Lisää kätköjä

Kerrankin työpäivän aamu tuli käytettyä tehokkaasti, joskaan ei hyödyllisesti. Käväisimme nimittäin etsimässä geokätkön. Melkoisen jänskän sellaisen, taas vaihteeksi. Castle Wolfensteiniksi nimetty kätkö sijaitsi reilun kilomerin päässä kotoani, jossain vallihauta/linnoitusrakennelmasysteemissä olevassa bunkkerissa. Niitä oli useampi, useita sisäänkäyntejä ja useita huoneita, sisällä pilkkopimeää, kylmää ja märkää, aika lailla kuin jossain luolassa, paitsi että paljon sotkuisempaa. Eli siis, taas kerran kätköily vei jännään paikkaan, jota tuskin muuten olisi koskaan nähty.

Kätköilyn jälkeen olikin jo aika lähteä töihin. Miri oli vielä kierroksen kyydissäni, ja tulikin toiminnallinen kierros, oli yllättäviä poikkeusopasteita ja pakkojarrutestitkin päästiin ajelemaan. Muutenkin päivä oli yllättävän leppoisa. Sijaiskuljettaja ajeli minulle kierroksen, joten sain ihan ylipitkän ruokatauon, ja kuluttelin sitä hakemalla vielä yhden kätkön.

Illalla suoritimme Mirin kanssa jotenkin aiempina päivinä vältetyn tyhmän kriiseilyn. Kai se jossain vaiheessa aina on tehtävä.

Ei ne vaan osaa

Lauantai oli taasen työpäivä. Työpäivälle tyypillisesti aamupäivä oli liian lyhyt. Ehdin ottaa sellon kotelosta ja soitella ihan vähän. Töissä aika kului aika nopsasti, koska kyydissäni käväisivät Heiccu ihan lyhyen matkaa ja Miri kokonaisen kierroksen ajan. Kaikki päivän tapahtumat eli yksi vikatilanne ja pari myöhässäolevien junien odottelua sijoittuivat viimeiselle kierrokselleni, niin että sain juosta ehtiäkseni bussiin. Ehdinpä kuitenkin.

Olin päättänyt etukäteen, että tänään käydään sitten hakemassa Mätäjoen silta -kätkö, koska se oli kiva paikka, ja olin aamulla varautunut ottamalla mukaan kengät, jotka voi kastella. Vasta illalla tajusin, että Ihan Aina mukana oleva geokätköilytaskulamppuni ei ollutkaan mukana, kiitos putkiloreissumme. Sittenpä jouduimme etsiskelemään mikrokätköä keskellä yötä pimeässä sillan alla virtaavassa vedessä ja liukkailla kivillä vain kännykän valon turvin. Ylläripylläri, emme löytäneet sitä. Paikka oli kuitenkin edelleen kiva. Tyypillinen kätköilyreissu kaiken kaikkiaan siis.

Hengailua

Perjantaikin meni vähän tai vähän enemmänkin epämääräiseksi hengailuksi. Piti odotella Perkkaalla, kunnes Kierrätyskeskuksesta tilaamani tyypit kävivät viemässä vuodesohvan pois. Nyt on suuri tyhjä tila olohuoneessa, mikä on periaatteessa aika kivaa, mutta kyllä se pitäisi täyttää jollain. Joskus kun taas on enemmän rahaa.

Päätimme viimein liikkua keskustan suuntaan. Siellä veimme Mirin kiipeilykengät pohjattaviksi ja harhailimme halki Töölön kohti Varuste.nettiä. Matkalla eksyimme tekemään oudon ja jokseenkin ahdistavan sightseengin sairaala-alueelle. Viimein varustekauppaan löydettyämme emme keksineet juuri mitään ostettavaa, ainakaan mitään, mihin olisi ollut varaa juuri nyt, tai mitään, minkä ostotarpeesta olisi täyttä varmuutta. Sen sijaan jatkoimme harhaamista keskustaa kohti kävellen ja ruokaa etsien. Ruokapaikaksi osui ihan sattumalta Kampin Chicos. Vielä ihmeemmin täysin sattumalta sinne ilmaantui tuttuja Tampereelta. Maailma on pieni, ja Helsinki vielä pienempi.

