Siirros

Kärsimättömille lukijoille tiivistelmänä: täällä ei enää ole mitään nähtävää. Tarina jatkuu osoitteessa lohkareikko.wordpress.com.

Aloitin tämän henkilökohtaisen päiväkirjablogin joulukuussa 2005. Alkuperäisenä inspiraationa olivat muutamat bloggaavat tutut sekä silloisen jousikvartetin blogi, johon kirjoittelin lähinnä minä. Siihen aikaan blogin pitäminen oli yleisin ja suosituin nettimedia, jolla jakaa enemmän tai vähemmän kiinnostuneille tuttaville tietoa arjestaan.

Joulukuussa 2005, kahdeksan ja puoli vuotta sitten, olin opiskellut sellonsoitonopettajaksi kahden ja puolen vuoden ajan, ja kielitiedettä puolitoista vuotta. Haaveilin orkesterisellistin urasta. Musiikki oli pelastanut minut urheilulta, enkä harrastanut käytännössä mitään liikuntaa.

Jjjoohon kirjaamieni vuosien aikana ehdin valmistua metrojunankuljettajaksi, soitonopettajaksi sekä kielitieteen kandidaatiksi. Nykyään soittaminen näkyy elämässäni lähinnä Ylioppilaskunnan Soittajien viikottaisten harjoitusten ja puolivuosittaisten konserttien merkeissä, metro satunnaisena keikkojen ajona, ja kielitiede, noh, ei oikeastaan mitenkään.

2009 pääsin opiskelemaan biotieteitä, ja sillä tiellä olen edelleen. Reilu kuukausi sitten, huhtikuussa 2014, kävin hakemassa kansliasta filosofian maisterin todistukseni. Viimein, yli 10 vuotta kestäneen opiskelu-uran päätteeksi, sain suoritettua ensimmäisen (ja luultavasti viimeisen) ylemmän korkeakoulututkintoni. Se ei tuntunut erityisen järisyttävältä, koska arkeeni se ei vaikuttanut mitenkään. Olen jo noin vuoden ajan puuhastellut Viikissä Biotekniikan instituutin DNA-sekvensointi- ja genomiikkalaboratoriossa, koulutustani vastaavissa mikrobiekologiaan ja bioinformatiikkaan painottuvissa hommissa. Samassa talossa on tarkoitus jatkaa edelleen, toivottavasti vielä jossakin vaiheessa myös jatko-opiskelijana.

Blogin sisältämien vuosien aikana innostuin ensin kiipeilystä, sitten luolista. Vuonna 2007 kävin ensi kertaa Turun Luolavuoren luolassa, 2009 puolestaan oikeassa, isossa ulkomaisessa kalkkikiviluolassa, eteläwalesilaisessa Ogof Ffynnon Ddussa. 2010 perustimme Suomen luolaseuran, ja larppaamisen, kiipeilyn sekä luolien parissa tapaamani ihmiset ovat edelleen lähintä ystäväpiiriäni. Sittemmin olen innostunut niinkin arkisesta liikunnasta kuin lenkkeilystä, koska Suomessa ei ole suuria luolia, ja jotenkin täytyy pysyä kunnossa reissuja odotellessa. Kiipeilyä olen jatkanut vaihtelevalla aktiivisuudella, mutta se on edelleen mielestäni maailman toisiksi parasta liikuntaa heti luolien jälkeen. Haaveilen yhä siitä, että joskus kiipeän muuallakin kuin Suomessa. Kaipaan vuorille, ja olisi hienoa paitsi vaellella, myös kiivetä vuoristossa. Toistaiseksi lomat ja rahat menevät kuitenkin pääosin maanalaisiin puuhiin.

Pitkään aikaan en ole tullut blogiini päivittäneeksi muuta kuin luolaseikkailuja. Normaalista arjesta kertovaa löpinää on internet pullollaan, eikä oma arkeni useinkaan kiinnosta edes minua, miksi sitten ketään muuta? Parin vuoden ajan asiaa silloin tällöin mietiskeltyäni olen nyt päätynyt siihen, että Jjjoo on aikansa elänyt. Tämä tulee olemaan viimeinen postaukseni tässä osoitteessa.

Luolaretkien kronikointi tuntuu edelleen kiinnostavalta ja tarpeelliselta, etenkin kun suomenkielisiä luola-aiheisia blogeja on vain kourallinen, ja nekin lähinnä suomalaisiin luontokohteisiin keskittyviä. Erityisen kiinnostavat jutut, jotka haluan jakaa, tapaavat liittyä lähes poikkeuksetta luoliin, vuoriin tai muuhun ulkoiluun. Siispä, jatkossa allekirjoittaneen edesottamuksia voi seurailla silloin tällöin päivittyvässä uudessa, enemmän kiveä ja vähemmän arkea sisältävässä blogissa, Lohkareikossa.

10.8. BIO - FRA - HEL

Paluupäivä oli, kuten ne nyt yleensäkin ovat, aivan syvältä, eikä sillä tavalla kivasti kuten luolat. Heräsin aamuyöllä kylmään - lämpötilaerot päivän ja yön välillä olivat koko retken ajan olleet melkoiset. Miri heitti aamuvarhaisella Stevien ja Martinin Bilbaon kentälle. Minä ja Dare vietimme aamun siivoillen ja viimeistellen pakkausta. Kymmenen kieppeillä hyvästelimme Camping La Barguillan ja poistuimme kohti Bilbaota.

Vuokra-auton tankkaus oli kiintoisa kokemus, samoin sen palautus kentälle - ohjeistus oli kummassakin aika olematon, mutta sentään henkilökunta osasi englantia. Kentällä myös selvisi, että lisälaukku maksaakin 90e, eikä 75e, koska siihen tulee vielä 15e palvelumaksua. Tuntui hiukkasen riistolta maksaa siitä, että neljä palvelutiskiläistä pitää juorukerhoa ja hädin tuskin ehtii ottaa kyseistä rahaa vastaan.

Parin tunnin lento Frankfurtiin vaikutti jotenkin ihmeen pitkältä, puhumattakaan neljän tunnin odottelusta siellä. Ruoka Hausmann's-ravintolassa oli kyllä edelleen maukasta, ja viimeksi bongaamamme hiljaisehko nurkkaus yhä kohtuu rauhaisa. Lopulta, kello 21 kieppeillä, lastauduimme lennolle kohti Helsinkiä. Mikään kunniavastaanotto ei odottanut kentällä Suomen luolasyvyysennätyksen suorittajia, mutta sentään selvisimme perille, ja puolen yön jälkeen raahustimme tavaravuoremme kanssa taksista kotiovelle Konalassa.

9.8. Torca del Hoyón de los Caballos (Red del Silencio)

Retken viimeinen kokonainen päivä oli suomalaistiimin osalta varmaankin koko reissun yleishyödyllisin:  minä ja Dare edistimme asioita purkamalla köydet Red del Silencion yläsisäänkäynniltä, luolasta, jossa emme tätä retkeä lukuunottamatta edes lainkaan käyneet.

Aamulla olimme kuvitelleet, että seuraisimme vuokra-autolla Garya alaparkkipaikan kautta yläparkkipaikalle, vaan Garypa oli jo ehtinyt häipyä, samoin kuin kolmas autokunta, eli läpiretkeläisporukka, Mackrill, Neil, Jo ja Gareth. Onneksi Miri muisti reitin luolaston alasisäänkäynnin eli Cueva del Vallen eli luo, mistä löysimme muut.

Vilkaistuamme sisäänkäyntiä turistikyltteineen ja mammutteineen jatkoimme matkaa kahdella autolla kohti yläsisäänkäyntiä. Tie sinne oli loppuosaltaan kiintoisa kuoppainen kärrypolku. Parkkialueenkaltaisella pääsimme ihmettelemään, kun paikallinen maajussi huuteli hevosen selästä lehmihaan läpi kulkevalle läpiretkiryhmälle.

Kun Dare, minä, Gary ja tämän kaksi poikaa olimme kaikki valmiita, saimme vuorostamme kohdata espanjalaisen cowboynvastineen, joka ajoi edellään laumaa säikkyjä nuoria lehmiä. Tämä maalaishyökkäysjoukko hirvitti minua enemmän kuin mikään luolassa. Gary espanjantaitoisimpana selvensi, että ukko ei halunnut meidän kulkevan maillaan. Ikävä kyllä ainoa tuntemamme polku kulki niiden läpi, joten kaikesta huolimatta kipitimme lehminiityn poikki, puskikon läpi ja kivikkoista rinnettä ylös, kunnes löysimme alas luolalle vievän älyttömän liukkaan mutamäen. Alhaalla oli suuri tyhjä aukio ja luolan suu - nimittäin juuri se väärä luola, joka oli alkuretkestä köysitetty. Meidän kolomme oli vielä yhden pienen puskapolun päässä.

Ehdimme paikalle juuri ajoissa nähdäksemme läpiretkiporukan viimeisten astuvan luolaan. Varustauduimme ja seurasimme esimerkkiä. Luola oli alusta lähtien alaspäinviettävä, ja köysiosiot pitenivät tasaista tahtia: ensin pieniä apuköysiä, sitten lyhyitä laskeutumisia kapeissa rööreissä, ja lopulta pitkiä, vapaasti roikkuvia köysiä. Seinät olivat tummaa, fossiilien täyttämää, vettä tippuvaa kiveä. Kokonaisuus oli erityylinen kuin mikään muu luola täällä, ja oli jännä ajatus, että köysien jälkeen sen luonne muuttuisi useaan otteeseen täysin: pari tuntia jokea, sitten vesikuoppia, ryömintää, isoja tiloja ja lohkareikkoja.

Noin 40-metrisen köysiosion kieppeillä saimme läpiretkeläiset kiinni, ja jouduimme odottelemaan. Kun Dare oli mennyt edeltä ja minä laskeuduin alas, jäivät perässäni tulleet Gary ja pojat johonkin kauemmas taa. Me jatkoimme vielä jokusen köysiosion alas (tarkoista mitoista ei ole tietoa ilman kunnollista karttaa). Viimeisen köyden tuntomerkkinä oli lepsusti kasisolmulla yhteen pisteeseen tehty ankkuri sekä köysi, jossa oli solmu. Läpiretkeläiset tappelivat tiensä sen ohi, me emme, koska tästä alkaisi varsinainen urakkamme, köysien irroittaminen ja raahaus luolasta ulos.

