Viime vuoden puolella tuli sellaisia hassusti puoliksi meneviä päiviä, että olin osan päivästä sellisti ja toisen puolen lintsitäti. Nytpä sitten esittäytyi tämän vuoden tyyli: puolet päivästä olin ahdistunut onneton sellisti, toisen puolen ihmeissään hihkuva metrokuskiharjoittelija.
Aamupäivästä konsalle, juuri sen verran aikaisin ettei ehtinyt ihan tarpeeksi nukkua. Tutkintoahdistus ja väsymys yhdistyivät kokonaisvaltaiseksi kamalaksi oloksi, olisin halunnut mennä takaisin nukkumaan tai ryömiä johonkin koloseen tai mitä vain, mutta oli pakko soittaa. Siispä harjoittelin vähäsen, ja sitten oli hirvittävästi pelkäämäni viimeinen säestysharjoitus. Soitin koko ohjelman läpi. Ja menihän se, ihan kelvosti vielä kai. Päällimmäiseksi tunteeksi vain jäi se, että soittaessa on koko ajan sellainen kielekkeen reunalla haahuileva olo, että mikä tahansa pikkuvirhe voi kipata minut reunan yli niin, että kaikki keskittyminen ja muisti katoaa enkä tiedäkään enää mitä teen ja mitä soitan. On se outoa. En oikeasti pelkää yleisöä tai esiintymistä, vaan blackoutteja. Sitä, etten muista, mitä tulee seuraavaksi. Tästähän selviäisi soittamalla nuotista, mutta kun se vaan ei ole yhtään sama. Ei voi eläytyä ja heittäytyä soittamaan jos koko ajan tuijottaa paperia. Argh.
Soiton jälkeen, vaikka jännityksen jäljiltä oikeasti ei meinannut jaloillaan pysyä, piti viskata sello kaappiin ja suunnata taasen metrovarikolle. Teoriatunnit pysyin hereillä kahvin voimin, vaikka kyllä sieltä jotenkin kummasti jotain tietoakin päähän jäi. Vaan sitten, sitten! Sittenpä oli päivän ajoharjoittelun vuoro, ja mepäs lähdimme jo näin kolmantena koulupäivänämme suhailemaan metroradalle vuorojunien väliin. Ajelin välin Vuosaaresta Kampin (vähän käytetylle ja siksi jännälle!) kääntöraiteelle, ja sitten Ruoholahdesta Vuosaareen. Oli se kyllä aikas erilaista kuin autolla ajo. Paljon kivampaa ja jännempää, ainakin näin aluksi.
28/02/2007
27/02/2007
Piiiiiiiiiiitkä päivä
Jos olen joskus pitkiä päiviä valitellut, niin tämä oli kyllä niidenkin joukossa jonkinmoinen ennätys.
Koskapa äiti täytti tänään 50 ja halusin, että sitä lahjotaan niin, että olemme kaikki lapset samaan aikaan paikalla, piti minun raahata raatoni Laaksolahteen ennen kuin Olmi ehti häipyä töihin. Se oli lähdössä töihin 6.40, joten jouduin heräämään viiden jälkeen. Auts. Koska olin sentään varautunut menemällä ajoissa nukkumaan, oikeasti onnistuin tässä. Siispä ojensimme yhteistuumin kuumailmapallolahjakortin. Hip.
Lojuiltuani aamukahvin ja vähän päälle Laaksolahdessa oli pakko hyljätä synttärisankari ja mennä Ruoholahteen. Muutama tunti jotain harjoitteluntapaista ja sitten soittotunti. Ahdisti. Tunnin aikana ja jälkeen oikeasti tiedostin, etten vaan kykene ottamaan vastaan mitään positiivista palautetta. En vaan usko sitä. Ihan sama, mitä Tapani sanoo. Todella rakentava asenne. En tajua, millä saisin pääni ojennukseen. Lounas tosin auttoi vähäsen.
Sellismistä vaihdoin metrokuskivaihteelle, elikäs siirryin varikolle. Jokunen tunti opiskeltiin teoriaa, ja sen jälkeen mentiin ihmettelemään metron ohjaamoa ja kaiken maailman nappuloita ja vipusia mitä sieltä löytyy. Illan ehdoton kohokohta oli kyllä se, kun kävimme ajelemassa metrolinjan päästä päähän, ajo-opettaja siis kuskina, mutta ohjaamosta vaan oli siistit näkymät, ja tunnelit on niin mageita, ja whiiii. Jeejee.
Kotia selvisin yhdentoista kieppeillä. Huh.
Koskapa äiti täytti tänään 50 ja halusin, että sitä lahjotaan niin, että olemme kaikki lapset samaan aikaan paikalla, piti minun raahata raatoni Laaksolahteen ennen kuin Olmi ehti häipyä töihin. Se oli lähdössä töihin 6.40, joten jouduin heräämään viiden jälkeen. Auts. Koska olin sentään varautunut menemällä ajoissa nukkumaan, oikeasti onnistuin tässä. Siispä ojensimme yhteistuumin kuumailmapallolahjakortin. Hip.
Lojuiltuani aamukahvin ja vähän päälle Laaksolahdessa oli pakko hyljätä synttärisankari ja mennä Ruoholahteen. Muutama tunti jotain harjoitteluntapaista ja sitten soittotunti. Ahdisti. Tunnin aikana ja jälkeen oikeasti tiedostin, etten vaan kykene ottamaan vastaan mitään positiivista palautetta. En vaan usko sitä. Ihan sama, mitä Tapani sanoo. Todella rakentava asenne. En tajua, millä saisin pääni ojennukseen. Lounas tosin auttoi vähäsen.