Kiertelimme vielä jokusen kaupan löytämättä mitään, kunnes palasimme Perkkaalle. Siellä väkersin suklaa-kookosmuffinsseja hyvin sovelletulla ohjeella, ihan onnistuneesti kuitenkin. Illan viihteeksi katseltiin (viimeinkin!) kaksi vikaa osaa Galactican 2. kaudesta. Äääääh ja grrrräääh sanon minä niiden juonenkäänteistä. Blääh. Ei lupaa hyvää jatkon kannalta.

Kallio ja putkilo 2

Taas vaihteeksi oli tarkoitus tehdä vaikka mitä, kun kerran Mirillä on lomaa ja minulla vapaata, mutta aamupäivä ei vaikuttanut lupaavalta sen suhteen. Meni enemmän ihmetellessä, että mitäs sitä tehtäisiinkään, kunnes lopulta päätettiin edes mennä pariksi tunniksi Selloon pyörimään, sieltä ainakin sai ruokaa. Sittenpä kello olikin jo niin paljon, että hypättiin autoon, haettiin Olmi ja ajeltiin kalliolle.

Kohteena oli taasen Nuuksio, tällä kertaa vähän enemmän ajan kanssa. Tällä kertaa vaan puuttui jaksaminen ja puhti, päivä oli pikkuisen liian kuuma ja muutenkin meno aika vetelää. Kolme reittiä kiivettiin, ja sainpa sentään jotenkin tapeltua ylös myös Jupintappajan, 6. Aika rähmäämistä ja sähläämistä kaiken kaikkiaan.

Kiipeilyn ja Olmin kotiinsa viskaamisen jälkeen oli taas edessä uusi pähkääminen. Vieläkö sitä jaksaisi tehdä jotain muutakin kuin syödä? No ehdottomasti! Todettuamme, että meillä oli vain kaksi valonlähdettä yhteensä olemassa, kun Miri oli jättänyt omansa kotiin, päätimme viimein toteuttaa pitkän aikaa suunnitteilla olleen retken Alone in the Dark -geokätkölle, eli ihan kämppäni läheltä Perkkaalta löytyvään putkiloon. Tällainen vajaa varustetaso kun juuri kuuluu niin olennaisesti meidän pöhköihin reissuihimme.

Tämän putkiloreissun nihkein osa oli ihan alku, koska siihen sisältyi inhottavassa upottavassa mudassa rämpimistä melkoinen pätkä, ennen kuin saavutettiin tunnelin suu. Putkilo olikin oikeasti enemmän tunneli, koska se oli koko matkan niin suuri, että siellä mahtui vaikka ojentamaan raajansa suoriksi, jos teki mieli. Ei kovin klaustrofobista. Siltikin pelotti taas välillä niin paljon, että oikeasti ihmetytti, miten uskalsin aiemmin mennä Lost-kätkölle, koska se oli paljon pienempi ja pelottavampi putkilo. Tämä vaan jotenkin näytti liikaa joltain tietokonepelistä otetulta jutulta, joka on täynnä zombeja ja ties mitä hirviöitä. Kävelimme putken toiseen päähänsä, mistä oli aika vinkeät näköalat tutulle paikalle. Poispäin rämpiminen mudassa ja mutaojasta pois kiipeäminen suurissa saappaissa ei houkutellut. Siispä paluumatkalla poikkesimme tunnelista haarautuvaan pienempään putkiloon, joka vei paljon jännittävämmälle poistumisreitille...

Ajantappoa

Odottelin aamupäiväni tietoa siitä, olenko menossa opettamaan vai enkö. Tieto tuli niin myöhään, etten enää ehtinyt oppilaan luo, vaikka olisin voinutkin. Ensi viikolla sitten, mahdollisesti. Kulutin sitten aikaa kiertämällä kauppoja ja kirjaston.