Deriggaus eli köysien purku luolasta oli minulle verrattain uusi kokemus: olin lähinnä pari kertaa ollut purkamassa jotain yksittäistä, itse laittamaamme pitchiä. Täällä meillä oli omin kätösin purettavaksi lähemmäs 300 metriä köyttä monessa palassa. Aluksi vedimme ylös solmuköyden ja sen perässä olleen säkin, tungimme köyden sinne, ja lähdimme palailemaan kohti pintaa. Dare purki ankkureita, minä sulloin köyttä säkkiin. Aina uuden osion noustuamme vedimme hiljalleen täyttyvän säkin perässämme ylös. Muutaman pitkän, raskaan nousun jälkeen se alkoi jo olla melkoisen painava. Gary odotti meitä pitkän pitchin päällä, auttoi meitä kiskomaan säkin ylös, ja lähti lopulta pintaa kohti sen ja poikiensa kanssa.

Muutamaa köysiosuutta myöhemmin kohtasimme yllättävän käytännön ongelman: kaikki osuudet oli varustettu yhtä ja samaa 100 metriä pitkää köyttä käyttäen, ja sen kuljettamista varten luolaan oli jätetty yksi, ei lainkaan turhan suuri säkki. Köysi vain jatkui ja jatkui, ja säkki alkoi olla ääriään myöten täysi. Tyhjensimme köyden sopivalla tasamaalla, avasimme kaikki solmut ja irrotimme kaiken metalliroinan. Pakkasin sen uudelleen niin huolellisesti kuin suinkin kykenin. Tilaa jäi juuri ja juuri sen verran, että kun viimein saavutimme köyden pään, sain sen kokonaan survottua säkkiin ja jotenkuten hirtettyä paikoileen säkissä olleella varustenarulla. Operaatio oli ärsyttävä, ja söi rutkasti aikaa.

Nyt meillä oli siis riesanamme umpitäysi 100 metrin köysisäkki, ja vastassa oli seuraava, suurempi säkki ja lisää purettavaa. Loppuosion työnjako muodostui sellaiseksi, että Dare kulki edellä täyttä säkkiä rontaten, minä perässä purkien ankkureita ja lastaten köyttä viimeiseen säkkiin. Retken suurimman pätevyyselämyksen koin noustessani luiskaa köysiosuutta ylös säkin kanssa pakaten köyttä edetessäni, ja sen yläankkuria ja lähestymislinjaa purkaessani. Jos paikassa ei olisi ollut pysyvää poikkarivarmistusköyttä turvana, tämä olisi ollut huomattavasti jännempää.

Loppuluola koostui lähinnä lyhyistä köysistä, ja niistäkin osa oli kiinteinä paikalla, eikä vaatinut purkua. Suurin haaste oli kahden painavan säkin hilaaminen ylös. Väsymys alkoi vaivata, ja säkin nostelu tuntui raskaalta. Juuri kun se alkoi käydä epämiellyttävän työlääksi, olimmekin pinnalla. Tehtävä suoritettu! Aikaa kului viitisen tuntia.

Enää oli jäljellä viimeinen ponnistus: kolmen painavan köysisäkin kanto autolle. Onneksi matka oli suurimmaksi osaksi alamäkeä. Kiukkuisen farmarinkin kiersimme ihan mukavaa uutta polkua pitkin, aitausten välistä kaikki lehmät välttäen.

Leirissä purkamismeininki jatkui. Osallistuimme ison komentoteltan pakkaamiseen, ja setvimme hieman köysiä. Myöhemmin illalla piti myös pakata omat luolakamppeet. Koska olimme päättäneet maksaa mukaamme yhden ylimääräisen laukun, se kävi selvästi vaivattomammin kuin millään aiemmalla luolamatkalla.

Retken viimeisen yhteisen illan kunniaksi kokoonnuimme vielä baariin jutustelemaan. Steviellä ja Lesliellä oli ollut kiva kävelyretki käärmeineen, Mirillä ja Martinilla hieman extremimpi "vapaapäivä" terävän kalkkikiven seassa. Red del Silencion läpiretkeläisetkin olivat selvinneet urakastaan vauhdikkaasti.

Seuraavaa Garyn järjestämää retkeä kaavailtiin hieman. Se tapahtuisi vuonna 2015, ja kohde tulisi mahdollisesti olemaan Dent des Crolles Ranskassa. Mitähän sitä ensi kesänä sitten puuhaisi… Cantabriasta jäi vielä monta juttua tekemättä ja hampaankoloon. Mortero-Rubiceran ja Red del Silencion läpiretket ainakin haluaisin tehdä, mahdollisesti myös Gandaran. Ja se Cañuelan suuri sali täytyy vielä joskus käydä etsimässä!

8.8. Gandara: Salle Angel, otto 2

Torstaina pääsin sentään maan alle. Miri ja Martin olivat lähdössä eeppiselle pitkälle valokuvausretkelle Gandaran alasisäänkäynnin kautta. Dare ei ollut vielä käynyt Salle Angelissa, joten suunnitelma oli, että me kaksi käymme siellä ja käännymme takaisin - ajatus 10+ tunnin mittaisesta kuvausretkestä ei kumpaakaan innostanut.

Parkkipaikalle päästyämme Martin ilmoitti, että minä ja Dare voisimme mennä ensin, ja saisimme ainakin puoli tuntia etumatkaa. Sisäänkäyntiä kohti siis. Minulla oli todella epävarma oli suunnistuksesta (kenties osittain toissapäivän Cañuela-fiaskon jälkeen). Osuin kuitenkin oikealle polulle kohti luolan suuta. Myös suurissa alkuosan kammioissa löysin oikean reitin poikkareiden ja mutamäkien yli pienehkön konttitunnelin alkuun. Sitä taas riitti enemmän kuin laki sallii, juuri niin matalana, ettei voi kävellä suorana.

Suunnistuksellisesti minua oli huolettanut eniten matalan osuuden jälkeinen pätkä vähän suurempia ja sekavampia tiloja. Luolakartasta ei siellä juuri ole iloa. Suunnistus kuitenkin ilmeni hyvin helpoksi: cairneja ja teippimerkkejä oli paljon enemmän kuin muistin, eikä reittiä tarvinut sen kummemmin etsiä. Pian olimmekin jo solahtaneet alaspäin viettävän kapean osion läpi köysien alkuun. Cueton jälkeen 44m pitch ei tuntunut missään.

Vesiputouksen ääni kuului jo pikkuköysien luo, kun sitä osasi odottaa. Salle Angel oli edelleen valtava, sumuinen ja hieno. Ajattelimme, että olisi kiva katsella, kun toiset kulkevat salin halki, mutta heitä ei vielä näkynyt. Olimme olettaneet heidän ottavan meidät kiinni. Me emme olleet menossa enää tämän syvemmälle, joten päätimme pyöriä Angelissa kunnes he saapuisivat. Kuljimme salin toiselle puolelle katselevaan hämmentäviä, juuria ja tippaleipiä muistuttavia muodostelmia.

Takaisin salin yläosan sisääntulolle palattuamme emme edelleenkään törmänneet toiseen tiimiin. Köysiosio olisi ikävä pullonkaula risteäville seurueille. Istuskelimme siis vielä tovin, ehkä noin vartin, kunnes Miri ja Martin viimein saapuivat. Ilmeisesti heillä ei ollut ollut mitään ihmeempiä ongelmia, vain hidas liikkeellelähtö ja yksi vähän oikutteleva lamppu.

Minä ja Dare katselimme näköalapaikalta, kun kaksi Scurionia loittoni salin toiselle puolelle valaisten ajoittain seiniä ja vesiputousta. Upea näky. Sitten olikin jo korkea aika liikkua, koska haalari-tekninen kerrasto -yhdistelmässä alkoi tulla hieman vilu. Köysinousuissa lämpeni nopeasti, ja pitkän pitchin väliankkuri hölmöinen sijainteineen ja löysine köysilenkkeineen tarjosi haasteita. Ahtaikko köysien jälkeen oli ylöspäin mentäessä hieman jännempi, kyyrykonttausosuus edelleen yhtä rasittava.

Vielä aamulla oli ollut sateista ja koleaa, mutta kun nousimme luolasta ulos, aurinko paistoi. Valuimme mäkeä alas parkkilevikkeelle. Vuokra-auto oli yhä siellä, mutta meillä kummallakaan ei ollut ajo-oikeutta, ja Miri ja Martin tarvitsivat auton poistumiseen myöhemmin illalla. Olimme sopineet leirissä edellisenä päivänä, että britit setvisivät keskenään, kuka kävisi poiimassa meidät kolmen maissa. Arvoitukseksi oli jäänyt, kuka se lopulta olisi.

Juuri kun olimme saaneet vaatteet vaihdettua, hieman ennen kolmea, kurvasi Neilin keltainen paku ohitsemme, ja Neil ja Leslie vilkuttelivat iloisesti. Ahaa, kyyti, ajattelimme, kuvitellen heidän ajaneen ohi kääntymään jossain. Kello kolme tuli ja meni, mutta paku ei palannut. Meitä alkoi epäilyttää, oliko Neil nähnyt meidät ja auton ja ajatellut, ettemme tarvitsekaan kyytiä. Dare oli juuri soittamassa Garylle tarkastaakseen tilanteen, kun Brian ajeli luoksemme tuulilasilampaansa kera ja poimi meidät kyytiin. Neil oli ollut matkalla kävelyretkelle, eikä hänen ollut missään vaiheessa ollut tarkoitus poimia meitä kyytiin.

Leirissä löhöilimme ja söimme välipalaksi Suomesta turhaan roudattuja pussikeittoja (kannoin Trangian Cueto-Coventosan läpi, muttei sitä ikinä käytetty). Illemmalla oli ohjelmassa varsinainen illallinen leirin ravintolassa, Tonyn viimeisen ja muiden toisiksi viimeisen illan kunniaksi. Mirikin ehti juuri ajoissa takaisin retkeltään ja syömään. Heidän reissunsa oli lopulta ollut lyhyempi kuin villeimmissä suunnitelmissa oli uhkailtu. Illallinen oli ainakin minun osaltani retken paras ruokailu: aivan mainio alkusalaatti juustolla, lohella, pähkinöillä ja rusinoilla, namia appelsiiniankkaa pääruuaksi, ja ähkyn täydennykseksi hassu kerma-riisi-kanelimössö. Syömingin ja juomingin ohessa kuulimme taas paljon kaikenlaista juttua SWCC:n viimeaikojen ja muinaisuuden tapahtumista.

