoja tansseja Metsäylioppilaiden vuosijuhlissa YSSOn riveissä. Tämän keikan arvioitu alkamisaika oli 23.15, todellinen aloitusaika reippaasti puolenyön jälkeen. Ekan setin soitettuamme pidimme tauon. Tauon jälkeen olimme ehtineet soittaa yhden valssin, kun järjestäjätaho tuli ilmoittamaan, että nyt ollaan niin pahasti myöhässä aikataulusta, että voisittekin itse asiassa jo lopettaa. Ei sitten ollut tajunnut sanoa tätä ennen kuin lähdimme tauolle. Bläh. Kotona olin loppujen lopuksi joskus vähän kahden jälkeen. Ei maailman rentouttavin lauantai tämä.

Möhköjä ja amharaa

Maanantai sisälsi siivoilua, jota olin sosiologian vuoksi laiminlyönyt pidemmän aikaa - paha opiskelu ajaa rappiolle - sekä venäjän perusteita ja kiipeilyä viikon tauon jälkeen. Itsevarmistavat härpäkkeet olivat palanneet Tapanilaan, ja sinne oli myös ilmaantunut monta uutta reittiä. Yhdestä seinästä oli tullut oikea möhköpuuhamaa, ainakin neljä reittiä, joissa käytetään otteina pääosin valtavia hankalia könttejä normiotteiden asemesta. Pahuksen ovelia ja persoonallisia, en osannut, mutta huvittavaa räpeltelyä oli. Muutenkaan ei ollut niin kamalaa kuin olisi voinut odottaa, uskalsin jopa liidata yhden tutun helpon reitin, ja sain yhden hankalamman tapauksen yläköysiteltyä.

Tiistaina piti raahautua aamusta Siltavuorenpenkereelle ihmettelemään artikulatorisen fonetiikan harjoituskurssin projektia ryhmän kesken. Projektissa tehtävänä oli etsiä joku jotakin vierasta ja foneettisesti kiintoisaa kieltä puhuva tyyppi, äänittää sen puhetta, ja tehdä äänitteestä foneettinen transkriptio. Meidän ryhmämme kieleksi valikoitui Etiopiassa puhuttava amhara, jossa ikävä kyllä ei ole maiskausäänteitä, mutta sentään ejektiivejä esiintyy kivasti. Olimme kaikki väkertäneet kotona oman transkriptiomme, ja yritimme nyt yhdessä vertailla niitä. Tämä oli huomattavasti haastavampaa ja hupaisampaa kuin voisi odottaa: konsonanteista olimme suurimman osan ajasta melkein samaa mieltä (vaikka osa kuulikin h:n siellä missä osa ei kuullut mitään, ja b, v ja m menivät monesti sekaisin), mutta melkein joka vokaalista oli nelijäsenisellä ryhmällä neljä eri mielipidettä ("Se on schwa." - "Ei, se on i." - "Eikä, kyllä se on puolisuppea e." - "Ei ole, se on puoliväljä e!").

Loppujen lopuksi emme ehtineet käydä tekstiä läpi loppuun asti. Kulutinkin seuraavat pari tuntia kirjoittaen transkriptiotamme puhtaaksi koneella sekä vertaillen ihmisten luonnosversioita lopputekstistä. Ei siitäkään mitään yhteisymmärrystä löytynyt, koska edelleen joka vokaalista oli vähintään kaksi, useimmiten kolme tai neljä eri versiota. Oikeasti aika hämmentävää, miten eri ihmiset voivatkin kuulla saman äänteen täysin eri tavalla.

Foneettisen aamupäivän jälkeen menin töihin. Töissä oli tylsää. Kiihdytys, jarrutus, ovet auki, ovet kiinni. Metro kulki.

Paluu blogosfääriin?

Yritetäänpä nyt taas kerran, josko saisi välillä päiviteltyä tätä päiväkirjankorviketta. Ei niinkään siksi, että minulla olisi paljoakaan sanottavaa, vaan siksi, että olen tässä havainnut, että kun en itse aktiivisesti pidä blogia, ei jotenkin tule seurattua muidenkaan blogeja ollenkaan kovin aktiivisesti, vaikka siellä voisi olla ties mitä kiintoisaa.

Toki viime päivityksestäni on niin paljon aikaa, että sen jälkeen on ehtinyt tapahtua ties mitä, mutta aika lailla se kaikki on kuitenkin ollut samaa vanhaa. Jonkin verran koulua - artikulatorisen fonetiikan jatkokurssilla mitä mahtavimpia äänteitä, venäjän alkeissa kyrillisiä kirjaimia. Viime viikolla tuli myös luettua yhtään liioittelematta yli 1000 sivua sosiologiaa, kun oli sekä johdantokurssin tentti että ensimmäinen perusopintojen pakollisista kirjatenteistä. Työvuoroja on tullut tehtyä yksi tai pari viikossa, että olisi edes vähän rahaa, etenkin kun huhtikuussa olisi kovasti tarkoitus lähteä Walesiin, jipii!