Töissä oli tyyylsääää, enkä vaan osannut tappaa aikaa oikein, vaan jumitin miettimään asioita ja kehittämään ahdistuksia. Se on pahus kun ne tunnelien seinät ja muut maisemat ovat jo niin tuttuja, että niiden katselu ei enää riitä ajanvietteeksi.

Työpäivän päätteeksi Miri poimi minut metrovarikolta. Viikonloppu! Eikun, noh, jotain vapaita ainakin.

Sänky tuli taloon

Näin kamalaa unta. Olin menossa naimisiin, mutta se toimi siten, että sukulaiset olivat ilmoittaneet minulle päivämäärän, että tuolloin on häät, järkkäämme kaiken muun, hanki sinä itsellesi sulhanen. Tietenkään en onnistunut siinä, vaan olin loppujen lopuksi yksin omissa häissäni. Noloa. Alitajuntani ilmeisesti vihaa minua ja haluaa minun kehittävän ns. normaalin ihmissuhde-elämän. Yhyy.

Aamupäivän vapaat tunnit menivät vaihteeksi tutulla ADHD-vaihteella. Yritin tehdä kaikkea hyödyllistä, mutta vähän huonolla menestyksellä, kun koko ajan keksin jotain muuta, mikä myös pitäisi tehdä. Tärkein tuli kuitenkin tehtyä: äiti ja Joe käväisivät, käänsimme sohvan, siirsimme kirjahyllyn ja annoin avaimet eteenpäin.

Töissä ollessani perheeni pelasti päivän järkkäämällä asioita--jostain syystä Asko toimittaa huonekaluja vain klo 16 jälkeen, joten en mitenään pystynyt itse olemaan paikalla. Siispä äiti oli vastassa, kun uusi sänky saapui. Itse vain ajelin ja odotin jännityksellä.

Kotiin päästyäni kurkistin nukkumanurkkaukseen ja leukani putosi lattiaan. Jestas. Uusi sänky on ISO. Koska se ei ole yhtä leveä kuin useat muut tuntemani sängyt, vaikutelma ei voi johtua vain leveydestä, vaan varmasti yhtä paljon korkeudesta. Vaikkei tämä edes ole jenkkisänky, se on jostain syystä selkeästi korkeampi kuin aikaisempi. Puhumattakaan siitä, että kai se näyttää suurelta, kun se on asetettu näin pieneen tilaan. Mutta joka tapauksessa. Puh. Vau. Taitaa viedä hetken, ennenkuin totun nukkumaan tässä.

Laivapeli sekä penteleen Potter

Koska perjantai-lauantai-yönä piti pakata, pääsin taas nukkumaan vasta kolmen maissa. Se oli hitusen liian myöhään, koska herätys oli viiden jälkeen. Suuntasimme Mirjan kanssa Tapiolaan seitsemäksi aamulla, hakemaan viimeistä Potter-kirjaa. Siinä missä keskustassa oli ilmeisesti täysi karnevaalimeininkin line partyineen, Tapiolassa oli aika vähän ihmisiä. Saimme kirjamme ensimmäisinä Suomalaisesta. Kirjan saatuamme päätimme mennä kahville, joskin auki olevan paikan tuntui melkein mahdottomalta. Hietaniemen torilta löytyi kumminkin torikahvila, joten istuimme hetken siellä. Sitten hyppäsin Turun suuntaiseen bussiin.

Vietin bussimatkani lukien, kunnes totesin, että olen niin väsynyt, että ei vaan onnistu, laitoin kirjan pois ja yritin torkkua. Turussa Ispoisiin kiipeämään. Itse kiipeäminen sujui yllättävänkin hyvin, mutta väsymys kyllä näyttäytyi muuten, typeränä ja hävettävänä hajoiluna hölmöistä syistä.