Sellismistä vaihdoin metrokuskivaihteelle, elikäs siirryin varikolle. Jokunen tunti opiskeltiin teoriaa, ja sen jälkeen mentiin ihmettelemään metron ohjaamoa ja kaiken maailman nappuloita ja vipusia mitä sieltä löytyy. Illan ehdoton kohokohta oli kyllä se, kun kävimme ajelemassa metrolinjan päästä päähän, ajo-opettaja siis kuskina, mutta ohjaamosta vaan oli siistit näkymät, ja tunnelit on niin mageita, ja whiiii. Jeejee.
Kotia selvisin yhdentoista kieppeillä. Huh.
26/02/2007
Metrokoulun alku
Aamulla aikainen herätys ihan vain siksi, että sain raahattua sellon konsalle kaappiin, ettei sitä tarvisi myöhemmin siirrellä. Metrokuskikurssi kun ei alkanut metronkuljettajan aamuaikaan, vaan ihan inhimillisesti yhdeksältä. Ja olipa jännää. Oli jännää kiertää varikkoa ja katsoa, miten paljon väkeä ja laitteita ja tilaa tarvitaan metrokaluston kunnossapitoon, ja ääh, ei sille voi mitään, musta metrot vaan on mageita.
Jännää oli toisaalta myös olla pitkästä aikaa koulussa, ihan kunnolla, yhdeksästä vähän päälle neljään mittainen päivä. Oli jo unohtunut miten raskasta on vain istuskella luokassa. Lisäksi havaitsin, etten pidä välitunneista. En keksi, mitä ihmettä tekisi, kun on yhtäkkiä vartin tauko. Silloin pitäisi vissiin sitten happihypellä ulkona ja olla sosiaalinen. Se vaan on niin järjettömän vaikeaa. Muutenkin tuollainen asetelma, jossa yhtäkkiä on ympärillä 14 uutta ihmistä, jotka alkavat jotenkin ryhmäytyä ja joiden seasta pitäisi hahmottaa itselleen jonkinlainen paikka, on minusta vaikea ja pelottava. Olen toki lähes aina kiltti ja ystävällinen ja helposti lähestyttävä, mutta en itse osaa lähestyä muita. Saas nähdä, onnistunko tutustumaan keneenkään kurssin aikana.
Koulun loputtua kirmasin vauhdilla Ruoholahteen. Vasta matkalla tajusin, että niin, on maanantai, ja kello vasta sen verran vähän, että vaikken enää muksuryhmätunnille ehtinyt, ehdinpä pitää oppilaalleni tunnin. En ollut yhtään miettinyt etukäteen semmoista. Oppilaallakin oli nuotit kotona. Väsytti aivan sairaasti. Tuli siitä jotain silti. Vielä sen jälkeen oli pakko harjoitella, että olisi edes vähän soittanut, mutta ei vaan jaksanut paljoa, joten luovutin paljon ennen konsan sulkeutumisaikaa. Ja ajoissa nukkumaan, koska huomenna pitää herätä sairaan aikaisin (vaikkei vieläkään metrokuski-aikaisin).
Jännää oli toisaalta myös olla pitkästä aikaa koulussa, ihan kunnolla, yhdeksästä vähän päälle neljään mittainen päivä. Oli jo unohtunut miten raskasta on vain istuskella luokassa. Lisäksi havaitsin, etten pidä välitunneista. En keksi, mitä ihmettä tekisi, kun on yhtäkkiä vartin tauko. Silloin pitäisi vissiin sitten happihypellä ulkona ja olla sosiaalinen. Se vaan on niin järjettömän vaikeaa. Muutenkin tuollainen asetelma, jossa yhtäkkiä on ympärillä 14 uutta ihmistä, jotka alkavat jotenkin ryhmäytyä ja joiden seasta pitäisi hahmottaa itselleen jonkinlainen paikka, on minusta vaikea ja pelottava. Olen toki lähes aina kiltti ja ystävällinen ja helposti lähestyttävä, mutta en itse osaa lähestyä muita. Saas nähdä, onnistunko tutustumaan keneenkään kurssin aikana.
Koulun loputtua kirmasin vauhdilla Ruoholahteen. Vasta matkalla tajusin, että niin, on maanantai, ja kello vasta sen verran vähän, että vaikken enää muksuryhmätunnille ehtinyt, ehdinpä pitää oppilaalleni tunnin. En ollut yhtään miettinyt etukäteen semmoista. Oppilaallakin oli nuotit kotona. Väsytti aivan sairaasti. Tuli siitä jotain silti. Vielä sen jälkeen oli pakko harjoitella, että olisi edes vähän soittanut, mutta ei vaan jaksanut paljoa, joten luovutin paljon ennen konsan sulkeutumisaikaa. Ja ajoissa nukkumaan, koska huomenna pitää herätä sairaan aikaisin (vaikkei vieläkään metrokuski-aikaisin).
