Heräsin kovin myöhään, ja siltikin kun pääsin seinälle saakka, oli jotenkin ihan pöhlä olo. Kiipeily oli tosi voimatonta. Paria uutta reittiä liidailin, yksi oli erityisen kiva, mutta jäi aika kesken. Kiipimän jälkeen jämähdin Laaksolahteen syömään, lojumaan ja katsomaan kaikkea käsittämättömän tyhmää telkkarista. Ei todellakaan ole suuri menetys, ettei kotona ole TV:tä.
Perkkaalle palattuani siivoilin melkein puoleen yöhön. Siinä vaiheessa, kun päätin, että pitäisi nukkua, en osannutkaan mennä nukkumaan, vaan jumitin nettiin. Olen näköjään saavuttanut hyvin tutun ja täysin hyödyttömän mielenhäiriön, joka toimii siten, että pelkään, että jos menen ajoissa nukkumaan, ehdin ajatella asioita ennen kuin nukahdan. Jonakin iltana näin nimittäin kävi, ja ajatteleminen johti hyvin nopeasti angstiin. Ajattelemisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää. Siispä välttelen ajattelemista surffailemalla niin myöhään, että väkisinkin nukahdan sitten heti, kun laitan koneen pois. Ääh. Voisin selostella pitkällisestikin, mistä angstaan ja niin edelleen, mutta jätetään väliin, ei se oikeasti ole kovin kiinnostavaa (eikä edes uutta).
31/12/2007
30/12/2007
Kerrankin lyhyt entry.
Heräsin. Menin töihin. Tulin töistä. Menin nukkumaan. Siinäpä se, oikeastaan.
Lisäyksenä, jos joku osaa kertoa minulle, mikä ihme on niiden semmoisten esim. liikenteessä tai koulun liikuntatunnilla joskus näkyvien muovikartioiden, AKA törppöjen tai tötsien oikea nimi, niin kertokaa heti. Töissä oli nimittäin semmoisia radalla, mutten minkäänmoisella pähkäilyllä päiväni aikana tai jälkeenpäinkään keksinyt, miksi niitä virallisesti pitäisi kutsua.
Lisäyksenä, jos joku osaa kertoa minulle, mikä ihme on niiden semmoisten esim. liikenteessä tai koulun liikuntatunnilla joskus näkyvien muovikartioiden, AKA törppöjen tai tötsien oikea nimi, niin kertokaa heti. Töissä oli nimittäin semmoisia radalla, mutten minkäänmoisella pähkäilyllä päiväni aikana tai jälkeenpäinkään keksinyt, miksi niitä virallisesti pitäisi kutsua.
29/12/2007
Pläh
Eipä ollut perjantai päiväni mun, ehei. Herätys Turussa kuudelta, että ehdin seitsemän bussiin (kun jostain syystä seiskalta ei mene junaa). Perkkaalla oli aamupäivä aikaa tehdä asioita ennen töihin lähtöä. Niinpä muun muassa pesin pyykkiä, tapasin Mirjan, ja tilasin remonttireiskasedän korjaamaan toimimattoman vessan. Hiphei. Etenkin viimeisin kohta listassa oli todella viihdyttävä ja hauska.
Iltapäivästä raahauduin töihin. Koska olin nukkunut alta kuusi tuntia ja senkin jostain syystä todella huonosti, väsytti ihan järjettömästi. Onneksi metron ajo ei vaadi ajattelua. Päivän oikeasti hauskin osuus oli ajosarjassani ollut kohta, jossa kuului jäädä Ruoholahdessa länsipään ohjaamoon istumaan, kun toinen kuski ajoi koko matkan itään. Siispä istuskelin junan väärässä päässä ja katselin maisemia. Hih. Lisäksi oli kiva, kun työpäivä päättyi Rautatientorille, oli paljon kätevämpi kotimatka.
Iltapäivästä raahauduin töihin. Koska olin nukkunut alta kuusi tuntia ja senkin jostain syystä todella huonosti, väsytti ihan järjettömästi. Onneksi metron ajo ei vaadi ajattelua. Päivän oikeasti hauskin osuus oli ajosarjassani ollut kohta, jossa kuului jäädä Ruoholahdessa länsipään ohjaamoon istumaan, kun toinen kuski ajoi koko matkan itään. Siispä istuskelin junan väärässä päässä ja katselin maisemia. Hih. Lisäksi oli kiva, kun työpäivä päättyi Rautatientorille, oli paljon kätevämpi kotimatka.
28/12/2007
Sinne ja takaisin
Torstaina ajelimme yön aikana ilmaantuneen Mirin kanssa Turkuun. Nimenomaan ajelimme, monikon 1. pers. koska uskaltauduin ratin taakse hetkiseksi alkumatkasta. Se oli todella pelottavaa. Jotain sitä vielä osasi, mutta tuntui se vaan hirvittävän vieraalta puuhalta. Oli myös oikein hyvä valinta vaihtaa kuskia melko aikaisin, koska sitten alkoi olla niin sateinen ja kurja keli, että minua pelotti, vaikken edes ollut kuskina.
Turussa keksimme kuluttaa iltamme käymällä leffassa. Leffaksi valikoitui vähän suppeasta kiinnostavien kuvien valikoimasta I am Legend, joka yllätti positiivisesti. On se hyvä joskus olla yleissivistymätön, kun saattaakin saada enemmän zombeja kuin odotti. Innostuimme örisevistä epäkuolleista niin suuresti, että kutsuimme itsemme Mäkeen katselemaan Day of the Deadin. Näin paikkautui ainakin yksi pieni yleissivistysaukko, pitäisi vielä nähdä sarjan muutkin osat. Oli kyllä vallan mainio leffa sekin, vaikken selvästi taaskaan osannut pelätä tarpeeksi.
Perjantain aamupäivän tapoin muun muassa käväisemällä kaupungissa katselemassa larppivaatetusta, mutta väkeä oli niin liikaa, ettei siellä kauaa viitsinyt pyöriä. Onneksi Kiipeilypalatsilla oli ennemminkin yllättävän tyhjää, vaikka olimme liikkeellä isolla porukalla, hämeenlinnalaisvahvistuksin. Tuli taas aikasta reippaasti kiivettyä, ja olin kovin tyytyväinen, kun sain liidattua Teh Möykkyreitin. Voinen nyt virallisesti julistaa, ettei minulla enää ole sen reitin kanssa mitään ongelmaa. Sormatiakin kävin taas katselemassa katossa, mutten juurikaan päässyt pidemmälle kuin viimeksi. Kattokiipeilyä pitäisi harjoitella, ongelma vain on, että Tapanilassa on siihen kovin vähän mahdollisuuksia.