7.8. Sadeankeus

Vapaapäivät ovat tympeitä, jos ei koe tarvetta sellaisen viettämiseen. Aamusta pitkälle iltapäivään satoi vettä, joten kävelyretkeily ei inspiroinut. Aamupäivällä kävimme isolla ryhmällä Ramalesissa kolkuttamassa luolakauppa MTDE:n ovea, mutta kukaan ei ollut paikalla, eikä myöskään noin tuntia myöhemmin, kun olimme käyneet kahvilla ja ruokakaupassa. Eivät selvästi halunneet rahojamme.

Loppupäivä meni mökissä lojuen, pelaillen, lukien, kirjoittaen, torkkuen ja kokaten. Tällaista kai normaali-ihmisten lomailu yleensä on. Pahuksen tylsää.

6.8. Cueva Cañuela

Tiistaina jaksoi taas luolailla, joskin aloitimme kevyemmin, Cañuela-nimisellä luolalla. Sisäänkäynnin liepeille siirryimme Neilin keltaisella luolapakulla. Mukaan lähtivät Leslie, Molly, Stevie sekä Dare ja minä. Neil pudotti meidät tienvarteen luolan lähelle yhden maissa, ja sovimme, että hän hakisi meidät samasta paikasta klo 18.

Cañuela on luola, johon tyypillisesti kuljetaan läpiretkenä Sima Tonion, vertikaalisen yläsisäänkäynnin kautta. Se olisi pitänyt tehdä läpivetona, ja meidän suunnitelmissamme oli astetta helpompi retki. Cañuela, joka on osa samaa luolastoa kuin Cueto-Coventosa, vaikkei kuljettavaa yhteyttä olekaan, sisältää valtavan Sala Olivier Guillaumen, jota jopa Euroopan toiseksi suurimmaksi luolakammioksi mainostetaan. Se oli päivän tavoitteemme.

Ensin piti kuitenkin löytää luolan suu. Se oli hiukkasen haastavaa. Stevie oli seurueen ainoa, joka oli käynyt täällä, eivätkä hänen muistikuvansa olleet suunnattoman tarkkoja. Seurattuamme kymmenisen minuuttia selkeää polkua poikkesimme puskaan, joka oli harvinaisen epäystävällinen. Joka paikka oli täynnä piikkipensaita, jotka yrittivät jatkuvasti takertua tekniseen kerrastooni. Tietenkin maasto oli myös jyrkästi nousevaa, ja ajoittain karstikivikkoa. Lopulta osuimme luolan suulle vievälle ruohikkoiselle rinteelle. Sinne olisi kyllä tullut oikea polkukin, emme vain olleet osanneet seurata sitä.

Yleinen suunnistuslahjattomuus oli koko luolaretken leimaava piirre. Komealta sisäänkäynniltä kävelimme suurta käytävää loivasti alas, ja ohitimme kuilun poikkariköysien varassa. Käytävä jatkui valtaisana, ajoittain lohkareikkoisena. Seurasimme sitä etsien vasemmasta seinästä köyttä tai pientä tunnelia. Ehdimme kulkea aika kauas, kun aloin epäillä meidän menneen ohi - ei niiden pitänyt olla kuin parinsadan metrin päässä poikkarin lopusta. Käännyimme ja palasimme takaisin kohtaan, jossa olimme nähneet merkkejä. Saimme koluta ympäristöä aikamme, kunnes löysimme oikeaan suuntaan vievän suurehkon tunnelin. Miten emme aiemmin olleet ollenkaan nähneet sitä? Plah. Luolan etsintä ja tämän kolon metsästäminen söivät rajattua aikaamme yhteensä noin kaksi tuntia.

Kun olimme viimein osuneet oikeaan tunneliin, ei enää tarvinnut harhailla: reitti vaikutti selkeältä, ja sitä merkkasivat mustat nuolet sekä kivikeot. Tosin se oli merkattu siten, että se näkyisi parhaiten, jos olisi kulkemassa vastakkaiseen suuntaan, Toniosta uloskäynnille päin. Kuljin edellä, ja pari kertaa oli varsin ylpeä, kun onnistuin löytämään jonkun hieman piilossa olleen pikkuröörin. Tasasisin väliajoin vastaan tuli pieniä kiipeily- tai poikkarihaasteita. Muutaman kerran reittiä piti etsiä pidempäänkin. Letkan edellä kulkiessa oli hieno löytöretkeilijäfiilis.

Päädyimme pienehköön käytävään, jossa virtaava puro oli kaivertanut vaaleaan mutaan mustan kiven paljastavan juovan. Ylitimme vesikuoppia, ja lopulta löysimme kohdan, jossa korkealta ylhäältä näimme kaukana alhaalla mustaa kiveä vasten kuohuvan vesiputouksen. Stevie ei muistanut mitään tällaista edelliseltä retkeltään, eikä merkkejäkään ollut näkynyt hetkeen. Olimme kulkeneet jossain harhaan. Kello alkoi olla neljä. Palasimme edelliseen paikkaan, missä olimme nähneet nuolia.

Reittiä etsiessäni olin koko ajan toivonut ja odottanut, että pian nurkan takaa paljastuisi massiivinen tyhjä tila, mutta sitä onnea ei minulle suotu. Aika alkoi loppua. Yritimme vielä vartin vähän puolivillaisesti keksiä jonkun muun suunnan mihin edetä, ja päädyimme kulkemaan ympäri. Ei auttanut kuin luovuttaa ja lähteä takaisin.

Paluumatkakin sisälsi yllättäviä haasteita. Olimme koko retken ajan kantaneet mukanamme laskeutumisvermeitä ja köyttä, koska paluureittimme piti päätyä ison sisäänkäyntikammion yläosasta lähtevän köysiosion luo. Koska luolasto oli jokseenkin sokkeloinen, seurailimme merkkejä. Nepä eivät missään vieneet kuin yhteen suuntaan, eikä meillä ollut hirveästi aikaa tutkia vaihtoehtoisia käytäviä. Niinpä putkahdimme lopulta sisäänkäyntikäytävään samaa kautta kuin olimme siitä poistuneet. Ikinä emme mitään köysiankkuria nähneet. Retken saldo: Euroopan toiseksi suurin luolakammio oli selvästi liian pieni, koska emme sitä onnistuneet löytämään.

Möksälle palattuamme ja syötyämme sain kuulla ei-niin-iloiset uutiset: Mortero-Rubicera ei olisikaan korteissa huomenna. Miri ja Martin menisivät Red del Silencioon, ja torstaina Gandaraan. Koska muita keskiviikon retkiä olisivat kovien äijien Gandara-läpiretki ja Brianin ja Dobsonien eeppinen Vallina-tutkimusmatka, molemmat yli 12 tuntisia reissuja, Darella oli joku niskatuska joka estäisi suuremmat seikkailut, ja kaiken lisäksi Miri ja Martin veisivät auton, vaikutti seuraava päivä minun osaltani aika turhalta.

5.8. Palautumispäivä

Maanantai oli ansaittu vapaapäivä.  Nukuimme pitkään, ja kulutimme paljon aikaa vain lojuen, lukien ja kirjoittaen edellispäivän kokemuksista, sekä syöden paljon. Päivän huippuhetkiin sisältyi mainio kahvikupponen leirintäalueen baarissa.

Illalla lähdimme Ramalesiin etsimään ravintolaa. Palikkaespanjalla tajusin juuri ja juuri, kun meille sanottiin, että ruokaa saa vasta yhdeksän jälkeen, eli yli tunnin päästä. Miri ja Dare ajelivat takaisin leiriin, minä jäin katselemaan sateista kylää. Se ei ollut erityisen näyttävä, ja pääkatu oli tunnissa kuljettu päästä päähän. Ero ränsistyneiden murjujen ja kauniiden kukkasten peittämien talojen välillä oli melkoinen. Valokuvaaminen tuntui vähän epäilyttävältä, kun paikalliset tuntuivat kyyläävän puuhiani kaikista ovista ja ikkunoista ja parvekkeilta.

Lopulta kello oli 21, tapasimme parkkiksella, ja ravintola huoli meidät syömään. Viestintä tarjoilijan kanssa oli haastavaa ilman yhteistä kieltä, eikä edes englanninkielinen ruokalista oikein avautunut, mutta lopulta saimme tapas-tyylistä ruokaa, jota oli paljon, ja se oli ihan hyvääkin. Illallisen jälkeen leirissä puimme juonia loppuajaksi. Huomenna Cañuela, keskiviikkona Mortero - Rubicera -läpiretki, jos vain kaikki menisi suunnitelmien mukaan…

4.8. Cueto - Coventosa

Herätyskello soi viideltä, ja tuntui kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Olo oli epämääräinen, mutta eipä auttanut: aamiaista naamaan, karvahaalari päälle ja kamojen kanssa autoon. Ajelimme yläparkkipaikalle, piilotimme avaimet ja jätimme auton odottamaan, että joku noutaisi sen. Tätä kautta emme tänään palaisi.

Lähestymiskävely ei muuttunut ainakaan helpommaksi, kun selässä oli säkillinen luolaroinaa. Sentään aamukahdeksan kieppeillä oli mukavan viileää, ja kävelimmekin nopeammin kuin torstaina, reilussa tunnissa. Suuaukko odotti yhtä vaatimattoman näköisenä. Asiaa tuntematta olisi ollut mahdoton arvata, että vain metrejä pienen ruohikkoisen kolon sisäpuolella aukeaa Pozo Juhuen 302 metrin syvyinen kuilu. Kellään ei ollut ihan kauhea kiire hypätä sinne, vaan otimme aikamme, söimme, joimme ja kävimme puskavessassa - ainakin seuraavat 2 tuntia viettäisimme köysissä. Minulla ei edelleenkään ollut erityisen hehkeä olo, vaan lähinnä heikko ja pahoinvoiva. Tämä kuitenkin on minulle harmillisen yleinen olotila ennen pelottavaa luolaretkeä, ja aina aiemminkin se on mennyt ohi, kunhan päästään vauhtiin.