Tietenkin olen edelleen myös haaskannut aikaani fanficciin - viimeisimmän Jjjoo-postaukseni jälkeen olen kirjoittanut kymmeniätuhansia sanoja turhanpäiväisiä stooreja. Tuli myös katsottua läpi ensin Torchwood, ja sitten uusi Doctor Who-sarja kokonaisuudessaan, ja ihan kuten joku joskus veikkasi, ihastuin siihen ihan täysin, ja olen siis nykyään niin fanityttö että. Jep. Olen vähän toivoton silleen.

Larppirintamalla oli Nochtardesin toinen peli, joka ei osaltani ollut ihan paras mahdollinen kokemus. Hahmoni nimittäin pääsi hengestään. Olen aiheesta aiemminkin tilittänyt - hahmokuolemat ovat asia, jolla minut saa täysin rikki. Se pätee myös TV-sarjoihin, Torchwoodin 2. kauden loppu oli ihan kauhea. :( En nyt taida ryhtyä tässä yleismaailmallisessa postissa siitä tilittämään sen enempää. Joka tapauksessa kuitenkin aion pelata Nochtardesissa jatkossakin, jollakin hahmolla - on vielä vähän auki, millä.

Kiipeilyn osalta on ollut tosi laiskaa viime päivinä, samoin soittamisen suhteen. YS tietysti treenaa joka viikko, ja opetan edelleen yhtä oppilastani, mutta henkilökohtaisesta harjoittelusta on turha edes puhua. Hankala löytää motivaatiota, kun ei ole mitään tavoitteita. Tänään olen tässä taas vaihteeksi myös pohdiskellut, mitä sitä tekisi isona. Pahoin pelkään, että tulen hakemaan uutta opiskelupaikkaa ensi vuodeksi. Ihan kuin niitä ei vielä olisi ollut tarpeeksi. Äh.

Paluu oranssiin

Koska koulusta alkoi periaatteessa jo joululoma, luonnollisesti piti tiistai ja keskiviikko viettää töissä. Ettei vaan olisi liikaa tyhjää aikaa. Tiistaiaamun herätys oli neljältä. Etukäteen oikeasti ihan vähäsen jännitti, kun oli taas ollut ajamisessa niin pitkä tauko. Tauot ovat tavallaan hyvä juttu: kun Ruoholahdessa istahdin ohjaamoon, tartuin ajokahvaan ja tunsin, kuinka yli satatonninen junaletka nytkähti liikkeelle, tuli vaihteeksi sellainen "hii, on tää muuten aika mageeta!" -tunne. Ensimmäisellä kierroksella otin asemalletulot ja jarrutukset aika rauhallisesti ja varovaisesti, mutta sen jälkeen kaikki tuntui taas siltä samalta vanhalta. Oli kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Keskiviikko siis luonnollisesti oli vain lisää sitä samaa tuttua ja tylsää. Toisaalta, oli se myös rentouttavaa, etenkin maanantaisen kirjoitusmaratonin jälkeen, että vaikein asia, mitä piti ajatella, oli laittaako ovet kiinni nyt vai vasta viiden sekunnin kuluttua.

Tiistaina piti kiivetä. Ei yllättäen, se oli juuri niin onnettoman väsynyttä kuin kolmen-neljän tunnin unien jälkeen oli odotettavissa. Keskiviikkona en oikeasti jaksanut tehdä yhtään mitään kotiin päästyäni. Tuijotin tietokonetta ja mietin, että pitäisi tehdä jotain, mutten vaan kyennyt. Tuttu tunne sekin, kovasti tuli kesä mieleen.

Lisäksi, vaikka tiedän varsin hyvin, että arvosanoilla päteminen on ihan tyhmää ja lapsellista, nyt on ihan pakko. Tilastotieteen tenttitulokset nimittäin tulivat. Niiden myötä 2. periodin tähänastinen saldo näyttää siltä, että semantiikasta tuli vitonen, antropologian johdannosta tuli vitonen - ja tilastotieteen johdannon jälkipuoliskosta tuli vitonen. Hah. Ja tilastotiede muka meni yli hilseen. Kai se nyt tuli taas todistettua, että olen hyvä tenttimään. Jospa joku vielä keksisi minulle työn, missä on oikeasti hyötyä siitä, että osaa omaksua lyhyessä ajassa kohtalaisen määrän tietoa, oksentaa sen paperille, ja sen jälkeen unohtaa sen päivässä-parissa täysin.