Ilta alkoi lähestyä, ja samoin peli. Goottipropit päälle ja satamaan. Salaisuuksia? -larppikampanjan laivapeli tarjosi loppu-viikonlopulle vinkeää viihdettä. Peliporukka oli mainio ja pelin aikataulutus oikein onnistunut: ei tullut yhtään tylsää hetkeä vastaan, taaskaan, paitsi tietysti PowerPoint-luennot, jotka olivat hahmoni mielestä tappavan tylsiä, joskin pelaajaa kiinnosti kuunnella. Ohjelmaan sisältyi myös hirmuisen hintavaksi tullut illallinen, kamalia laivan baareja, klassista hyttibiletystä avautumisineen, punaviinitahroineen ja valittavine naapureineen, ja dramaattisena käänteenä kylmä sauna. Hieman häiritsevänä oivalluksena tajusin, että luontainen olotila hahmoni pelaamiseen on jonkinmoinen humala tai krapula. Ei välttämättä hyvä juttu. Muuten oli taas melkoisen lystiä teinigootteilla, etenkin laivalla, josta mitään muuta gootahtavaa oli melkoisen vaikea löytää. On aina valaisevaa havaita, miten paljon tuollainen erikoisempi tyyli vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaista palvelua saa. Lisäksi on tunnustettava, että minusta vaan on kivaa, kun ihmiset tuijottavat, vaikka siksikin, että näyttää huomiotaherättävän omituiselta.

Vaikka pelin jälkeen sunnuntai-iltana väsytti kauheasti, luin Potteria pitkälle yöhön. Maanantaina juna takaisin Helsinkiin. Koko päivä meni aika lailla kirja kourassa, töissä tosin sentään luin vain tauoilla ja lähtölaiturissa lähtöä odotellessani, en ajaessani. Jotain rajaa sentään. Loppuun pääsin bussipysäkillä kotia kohti suunnatessani. Ihan kelvollinen lopetus sarjalle, jotenkin selkeämmän oloinen kuin kaksi edellistä kirjaa. Eniten ehkä ärsytti se, että, nimiä mainitsematta etten spoilaa, ruumiita tuli oikeasti niin paljon, että kuolemat alkoivat tuntua merkityksettömiltä. Niin se kai sodassa väistämättä on, mutta jotenkin vaan sääli.

Turvanappula

Ei kai se ole ihmekään jos aamupäivät tuntuvat lyhyiltä: kun kykenin heräämään vasta puoli yhdentoista maissa ja töihin piti lähteä yhdeltä, eihän siihen jää kuin 2h 30min vapaata aikaa. Siinä ajassa piti ehtiä vaikka mitä, ja ehdin monta asiaa, mutta tärkein jäi: en ehtinyt soittaa. Sen sijaan leivoin pizza-sämpylöitä (pizzamaustetta ja valkosipulia mausteena siis), joista tuli hyviä, lähettelin viestejä soittotunneista ja peruuntuneesta keikasta, siirsin yhtä kaappia (vielä pitäisi siirtää kirjahylly), ja mitähän vielä.

Olinpa taas hitusen väsynyt töissä, ja ikäväksi lisäksi turvapoljinta jatkuvasti puolivälissä pitävä oikea jalkani päätti ryhtyä valittamaan tuon työasennon epäergonomisuudesta. Minkäs sille sitten, kun pakko sitä sifaa (=turvapolkimen nimi metrokuskijargonissa, mistä lie peräisin) on pitää, muuten ei juna kulje. Aika työergonomian kukkanen, että toista jalkaa on pakko pitää koko ajan pikkuisen jännitettynä. Sen voi tosin korvata väliaikaisesti saman asian ajavalla, sormella painettavalla napilla, mutta sen pohjaan painettuna pitäminen väsyttää sormet paljon nopeammin kuin poljin jalan. Ja nerokkaana ihmisenä loppupäivästä kun ajattelin, että käytänpä vaihteeksi käsi-sifaa ja oikaisen vähän koipeani, tulinpa vahingossa painaneeksi turvanapin sijaan ovi kiinni-nappia, ja soittaneeksi ovigongia kesken ajelun. Mahtoivat matkustajat ihmetellä että mitäs se nyt piippailee.