Sima del Cueto

Viimein, kello yhdeksän jälkeen, ei enää ollut jäljellä tekosyitä. Oli aika kohdata kuilu. Olin luvannut mennä ensimmäisenä. En oikein tiedä, oliko tämä rohkeutta vai pelkuruutta: edellämenevä ei näe muiden valoja jopa satoja metrejä alapuolellaan. Sen sijaan parimetrisen, harmittomalta tuntuvan tunnelinpätkän päässä oli lähestymislinja ja ankkuri, josta köysi katosi syvälle mustuuteen. Valoni ei lävistänyt pimeyttä pariakymmentä metriä syvemmälle, mutta kun huusin alas, kaiku kimpoili huolestuttavan pitkään kunnes katosi kaukaisuuteen.

Täydellisen keskittyneenä siirryin ankkurin luo, tarkistin, että lehmänhäntäni ovat varmasti kunnolla kiinni, ja kiinnitin laskeutumislaitteeni (hyvin palvellut Petzlin Stop) sekä jarrusulkurenkaani köyteen. Varmistettuani huolella, että Stoppi on paikoillaan ja toimii, irroitin lehmänhännät ja aloitin pitkän matkani kohti Cueton pohjaa.

Pozo Juhuen ensimmäinen ja ainoa tasanne on -200 metrissä, sitä ennen edetään melko lailla tyhjän päällä, pystysuoran seinän tuntumassa. Väliankkureita, joissa siirrytään köydenpätkästä toiseen, oli tasaisin väliajoin, noin 50 metrin välein. Laskeutumislaitteeni kuumeni huolestuttavan tuntuisesti. Välillä kuvittelin haistavani lievää palaneen käryä, välillä siitä kuului "psih" ja nousi pölypilvi. Pari kertaa yritin sylkeä tai puhaltaa siihen, jos se vaikka viilenisi hiukan. Köyden juoksemista Stopin ja neopreenihanskani läpi sekä ajoittaisia "köysi vapaa!" -huutoja lukuunottamatta oli täysin hiljaista, edes tippuvan veden ääntä ei kuulunut ennen kuin vasta kuilun alaosissa.

Olin etukäteen ehtinyt jännittää tätä melkein Eiffel-tornin korkuista pimeää kuilua monta kuukautta, mutta nyt pelko oli tallessa jossain suljetussa lokerossa mieleni perukoilla. Ajatttelin joka hetki vain ja ainoastaan sitä, mitä tein juuri parhaillaan. Oli vain köysiosuus toisensa perään, ja kyllä niitä riittikin. Ensimmäiselle tasanteelle oli neljä 30-50 metristä köydenpätkää. Niiden jälkeen tasamaa jalkojen alla tuntui harvinaisen hyvältä, ja vilkaisin ensimmäistä kertaa ylös. Jossain kaukana pimeydessä hohtivat Daren ja Mirin kirkkaat Scurion-otsavalot. Näkymän mittasuhteita oli mahdoton käsittää. Jatkoin matkaa. Alemmas mennessäni kuilun seinämät muuttuivat vähitellen kosteammiksi. Vielä sata metriä kielekkeeltä alas, ja olin Pozo Juhuen pohjalla, edelleen hengissä, enkä enää lainkaan peloissani tai pahoinvoiva.

Vaikka sen syvyys on legendaarinen, Juhuen kuilu on vasta noin puolet luolan alun köysiosuuksista: ensimmäisen horisontaalisen luolakammion pohja on -581 metrissä. Sinne päästäkseni minun oli vielä laskeuduttava monta köydenmittaa. Ne vain eivät enää olleet yhtenä huiman syvänä tilana, vaan sirpaleisena alas johtavana tunnelistona.

55-metrisessä Pozo Algodónissa piti muistaa vaihtaa SWCC:n köydestä vanhempaan valmiiksi paikalla olleeseen väistääkseen solmunohituksen. Sen jälkeen oli ahtaampi käytävänpätkä lyhyen, alle 10 metrisen köyden luo. Yritin huutaa ylös, että köysi on vapaa, mutta Daren vastausta ei kuulunut - eikä juuri mitään muutakaan. Oliko kaikki hyvin? Hetken odoteltuani ja kuultuani Daren huutavan Mirille että köysi on vapaa jatkoin vielä pikkupätkän eteenpäin, ja lopulta myös tavoitin Daren. Luolan akustiikka oli tehnyt tepposet, eikä ääni ollut kantanut jonkin kulman ympäri lainkaan.

Etenin tasaista tahtia yhä lähemmäs pohjaa. Koko vertikaaliosion ainoa ongelma oli väliankkuri jossakin aivan viimeisistä laskeutumisista: siinä oli kaksi köyttä, jotka menivät tyhmästi ristikkäin, ja onnistuin sotkeentumaan niihin  niin hienosti, että lopulta oli pakko löydä köyteen nousukahvat, nousta vähän ylös, irroittaa ja siirtää Stoppi, ja vasta sitten jatkaa matkaa.

Vielä viimeiset köydenpätkät, ja laskeuduin valtaisan tilan katon läpi sen lohkareikkoiselle lattialle. Cueton vertikaalinen osuus oli selvitetty. Aikaa meni reilu kaksi tuntia odotteluineen. Pian Dare ja Mirikin laskeutuivat katosta luokseni. Vaihdoimme vaatetusta viileämpään - meille oli etukäteen kerrottu, että jatkossa tulisi todennäköisesti kuuma - ja aloitimme maanalaisen vaelluksemme kohti Coventosaa.

Galeria de Juhué - La Turbina

Ensimmäiset tunnit vietimme avarissa maisemissa: kulku kuilun pohjalta eteenpäin tapahtuu valtavien, lohkareikkoisten kammioiden halki. Sala de las Once Horas eli Yhdentoista tunnin kammio on kuulemma saanut nimensä sen mukaan, miten kauan ensimmäiset tutkijat joutuivat etsimään reittiä sen läpi. Meille reitti oli onneksi merkattu kivikasoin ja valossa hohtavin heijastinteipein. Yhdessä kohdassa ihmettelimme peräti, mikä tappajarobotti meitä tuijottaa kivien keskeltä. Joku oli pukenut litteän kiven ympärille balaklavan ja maalannut sille silmät.

Kulkiessamme odotimme kuulevamme jossain vaiheessa takanamme tulevan tiimin äänet - Tonyn ja Dobsonien oli tarkoitus tulla sisään noin kaksi tuntia meidän jälkeemme. Lisäksi kuvittelimme törmäävämme pian El Oasikseen, yhteen tämän luolan osion harvoista paikoista, mistä saisi vettä. Noin puolitoista tuntia kuljettuamme pidimme lyhyen evästauon. Sen jälkeen emme ehtineet edetä pitkäänkään, kun vastaan tuli köysi. Oikeasti, nytkö jo? Olimme kaikki kuvitelleet "kerrosta alemmas" vievän laskeutumisen olevan vielä vaikka kuinka kaukana, mutta tässäpä se vain oli. Olimme kipittäneet Oasiksen ohi huoaamatta sitä lainkaan, ja selvittäneet lohkareikko-osuuden parissa tunnissa.

Köyttä alas siis, ja uusiin maisemiin. Pozo de Navidad eli Joulukuilu saa nimensä sitä reunustavista lumimaisen valkeista koristuksista, ja köyden alta lähtevä enimmäkseen helppokulkuinen käytävä ajoittaisine poikkikulkuineen sisälsi kauniita ja erikoisia valkoisia luolamuotoja. Sen jälkeen käytävä jatkui saman tyylisenä, joskin vähemmän koristeellisena, aina Sala Blancan laskeutumiselle asti. Sen varsinainen köysiosuus oli vain 16 metriä, mutta sitä ennen oli muutama jyrkkä lähestymisluiska, joissa myös oli köydet.

Sala Blanca, Valkoinen sali, sisälsi lisää kauniita luolanähtävyyksiä: valkoisia ohuita pylväitä sekä seinissä pieniä, siroja kipsikukkia. Valkean salin jälkeen laskeuduimme retken viimeisen pidemmän köysiosuuden, 30 metriä, El Espeleodromo -nimiseen luolan osaan. Näillä main pidimme ensimmäisen hieman pidemmän tauon, ja sain vaihdettua patterisyöppöön lamppuuni lisää virtaa. Olimme olleet luolassa jo noin seitsemän tuntia, mutta meno ei tuntunut lainkaan raskaalta, vaan hämmentävän kevyeltä normaalia painavammasta luolasäkistä huolimatta. Oli miellyttävä ajatus, että jokainen askel vei meitä kohti uloskäyntiä. Juhuen pohjalla, mistä on joko 600 metriä köysinoustavaa ylös tai vähintään 10 tuntia kävelyä ulos, koki olevansa kovin kaukana kaikesta.

Pozo de la Unionissa, missä noustiin köyttä ylöspäin ensimmäistä kertaa koko retken aikana, sitten poikkaria ja kävellen mäkeä alas, oli mahdollisuus täydentää vesivarastoja. Vettä tippui katosta kuiluun, ja paikalle oli vartavasten jätetty puolikkaita pulloja keräysastioiksi. Tie eteenpäin näytti sukeltavan tosi ahtaaseen koloon apuköyden päässä ylempänä seinässä. Sinne noustuani havaitsin, että tilaa oli itse asiassa enemmän kuin miltä alhaaltapäin näytti. Tästä eteenpäin maisema kuitenkin muuttui vähitellen ahtaammaksi ja haastavammaksi.

Galeria de las Pequeñas Inglesas, Pienten englannittarien galleria, toi mieleen walesilaiset luolat: oli kapeaa, hieman poikkarointia, eikä erityisen näyttävää. Välillä oli pari ärsyttävää lyhyttä köysiosiota, joissa säkki yritti koko ajan tarttua johonkin. Käytävä kutistui edelleen, ja sen läpi puhalsi tuuli, ajoittain niin voimakkaasti, että kohina kuulosti kaukaiselta vesiputouokselta. Köysiäkin oli taas pari, nyt alaspäin. Välillä myös poikkaroitiin kapeassa raossa, joka ääntelystä päätellen oli Darelle erityisen tukala.