25/02/2007
Turhuus
Sunnuntai oli sopivan turha päätös turhalle viikonlopulle. En oikein saanut tehtyä mitään, mitä olisi pitänyt. Piti etsiä Laaksolahdesta video, jolla on prosemmaa varten keräämäni soittotuntiaineisto, mutta ei sitä löytynyt ollenkaan, ties mihin olen sen laittanut. Piti mahdollisesti kuvataiteilla jotain kieliteknologian kurssin harjoitustyöksi väkerreltävälle nettisivulle, mutta enpä edes aloittanut. Piti harjoitella, eihän siitä mitään tullut. Piti tehdä edes jotain äidin synttärilahjan suhteen, mutta päädyin vain ahdistumaan ja siirtämään asiaa edemmäs. Ääääää.
Selvästikin viikonlopun suurin saavutus oli, että löysin ne pari geokätköä. Suurin anti-saavutus puolestaan oli, että kehitin jostain jonkun ihme Stargate-innostuksen, ja latailin useamman uuden jakson katseltavaksi. Tyhmää, ääh. Voisi niin paljon paremminkin aikaansa käyttää.
Huomenna alkaa metrojunankuljettajakurssi. Huu.
Selvästikin viikonlopun suurin saavutus oli, että löysin ne pari geokätköä. Suurin anti-saavutus puolestaan oli, että kehitin jostain jonkun ihme Stargate-innostuksen, ja latailin useamman uuden jakson katseltavaksi. Tyhmää, ääh. Voisi niin paljon paremminkin aikaansa käyttää.
Huomenna alkaa metrojunankuljettajakurssi. Huu.
Niskajumi?!
Jos oli perjantai haaskattu harjoittelupäivä, niin olipas kyllä lauantaikin. Tällä kertaa ongelmana ei ollut niinkään väsymys, vaan se, että jotenkin mystisesti olin saanut niskani ihan solmuun. Ei minulla yleensä mitään selkäongelmia ole, mutta nyt vaan oli pää/niska/hartiaseudun jumitus niinkin ikävä, että häiritsi. Bläh. Jotain sain soitettua, mutta hyvin epämääräisesti.
Iltakävelyllä äitin kanssa löytyi sitten se Laaksolahden urheilupuiston geokätkö, joka edellisellä kerralla ei ollut sattunut silmään, sekä mahdollisesti koordinaatit Jupperin multikätkölle, mutta ne pitää sitten katsastaa joskus kun on vähemmän lunta.
Yöllä eksyin lukemaan fanficcia. Ääh. Jokin mielen nurkkaus yrittää yllyttää jatkamaan viimoisinta rävellystäni, joka jäi joskus kesällä täysin kesken. En tykkää ikuisesti keskeneräisiksi jääneistä ficeistä. Toisaalta, jos nyt välttämättä haluaa laittaa aikaa kirjoitteluun, olisi kiva kirjoittaa jotain, mitä ei itsekin häpeäisi ja pitäisi roskana.
Iltakävelyllä äitin kanssa löytyi sitten se Laaksolahden urheilupuiston geokätkö, joka edellisellä kerralla ei ollut sattunut silmään, sekä mahdollisesti koordinaatit Jupperin multikätkölle, mutta ne pitää sitten katsastaa joskus kun on vähemmän lunta.
Yöllä eksyin lukemaan fanficcia. Ääh. Jokin mielen nurkkaus yrittää yllyttää jatkamaan viimoisinta rävellystäni, joka jäi joskus kesällä täysin kesken. En tykkää ikuisesti keskeneräisiksi jääneistä ficeistä. Toisaalta, jos nyt välttämättä haluaa laittaa aikaa kirjoitteluun, olisi kiva kirjoittaa jotain, mitä ei itsekin häpeäisi ja pitäisi roskana.
23/02/2007
Väsypäivä
Olin päättänyt pitää kivan ja rauhaisan aamun, heräilin ilman herätystä silloin kun huvitti, keittelin kahvia sun muuta--mutta jokin vain mätti. Kun nimittäin puolilta päivin selvisin konsalle, havaitsin, että jostain ihan käsittämättömästä syystä väsytti niin älyttömästi, etten oikein kyennyt soittamaan. Yritin sitten juoda kauheasti kahvia. Kahviossa intouduin vain julistamaan perinteisen positiivista elämänfilosofiaani: "huonosti se kumminkin päättyy", tuli todettua ensin avioliitosta, sitten elämästä. Väsymys vain ei suostunut häipymään, enkä edes keksinyt sille mitään selitystä, koska olin kumminkin nukkunut ihan tarpeeksi, eikä pitäisi univelkojakaan kauheasti olla. Ihan syvältä tämmöinen. Sen vähän kun sain jotain soitettua, totesin, että Brahms on juurikin sellaisessa vaiheessa, että haluaisin soittaa sitä säestyksen kanssa, ja ajan. Semmoinen puolitoista tuntia olisi kiva. Ei vaan ole mahdollista. Saasta tätä typerää tutkintoa oikeasti. Pentele.
Hmm, ja kun sitä tutkintoa on tässä tullut jo kirottua niin monet viikot, niin laitetaans tähän nyt mainos: jos jostakin syystä joku blogiani seuraileva on 5.3. klo 12.00 Helsingissä ja kiireetön, silloin voi tulla kärsim... eikun kuuntelemaan II-resitaaliani. Ohjelmassa Virtaperkon Metsä ja uni, Janacekin Satu sekä Brahmsin sonaatti F-duuri. Ei sinne kuitenkaan ketään tule, mutta olenpa sanonut.