Pätevää

Heräsin jo yhdeksältä (ooh!), että jäisi edes vähän aikaa kiipeämiselle. Suuntasimme Elmon kanssa Nuuksioon. Pätevyys on selvästi meillä suvussa, koska laitoimme sitten taas vaihteeksi köyden väärälle reitille. Selvisimme sitä ehkä pari metriä ylöspäin, eikä ihmekään kun vaikeustaso oli jotain 6+. Lisää säätöä ja viimein köysi kiivettävissä olevaan kohtaan, siitä ylös, ja sitten pitikin lähteä pois. Penteleen lyhyitä nämä aamupäivät ovat.

Töissä sitä samaa. Yllättävän nopeasti meni pitkä päivä. Kotiin päästyäni tein sämpylätaikinan, googlasin juttuja ja jumitin irkissä. Ja nukkumaan kolmelta, taas. En vaan osaa.

Väsyy

Näinpä unta, jossa olin supersankari, ja sain pahoin ja toistuvasti turpaani superpahikselta, joka oli liittoutunut jonkun übermuksun kanssa. Ihan unen lopussa kävi suorastaan tosi omaperäisenä yllärikäänteenä ilmi, että pahis olikin siskoni. Yhyy. Herättyäni totesin, että päivärytmini on menossa tasaisesti pahemmin metsään. Sen kertoo se, että kun piti tavata Kaisa Salaisuuksia-pelijutustelun merkeissä kello 12, herätys oli minusta ihan hirveän aikainen. Onneksi kahvi herätti sen verran, että kykenin keksustelemaan hahmoni asioista melkein järkevästi.

Töissä totesin löytäneeni sen väsymyksen tason, joka muistuttaa huonoa humalaa, ja jota olen tavannut kutsua "epätoivoisen väsyneeksi". Päätin etukäteen, että tänään on pakko mennä nukkumaan ennen kolmea (ja ihme kyllä kykenin jopa pitämäänkin päätökseni). Ajaminen tuntui todella tympeältä, ja perkele tätä kymmenentuntista vuoroa. Onneksi näitä ei enää ole monta, koska kuun vaihteen jälkeen ajosarjat muuttuvat.

Palloilua yläilmoissa

Aamupäivä meni vielä Turussa, bongasimme Mirin kanssa Daren lounaalla ja sitten kävimme jätskillä. Odottelin jännityksellä puhelinsoittoa kotoa, jotta illan ohjelma varmistuisi. Varmistuihan se! Jee! Hyppäsin junaan ja palasin Pääkaupunkiseudulle.

Äiti, Elmo ja Joe kävivät poimimassa minut kyytiin, ajelimme Malmin lentokentälle, ja siirryimme siellä pikkubussiin, joka kuljetteli lentoretkuettamme sekä perävaunussa päivän lentovälinettä. Kyseessä siis oli äidin synttärilahjaksi hankittu kuumailmapallolento. Sopivaa lähtöpaikkaa etsittiin ensin Lauttasaaresta, mutta se löytyikin ihan keskustasta, Kaivopuistosta. Pallon kokoaminen oli jännää, ja ihan käsittämätöntä, miten suuri se pallo oikein oli! Korikin oli aika massiivinen, siihen sopi 16 matkustajaa sekä pilotti. Meidän pallomme oli ensimmäisenä ilmassa kolmesta samoihin aikoihin lähteneestä, kuvassa näkyvät ne kaksi muuta kaukana ala- ja takapuolellamme.