Kiipeilyn jälkeen etsimme ravintolan, ja löysimme komediaa. "Pudotin sit viimeisen suklaakakun lattialle", totesi tarjoilija kovaan ääneen toiselle. Joulupyhien jälkeen keittiöstä oli melkein kaikki loppu, ruoan saaminen kesti, ja henkilökunnalla oli niin "kivaa", että huonolle läpälle ei löytynyt rajoja. Meidän jälkeemme saapuneet käytännössä käännytettiin pois heti ovelta, kun ei enää ollut mitään, mitä tarjota. Olipa ensimmäinen kerta, kun olen tämmöiseen tilanteeseen törmännyt. Se oli ehdottomasti enemmän hupaisaa kuin kurjaa, koska ruokaa kuitenkin saatiin, ja se oli varsin hyvää. Syömisen jälkeen käväistiin Cosmicissa, missä ei ollut muita, ja siirryttiin Mirille pelaamaan hämeenlinnalaisten tuomaa Colossal Arena -peliä, jossa lyötiin vetoa hirviöiden puolesta. Hii. Olin päättänyt, että pelin päätyttyä jälkeen lähden kotiin, mutta onneksi tulin vilkaisseeksi Reittiopasta ennen kuin liikuin mihinkään--olisin joutunut odottamaan Helsingin keskustassa puolitoista aamuyön tuntia, ennen kuin olisin päässyt sieltä Espooseen. Selvisipä sitten tämäkin, että on mahdoton ajatus lähteä Turusta pois puoliltaöin, jos ei ole viikonloppu.
Turussa keksimme kuluttaa iltamme käymällä leffassa. Leffaksi valikoitui vähän suppeasta kiinnostavien kuvien valikoimasta I am Legend, joka yllätti positiivisesti. On se hyvä joskus olla yleissivistymätön, kun saattaakin saada enemmän zombeja kuin odotti. Innostuimme örisevistä epäkuolleista niin suuresti, että kutsuimme itsemme Mäkeen katselemaan Day of the Deadin. Näin paikkautui ainakin yksi pieni yleissivistysaukko, pitäisi vielä nähdä sarjan muutkin osat. Oli kyllä vallan mainio leffa sekin, vaikken selvästi taaskaan osannut pelätä tarpeeksi.
Perjantain aamupäivän tapoin muun muassa käväisemällä kaupungissa katselemassa larppivaatetusta, mutta väkeä oli niin liikaa, ettei siellä kauaa viitsinyt pyöriä. Onneksi Kiipeilypalatsilla oli ennemminkin yllättävän tyhjää, vaikka olimme liikkeellä isolla porukalla, hämeenlinnalaisvahvistuksin. Tuli taas aikasta reippaasti kiivettyä, ja olin kovin tyytyväinen, kun sain liidattua Teh Möykkyreitin. Voinen nyt virallisesti julistaa, ettei minulla enää ole sen reitin kanssa mitään ongelmaa. Sormatiakin kävin taas katselemassa katossa, mutten juurikaan päässyt pidemmälle kuin viimeksi. Kattokiipeilyä pitäisi harjoitella, ongelma vain on, että Tapanilassa on siihen kovin vähän mahdollisuuksia.
Kiipeilyn jälkeen etsimme ravintolan, ja löysimme komediaa. "Pudotin sit viimeisen suklaakakun lattialle", totesi tarjoilija kovaan ääneen toiselle. Joulupyhien jälkeen keittiöstä oli melkein kaikki loppu, ruoan saaminen kesti, ja henkilökunnalla oli niin "kivaa", että huonolle läpälle ei löytynyt rajoja. Meidän jälkeemme saapuneet käytännössä käännytettiin pois heti ovelta, kun ei enää ollut mitään, mitä tarjota. Olipa ensimmäinen kerta, kun olen tämmöiseen tilanteeseen törmännyt. Se oli ehdottomasti enemmän hupaisaa kuin kurjaa, koska ruokaa kuitenkin saatiin, ja se oli varsin hyvää. Syömisen jälkeen käväistiin Cosmicissa, missä ei ollut muita, ja siirryttiin Mirille pelaamaan hämeenlinnalaisten tuomaa Colossal Arena -peliä, jossa lyötiin vetoa hirviöiden puolesta. Hii. Olin päättänyt, että pelin päätyttyä jälkeen lähden kotiin, mutta onneksi tulin vilkaisseeksi Reittiopasta ennen kuin liikuin mihinkään--olisin joutunut odottamaan Helsingin keskustassa puolitoista aamuyön tuntia, ennen kuin olisin päässyt sieltä Espooseen. Selvisipä sitten tämäkin, että on mahdoton ajatus lähteä Turusta pois puoliltaöin, jos ei ole viikonloppu.
25/12/2007
Poikkeuksellinen perinnejoulu
Jouluaaton aamupäivälle löytyi jouluisaa puuhaa, vaikka olinkin kotona: väsäsin bataattilaatikkoa. Se oli yllättävän helppoa, ja siitä tuli myös oikein hyvää, kuten myöhemmin joulupöydän ääressä havaittiin. Jouluruokailu (ja toki muukin jouluilu) tapahtui perinteiseen tyyliin perheen kesken mummilassa Nokialla, mihin ajeltiin iltapäivästä, jokseenkin normaalia myöhemmin, koska Nokian vesikriisi ei innostanut viipyilemään siellä kovin kauaa. Laaksolahdesta raahattiin mukaan monta litraa kelvollista espoolaista vesijohtovettä, ja salaattikin tehtiin etukäteen, ettei sitä tarvisi pullovedellä huuhtoa. Mummilan kraanavesi tuoksui vienosti kloorille, eikä sitä tehnyt mieli käyttää mihinkään. Käsienpesu korvattiin käsidesigeelillä. Kummasti sitä alkoi miettiä, miten itsestäänselvyytenä on tottunut tuon juoksevan puhtaan veden ottamaan.
Puhdasta pullovettä oli toki riittävästi joulun ajaksi, joten eipä tuo poikkeustilanne pahemmin häirinnyt. Ruoka oli yhtä hyvää kuin aina, ja lahjojen avaaminen edelleen melkein yhtä kivaa kuin muksuna. Muutenkin oli leppoisaa ja lystiä viettää pitkästä aikaa edes päivä-pari perheen kesken, joulu kun on nykyään minulle ainoa tällainen sukulaisten keskuudessa juhlittava juhla. Ehkä jollain tasolla henkilökohtaista joulurauhaisuuttani vähän häiritsi tieto siitä, että palaisimme jo seuraavana päivänä Espooseen, joten lusmuttavaa tapettavaa aikaa ei oikeastaan olisi. Hassua sinänsä, silloin, kun sitä on, sen usein kokee riesaksi, mutta nyt, kun sitä ei ollut, tuntui, että jotain puuttuu. Muutenkaan en oikein osaa kokea olevani lomalla, kun periaatteessa tekemistä on niin vähän silloinkin, kun on "arki", ja toisaalta taas tämä "joululoma-aika" on minulla kohtalaisen täynnä kaupungista ja paikasta toiseen poukkoilua ja monenlaista puuhaa.