Kuljin edellä, tuuli kävi vain kovemmaksi, ja viimein vastassa oli kohta, jossa köysi hävisi kapeaan railoon lattiassa. Tämä oli pahamaineinen La Turbina, ahdas ja viimaisa laskeutuminen. Lukitin Stoppini jarrukahvan auki-asentoon ja laskeuduin railoon. Se oli niin kapea, että tilaa oli juuri ja juuri tarpeeksi, jotta voi survoa paksun jähmeää köyttä laskeutumislaitteen läpi. Päätään mahtui kääntämään, jos teki sen hyvin huolellisesti ja harkiten. Tuuli viuhui korvissa. Aivan älytön paikka! Kartassa sen korkeudeksi ilmoitetaan 6 metriä, mutta se tuntui paljon pidemmältä. Viimein ahtaikko leveni, ja ilmestyin pienehköön kammioon, missä sain odotella, kun muut vuorollaan läpäisivät Turbiinin.

Cueva Coventosa

Sala de la Turbinasta oli lyhyt, mutta liukkaan mutainen matka alas Agujero Sopladoriin, mistä puolestaan löytyi tuttu vaarallisen kulunut tyrolean järven yli. Täällä olimme käyneet viime tiistaina! Hihkuin hieman: Coventosa oli saavutettu, eikä ulos olisi enää montaakaan tuntia matkaa! Kulku eteenpäin oli myös varsin helppoa, suurten kammioiden ja lohkareiden halki, yksi lyhyt köysi alas - ja sitten matkan suurin este alun köysien jälkeen. Järvet.

Tähänastisen retken ajan olimme odottaneet, että Tony ja Dobsonit saisivat meidät kiinni. Oletimme heidän olevan rutkasti meitä nopeampia. Olimme jättäneet köysiin teipinpätkiä merkiksi siitä, missä olimme, siltä varalta, että sattuisimme eksymään. Välillä mietimme huolissamme, olimmeko kenties unohtaneet teipata jonkun pätkän, ja ajaneet heidät etsimään meitä jostakin luolan syvyyksistä. Kun järvillä vaihdoimme varusteita ja täytimme uimarenkaita ylitystä varten, kuvittelimme pariinkin otteeseen kuulevamme ääniä, mutta vesi liplatti niin, että ääni olisi hyvin voinut johtua siitäkin. Olimme lähes valmiita aloittamaan ylityksen, kun Andy laskeutui köyttä alas luoksemme.

Emme jääneet odottamaan, vaan etenimme jääkylmään veteen ja sen halki, kukin tavallamme - minä tiistaina paikalle tuomallani auton sisäkumilla, Dare märkäpuvussa isolla uimarenkaalla, ja Miri kelluttava retkipatjanpala haalarinsa sisällä uiden. Ylitys tuntui taas kovin pitkältä. Vastarannalla riisuin kaiken märän, kuivasin itseni pyyhkeellä ja pukeuduin vaatteisiin, jotka olivat niin kuivat kuin mikään luolaoloissa ylipäänsä ikinä on. Eipä ollut puoliksikaan niin kylmä kuin edellisellä kerralla (tosin silloin matka olikin puolet pidempi, kun järvet ylitettiin molempiin suuntiin).

Tony ilmestyi järvien yli aivan kannoillamme, parin uimarenkaan kantamana. Dobsonit olivat vielä kaukana takana. Koska hän oli onnistunut kaatumaan ja pulahtamaan veteen rinkuloidensa päältä, hänellä oli sen verran kylmä, että hän päätti jatkaa matkaa meidän seurassamme.

Luolassa vietettyjen yli 10 tunnin aikana olin ehtinyt tottua luolasäkkini painoon, mutta nyt, kun siihen tuli lisäksi auton sisäkumi, pyöränpumppu ja märkiä asioita, se tuntui yhtäkkiä käsittämättömältä kivireeltä, joka yritti jatkuvasti kiskoa minua selälleni. Muutenkaan meno ei enää ollut erityisen kevyttä. Onneksi jäljellä oli vain lyhyt matka jo tutuksi tulleessa Coventosassa kahlauksineen, pikkuköysineen, poikkareineen ja kävelyineen. Viimeinen loiva köysi ulos oli edelleen jotenkin aivan tolkuttoman rasittava ja työläs, mutta ylös siitäkin mentiin, ja vähän kello 23 jälkeen astelin luolan suuaukosta ulos. Olipa mahtava luola! Koko läpiretki kesti yhteensä noin 14 tuntia, kun kokeneelta, taitavalta tiimiltä menee siihen noin 12, ja hitaammilta mitä hyvänsä yli 20 tuntiin asti.

Ulkona oli niin pimeää, että oli vaikea erottaa, missä luolan suu loppuu ja ulkoilma alkaa, kasvillisuuden määrä vain vähitellen kasvoi kiven määrää suuremmaksi. Vielä kävellessämme polkua pitkin kohti parkkipaikkaa, sekä minä että Dare luulimme suoraa oksatonta puuta ensin köydeksi. Lämpötila oli kuitenkin rutkasti korkeampi kuin maan alla, kaukana loistivat asutuksen valot, koirat haukkuivat ja lehmät mylvivät. Hiljalleen aloin tajuta, että olimme tosiaan taas ihmisten ilmoilla.

Koska olimme jättäneet oman automme yläsisäänkäynnille, palasimme leiriin Tonyn kyydillä. Hän kaahasi mutkaisia teitä aika vauhdilla, ja ehdimme leiriin juuri ajoissa ennen puolta yötä, jolloin portit suljettiin. Mökissä saimme kuulla, että päinvastoin kuin oli ollut tarkoitus, Juhuen kuilun köysiä ei ollut vielä poistettu, eikä kukaan siten ollut tuonut autoamme pois yläparkista. Sen ehtisi setviä myöhemminkin. Nyt energiaa riitti juuri siihen, että söin valtavan kulhollisen pastaa, levitin luolaroinani ympäri pihaa, pesin itsestäni enimmät mudat pois ja kaaduin sänkyyn. Yhtä sikeästi en ollut nukkunut moneen viikkoon.

3.8. Lepolauantai

Kävi siis niin, että lauantai olikin lepopäivä, ja päätin ottaa sen todella rauhallisesti. Aamu meni lukien ja lojuen. Iltapäivällä minä ja Dare erehdyimme suostumaan Mirin ideaan käväistä Gandaran yläsisäänkäynnin lähellä, missä hän oli ollut eilen brittien kanssa. Ei siinä muuten mitään, mutta reitti oli niin älyttömän mutkainen, että autopahoinvointi oli huomattava. Blergh. Löydettyäni laukasta matkapahoinvointilääkkeen muuttui oksetus hieman oudoksi uneliaaksi oloksi.

Parkkipaikka, johon autot yleensä jätetään, oli kokonaan pilven sisällä - sumussa ei nähnyt mihinkään suuntaan montaa metriä. Tästä huolimatta lähdimme kävelemään polkua loivaa rinnettä ylöspäin toivoen, että pilvet hävenisivät tai pääsisimme niiden ylle. Näinpä ei käynyt. Kävelimme sumussa vajaan tunnin, ja huippukohdassa, mistä olisi pitänyt nähdä hienoja maisemia sekä luolan suun sijainti, näimme vain sumussa purjehtivia lehmiä. Hiukset ja vaatteet kastuivat hienosti ilmassa leijailevista pisaroista.

Paluumatkan teimme kiertokautta, missä tiet olivat suorempia, ja pysähdyimme Ramalesissa ostoksilla. Kylän aukiolla oli tori, jossa oli älyttömin leivonnaistiski, mitä olen nähnyt missään: kokonainen rivi normaalia uuninpeltiä suurempia nelikulmaisia kakkuja, joista sai ostaa viipaleita, sekä ties mitä muita espanjalaisia erikoisuuksia. Sain ostettua valikoiman asioita englannin ja huonon espanjan sekoituksella.

Leirissä kokkasimme valtavan kasan satunnaispastaa, ja vietimme loppuillan syöden sitä niin paljon kuin kykenimme sekä kasaten luolavarustustamme. Nukkumaan yritimme mennä ajoissa, koska huomenna pitäisi nousta älyttömän varhain. Jostain kumman syystä uni vain ei oikein tullut - päässä pyörivät pohjattomat kuilut ja loputtomat tunnelit.

2.8. Coventosa, otto 2

 Perjantain piti olla päivä ennen suurta läpireissua, joten se olisi syytä ottaa rauhallisesti. Edellisyön myöhään valvominen ja sen jälkeen pitkään nukkuminen söivät päivää. Dare ei kuitenkaan ollut vielä käynyt maan alla Cantabriassa, ja minua riivasi kauhea epävarmuus osaamisestani ja jaksamisestani. Päätimme käväistä kevyesti Coventosassa. Brian lähti kuskiksemme ja mukaamme, Miri jäi viettämään vapaapäivää brittien kanssa ajelun ja kävelyn merkeissä.

Lähdimme liikkeelle vasta iltapäivästä, mutta ei se mitään, retken oli joka tapauksessa tarkoitus olla lyhyt. Se tapahtui minulle järviretkellä tutuksi tulleessa maastossa. Tällä kertaa emme edes aikoneet järville asti. Sen sijaan kuljimme niitä kohti noin tunnin, ja käännyimme takaisin. Kas kummaa, ilman painavaa säkkiä ja uintiretken tuomaa melkein-hypotermiaa meno oli huomattavasti kevyempää, ja esimerkiksi jyrkkä mäki lähellä uloskäyntiä tuntui paljon lyhyemmältä.

Ennen ärsyttävää luiskaa viimeistä köysiosuutta lähdimme vielä katsomaan nähtävyyttä: vähän matkaa köyden alta vasemmalle ja matalan kohdan ali sijaitsee Los Fantasmas -niminen tila, joka on täynnä komeita isoja tippukiviä. Siellä olivat myös naapurimökissä asuvat Tim ja Richard ottamassa valokuvia, joten jouduimme hieman poseeraamaan. Luolavalokuvaajat ovat kyllä vihoviimienen riesa, aina niitä on jossain väijymässä… Lopulta onnistuimme pakenemaan luolasta ulos. Parituntinen retki oli ollut juuri sopivan kevyt.