Lento oli aivan mahtava. Oli mieletöntä, miten tasaisesti pallo nousi, tasaisemmin kuin hissi suorastaan, ja miten äänettömästi se lipui tuulen mukana (lukuunottamatta polttimosta lähtenyttä aika kovaa ääntä silloin, kun pilotti sitä käytteli). Alla avautuva maisema näytti epätodelliselta, äärettömän pikkutarkalta pienoismallilta, ja oli ihmeellistä tarkastella sitä korissa seisten, ilman mitään ikkunaa välissä. Tuulta ei tietenkään tuntunut, kun kuljimme sen mukana, joten ylhäällä oli oikeastaan lämpimämpää kuin alhaalla. Tuulen mukana kulkeminen on muutenkin minusta ihana ajatus, ei mitään moottoreita, rajoitetusti ohjausvaraa, mennään sinne, mihin luonnonvoimat vievät. Laskeuduimme alle tunnin kuluttua nousustamme jollekin nurmikentälle Pukinmäen suunnalla. Alastulokin oli pehmeämpi kuin olisin odottanut. Sääli, että nämä lennot ovat niin lyhyitä, olisin voinut jäädä ilmaan loppuillaksi tai -yöksi, mutta eipä olisi riittänyt kaasua polttimoon niin pitkäksi aikaa. Päivän päätteeksi vielä ohjelmaan kuului piknik sekä virallisten "Olet käynyt kuumailmapallolennolla"-diplomien jako, ja sitten kotiin, missä jumitin googlaamaan erilaisten ilmailuharrastusten sivuja. Tahdon takaisin lentelemään. Riippuliito ja varjoliito alkoivat yhtäkkiä houkutella valtavasti.

Lomaisaa

Miri on lomalla, ja selvästi lomatunnelma on tarttuvaa, koska vaikka minulla on vain kaksi päivää vapaata, silti oli ihan lomaisa olo koko maanantain. Nukkuiltiin pitkään ja lähdettiin hiljakseen liikenteeseen kohti keskustaa. Sieltä oli tarkoitus ostaa hiusväriä, mutta kierreltiin samalla kaikki kirjakaupat ja muuta kivaa, käytiin kahvilla ja syömässä ja treffattiin Susanna. Aika meni hämmentävän nopeasti.

Leffaankin eksyttiin, viimein katsomaan Transformers. Se oli aika lysti, tosin ihmisiä oli vähän liikaa, valkokankaalla siis. Ne olivat tylsiä ja rasittavia. Robotit olivat kivoja ja hienoja. Jee.

Leffan jälkeen yritettiin pyöritellä ruotsalaistyylisiä suklaa-kookospalloja, ja pienten ohjeen korjailujen jälkeen niistä jotain tulikin. Kookoshiutaleissa pyöriteltyjä rasva-sokeri-kaakaokönttejä. Kumma keksintö. Ei tietenkään voi maistua pahalta, vaan päinvastoin.

Viimein päästiin siihen päivän varsinaiseen suunniteltuun ohjelmanumeroon, eli hiusten värjäykseen. Miristä piti tulla punainen ja minusta mustavioletti, ennakkoveikkaukseni oli, että lopputulos on lähinnä värjätty kylpyhuone ja laikukkaat hiukset. Vaan toisinpa kävi: värisotkenta onnistui yli odotusten. Hiuksistani tuli mielettömän sileät ja hyvin käyttäytyvät ja mageen värisetkin vielä. Tuplajee.

Haukotus

Olisi taas pitänyt soittaa ja siivota ja tehdä kaikkea järkevää, mutta onneksi saatoin käyttää Tiemuksen kanssa muun muassa Berlin-ropesta jutustelua tekosyynä, etten sitten tehnyt mitään.

Töissä oli tyyyylsääää. Ensimmäinen tuplakierros tuntui loputtoman pitkältä, oli kuin ei päivä ollenkaan mitenkään kuluisi. Sentään lomalle lähtevät vakikuskit tarjosivat tauoille kahvia ja pullaa ja karkkia.

Töistä olisin joutunut palaamaan kotiin keskustan kautta, kun sunnuntaisin viimeisin bussi menee niin aikaisin. Päättelin siis, että samalla vaivalla menenkin Kampissa Turun bussiin. Keskusta vaan oli täynnänsä Metallican keikalta palaavaa kansaa. Loppujen lopuksi Turkuun jopa ajettiin ylimääräinen erikoispikavuoro, että kaikki mahtuisivat palaamaan. Sepä sitten oli bussillinen 15-35-vuotiaita Metallica-paitoihin pukeutuneita jätkiä/äijiä sekä minä. Hassua. Turussa olin kolmen jälkeen. Kyllä väsytti.