Joulupäivänä syötiin lisää jouluruokaa, tavattiin serkkuja, noudettiin mummille lisää vettä vedenjakelupisteestä, ja sitten iltapäivästä suunnattiin kohti Espoota. Juuri korttinsa saanut Jeo päästettiin rattiin, Olmi ja äiti huusivat kilvan päällekkäin ajo-ohjeita, ja minulle nousi kirkkaasti mieleen muisto siitä, miten minä ajamista inhosinkaan, nimenomaan tuollaisissa olosuhteissa, kun kakkoskuskit ovat kaikki parempia kuin itse minä ja kiljuvat ohjeita niin, ettei tiedä, ketä kuunnella, ja kaikkia kyydissä olijoita jännittää vähäsen. Tulipa kuitenkin myös olo, että jo se nyt on, pitäisi minun kyllä jossain välissä taas tarttua rattiin. Kyllä minä sentään tajuan, että on tyhmää, ettei yhtään aja, vaikka on kortin vaivautunut hankkimaan.
Puhdasta pullovettä oli toki riittävästi joulun ajaksi, joten eipä tuo poikkeustilanne pahemmin häirinnyt. Ruoka oli yhtä hyvää kuin aina, ja lahjojen avaaminen edelleen melkein yhtä kivaa kuin muksuna. Muutenkin oli leppoisaa ja lystiä viettää pitkästä aikaa edes päivä-pari perheen kesken, joulu kun on nykyään minulle ainoa tällainen sukulaisten keskuudessa juhlittava juhla. Ehkä jollain tasolla henkilökohtaista joulurauhaisuuttani vähän häiritsi tieto siitä, että palaisimme jo seuraavana päivänä Espooseen, joten lusmuttavaa tapettavaa aikaa ei oikeastaan olisi. Hassua sinänsä, silloin, kun sitä on, sen usein kokee riesaksi, mutta nyt, kun sitä ei ollut, tuntui, että jotain puuttuu. Muutenkaan en oikein osaa kokea olevani lomalla, kun periaatteessa tekemistä on niin vähän silloinkin, kun on "arki", ja toisaalta taas tämä "joululoma-aika" on minulla kohtalaisen täynnä kaupungista ja paikasta toiseen poukkoilua ja monenlaista puuhaa.
Joulupäivänä syötiin lisää jouluruokaa, tavattiin serkkuja, noudettiin mummille lisää vettä vedenjakelupisteestä, ja sitten iltapäivästä suunnattiin kohti Espoota. Juuri korttinsa saanut Jeo päästettiin rattiin, Olmi ja äiti huusivat kilvan päällekkäin ajo-ohjeita, ja minulle nousi kirkkaasti mieleen muisto siitä, miten minä ajamista inhosinkaan, nimenomaan tuollaisissa olosuhteissa, kun kakkoskuskit ovat kaikki parempia kuin itse minä ja kiljuvat ohjeita niin, ettei tiedä, ketä kuunnella, ja kaikkia kyydissä olijoita jännittää vähäsen. Tulipa kuitenkin myös olo, että jo se nyt on, pitäisi minun kyllä jossain välissä taas tarttua rattiin. Kyllä minä sentään tajuan, että on tyhmää, ettei yhtään aja, vaikka on kortin vaivautunut hankkimaan.
24/12/2007
Perinteikäs poikkeusjoulu
Lauantaina oli perinteinen Turkujoulu, eli siis sushia Mirillä. Otin päävastuun misokeitosta, tosin muut saivat auttaa aika paljon, koska en oikeasti yhtään tiennyt, millaista sen pitäisi olla. Lopputulos taisi loppujen lopuksi olla oikein onnistunut. Hirmuisen väkertämisen jälkeen saatiin makirullatkin pyöriteltyä, ja niistäkin tuli (taas) mainioita. Lisäksi kokeiltavana oli viittä eri laatua wasabia, joista yksi oli ehdottomasti ylitse muiden. Selvästi huono seura on vaikuttanut minuun: olen oikeasti alkanut hieman ymmärtää tulisen ruoan viehätystä, ja uskaltaudun maistamaan asioita sen sijaan, että välttelisin niitä.
Sushi-iltamat olivat periaatteessa oikein kivat, oli mukava nähdä ihmisiä ja hengata ja kokkailla ja häröillä. Ikävä kyllä saimme niihin myös perinteisen perhejoulumaisen elementin, kun onnistuimme (tai lähinnä, minä onnistuin) vaihteeksi Mirin kanssa saamaan aikaan oikein reippaan kriisin. Tyhmää, tyhmää, tyhmää. Pitää toivoa, että edes opin tästä jotain.
Sunnuntain tehtävä oli selvitä pois Turusta. Liikkeellelähtö vaati aikansa, mutta onnistuihan se lopulta. Perkkaalla pakkasin vielä viimeisen joululahjan. Jee jee.
Sushi-iltamat olivat periaatteessa oikein kivat, oli mukava nähdä ihmisiä ja hengata ja kokkailla ja häröillä. Ikävä kyllä saimme niihin myös perinteisen perhejoulumaisen elementin, kun onnistuimme (tai lähinnä, minä onnistuin) vaihteeksi Mirin kanssa saamaan aikaan oikein reippaan kriisin. Tyhmää, tyhmää, tyhmää. Pitää toivoa, että edes opin tästä jotain.
Sunnuntain tehtävä oli selvitä pois Turusta. Liikkeellelähtö vaati aikansa, mutta onnistuihan se lopulta. Perkkaalla pakkasin vielä viimeisen joululahjan. Jee jee.
22/12/2007
Sitä saa mitä tilaa
Valiteltuani viime viikolla, että on ihan lusmu olo ja liian vähän tekemistä, tällä viikolla onnistuin kyllä korjaamaan tilanteen todella taidokkaasti.