Soittelun yrittelyn jälkeen siirtäydyin Laaksolahteen. Siellä pääsin muun muassa vertailemaan äidin synttärikakkukokeiluja, ja sitten lähdimme iltakävelylle vilkuilemaan geokätköjä. Kolmesta etsimästämme löysimme vain yhden, toinen vain pysyi piilossaan, kolmas oli luultavimmin lumen alla. Ja illan päätteeksi käväisin Mirjan porukoiden luona kirjoittamassa vuokrasopimuksen. Nyt on sitten ihan oikeasti vanha kämppä irtisanottu ja uusi virallisesti sovittu.
Hmm, ja kun sitä tutkintoa on tässä tullut jo kirottua niin monet viikot, niin laitetaans tähän nyt mainos: jos jostakin syystä joku blogiani seuraileva on 5.3. klo 12.00 Helsingissä ja kiireetön, silloin voi tulla kärsim... eikun kuuntelemaan II-resitaaliani. Ohjelmassa Virtaperkon Metsä ja uni, Janacekin Satu sekä Brahmsin sonaatti F-duuri. Ei sinne kuitenkaan ketään tule, mutta olenpa sanonut.
Soittelun yrittelyn jälkeen siirtäydyin Laaksolahteen. Siellä pääsin muun muassa vertailemaan äidin synttärikakkukokeiluja, ja sitten lähdimme iltakävelylle vilkuilemaan geokätköjä. Kolmesta etsimästämme löysimme vain yhden, toinen vain pysyi piilossaan, kolmas oli luultavimmin lumen alla. Ja illan päätteeksi käväisin Mirjan porukoiden luona kirjoittamassa vuokrasopimuksen. Nyt on sitten ihan oikeasti vanha kämppä irtisanottu ja uusi virallisesti sovittu.
Soittoa ja kätköjä
Aamun avasivat iloluontoisesti homehtumista yrittävä kahvinkeitin sekä Hoasin huoneistoja perustarkastusta varten katsastava setä, joka soitteli ovikelloa kun olin kylpytakissa ja kämppis vielä kait nukkumassa. Onneksi setä meni pois ja tuli vasta myöhemmin takaisin.
Käväisin Kulosaaressa opettamassa, paitsi että meni säveltämiseksi se tunti. Sävelsimme hienon "sormet pyöreiksi" -laulun, jee jee. Sittenpä konsalle loppupäiväksi harjoittelemaan. Aloitin harvinaisen lahjaisasti: totesin, että onpas tuo talla kaamean kieroon mennyt, jospa vaikka suoristaisin sitä vähän. Löysäsin kieliä ja yritin vääntää, niin pum, kaatui sitten kokonaan mokoma. Iiik. Oli vähän asettelemista ja virittämistä että sain takaisin ja pelotti, että rikon jotain, mutta lopulta sain kohdalleen, ja on se nyt paljon suorempi. Selvästi vaikutti äänenväriinkin, en vaan osaa päättää, menikö parempaan vai huonompaan suuntaan. Soittelin myöskin osan ajasta "karaokena", eli yritin korvata säestysharjoitusten olemattomuutta soittamalla nauhan päälle. Ei se ihan sama asia ole, mutta kuvittelen että siitä ehkä oli jotain hyötyä.
Harjoiteltuani sen verran, etten enää kyennyt taukoilemallakaan palauttamaan keskittymistäni, laitoin sellon kaappiin ja lähdin kätkökierrokselle! Ensin kävin ostamassa välttämättömän varusteen eli taskulampun, sitten bongasin melkoisen nopsasti kaksi geokätköä Ruoholahden tienoilta ja kolmannen Rautatientorilta. Neljäs kohteeni oli Pasilan aseman kieppeillä, hitusen vaikeapääsyisellä kalliolla, johon oli jännä hiippailla yksikseen ja josta oli hienot näkymät yli ratapihan. Harmi vaan, kätkö oli jäässä ja lumessa, joten en saanut nimeäni siihen. Jännää ja siistiä oli silti. Vasta kotiinpäin kävellessäni tajusin, miten älyttömän kylmä oli. Tee ja chococappuccino/minttusuklaa-Baileys lämmittivät. Sen sijaan uusin Heroes aiheutti ahdistusta.
Käväisin Kulosaaressa opettamassa, paitsi että meni säveltämiseksi se tunti. Sävelsimme hienon "sormet pyöreiksi" -laulun, jee jee. Sittenpä konsalle loppupäiväksi harjoittelemaan. Aloitin harvinaisen lahjaisasti: totesin, että onpas tuo talla kaamean kieroon mennyt, jospa vaikka suoristaisin sitä vähän. Löysäsin kieliä ja yritin vääntää, niin pum, kaatui sitten kokonaan mokoma. Iiik. Oli vähän asettelemista ja virittämistä että sain takaisin ja pelotti, että rikon jotain, mutta lopulta sain kohdalleen, ja on se nyt paljon suorempi. Selvästi vaikutti äänenväriinkin, en vaan osaa päättää, menikö parempaan vai huonompaan suuntaan. Soittelin myöskin osan ajasta "karaokena", eli yritin korvata säestysharjoitusten olemattomuutta soittamalla nauhan päälle. Ei se ihan sama asia ole, mutta kuvittelen että siitä ehkä oli jotain hyötyä.