Osta hyvä sänky

Piti herätä kamalan aikaisin ja mönkiä sängystä ylös, että ehtisin aamupäivästä ostaa sängyn. Äiti oli tälläkin ostosreissulla seurana, ja oli kyllä tarpeellista, että oli mukana joku, jolla on edes jotain mielipiteitä. Oli meinaan vaikeaa. Lisäksi olin aika häkeltynyt siitä, miten älyttömiä ne hienoimmat ja kalleimmat pedit maksavat. Monta tuhatta euroa sängystä? Just joo. Onneksi halvempiakin vaihtoehtoja löytyi paljonkin. Vaikka tiesin jo etsiväni 120- tai 140-senttistä perus-runkopatjaa, oli valinta silti kovin hankala. Yrittää nyt niistä kaupan ziljoonasta sängystä pikaisella lojumisella testata, mikä oikeasti olisi mukava. Päädyin ei-ihan-halvimpaan 140cm-vaihtoehtoon. Ehkä hitusen suureellista kun kuitenkin vietän varmaan 99,9% öistäni yksin, mutta onpa sitten ainakin tilaa oikoa raajojaan ilman että ne menevät reunan yli. Ja sitten heitän hiiteen tuon vuodesohvan, jonka väritys nyt vaan ei sovi mun sisustukseen ja josta en jotenkin muutenkaan pidä. Jees.

Sänkykaupoilta Laaksolahteen syömään ja sen jälkeen töihin. Töissä totesin, että aiemmin kaksi kuukautta kestänyt kehitys tiivistyi nyt kahteen päivään: perjantaina oli "jees, on tää kyllä aika magee työ", lauantaina taas "hohhohlaalaa, olen metronajorobotti"-meininki. Kolme tuplakierrosta ja ei oikein kauheasti innostanut. Kiihdytys, jarrutus, ovet auki, ovet kiinni, kiihdytys, jarrutus, ovet auki, ovet kiinni, kiihdytys... Sentään YS-Joanna käväisi kyydissä niin oli hetken seuraa, ja töiden jälkeen taas seuraa löytyi jossain bileissä henkisiä traumoja keränneestä Tiemuksesta.

Normalisoitumista

Viikon tauon ja alkuviikon totuttelun jälkeen työ-päivärytmi on taas palannut: nukun liian pitkään ja jotenkin hukkaan koko aamupäivän. Siirrellessäni torkkuherätystä myöhemmäksi näin jotain sekavaa unta, jossa olin löytänyt prinssin, mutta ilkeä kuningas ei halunnut meidän olevan yhdessä, ja jotain kaulojakin katkottiin, mutta ilmeiseesti kyseessä olikin vain larppi, koska paettuani paikalta puolen hovin kanssa olin yhtäkkiä Turussa, missä oli joku coni, ja yritin majoittaa koko isoa porukkaa Mirille. Hm. Hieman enemmän herättyäni jumitin joksikin tunniksi jorisemaan irkkiin enimmäkseen tyhmiä ja sekavia luolasankareiden kanssa. Vasta viimeisen tunnin ennen töihinlähtöä käytin järkevästi syömiseen, tiskaamiseen ja siivoiluun.

Töissä oli oikeastaan eka ihan melkeinpä täysin normaalin tuntuinen päivä. Uskalsin viimein tulla asemille oikein, eli siis mahdollisimman suurella nopeudella aloittaen jarrutuksen mahdollisimman myöhään, aikaa säästäen. Aiemmat päivät tällä viikolla olen aloitellut jarrutuksia turhan aikaisin, ihan niinkuin sillä nyt olisi paljoakaan merkitystä, ajanko seitsemääkymppiä vai viittäviittä, jos joku on tulossa junan alle. Ei sitä pysäyttää ehtisi kuitenkaan. Mutta jee. Ekaa kertaa sitten Sen Ikävän Tapahtuman katsoin tänään edessä aukeavaa tunnelia ja totesin, että on tää silti edelleenkin melkoisen magee kesätyö.