Keskiviikkona oli iltavuoro metrossa. Kuten aina, aamupäivä meni ohi kovin äkkiä (lähinnä joululahjojen merkeissä) ja sitten olikin jo aika mennä töihin, mistä kotiin pääsin vasta puolenyön jälkeen. Ajaminen oli taas jännää sen parin ekan kierroksen ajan, kun 80 km/h tuntui oikeasti nopealta ja kuuttakymppiä asemalletulo aivan hullulta ajatukselta. Sen jälkeen siihen taas tottui. Työpäivä oli pitkä, ja kotona piti vielä väkertää joululahjat valmiiksi asti. Siinä meni melkein koko yö, nukkumaan pääsin joskus neljältä. Olo oli aika epätoivoinen siinä vaiheessa.
Torstaina piti herätä ennen kymmentä, että ehti kiipeämään. Kiipeämisestä ei tietenkään tullut yhtään mitään, kun väsytti niin älyttömästi. Sen jälkeen oli reilu puoli tuntia aikaa syödä ja koota tavaransa, ennen kuin piti suunnata Kulosaareen opettamaan. Yllättäen kävi ilmi, että tämä saattoikin olla viimeinen tuntini kyseisen oppilaan kanssa vähään aikaan, koska tämä saattaakin yllättäen olla muuttamassa Espanjaan. Vau. Kulosaaresta suorinta tietä Töölöön, Lauralle, missä oli AOK:n pienimuotoinen välitapaaminen, lähinnä joululahjontaa varten (tämän takia niillä lahjoilla oli niin kiire, että niitä piti tehdä yötä myöten). Ajoissa kotiin ja nukkumaan. Ei kuitenkaan tarpeeksi ajoissa.
Perjantaina herätys oli ennen viittä: viisaana ihmisenä olin ottanut töistä aamuvuoron--ensimmäistä kertaa sitten kurssin ajoharjoittelujen. Loppujen lopuksi herääminen ja ajelu oli yllättävän tuskatonta. Epätoivoisen väsyneeksi olo muuttui vasta, kun pääsin töistä pois, ja tiedostin, että niin, nyt sitten pitäisi jaksaa vielä vaikka mitä. Illalla oli nimittäin ohjelmassa jouluheviä. Raskasta joulua -keikka Tavastialla oli aivan mainio, ja kummasti siellä jaksoi riehua. Tuli siis kiljuttua joululauluja niin kovaa kuin vain lähtee ja heiluttua ja hypittyä ja moshattua. Keikan jälkeen oli väsymys niin suuri, että vaikka kovasti uhkailtiin, en loppujen lopuksi joutunut ajamaan Turkuun, koska olin niin kuollut. Nukkumaan pääsin sitten joskus puoli viiden maissa--24h sen jälkeen, kun aamuyöstä heräsin. Huh.
Keskiviikkona oli iltavuoro metrossa. Kuten aina, aamupäivä meni ohi kovin äkkiä (lähinnä joululahjojen merkeissä) ja sitten olikin jo aika mennä töihin, mistä kotiin pääsin vasta puolenyön jälkeen. Ajaminen oli taas jännää sen parin ekan kierroksen ajan, kun 80 km/h tuntui oikeasti nopealta ja kuuttakymppiä asemalletulo aivan hullulta ajatukselta. Sen jälkeen siihen taas tottui. Työpäivä oli pitkä, ja kotona piti vielä väkertää joululahjat valmiiksi asti. Siinä meni melkein koko yö, nukkumaan pääsin joskus neljältä. Olo oli aika epätoivoinen siinä vaiheessa.
Torstaina piti herätä ennen kymmentä, että ehti kiipeämään. Kiipeämisestä ei tietenkään tullut yhtään mitään, kun väsytti niin älyttömästi. Sen jälkeen oli reilu puoli tuntia aikaa syödä ja koota tavaransa, ennen kuin piti suunnata Kulosaareen opettamaan. Yllättäen kävi ilmi, että tämä saattoikin olla viimeinen tuntini kyseisen oppilaan kanssa vähään aikaan, koska tämä saattaakin yllättäen olla muuttamassa Espanjaan. Vau. Kulosaaresta suorinta tietä Töölöön, Lauralle, missä oli AOK:n pienimuotoinen välitapaaminen, lähinnä joululahjontaa varten (tämän takia niillä lahjoilla oli niin kiire, että niitä piti tehdä yötä myöten). Ajoissa kotiin ja nukkumaan. Ei kuitenkaan tarpeeksi ajoissa.
Perjantaina herätys oli ennen viittä: viisaana ihmisenä olin ottanut töistä aamuvuoron--ensimmäistä kertaa sitten kurssin ajoharjoittelujen. Loppujen lopuksi herääminen ja ajelu oli yllättävän tuskatonta. Epätoivoisen väsyneeksi olo muuttui vasta, kun pääsin töistä pois, ja tiedostin, että niin, nyt sitten pitäisi jaksaa vielä vaikka mitä. Illalla oli nimittäin ohjelmassa jouluheviä. Raskasta joulua -keikka Tavastialla oli aivan mainio, ja kummasti siellä jaksoi riehua. Tuli siis kiljuttua joululauluja niin kovaa kuin vain lähtee ja heiluttua ja hypittyä ja moshattua. Keikan jälkeen oli väsymys niin suuri, että vaikka kovasti uhkailtiin, en loppujen lopuksi joutunut ajamaan Turkuun, koska olin niin kuollut. Nukkumaan pääsin sitten joskus puoli viiden maissa--24h sen jälkeen, kun aamuyöstä heräsin. Huh.
19/12/2007
Viimeinen soittotunti
Tiistai oli vuoden viimeinen koulupäivä. Aamupäivästä konsalle, jossa tuttuun tyyliin oli näin lähellä joululomaakin vielä ihan täyttä, ja jouduin jonottamaan harjoituskoppia. Vähän harjoittelua, sitten soittotunti. Viimeinen sellainen, ei vain ennen joulua, vaan ikinäkoskaan. Joulun jälkeenhän olen Stadiassa yliajalla, ja yliajalla ei saa soitto-opetusta--etenkään, kun on jo suorittanut kaikki soitto-opinnot. Ei minun kai vieläkään kaikkea kuulu osata, mutta nyt pitäisi ainakin osata harjoitella itsenäisesti. Epäilenpä suuresti. Tunti tuntui ihan tavalliselta, rähmäsin Haydnin ekaa osaa. Vasta sen jälkeen alkoi itkettää. Melkein seitsemäntoista vuotta käynyt säännöllisesti soittotunneilla, ja nyt se loppui. Ei tunnu missään määrin vapautuneelta, pelkästään kauhean kaihoisalta ja vähän ahdistavalta.