Harjoiteltuani sen verran, etten enää kyennyt taukoilemallakaan palauttamaan keskittymistäni, laitoin sellon kaappiin ja lähdin kätkökierrokselle! Ensin kävin ostamassa välttämättömän varusteen eli taskulampun, sitten bongasin melkoisen nopsasti kaksi geokätköä Ruoholahden tienoilta ja kolmannen Rautatientorilta. Neljäs kohteeni oli Pasilan aseman kieppeillä, hitusen vaikeapääsyisellä kalliolla, johon oli jännä hiippailla yksikseen ja josta oli hienot näkymät yli ratapihan. Harmi vaan, kätkö oli jäässä ja lumessa, joten en saanut nimeäni siihen. Jännää ja siistiä oli silti. Vasta kotiinpäin kävellessäni tajusin, miten älyttömän kylmä oli. Tee ja chococappuccino/minttusuklaa-Baileys lämmittivät. Sen sijaan uusin Heroes aiheutti ahdistusta.
21/02/2007
Ankaraa arkea
Aina on vaikeaa siirtäytyä Turusta Helsinkiin, mutta tänään se oli ihan ennätyskamalaa. Onnistuin hienosti heräämään aamulla samoihin aikoihin töihin suuntaavan Mirin kanssa, joten sain kyydin asemalle ja ehdin jo kahdeksan junaan. Kymmeneltä Helsingissä, puoli kahdeltatoista konsalla. Ehdin sitten soittaa siellä vajaan tunnin kun tajusin, että kun tänään kerta on toiseksi viimeinen säestysharjoitus ennen tutkintoa, olisi varmasti hyödyllistä äänittää se. Äänittämiseen tarvin läppärin, jonka olin tyhmänä jättänyt kotiin pikaliimattuani siitä lohjenneen kulman. Siispä pikajuoksua/julkisilla ajelua takaisin Pasilaan, kone mukaan ja takaisin konsalle. Niin se vain on, että alle tunnissa ei tuosta selviä, vaikka kuinka kiiruhtaa.
Kuten arvata saattaa, säestysharjoitus meni niin päin helvettiä kuin olla ja voi. Aikataulut hajosivat täysin sikäli, että kun en mennyt kyllin röyhkeästi vaatimaan omaa vuoroani, minulle jäi virallista harjoitusaikaa 15 minuuttia, ja pianosäestyksellinen osuus ohjelmastani kestää semmoisen 35min. Venytettiin sitten harjoitusta vähän yliajalle, mutta eihän se mihinkään riittänyt. Janacek meni periaatteessa yllättävän hyvin, mutta Brahmsista en ehtinyt soittaa kuin ekaa osaa--ja vittuperkelesaatana en osannut sitä ollenkaan. Olkoonkin, että keskittymiskykyni oli niin hukassa, että minusta tuntui, kuin en olisi koko tilanteessa ollenkaan oikeasti itse läsnä, ei siltikään pitäisi olla mahdollista tällaisen! Alku meni kahdesti poikki, sitten otin nuotin ja soitin suurimman osan ajasta siitä, vaikka olen tuota osaa jo soittanut ulkoa säestyksen kanssa varmaan kuukauden.
Säestyksen jälkeen olin hajoamispisteessä ja olisin halunnut piiloutua nurkkaan itkemään, mutta sen sijaan piti tavata Musica Nova -biisini säveltäjä, Olli Virtaperko. Ihmeesti en hajonnutkaan sitten, vaan oli kiinnostavaa ja avartavaa ja hyödyllistä katsoa, mitä säveltäjä oli milläkin merkinnöillään tarkoittanut, mitä olin tulkinnut väärin ja niin edelleen. Eikä edes yhtään pelottavaa, vaikka etukäteen juuri tämän kohtaamisen etukäteisjännittäminen oli yksi niistä jutuista, jotka tappoivat säestystreenikeskittymiseni.
Säveltäjätapaamisen jälkeen olisi ollut hyvää harjoitteluaikaa, mutta en vaan kertakaikkiaan kyennyt. Väsytti aivan järjettömästi, ja vielä oli YS-treenit edessä. Menin sitten kaiken järjen vastaisesti vilkuilemaan paria ihan ydinkeskustassa olevaa geokätköä, mutta olivat niin näkyvillä paikoilla, että vaikka uskon paikantaneeni niiden kätköpaikat, en viitsinyt ryhtyä kaivelemaan. Niin epätoivoisen väsyneeltä sitten tuntui, että ostin energiajuomaa. Sen voimin orkesteriin. En olisi niin millään jaksanut. Etenkin kun harjoiteltiin ihan samoja juttuja kuin viime viikolla, jotka eivät ole meille selloille vaikeita edes. Ihme, että pysyin hereillä treenien loppuun asti.
Kuten arvata saattaa, säestysharjoitus meni niin päin helvettiä kuin olla ja voi. Aikataulut hajosivat täysin sikäli, että kun en mennyt kyllin röyhkeästi vaatimaan omaa vuoroani, minulle jäi virallista harjoitusaikaa 15 minuuttia, ja pianosäestyksellinen osuus ohjelmastani kestää semmoisen 35min. Venytettiin sitten harjoitusta vähän yliajalle, mutta eihän se mihinkään riittänyt. Janacek meni periaatteessa yllättävän hyvin, mutta Brahmsista en ehtinyt soittaa kuin ekaa osaa--ja vittuperkelesaatana en osannut sitä ollenkaan. Olkoonkin, että keskittymiskykyni oli niin hukassa, että minusta tuntui, kuin en olisi koko tilanteessa ollenkaan oikeasti itse läsnä, ei siltikään pitäisi olla mahdollista tällaisen! Alku meni kahdesti poikki, sitten otin nuotin ja soitin suurimman osan ajasta siitä, vaikka olen tuota osaa jo soittanut ulkoa säestyksen kanssa varmaan kuukauden.