Leirissä suunnitelmat alkoivat mutkistua. Martin ei harharetkensä jälkeen ollut innokas toiselle suurelle läpireissulle ainakaan vielä lauantaina. Illaksi oli myös ohjelmassa bileet, ja olisi kiva oikeasti voida ottaa ne rennosti. Lopulta päätimme siirtää läpiretken sunnuntaille. Siispä, jihuu, bileet!

Bileiden teema oli rioja: viime pääsiäisenä läheisessä majatalo-ravintolassa majailleet SWCC:läiset olivat voittaneet arvonnasta 12 litraa kyseisentyyppistä viiniä sisältävän jättiläispullon, ja se piti tuhota illan aikana. Ohessa syötiin herkullista paellaa. Iloisesti juopuneessa seurueessa riitti luolatarinoita ja huonoa huumoria, ja tunnelma oli mitä mainioin. Vielä jälkiruuaksi kakkua, ja hieno tyytyväinen ähky oli saavutettu. Käveltyämme takaisin leiriin hulina olisi ilmeisesti vielä jatkunut teltta-alueella, mutta itse en halunnut seuraavalle päivälle tappokrapulaa, vaan siirryin nukkumaan.

1.8. Vapaapäivä ajellen

Eeppinen Cueto-Coventosa-läpireissumme oli suunnitteilla lauantaiksi, ja tarkoitus oli, että minä ja pian paikalle saapuva Dare menisimme sisään ensin. Sitä varten meidän täytyisi tietää, missä sisäänkäynti on. Asian selvittämiseen oli tilaisuus torstaiaamuna, kun Mackrill, Jo ja Gareth lähtivät suorittamaan retkeä. Veimme ensin Garethin auton poistumista varten Coventosan parkkiin, sitten jatkuimme koko porukka vuokra-autollamme kohti Cuetoa. Pienen harhailun jälkeen Gareth jopa muisti oikean reitin Bustabladon kylän läpi. Tie nousi ajoittain hyvin jyrkästi ja sisälsi rutkasti teräviä mutkia, sekä maitotonkkia kantavan aasin. Pysäköimme auton lehmilaitumien keskelle, ja aloitimme pitkähkön lähestymiskävelyn.

Lähestyminen Gouffre Bergeriin, missä kävimme vuosi sitten, oli pitkä mutta helppo metsäpolku. Cueton lähestyminen oli pykälää vaativampi tapaus, vaikka tämä kyseinen reitti olikin kuulemma paljon lyhyempi kuin aiemmin käytetty 2,5h ylämäki. Meiltä meni lopulta kävelyyn noin 1,5h, ja polku kulki halki liukkaiden kivien, nilkkoja vaanivien kolojen sekä terävän kalkkikiven. Välillä polkua ei tahtonut lainkaan erottaa maastosta, ja saimme metsästää aikamme seuraavaa cairnia tai maalitäplää. Aurinko porotti kuumana kirkkaalta taivaalta.

Saatettuamme luolasankarit sisäänkäynnille, joka oli melko vaatimattoman näköinen kolo ruohoisessa mäenrinteessä, nousimme vielä vähän matkaa vuoren laelle ihailemaan maisemia. En jotenkin ollut ollenkaan tajunnut, että korkeuserot olisivat näin hienoja Cantabriassa, kun vuoret kuitenkin ovat kaikki alle kaksikilometrisiä. Ilmeisesti laaksonpohjat ovat lähempänä merenpinnan tasoa kuin vaikkapa Vercorsissa.

Läpiretkeläisten tie kulki vuoren läpi, meidän taas oli tällä kertaa käveltävä takaisin samaa reittiä. Olimme kantaneet luolan suulle tulevaa omaa retkeämme varten 4,5 litraa vettä, mutta fiksusti jättäneet itsellemme vain litran kävelyä varten. Siitä suurin osa oli jo juotu, ja aurinko korvensi armottomasti. Paluumatka oli tuskaisa, ja ainoa ajatus oli lähes jatkuvasti "vettä, vettä!". Autolle päästyämme joimme heti pois Garethin takakonttiin hylänneen, lämmenneen veden, ja leirissä kulautin alas melkein litran yhdeltä istumalta. Olipa tämäkin rento vapaapäivä...

Kuumuus vaivasi leirissäkin. Luolan jälkeen miellyttävin paikka viettää aikaa oli ilmastoitu auto. Meidän piti joka tapauksessa poimia Dare Bilbaon kentältä kuuden kieppeillä, joten syötyämme lounaaksi limua ja sipsejä (muu ei yli 30 °C helteessä maistunut) lähdimme ajelemaan. Ensimmäinen pysäkki oli Laredo, missä kiersimme kauppoja, kunnes löysin itselleni viinaa Trangian polttoaineeksi. Yritimme myös etsiä kivaa merenrantaa, mutta vastaan tuli vain kameleita. Kaupunki oli ylipäänsä vähän tympeähkö, joten jatkoimme matkaa.

Lähellä Bilbaota sijaitsee Castro Urdiales -niminen paikka, jota meille oli mainostettu kivana vapaapäiväkohteena. Kokeilimme siis sitä. Siellä olikin mukava, kohtalaisen väljästi kansoitettu rantakaistale, jossa kahlailimme, sekä leppoisa kuppila merinäköalalla. Sää tosin tuntui nyt olevan viilenemään ja pilvistymään päin.

Rantakaupungissa olisi viihtynyt kauemminkin, mutta Daren lento saapuisi pian. Siispä haimme hänet Bilbaosta. Pysähdyimme taas Laredossa kaupoilla, ja leirissä ilmoitimme ilahtuneelle respantädille, että paikalle oli juuri saapunut sen historian kolmas suomalainen.

Rauhaisa ilta sai yllättävän käänteen joskus iltayhdentoista aikoihin. Dobsonin veljekset sekä Tony ja Martin olivat olleet Red del Silencion läpiretkellä. Muut tulleet ulos luolasta, Martin ei. He olivat eksyneet toisistaan useita tunteja ennen luolan uloskäyntiä. Todennäköisimmältä vaikutti, että kaikki olisi kuitenkin kunnossa ja hän olisi korkeintaan vähän epävarma sijainnistaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, kaikenlaista voi tapahtua maan alla.

Ensimmäisenä pelastustoimenpiteenä Gary ajoi luolan uloskäynnille mukanaan kolme nuorta, taitavaa luolaajaa, jotka lähtivät tarkistamaan väliä suuaukolta luolan osiiin, joissa läpiretkijuokkio oli hukannut jäsenensä. Leirissä valvoimme tovin huolestuneina, mutta vähitellen ihmiset kuitenkin siirtyivät nukkumaan - jos aamulla olisi tarve suuremmalle pelastusoperaatiolle, olisivat levänneet auttajat hyödyllisempiä.

En ollut vielä ehtinyt saada unta, kun joskus aamukahden maissa kadonnut kämmpiksemme saapui. Mitään sen hurjempaa ei ollut käynyt, hän vain oli päätynyt eroon toisista vedenhakuretkellä, kun he eivät olleet odottaneet riittävän kauaa jotta hän olisi saanut heidät kiinni. Huh. Hänellä oli mitä ilmeisimmin ollut varsin jännittävät kuusi tuntia yksin luolassa, mutta ajan kanssa hän oli löytänyt sieltä ulos. Nyt kaikki saattoivat jatkaa uniaan levollisemmin mielin.

31.7. Los Tocinos

Kolmen luolapäivän jälkeen olisi jo hyvin voinut ottaa vapaata, mutta keskiviikosta oli lupailtu älyttömän kuumaa, joten paras tapa viettää se olisi maan alla. Päädyimmekin Dobsonien ja Brianin aiemmalla retkellä bongaamaan koloseen heidän sekä Harveyn kanssa. Kolon nimeksi selvisi myöhemmin Los Tocinos, ja se oli ihan hyvän kokoinen luola kauniin metsän keskellä, noin puolen tunnin helteisen lähestymiskävelyn päässä.

Luolan oli luvattu olevan kevyt ja helppo, ja sitä se olikin. Seiniä peittävien kirjoitusten perusteella täällä oli käynyt koko joukko satunnaisia kulkijoita. Ensimmäisen kammion liukkaan mutarinteen alas luistelun jälkeen oli tarjolla kävelyä isoissa tiloissa, parin metrin matala osio kontillaan, ja kävelyä vähän pienemmässä tilassa sekä välillä mudassa. Mutaputki muuttui kivikkoiseksi ja käytävä kyljellään olevaksi soikioksi mustilla seinillä. Välillä piti kumartua tai kontata, ja ajoittain lattialla oli vettä. Sukat hieman kastuivat, mutta muuten kohtalaisen lämpimässä luolassa se ei haitannut.

Vähän lohkareikossa ja muotojen välissä kiipeiltyämme tulimme tilaan, josta johti eteenpäin toiseen suuntaan sumppuallas ja toiseen ryömintä. Brian kurkkasi ryömintää ja vaikutti epäilevältä, mutta minä päätin mönkiä läpi, ja havaitsin sen aika lyhyeksi. Sen jälkeen tila taas suureni. Harvey ei ollut innokas jatkamaan, ja Dobsonit olivat jo jääneet johonkin matkan varrelle ottamaan kuvia. Minä, Miri ja Brian jatkoimme vielä hetken ryöminnästä eteenpäin. Pian vastaan tuli kuitenkin lohkaretukos, josta emme aivan äkkiä löytäneet tietä läpi, ja päätimme vain palata takaisin. Retken kokonaiskestoksi tuli pari-kolme tuntia.

Uloskäynnin lähestyessä helleaalto löi kasvoille kuin seinä. Poistumiskävellessä tulikin jo taas kuuma. Onneksi Harveyn autossa, jossa matkasin, oli ilmastointi. Tavanmukaisesti illan ohjelmassa oli varusteiden ripustelua puuhun, ruokaa ja luolaisaa jutustelua.

30.7. Coventosan järvet

Kolmaskin luolapäivä suoritettiin tiimillä minä-Miri-Martin, ja se sisälsi tarpeellisen ellei peräti yleishyödyllisen retken Coventosaan. Coventosa on suuren Sistema Cueto-Coventosa-Cubera -luolaston alaosa, ja kyseisen systeemin läpiretki oli yksi koko luolamatkamme päätavoitteista. Coventosan erikoisuus ovat kolme hyytävän kylmää maanalaista järveä, joiden ylitys muodostaa läpiretkellä huomattavan haasteen.