Viimeisen soittotunnin jälkeen oli ensimmäinen ja mahdollisesti myös viimeinen tapaamiseni opinnäytteeni ohjaajan kanssa, koska yliajalla ei periaatteessa saa ohjausta. Vaikutti kovasti siltä, että kovin kiireinen ohjaajani ei ollut ehtinyt laisinkaan lueskella sähköpostittamaani opinnäytteeni tämänhetkistä tilaa (noin 15 sivua puolivalmista tekstiä). Kylläpä tuntui tapaaminen hurjan hyödylliseltä. Sen jälkeen yritin vielä olla opinnäytehyödyllinen kopioimalla yhden nurkissani pyörineen soittotuntivideon DVD:lle. Se pitäisi jossain välissä litteroidakin, että siitä olisi jotain hyötyä.
Ahkerahkon koulupäivän jälkeen käväisin iskän ja veljien kanssa katsomassa Beowulfin. Paikoitellen se oli hyvin nätti, kaikenlaiset paikallaanpysyvät asiat, kuten maisemat, ovat tietokoneella tehtyinä lähestulkoon täydellisen oikean näköisiä. Myös ihmisten kasvot ovat reippaasti oikeamman oloisia kuin mitä itse olisin odottanut. Sen sijaan kaikenmoinen liike on näköjään edelleen jotenkin hankalaa toteuttaa, esimerkiksi ratsastaminen näyttää lähinnä hupaisalta. Kaiken kaikkiaan oikeastaan tuntui, kuin olisi katsellut erityisen hyvin tehtyä pelin alku/väli/loppudemoa. Juoneen oli kovasti yritetty änkeä syvällisyyttä, oli ihmisen (=miehen) erehtyväisyyttä ja tietenkin pääpahiksena kauhea naisolento. Ehkäpä juuri sen vuoksi leffassa ei oikeastaan ollut yhtä ainoaa pidettävää hahmoa, kaikki olivat jotenkin ärsyttäviä tai nuijia. Lisäksi se oli vähän hassu: niin äärettömän über-ylieeppinen, ettei sitä voinut ottaa vakavasti, eivätkä sinne tänne ripotellut erinäiset hölmöt vitsit ainakaan auttaneet asiaa. Vaan siis olihan se toki melkoisen näyttävä leffa ja hyvinkin viihdyttävä.
Viimeisen soittotunnin jälkeen oli ensimmäinen ja mahdollisesti myös viimeinen tapaamiseni opinnäytteeni ohjaajan kanssa, koska yliajalla ei periaatteessa saa ohjausta. Vaikutti kovasti siltä, että kovin kiireinen ohjaajani ei ollut ehtinyt laisinkaan lueskella sähköpostittamaani opinnäytteeni tämänhetkistä tilaa (noin 15 sivua puolivalmista tekstiä). Kylläpä tuntui tapaaminen hurjan hyödylliseltä. Sen jälkeen yritin vielä olla opinnäytehyödyllinen kopioimalla yhden nurkissani pyörineen soittotuntivideon DVD:lle. Se pitäisi jossain välissä litteroidakin, että siitä olisi jotain hyötyä.
Ahkerahkon koulupäivän jälkeen käväisin iskän ja veljien kanssa katsomassa Beowulfin. Paikoitellen se oli hyvin nätti, kaikenlaiset paikallaanpysyvät asiat, kuten maisemat, ovat tietokoneella tehtyinä lähestulkoon täydellisen oikean näköisiä. Myös ihmisten kasvot ovat reippaasti oikeamman oloisia kuin mitä itse olisin odottanut. Sen sijaan kaikenmoinen liike on näköjään edelleen jotenkin hankalaa toteuttaa, esimerkiksi ratsastaminen näyttää lähinnä hupaisalta. Kaiken kaikkiaan oikeastaan tuntui, kuin olisi katsellut erityisen hyvin tehtyä pelin alku/väli/loppudemoa. Juoneen oli kovasti yritetty änkeä syvällisyyttä, oli ihmisen (=miehen) erehtyväisyyttä ja tietenkin pääpahiksena kauhea naisolento. Ehkäpä juuri sen vuoksi leffassa ei oikeastaan ollut yhtä ainoaa pidettävää hahmoa, kaikki olivat jotenkin ärsyttäviä tai nuijia. Lisäksi se oli vähän hassu: niin äärettömän über-ylieeppinen, ettei sitä voinut ottaa vakavasti, eivätkä sinne tänne ripotellut erinäiset hölmöt vitsit ainakaan auttaneet asiaa. Vaan siis olihan se toki melkoisen näyttävä leffa ja hyvinkin viihdyttävä.
18/12/2007
Shop ja kiip
Käväisin vielä kerran Sellossa jouluostoksilla. Sai kyllä olla viimeinen kerta myös, ainakin tänä vuonna. Ensi vuonna mietin uudelleen, vieläkö tämmöistä shoppailua viitsii. Ja jestas, nytkin olin liikkeellä periaatteessa hiljaiseen aikaan, ennen kolmea, jolloin kuvittelisi monien olevan vielä töissä, ja siltikin oli ihan tosi täyttä joka kaupassa. Hirvittää ajatella, millaista siellä on illalla tai vaikkapa viikonloppuna.
Oli myöskin taasen kiipeilypäivä, tarkemmin sanoen negapäivä. Kiipesin kaikkiaan viittä negareittiä, joista vielä kolmea liidaten--liidaamistani yksi jäi vähän kesken, kun pelotti ja en jaksanut. Melkoinen voitto tämäkin kuitenkin. Ehkä hiljakseen alan päästä eroon vastenmielisyydestäni negareittejä kohtaan. Lisäksi palautin itseni maanpinnalle yrittämällä yläköysitellä yhtä 7-:sta, joka oli niin aivan liian vaikea, etten voinut kuin nauraa.
Oli myöskin taasen kiipeilypäivä, tarkemmin sanoen negapäivä. Kiipesin kaikkiaan viittä negareittiä, joista vielä kolmea liidaten--liidaamistani yksi jäi vähän kesken, kun pelotti ja en jaksanut. Melkoinen voitto tämäkin kuitenkin. Ehkä hiljakseen alan päästä eroon vastenmielisyydestäni negareittejä kohtaan. Lisäksi palautin itseni maanpinnalle yrittämällä yläköysitellä yhtä 7-:sta, joka oli niin aivan liian vaikea, etten voinut kuin nauraa.
17/12/2007
Pikkujoulubileet
Lauantaina oli pikkujoulukauden ensimmäisten (ja viimeisten) oikein kunnollisten ja reippaiden bileiden aika, nimittäin YS:n perinteikkäiden pikkujoulujen. Ennen niitä käväisin tosin soittamassa samaisesta bändistä kasaantuneella kvartetilla Pergolesin Stabat Materia. Hyvin kaunis teos, ehkä jopa meidänkin versionamme, sitten joskus kun olemme harjoitelleet vähän enemmän.