Säestyksen jälkeen olin hajoamispisteessä ja olisin halunnut piiloutua nurkkaan itkemään, mutta sen sijaan piti tavata Musica Nova -biisini säveltäjä, Olli Virtaperko. Ihmeesti en hajonnutkaan sitten, vaan oli kiinnostavaa ja avartavaa ja hyödyllistä katsoa, mitä säveltäjä oli milläkin merkinnöillään tarkoittanut, mitä olin tulkinnut väärin ja niin edelleen. Eikä edes yhtään pelottavaa, vaikka etukäteen juuri tämän kohtaamisen etukäteisjännittäminen oli yksi niistä jutuista, jotka tappoivat säestystreenikeskittymiseni.
Säveltäjätapaamisen jälkeen olisi ollut hyvää harjoitteluaikaa, mutta en vaan kertakaikkiaan kyennyt. Väsytti aivan järjettömästi, ja vielä oli YS-treenit edessä. Menin sitten kaiken järjen vastaisesti vilkuilemaan paria ihan ydinkeskustassa olevaa geokätköä, mutta olivat niin näkyvillä paikoilla, että vaikka uskon paikantaneeni niiden kätköpaikat, en viitsinyt ryhtyä kaivelemaan. Niin epätoivoisen väsyneeltä sitten tuntui, että ostin energiajuomaa. Sen voimin orkesteriin. En olisi niin millään jaksanut. Etenkin kun harjoiteltiin ihan samoja juttuja kuin viime viikolla, jotka eivät ole meille selloille vaikeita edes. Ihme, että pysyin hereillä treenien loppuun asti.
Geokätköilyä!
Ääh. Kiitos eilen luolasta vahingossa löydetyn geokätkön, tänään kulutin suurimman osan päivästä ihmettelemällä netistä kyseistä harrastusta. Kätköjähän onkin vaikka missä ja paljon enemmän kuin olisin kuvitellut! Yhtäkkiä huomaan oikeasti suunnittelevani, että joskus voisin hommata GPS-paikantimen... Hetkellisesti irroittauduin puuhasta Mirin palailtua töistä. Vaan kun illan kiipeily peruuntui kun Palatsi olikin kiinni, ja jouduin tappamaan aikaa ihmisten palaveeratessa pian alkavan uuden kaupunkipelikampanjan juttuja, jatkoin sitten setvimistä Daren ja Google Earthin kanssa.
Iltaohjelmaksi minä ja Miri lähdimmekin etsimään kätköä Palatsin tienoilta. Näinpä siis löysimme itsemme penkomasta kivenkoloja pakkasessa ja pimeässä taskulampun kanssa maanisesti hihitellen. Kivaa! Löysimme myös loppujen lopuksi kätköpurkin, mikä oli vielä kivempaa. Ja sitten äkkiä sisään lämpimään intoilemaan ja katsomaan netistä lisää kätköjä, joita voisi seuraavaksi etsiä. Helposti hölmöistä jutuista innostuvia, mekö, mitä häh?
Iltaohjelmaksi minä ja Miri lähdimmekin etsimään kätköä Palatsin tienoilta. Näinpä siis löysimme itsemme penkomasta kivenkoloja pakkasessa ja pimeässä taskulampun kanssa maanisesti hihitellen. Kivaa! Löysimme myös loppujen lopuksi kätköpurkin, mikä oli vielä kivempaa. Ja sitten äkkiä sisään lämpimään intoilemaan ja katsomaan netistä lisää kätköjä, joita voisi seuraavaksi etsiä. Helposti hölmöistä jutuista innostuvia, mekö, mitä häh?
20/02/2007
Lomaluolailua
Virallisesti hiihtolomaisena tunsin vähän lusmuksi oloni, kun sain nukkua pitkään ja lojua vaikka muut menivät töihin. Aamupäivän yritin harjoitella Mirillä. Sujui se vähäsen paremmin kuin Pasilassa soitaminen, muttei paljoa. Kaaoksen valtaama keittiö häiritsi liikaa, joten piti tietysti tiskata. Toisaalta olin liian aikaansaamaton että olisin keksinyt ruokaa, joten elelin suolapähkinöillä siihen saakka, kun Miri ilmaantui töistä. Kauppareissun jälkeen viimein päästiin väsäämään syötävää. Leivoin laskiaispullia. Enpä ole semmoistakaan tehnyt aikoihin ja enpä muista milloin olisin tehnyt ihan yksikseen, mutta jollain ihmeen tuurilla onnistui oikein mainiosti. Dare saapui myöskin syömään ja suunnittelemaan, mitä hassua puuhaa keksittäisiin.
Lopulta päätimme mennä taas luolaan. Kun Tiemuskin intoutui lähtemään mukaan, oli koossa sama seurue kuin viime kerrallakin. Suuaukko löytyi tällä kertaa saman tien, vaan onneksi ja iloksi kolossa oli vielä koluamattomia nurkkauksia. Yhdestä tutummastakin onkalosta löysimme yllättäin geokätkön, jota emme viimeksi olleet huomanneet. Vinkeään paikkaan olivat keksineet laittaa. Hienoin löydös oli kuitenkin aiemmin huomaamatta jäänyt juuri ryömimiseen riittävän korkea, mutta silmänkantamattomiin eteenpäin jatkuva ja hyvin leveä onkalo. Vau. Hitusen matala se oli että olisi voinut kovin kauas ryömiä, joten päätettiin jättää seuraavaan kertaan.