Päinvaston kuin aiempin luolien parkkipaikat, tämän luolan pysäköinti oli aivan asutuksen vieressä, ja kun käppäilimme loivaa ylämäkeä sisäänkäyntiä kohti, paikallisen maalaistalon koirat tulivat tekemään tuttavuutta. Sisäänkäynti oli suuri, tuulinen aukko kallion kyljessä. Kun minä yritin piilottaa auton avaimia mahdollisimman huolellisesti kiven alle, Martin hävisi virittämään ensimmäistä köyttä. Kuten monesti aiemminkin, hän myös onnistui eksyttämään meidät täysin heti alkuunsa.

Lähdimme sisäänkäyntikäytävää alas. Sen syvimmässä kohdassa oli luotaantyöntävä syvän kolon ylitys, jossa ei ollut apuköyttä. Ei kai meidän tänne pitäisi mennä? Lähdimme etsimän reittiä muualta, järkeillen, että alasisäänkäynniltä kuuluisi mennä ylöspäin. Aikamme taisteltuamme kiipesimme hieman haastavan flowstone-seinämän ylös, ja päädyimme komeaan, isoon tilaan täynnä luolamuotoja. Köysistä tai Martinista ei näkynyt merkkiäkään. Tässä vaiheessa otimme esiin kartan, ja tajusimme, että meidän olisi itse asiassa pitänyt olla menossa alas. Palasimme sisäänkäynnille, ja löysimme viimein tiimin kolmannen jäsenen. Oikea reitti eteenpäin kulkikin aluksi enemmän poikittain kuin ylös tai alas. Olimme kuluttaneet melkein tunnin harhaillen luolan suuaukon lähistön satunnaisissa tiloissa. Nyt pääsimme viimein etenemään.

Ensimmäinen köysiosio vei alas ärsytävän loivaa rinnettä. Pian sen jälkeen noustiin lyhyt köysipätkä ylös, ja pujahdettiin hieman matalampaan tunneliin, joka muuttui konttausluiskaksi. Se toi meidät korkean kammion reunaa alas laskevalle jyrkälle rinteelle, jonka alussa oli apuköysi, ja lopussa kuljettiin varoen liukasta irtomaata. Mäen alla aukeni valtava tila, kuin suunnaton kanjoni, tai katedraali. Vau.

Seuraava osuus sisälsi poikkareita: seurailimme kaapeleiden ja köysien varassa seinää ehkä kymmenen metrin korkeudella. Lopulta laskeuduimme köyttä alas lattian tasolle. Käytävä jatkui suurehkona, ajoittan vetisenä ja lohkareikkoisena. Välillä kiipesimme hieman ylös tai alas köyden avulla. Lopulta saavutimme jokikäytävän, jossa vesi oli kohtalaisen matalalla eikä kovin virtaavaa. Välillä vastaan tuli syviä altaita, jotka kiersimme joko reunoja pitkin tai apuköysien avulla. Yksi poikkariköysistä oli niin läpirikki, että Martin vaihtoi sen. Jokikäytävä kasteli saappaat, sukat ja furryhaalarin ainakin polviin asti, mutta tämä ei ollut kuin alkusoittoa sille, mitä oli tulossa. Käytävän täytti mutkan taa näkymättömiin jatkuva syvä vesi: ensimmäinen järvi.

Järvien ylityksen harjoittelu oli pääsyy koko retkelle, ja melkoinen hässäkkä. Vaatteiden vaihto ja auton sisäkumin täyttely pyöränpumpulla veivät aikansa. Lopulta kaikki olivat valmiita, ja pulahdimme hyiseen veteen. Hyrrrrrhh. Jestas. En ole ikinä ollut kylmän veden ystävä, mutta tämä tuntui aivan poikkeuksellisen jäätävältä. Ensimmäinen järvistä oli lyhyin, mutta kauttaaltaan syvä. Onnistuin näppärästi jumittamaan toisen jalkani hyvin kelluvan luolasäkkini käsilenkkiin. Onneksi minulla oli kelluke, muuten eteneminen olisi ollut aika haastavaa. Noin puolivälissä 50-metristä järveä löytyi naru, josta saattoi kiskoa itseään eteenpäin, ja ylitys sujui nopsemmin. Toisessa, 100-metrisessä järvessä olikin vastaava naru koko matkan, ja järvi oli myös sen verran matala, että välillä saattoi kahlata. Viimeinen, 150-metrinen järvi oli sekin narulla varustettu.

Ylitys sujui suuremmitta ongelmitta, mutta jälkeenpäin oli aivan älyttömän kylmä - minulla ja Martinilla siis. Miri ei ollut milläänsäkään. Avannossa lienee monesti vielä kylmempää vettä. Jatkoimme matkaa eteenpäin, jotta lämpiäisimme edes vähän. Köyttä ylös, lohkareikon halki ja pikku lammikon luo. Sen yli vei korkealla todella kulunut tirolilaisköysi, ja alempana hämmentävän näköinen poikkariköysi. Martin rimpuili siinä hetken, mutta lopulta päätimme vain kääntyä takaisin. Ennen  laskeutumista järville jatkoimme vähän matkaa sen ohi "väärään suuntaan", ylös lohkareikkoista mäkeä. Tämä umpikuja ei todellakaan ollut kovin kuljettu rinne, vaan irtokiviä oli rutkasti.

Jatkuvasta liikeessäolosta huolimatta oli edelleen kylmä. Ei siis auttanut kuin palata järville ja uida takaisin. Elämys ei valmiiksi viluisena ollut yhtään parempi. Järvien paremmalla puolella kykenin juuri vaihtamaan vaatteet kuivempiin, ja jäin odottamaan avaruushuopaan kääriytyneenä, kun selvästi paremmin kylmää kestävät Miri ja Martin ottivat valokuvia vedessä. Vasta Martinin retkikeittimellä keitelty lämmin soppa (josta tärisevin käsin kaadoin puolet syliini) alkoi hiljalleen palauttaa eloa. Kun lähdimme liikkeelle, tuli viimein hieman lämpimämpi olo, mutta väsymys ei poistunut. Uupuneena monet asiat, kuten poikkarit vesikuoppien ohi, tuntuivat hämmentävää kyllä menevän suorastaan paremmin ja energiatehokkaammin, mutta kaikki ylämäkikävelyt muuttuivat loputtomiksi tuskanmarsseiksi. Tunsin myös olevani turkasen hidas, ja kaiken päälle lähdin pari kertaa väärään suuntaan. Viimeinen luiska köysinousu ylös oli aivan vihoviimeinen rävellys, mutta lopulta, seitsemän ja puoli tuntia maan alla vietettyämme, olimme ulkona ilta-auringon lämmössä. Huh. Tämä oli kyllä astetta eeppisempi retki kuin olin odottanut - kylmästä puhumattakaan.

29.7. Sistema del Gandara: Salle Angel

Maanantaille oli rajoitetusti kiinnostavia retkiä tarjolla - eilinen Red del -kämmiporukka lähti etsimään sitä oikeaa, ja pari sankaria meni jatkamaan Cueton kuilun työstämistä. Minä, Miri ja Martin päädyimme tekemään retken Gandaran alasisäänkäynnille. Luola on löydetty vuonna 2005, ja se on siitä lähtien ollut erityisesti SWCC:n projekti. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa reissulta, lievä kärttyisyys vaivasi, ja ylämäki luolalle, vaikka lyhyt olikin, oli tympeän kuuma ja tuskaisa.

Martin meni sisään ja mutisi jotain, minkä tulkitsin pitchin riggaamiseksi. Puin siis saman tien SRT-varusteet päälleni. Sisään kolosta livahdettuani havaitsin, ettei sana ollutkaan "pitch", vaan "picture": sain odotella aikani, kun Miri poseerasi ja Martin kuvasi suurta sisäänkäyntiluiskaa. Siitä eteenpäin tiemme vei alas soraista rinnettä, ja apuköyden turvaamana kulman ympäri ohi 70-metrisen kuilun. Tilat jatkuivat suurina ja hieman mutaisina - ja suuri tarkoittaa tässä todellakin melkoisen valtaisaa, lähes 10 metriä leveää ja reippaasti yli sen korkuista tilaa.

Päästäksemme sinne, mihin olimme menossa, erosimme suurista käytävistä ja pujahdimme tunneliin, joka oli ärsyttävästi juuri liian matala, jotta olisi voinut kävellä normaalisti. Eteneminen oli siis vuorotellen kumarassa kävelyä ja konttaamista. Sentään pohja oli ystävällisen pehmeää hiekkaa. Konttikyyristelyosio oli melko pitkä, mutta viimein se toi meidät korkeamman kiemurtelevan lohkareikkokäytävän kautta köysiosuuden luo. Ensimmäisen ja ainoan pitkän pitchin alkuun päästäkseen piti vielä mönkiä läpi kiintoisasta ahtaikosta, joka oli kuulemma vielä muutamia vuosia sitten ollut melkoisesti kapeampi ja jännempi, sittemmin pudonneet irtokivet ovat hieman lisänneet tilaa.

Irtokivet ovat asia, jota tässä keskimääräistä vähemmän kuljetussa luolassa riittää. Martin varoitti meitä ennen köysiankkuria, että sen lähellä on niitä, ja neuvoi olemaan varovainen. Siispä äärimmäistä varovaisuutta osoittaen siirryin laskeutumaan lähteneen Mirin perässä köysiankkurille, ja onnistuin potkaisemaan alas melkein pääni kokoisen murikan. Kaikeksi onneksi se kiersi Mirin kaukaa. Tämän jälkeen olin vielä reippaasti varovaisempi irtokivien suhteen.

Itse laskeutuminen oli 44-metrinen, välissä yksi deviation (köydenohjaus) ja yksi rebelay (väliankkuri). Sen jälkeen seurasi muutama alle kymmenmetrinen köysipätkä alas, ja olimme perillä. Edessämme avautui Salle Angel, upein luolakammio, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki kärttyisyys oli haihtunut. Salin yläreunasta eteenpäin katsoessamme näimme lähinnä mustaa ja vesihöyryä, josta otsalamppujemme valo heijastui. Avuliaasti Martin meni edeltä salin toiselle puolelle, ja pyyhki sitä Scurion-lamppunsa kirkkaalla valolla. Se näytti kaukaiselta majakalta. Vastapäisestä seinästä suihkusi suuri vesiputous. Kerrassaan huikea paikka!