Pikkujoulut olivat Nylands Nationin tiloissa, missä olen itse ollut aikoinaan emännöimässä YS:n vuosijuhlia. Tänä vuonna olin apuemäntänä, eli raahauduin bilepaikalle kohtalaisen hyvissä ajoin ja autoin ruoanlaittokaaoksessa. Käsittämätöntä kyllä, kaaoksen lomasta löytyi järjestystä, ja saimme kuin saimmekin puuron keitettyä niin, että kun juhlijat alkoivat saapua, se oli ihan valmista. Muu jouluruoka kinkkuineen ja laatikkoineen myöhästyi vähän suunnitellusta aikataulusta, mutta ainakin siitä tuli vallan erinomaisen hyvää. Apuemännöinnin ohessa ehdin kyllä bilettää ja juodakin aivan tarpeeksi, ja katsella kaikki perinteikkäät ohjelmanumerot. Sellokvartetin Rekiretki-soittelo tarjoiluineen oli sekä ennätysmäisen myöhään että täydellisen harjoittelematon, koska saimme sellot ja soittajat kasaan vasta puolenyön jälkeen, mutta eipä se ketään häirinnyt.
Pysyttelin bilepaikalla oikeastaan siihen asti, kun bileet loppuivat--aamuyöstä meitä oli jäljellä enää läjä järjestäjiä sekä yksi juhlija. Jossakin vaiheessa huomasin olevani yksin keittiössä tiskaamassa, kun kaikki muut istuvat viereisessä huoneessa tekemättä mitään. Tulivat ne sieltä sitten valittamaankin, että hyvänen aika, lopetas nyt se puuhaaminen ja tule tänne hengaamaan meidän kans. Istuuduttuani alas en kuitenkaan osannut ollenkaan olla, tuli käsittämättömän ulkopuolinen olo, enkä kyennyt käsittämään, miksi ihmeessä tässä nyt vaan istuskellaan, kun voitaisiin ihan hyvin siivota loppuun ja lähteä pois. Lähdinkin sitten kohtapuoliin, ja olin kotona hieman ennen aamuseitsemää. Kaiken kaikkiaan taisin bileiden myötä tajuta, että vähän samaan malliin kuin larpeissa, viihdyn bileissäkin paremmin, jos minulla on pelkän hengaamisen ja bilettämisen ohessa paljon muutakin puuhattavaa, vaikka se olisi vähän tylsääkin.
Sunnuntai meni oikeastaan kokonaisuudessaan bileistä toipumiseen. Vähäsen yritin soittaa, mutta ei siitä mitään tullut. Lähinnä luin lisää sarjiksia--kahlattuani läpi kaikki käsiini saamani Hellblazerit siirryin Preacheriin, koska Hellblazeria lukiessani kovasti ihastuin Ennis & Dillon -kaksikon työhön. Aika hillitöntä menoa tuokin.
Pikkujoulut olivat Nylands Nationin tiloissa, missä olen itse ollut aikoinaan emännöimässä YS:n vuosijuhlia. Tänä vuonna olin apuemäntänä, eli raahauduin bilepaikalle kohtalaisen hyvissä ajoin ja autoin ruoanlaittokaaoksessa. Käsittämätöntä kyllä, kaaoksen lomasta löytyi järjestystä, ja saimme kuin saimmekin puuron keitettyä niin, että kun juhlijat alkoivat saapua, se oli ihan valmista. Muu jouluruoka kinkkuineen ja laatikkoineen myöhästyi vähän suunnitellusta aikataulusta, mutta ainakin siitä tuli vallan erinomaisen hyvää. Apuemännöinnin ohessa ehdin kyllä bilettää ja juodakin aivan tarpeeksi, ja katsella kaikki perinteikkäät ohjelmanumerot. Sellokvartetin Rekiretki-soittelo tarjoiluineen oli sekä ennätysmäisen myöhään että täydellisen harjoittelematon, koska saimme sellot ja soittajat kasaan vasta puolenyön jälkeen, mutta eipä se ketään häirinnyt.
Pysyttelin bilepaikalla oikeastaan siihen asti, kun bileet loppuivat--aamuyöstä meitä oli jäljellä enää läjä järjestäjiä sekä yksi juhlija. Jossakin vaiheessa huomasin olevani yksin keittiössä tiskaamassa, kun kaikki muut istuvat viereisessä huoneessa tekemättä mitään. Tulivat ne sieltä sitten valittamaankin, että hyvänen aika, lopetas nyt se puuhaaminen ja tule tänne hengaamaan meidän kans. Istuuduttuani alas en kuitenkaan osannut ollenkaan olla, tuli käsittämättömän ulkopuolinen olo, enkä kyennyt käsittämään, miksi ihmeessä tässä nyt vaan istuskellaan, kun voitaisiin ihan hyvin siivota loppuun ja lähteä pois. Lähdinkin sitten kohtapuoliin, ja olin kotona hieman ennen aamuseitsemää. Kaiken kaikkiaan taisin bileiden myötä tajuta, että vähän samaan malliin kuin larpeissa, viihdyn bileissäkin paremmin, jos minulla on pelkän hengaamisen ja bilettämisen ohessa paljon muutakin puuhattavaa, vaikka se olisi vähän tylsääkin.
Sunnuntai meni oikeastaan kokonaisuudessaan bileistä toipumiseen. Vähäsen yritin soittaa, mutta ei siitä mitään tullut. Lähinnä luin lisää sarjiksia--kahlattuani läpi kaikki käsiini saamani Hellblazerit siirryin Preacheriin, koska Hellblazeria lukiessani kovasti ihastuin Ennis & Dillon -kaksikon työhön. Aika hillitöntä menoa tuokin.
15/12/2007
Laiskaa
Aamupäivästä järkkäilin itselleni ensi viikoksi töitä, josko olisi vähän vähemmän lusmua menoa sitten. Perjantain ahkera osuus oli kiipeilyä. Olivat Tapanilassa menneet ja ottaneet pois suosikkireittini, monesti mainitsemani kivan kalliomaisen kulman. Tosin tilalle oli tehty kohtalaisen samantyylinen, joskin ehkä pikkuisen helpompi ja vähemmän luova reitti. Uskaltauduin saman tien liidaamaan sitä. En kylläkään päässyt kuin kolme neljäsosaa enkä sitäkään lähellekään puhtaasti, mutta olinpa ylpeä jo siitäkin, että uskalsin yrittää. Muutenkin oli ihan kohtalaisen sujuvaa menoa.