Luolasta poistuttuamme päätettiin sitten katsoa teemaan sopivasti The Descent. En vaan osaa katsoa kauhuleffoja. Ei tuntunut niin pelottavalta kuin odotin, ja muutenkin, äh. Mutta lisää luolia pitää ehdottomasti nähdä.
Lopulta päätimme mennä taas luolaan. Kun Tiemuskin intoutui lähtemään mukaan, oli koossa sama seurue kuin viime kerrallakin. Suuaukko löytyi tällä kertaa saman tien, vaan onneksi ja iloksi kolossa oli vielä koluamattomia nurkkauksia. Yhdestä tutummastakin onkalosta löysimme yllättäin geokätkön, jota emme viimeksi olleet huomanneet. Vinkeään paikkaan olivat keksineet laittaa. Hienoin löydös oli kuitenkin aiemmin huomaamatta jäänyt juuri ryömimiseen riittävän korkea, mutta silmänkantamattomiin eteenpäin jatkuva ja hyvin leveä onkalo. Vau. Hitusen matala se oli että olisi voinut kovin kauas ryömiä, joten päätettiin jättää seuraavaan kertaan.
Luolasta poistuttuamme päätettiin sitten katsoa teemaan sopivasti The Descent. En vaan osaa katsoa kauhuleffoja. Ei tuntunut niin pelottavalta kuin odotin, ja muutenkin, äh. Mutta lisää luolia pitää ehdottomasti nähdä.
18/02/2007
Turku - Tampere - Turku
Lauantaina aamupäivästä ilahdutin Mirin naapureita soittelulla. Tarkoitus oli lähteä jossakin vaiheessa Tamperetta kohti, ja kohtalaisen ajoissa päästiinkin liikkeelle ja poimittiin Tiemus kyytiin, mutta sitten keksittiinkin matkan varrella kovasti kaikkia jänniä nähtävyyksiä, jotka piti katsoa, kuten jättiläiskorvapuusti. Tampereelle ehdittiin niin myöhään, että kun Tiemus oli heitetty kyydistä, alunperin suunniteltu avantopaikka oli juuri menossa kiinni. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun avantoihmeet ilmoittivat, että olisi joku toinenkin avantoilupaikka, joten kylmään veteen mentiin silti. Se oli vähän kamalampaa kuin muistin, mutta hengissä selvittiin ja viimein päästiin syömään.
Muu illan ohjelma oli Mirin tamperelaisten tuttujen näkemistä, ja sitten mentiin baariin. Hellä oli ihan vinkee paikka, mutta minä vaan en sovi yhteen baarien kanssa. Enkä biletyksen kanssa ylipäänsäkään, näköjään. Typeräksi angstaamiseksi meni. Taas. Sitten ärsytti ja hävetti ja ääh. Pitäisi vaan pysyä kotona ja/tai keskittyä olemaan tylsä ja virallinen.
Sunnuntaina ei ollut krapulaa, vain häpeä ja tarve pyydellä anteeksi. En ihan osannut sitäkään. Kaikesta huolimatta selvisimme Mirin ja mukaan liittyneen Villen kanssa kiipeilypaikkaan. Sielläpä sitten ilmoittivatkin, että on yksityistilaisuus, joten jouduimme odottelemaan pari tuntia. Onneksi kassatäti tarjosi kahvia. Kiipeily tuntui sujuvammalta kuin perjantaina. Omaa kiipimistä tärkeämpää ja hyödyllisempää tässä reissussa kuitenkin oli se, että näköjään selvisin varmistus-asenneongelmistani. Kokeilin Mirin varmistamista niin ID:llä (josta en pitänyt), grigrillä ilman ankkurointia (joka ei ollut mikään ongelma) kuin ATC:lläkin, ja päätin että oikeastaan oikeasti pidän eniten viimeksimainitusta. Jee. Kiipimän ja saunan jälkeen oli taasen kauhea nälkä, joten äkkiä syömään, ja sitten kohti Turkua. Uskalsin jopa ajaa pätkän, vaikka olikin ihan pimeää. Matka taisi kestää kohtalaisen pitkään hitaan ajeluni takia, vaikkei tällä kertaa poikettukaan ihmettelemään nähtävyyksiä.
Muu illan ohjelma oli Mirin tamperelaisten tuttujen näkemistä, ja sitten mentiin baariin. Hellä oli ihan vinkee paikka, mutta minä vaan en sovi yhteen baarien kanssa. Enkä biletyksen kanssa ylipäänsäkään, näköjään. Typeräksi angstaamiseksi meni. Taas. Sitten ärsytti ja hävetti ja ääh. Pitäisi vaan pysyä kotona ja/tai keskittyä olemaan tylsä ja virallinen.