Kuljimme Martinin perässä salin reunaa alas ja sen toiselle puolelle, missä hän jo kuvasi hillittömän hienosti koristeltua tilaa. Katto oli aivan täynnä tippaleipämäisiä valkoisia heliktiittejä ja niiden peittämiä tippukiviä. Vietimme tovin ihaillen ja valokuvaten näitä hämmentäviä muodostelmia. Sen jälkeen etenimme tuulisen pienen kolon läpi hieman alemmas isoon käytävään, johon Martin erityisesti halusi kuvaamaan. Tarkoitus oli saada iso tila näkymään hyvin kuvassa. Operaatio sisälsi monta salamaa ja minut ja Mirin malleina. Se jatkui melkoisen pitkään, ja olisi varmaankin jatkunut vielä kauemmin, jollei Martin olisi pudottanut kameraansa näyttö edellä kiveen. Viimein oli aika kääntyä ja palata pinnalle.

Matka takaisinpäin oli enimmäkseen selkeä ja simppeli. Suurin haaste taisi olla köysinousu, jossa yritin parhaani mukaan takkuuntua väliankkurin turhan löysään köysilenkkiin. Edelläni menneellä Mirillä oli puolestaan ollut kiintoisa hetki, kun hän jäi alaspäin viettävään ryömintään roikkumaan saappaidensa varaan. Köysien jälkeisen ryömintä/änkiöhaasteen jälkeen oli enää jäljellä kontti-kyyrykävely-osio sekä suuret kammiot ja traversointi, ja olimme ulkona. Tämä retki kesti noin 5 tuntia. Ulospäin palatessamme olimme ilmeisen nopeita: Martin veikkasi meidän olevan ulkona kuuteen mennesä, ja olimmekin, vain hieman viiden jälkeen.

28.7. Cueva la Vallinan läpiretki

Ensimmäisen luolapäivän lämmittelyretkeksi oli valikoitunut Vallina-nimisen luolaston läpireissu kämppäporukalla (siis minä, Miri, Martin ja Stevie). Luolan piti muuten olla varsin helppo, mutta alussa olisi märkä ryömintä, josta pitäisi ensin äyskäröidä vettä pois, jotta siinä olisi edes vähän ilmatilaa. Tämä hieman jännitti etukäteen.

Ajoimme mielettömien maisemien halki huolestuttavaa jyrkkää soratietä ylös, pysäköimme levennysmutkaan, ja osittain varusteisiin pukeuduttuamme lampsimme piikkipöheikköistä mäkeä alas kohti Vallinan yläsisäänkäyntiä. Tapansa mukaan Martin hävisi mystisesti kesken kaiken ja etsi sisäänkäynnin sillä aikaa kun me muut etsimme häntä. Lopulta kaikki löysivät kolon kallioseinämästä. Minä ja Miri vielä järjestelimme vermeitämme, kun muut etenivät katsomaan sitä paljon puhuttua vesitunnelia.

Saatuani varusteet ylleni astelin viimeisenä luolaan, mutaista mäkeä alas ja pienen matalan kolon luo. Tämän piti olla se märkä ryömintä - vaan eipä se ollut! Kesä oli ollut niin kuiva, ettei koko ryömiössä ollut pisaraakaan vettä. Pah. Olin toki ollut hiukkasen kauhuissani tämän uudentyyppisen esteen selvittämisestä, mutta oli aika antikliimaksi, ettei sitä ollut lainkaan. Ilman vettä ryömintä ei ollut mitenkään erityisen tukala.

Ryömiön jälkeen oli vastassa ensimmäinen laskeutuminen, joka oli vain noin kymmenenmetrinen. Siinä oli valmis köysi. Meillä oli mukanamme kaksi 30-metristä köyttä ja tieto, että joku vuosi sitten SWCC:läiset olivat jättäneen luolaan köysiä. Suunnitelmamme oli, että jos jossain ei valmista köyttä olisi, menisimme pull-through- eli läpivetotyylillä, eli käyttäen tuplaköyttä, jonka vetäisimme alas perässämme ja kantaisimme mukanamme luolan läpi.

Köyden jälkeen olimme suurissa ja näyttävissä käytävissä, joita riittikin hetken aikaa. Ajoittain oli myös nättejä luolamuotoja. Lohkareikkojen halki kävellessämme alkoi adoptoimani Mirin vanhan Bisun-luolalampun valo uhkaavasti himmetä: patterit olivat vähissä. Hiljalleen tämä hankaloitti kulkuani enemmän ja enemmän, ja kerran astuin reittäni myöten johonkin koloon, jota en vain kertakaikkiaan nähnyt kunnolla. Kun muu ryhmä ryhtyi valokuvaamaan jotain isohkoa käytävänpätkää, minä asetuin sivummalle säätämään. Tapeltuani aikani lampun patterikotelon sulkevan nippusiteen kanssa sain patterit vaihdettua. Maailma valaistui kummasti.

Ihmeteltyä aikamme suuria tiloja löysimme reittimme eteenpäin. Se vei ahtaahkosta stalagmiittien välistä seuraavan köysiosuuden luo. Siinä oli vain lähestymisapuköysi, ei varsinaista laskeutumisköyttä. Niinpä Martin viritti metallirinkulan läpi tuplaköyden solmu-sulkkariankkurilla, jonka saa purettua vetämällä toisesta köydestä. Kuilu jakautui kahteen osioon, joiden keskellä oli kieleke. Laskeuduimme kaikki ensimmäisen, noin 10 metrisen osuuden sen luo, ja vedimme köyden perässämme alas. Sitä ennen toki varmistimme, että köytemme riittäisi myös seuraavaan, noin 20-metriseen osioon - muuten olisimme olleet koko nelikko iloisesti nalkissa pienellä kielekkeellä. Köyden alasvedossa oli myös oma jännitysmomenttinsa, kun aivan loppumetreillä se otti ja jumiutui johonkin. Stevie sai sen kuitenkin kiskaistua pois repimällä sitä koko painollaan, ja pääsimme laskeutumaan toisenkin köysipätkän alas.

Köysittelyn jälkeen pysähdyimme risteyskohtaan, josta lähti reitti paitsi ulos, myös luolaston syvempiin osiin. Niitä riittäisi yli 30 kilometrin edestä. Jätimme köysitoimintavarusteet ja säkit risteyskammioon ja käväisimme katsomassa käytäväsokkeloa, jonka kautta pääsisi eteenpäin. Se oli hämmentävä, ja siellä olisi ilmeisen helppo päätyä kiertämään ympyrää, vaikka maamerkkinä olikin muun muassa valtava lohikäärmeen näköinen muodostelma. Tarkoituksemme ei ollut nyt lähteä millekään eeppiselle tutkimusretkelle, vaan palasimme tavaroidemme luo ja suuntasimme kohti alasisäänkäyntiä. Meidät pinnasta erottanut luolanpätkä sisälsi enää hieman mutaa ja konttausta. Lopuksi putkahdimme irtokivien ja -maan maustaman kiipeilyn kautta kuumana paistavan auringon alle.

Retki oli vain noin neljän tunnin mittainen eikä erityisen raskas, joten onnistuin tekemään sen virheen, etten syönyt mitään (paria Stevien tarjoamaa suklaapalaa lukuunottamatta). Päivän työläimmäksi osuudeksi muodostuikin nousu alasisäänkäynniltä mäkeä ylös takaisin autoille, helteessä fleece-haalari päällä. Oli niin kuuma ja tuskainen olo, että tuntui, että kohta lähtee taju. Kun viimeisenä kömmin automme luo oli päällimmäinen ajatus, ettei minulla ole asiaa millekään pitkille retkille tällaisessa rapakunnossa. Muuten läpireissu oli kyllä aivan onnistunut, ja ensimmäinen pull-through-kokemus rutkasti jännempi kuin valmiiksi rigatun luolan läpikulku.

Retkemme jälkeen kello oli vielä aika vähän, joten vietimme tovin ajellen ympäri Asón-joen laaksoa katsellen maisemia ja tutustuen erinäisten luolien sijainteihin. Cueto-Coventosa-systeemin veden ulostulon eli Cuberan kieppeillä joki oli lähes täysin kuiva. Minulta meni varmaankin vaikka mitä ohitse ajokierroksen aikana, koska matkapäivä ja luolaretki olivat uuvuttaneet sen veran, että torkuin takapenkillä.

Leirissä oli vuorossa evästelyä ja jutustelua päivän seikkailuista teltta-alueella. Cueton kuilua köysittämässä ollut ryhmä ei olut päässyt kuin -200 metriin puuttuvien hangereiden ja huonojen valmiiden ankkureiden takia. Vielä hienommin oli kuitenkin suoriutunut Red del Silenciota riggaamaan lähtenyt tiimi: johonkin koloon oli kyllä ripustettu köysiä, mutta kaikki aiemmin Red del Silenciossa käyneet ihmiset olivat yhtä mieltä siitä, että paikka vaikutti väärältä, vaikka se kuinka olikin Tonyn GPS:n osoittama. Mikä lie mysteerikolo… Myöhemmin sen nimeksi varmistui Torca del Hoyon.

Illalliseksi oli suunnitteilla visiitti leirintäalueen ravintolaan, mutta sepä olikin kiinni. Hetken monikielisen neuvottelun ja respan henkilökunnan ystävällisen asiakaspalvelun jälkeen saimme selville, että 10 minuutin kävelyn päässä olisi avoin ravinteli, johon sopisimme. Sinne siis! Paikka oli symppis, etenkin auttavasti englantia osannut tarjoilijatyttö. Ruoka oli kiintoisaa: söimme kahdeksan ihmisen kesken varmaankin kokonaisen lampaan paloiteltuna, eri osia eri ihmisille. Saamani koipi oli oikein maukas, ja jälkiruuaksi tilaamani flan juuri niin namia kuin vuosien takaiselta edelliseltä Espanjan-reissultani muistin.