Illalla käväisin taas Sellossa joululahjoja metsästelemässä. Eipä ollut kovin suuri tämänkään kierroksen saalis.
Illalla käväisin taas Sellossa joululahjoja metsästelemässä. Eipä ollut kovin suuri tämänkään kierroksen saalis.
14/12/2007
Raha on pahasta
Posti toi palkkakuitin. Avasin sen. Järkytyin. Sanonpa vaan, että tämä on niin sanoinkuvaamattoman perseestä, kun se, että saa yllättäen enemmän rahaa kuin odotti saavansa, on kammottava ja inhottava asia, mutta näin se vain opintotukea nostaneella opiskelijalla on. Olin nimittäin vuoden kokonaistuloja laskeskellessani unohtanut, että kunta-alalle saatiin semmoinen kertakorvaus-jouluraha. Nähtävästi sitä ei olisi saanut, jos ei olisi saanut joulukuussa palkkaa. Enpä olisi käyny töissä, jos olisin tajunnut. Tämä tarkoittaa nimittäin, että joudun palauttamaan opintotukea, vaikka kovasti yritin laskeskella, ettei tarvisi. Penteleen Kela. Ensi vuonna en kyllä nosta opintotukea.
Muutoin torstaipäivä jatkoi hyvinkin tätä turhankin tyhjää linjaa. Tarjosin Mirjalle kahvia, kävin Kulosaaressa soitattamassa joululauluja, ja siinä se vähän niinku olikin. Selvästikin pitäisi keksiä lisää tekemistä.
Muutoin torstaipäivä jatkoi hyvinkin tätä turhankin tyhjää linjaa. Tarjosin Mirjalle kahvia, kävin Kulosaaressa soitattamassa joululauluja, ja siinä se vähän niinku olikin. Selvästikin pitäisi keksiä lisää tekemistä.
13/12/2007
Pikkuisen jouluisaa
Todetessani iloisena, että nyt on sitten hyvin vähän enää aikataulutettua tekemistä ennen joulua, tulin unohtaneeksi erään asian. Minä oikeasti loppujen lopuksi viihdyn parhaiten, kun sitä tekemistä riittää. Siispä tällainen iltaa lukuunottamatta tyhjä päivä tuntui häiritsevältä. Täyttelin sitä joulushoppailulla ja leipomisella.
Illalle sentään oli ohjelmaa, nimittäin viikon ensimmäiset pikkujoulut. Ihan pienimuotoiset ja rauhalliset sellaiset, juuri Olariin muuttaneen Suaven 2. viulistin uudessa kämpässä stadialaisporukalla. Syötiin, juotiin glögiä, pelattiin Scrabblea (mikä tuntui vähän epäreilulta kun olen harjoitellut niin paljon), ja kauhisteltiin youtubesta löytyneitä hirveitä esityksiä Debussyn kvartetosta. Kotiin palaillessani opin sellaisen hämmentävän seikan, että jos yrittää puolilta öin päästä Espoossa olevasta paikasta (Olari) toiseen Espoossa olevaan paikkaan (Perkkaa), nopein (ja mahdollisesti ainoa mahdollinen) reitti kulkee Helsingin (Kamppi) kautta. Himmeetä.
Illalle sentään oli ohjelmaa, nimittäin viikon ensimmäiset pikkujoulut. Ihan pienimuotoiset ja rauhalliset sellaiset, juuri Olariin muuttaneen Suaven 2. viulistin uudessa kämpässä stadialaisporukalla. Syötiin, juotiin glögiä, pelattiin Scrabblea (mikä tuntui vähän epäreilulta kun olen harjoitellut niin paljon), ja kauhisteltiin youtubesta löytyneitä hirveitä esityksiä Debussyn kvartetosta. Kotiin palaillessani opin sellaisen hämmentävän seikan, että jos yrittää puolilta öin päästä Espoossa olevasta paikasta (Olari) toiseen Espoossa olevaan paikkaan (Perkkaa), nopein (ja mahdollisesti ainoa mahdollinen) reitti kulkee Helsingin (Kamppi) kautta. Himmeetä.
12/12/2007
Kiip, rok ja yhyy
Tuli taas nukuttua pitkään, kun kerran voi. Näin hassuja unia, joissa muun muassa lennettiin kuumailmapallolla Australiaan pelastamaan maailmaa. Heräiltyäni ja syötyäni suuntasin taasen kiipeämään. Tänään oli liidipainotteinen päivä, vaikkakaan ei kovin menestyksekäs: katossa käytiin rähmäämässä mutta ei saatu klipattua, yksi uusi reitti osoittautui turhan luovaksi, ja voimatkin loppuivat kovin aikaisin kesken. Paluumatkalla vielä päästiin kokemaan viiden auton ketjukolarin aiheuttama instant-ruuhka.
Kiipimästä palattuani kello olikin jo melkein niin paljon, että Miri ja Dare olivat oven takana. Ruokaa, kahvia, ja matkaan kohti jäähallia ja rokkia. Sielläpä nimittäin oli Motörheadin keikka. Lämppärinä ollutta Hanoi Rocksiakin halusin käydä katsomassa, ihan vaan siitä ilosta, että enpä niitäkään ole aiemmin nähnyt. Eikä tarvitse kyllä nähdä toistekaan. Motörhead puolestaan oli melko lailla juurikin sellaista kuin odotin, hurjaa mättöä, kovaäänistä kuin mikä (korvat soivat vieläkin vaikka oli tulpat koko keikan päässä), ja Lemmyn välispiikit käsittämätöntä mölinää. Yleisö ei ehkä ollut ihan niin riehakasta kuin olisi voinut toivoa, vaan vähän laiskan oloista, välillä tuntui moshaaminen vähän yksinäiseltä.
Keikka loppui lähempänä puolta yötä, oli nälkä, oli jano, oli väsy, ja sitten en tajunnut tarkistaa etukäteen bussi/juna-aikatauluja, vaan kävelytin ihmiset Pasilan asemalle, missä pitikin odottaa junaa reilu puoli tuntia. Pääni sanoi naps ja lakkasi toimimasta. Olin päättänyt, että voisin keikan jälkeen eksyä Turkuun. Sen sijaan päädyinkin lojumaan yksikseni Perkkaalla tuntien oloni harvinaisen kurjaksi. Luonnollisesti sitten tuntia myöhemmin syötyäni ja juotuani ja kasattuani itseni havaitsin, miten tyhmää tämä oli. Jipii.
Kiipimästä palattuani kello olikin jo melkein niin paljon, että Miri ja Dare olivat oven takana. Ruokaa, kahvia, ja matkaan kohti jäähallia ja rokkia. Sielläpä nimittäin oli Motörheadin keikka. Lämppärinä ollutta Hanoi Rocksiakin halusin käydä katsomassa, ihan vaan siitä ilosta, että enpä niitäkään ole aiemmin nähnyt. Eikä tarvitse kyllä nähdä toistekaan. Motörhead puolestaan oli melko lailla juurikin sellaista kuin odotin, hurjaa mättöä, kovaäänistä kuin mikä (korvat soivat vieläkin vaikka oli tulpat koko keikan päässä), ja Lemmyn välispiikit käsittämätöntä mölinää. Yleisö ei ehkä ollut ihan niin riehakasta kuin olisi voinut toivoa, vaan vähän laiskan oloista, välillä tuntui moshaaminen vähän yksinäiseltä.
Keikka loppui lähempänä puolta yötä, oli nälkä, oli jano, oli väsy, ja sitten en tajunnut tarkistaa etukäteen bussi/juna-aikatauluja, vaan kävelytin ihmiset Pasilan asemalle, missä pitikin odottaa junaa reilu puoli tuntia. Pääni sanoi naps ja lakkasi toimimasta. Olin päättänyt, että voisin keikan jälkeen eksyä Turkuun. Sen sijaan päädyinkin lojumaan yksikseni Perkkaalla tuntien oloni harvinaisen kurjaksi. Luonnollisesti sitten tuntia myöhemmin syötyäni ja juotuani ja kasattuani itseni havaitsin, miten tyhmää tämä oli. Jipii.
11/12/2007
Kvartettikonsertti
Maanantai tuntui hämmentävästi perjantailta. Päivä nimittäin oli kokonaisuudessaan varattu Suave-kvartetin Debussy-esitykselle, joka oli viimeinen isompi juttu kalenterissani tämän vuoden puolella. Olin konsalla joskus puolilta päivin, soittelin itsekseni stemmani läpi, ja sen jälkeen kokoonnuimme pitämään yhteisiä treenejä. Oikeastaan suurin osa päivästä menikin kvartettiporukassa hengaten, vuorotellen luokkaa jonottaen, soittaen tai taukoa pitäen.
Esityksemme oli Stadian jokavuotisen Kamarimusiikkimaratonin viimeinen ohjelmanumero. Kyseinen maratonkonsertti alkoi kello 16, me soitimme klo 20. Olimme kaikki hitusen levottomia ja jännittyneitä kun oli koko pitkä päivä odoteltu. Lavalle astellessa iski kauhistus, kun soittopaikkamme oli roudattu ihan pieleen--vaikka yritin pikaisesti potkia tuoliani ja alustaani parempaan asetelmaan, jouduin kuitenkin soittamaan niin pöljästä paikasta, etten nähnyt enkä kuullut ketään kunnolla. Vaan tarpeeksi sitten kuitenkin, koska pysyimme oikein hyvin koossa läpi kaikkien hankalien hidastusten ja kiihdytysten, mitä Debussyn 1. kvartetossa riittää. Kamarimusiikin soittaminen on kylllä kivaa, kun se on tavallaan välimuoto soolosoiton ja orkesterijuttujen väliltä: kaikilla on omia sooloja, joissa pääsee loistamaan, mutta myös paljon yhteistä soiteltavaa ja säestyksellisiä asioita, ettei koko ajan tarvitse stressata.
Soiton jälkeen siirryimme yksille taikka muutamille koulun viereiseen oluthuoneeseen, missä myöskin kuuntelemassa olleet opettajat antoivat soitosta palautetta. Oma mielipiteemme, hämmentävää kyllä, taisi olla, että kaikkien mielestä kokonaisuus oli "OK", mutta kaikki muut paitsi minä olivat tyytymättömiä omaan osuuteensa. Johan nyt on aikoihin eletty, kun Neiti Negatiivinen on ihan tyytyväinen soittoon, ja muut eivät. Kyllä meillä oli oikeasti tyytyväisyyteen syytäkin, koska muilta saamamme palaute oli suorastaan hämäävän positiivista. Toisaalta, kai sitä viidettä vuotta yhdessä soittavan porukan pitäisikin jo hallita yhteissoitto kohtalaisen hyvin. Nyt vaan sitten jännätään, vieläkö tämä kvartetti pysyy koossa, kun puolet soittajista valmistuu nyt ja me kaksi lusmumpaakin toivon mukaan keväällä.
Esityksemme oli Stadian jokavuotisen Kamarimusiikkimaratonin viimeinen ohjelmanumero. Kyseinen maratonkonsertti alkoi kello 16, me soitimme klo 20. Olimme kaikki hitusen levottomia ja jännittyneitä kun oli koko pitkä päivä odoteltu. Lavalle astellessa iski kauhistus, kun soittopaikkamme oli roudattu ihan pieleen--vaikka yritin pikaisesti potkia tuoliani ja alustaani parempaan asetelmaan, jouduin kuitenkin soittamaan niin pöljästä paikasta, etten nähnyt enkä kuullut ketään kunnolla. Vaan tarpeeksi sitten kuitenkin, koska pysyimme oikein hyvin koossa läpi kaikkien hankalien hidastusten ja kiihdytysten, mitä Debussyn 1. kvartetossa riittää. Kamarimusiikin soittaminen on kylllä kivaa, kun se on tavallaan välimuoto soolosoiton ja orkesterijuttujen väliltä: kaikilla on omia sooloja, joissa pääsee loistamaan, mutta myös paljon yhteistä soiteltavaa ja säestyksellisiä asioita, ettei koko ajan tarvitse stressata.
Soiton jälkeen siirryimme yksille taikka muutamille koulun viereiseen oluthuoneeseen, missä myöskin kuuntelemassa olleet opettajat antoivat soitosta palautetta. Oma mielipiteemme, hämmentävää kyllä, taisi olla, että kaikkien mielestä kokonaisuus oli "OK", mutta kaikki muut paitsi minä olivat tyytymättömiä omaan osuuteensa. Johan nyt on aikoihin eletty, kun Neiti Negatiivinen on ihan tyytyväinen soittoon, ja muut eivät. Kyllä meillä oli oikeasti tyytyväisyyteen syytäkin, koska muilta saamamme palaute oli suorastaan hämäävän positiivista. Toisaalta, kai sitä viidettä vuotta yhdessä soittavan porukan pitäisikin jo hallita yhteissoitto kohtalaisen hyvin. Nyt vaan sitten jännätään, vieläkö tämä kvartetti pysyy koossa, kun puolet soittajista valmistuu nyt ja me kaksi lusmumpaakin toivon mukaan keväällä.
Subscribe to:
Posts (Atom)