Sunnuntaina ei ollut krapulaa, vain häpeä ja tarve pyydellä anteeksi. En ihan osannut sitäkään. Kaikesta huolimatta selvisimme Mirin ja mukaan liittyneen Villen kanssa kiipeilypaikkaan. Sielläpä sitten ilmoittivatkin, että on yksityistilaisuus, joten jouduimme odottelemaan pari tuntia. Onneksi kassatäti tarjosi kahvia. Kiipeily tuntui sujuvammalta kuin perjantaina. Omaa kiipimistä tärkeämpää ja hyödyllisempää tässä reissussa kuitenkin oli se, että näköjään selvisin varmistus-asenneongelmistani. Kokeilin Mirin varmistamista niin ID:llä (josta en pitänyt), grigrillä ilman ankkurointia (joka ei ollut mikään ongelma) kuin ATC:lläkin, ja päätin että oikeastaan oikeasti pidän eniten viimeksimainitusta. Jee. Kiipimän ja saunan jälkeen oli taasen kauhea nälkä, joten äkkiä syömään, ja sitten kohti Turkua. Uskalsin jopa ajaa pätkän, vaikka olikin ihan pimeää. Matka taisi kestää kohtalaisen pitkään hitaan ajeluni takia, vaikkei tällä kertaa poikettukaan ihmettelemään nähtävyyksiä.
16/02/2007
Tanssia, tyhmää soittoa ja Turku
Aloitin aamuni kuin joskus vuosia sitten aina tein: raahauduin aamulla Tapiolan koululle/lukiolle. Oli aikas nostalgisen tuntuista. En tosin pahemmin törmäillyt siellä mihinkään vanhoihin opettajiin tai muihin tuttuihin. Sentään bongasin Joen, jonka vanhoja tansseja sinne menin ihastelemaan. Hip. Olivat kyllä ihanat, jotenkin ihan yllätyin itsekin siitä miten innostunut ja toisaalta liikuttunut olin katsellessani. Voooooi.
Tanssien jälkeenkään en ehtinyt vanhalla koululla pyöriä, kun piti kipaista konsalle pikkolosellotunnille. Se oli taas kurja. Jos opettaja viime viikolla nimenomaan sanoi, että soita tästä minulle eka sivu hitaasti ulkoa, minusta on todella inhottavaa, ettei tästä pidetäkään kiinni. Olisin sen ekan sivun osannut hyvin, mutten sitten soittanut sitä kuin kertaalleen, koska sen sivun loppuun päästyäni ope sanoikin, että soita vaan eteenpäin--enkä ollut katsonut sitä ollenkaan edemmäs. Sitten ärsytti kun en osannut, ja toisaalta tuntui niin epäreilulta, kun en tietenkään osannut, kun se oli sanonut ettei tarvi harjoitella sen enempää... ärh.
Ihqujen tanzujen ja tyhmän soittotunnin jälkeen alkoi viikonloppu: junaan ja Turkuun. Totuttuun tapaan siellä saman tien seinälle. Edellisestä kiipimästäni oli ties kuinka monta viikkoa, ja aluksi tuntuikin harvinaisen kömpelöltä touhulta. Hiljakseen kumminkin jotain ehkä palautui mieleen, tai ainakin alkoi tuntua kivemmalta. Jee. Jospas vain ehtisi kiivetä vähän useammin. Kiipimisen jälkeen tietty syömään ja kahville, ja sitten Mirille hyppimään tanssimatolla, möllöttämään ja hysterisoimaan.
Tanssien jälkeenkään en ehtinyt vanhalla koululla pyöriä, kun piti kipaista konsalle pikkolosellotunnille. Se oli taas kurja. Jos opettaja viime viikolla nimenomaan sanoi, että soita tästä minulle eka sivu hitaasti ulkoa, minusta on todella inhottavaa, ettei tästä pidetäkään kiinni. Olisin sen ekan sivun osannut hyvin, mutten sitten soittanut sitä kuin kertaalleen, koska sen sivun loppuun päästyäni ope sanoikin, että soita vaan eteenpäin--enkä ollut katsonut sitä ollenkaan edemmäs. Sitten ärsytti kun en osannut, ja toisaalta tuntui niin epäreilulta, kun en tietenkään osannut, kun se oli sanonut ettei tarvi harjoitella sen enempää... ärh.
Ihqujen tanzujen ja tyhmän soittotunnin jälkeen alkoi viikonloppu: junaan ja Turkuun. Totuttuun tapaan siellä saman tien seinälle. Edellisestä kiipimästäni oli ties kuinka monta viikkoa, ja aluksi tuntuikin harvinaisen kömpelöltä touhulta. Hiljakseen kumminkin jotain ehkä palautui mieleen, tai ainakin alkoi tuntua kivemmalta. Jee. Jospas vain ehtisi kiivetä vähän useammin. Kiipimisen jälkeen tietty syömään ja kahville, ja sitten Mirille hyppimään tanssimatolla, möllöttämään ja hysterisoimaan.
15/02/2007
Kammermusikkonzert
Kun aamupäivä olisi ollut tyhjä ja hyvää aikaa harjoittelulle, tietenkin nukuin pommiin. Näin varsin hämärää unta, jossa matkailtiin autolla jossain Algeriassa, mukana niin turkulaisia kuin Stadian opettajiakin, joiden kanssa muun muassa todistimme liikenneonnettomuutta, joka roiski tien liukkaaksi verestä pitemmältä matkalta, sekä hämärästi käyttäytyviä poliiseja, ja lopuksi ravintolassa jotain paikallista rituaalinäytelmää, joka muuttui liukuvasti larpiksi, jossa oli mukana myöskin YSläisiä. Höö.
Viimein konsalle asti selvittyäni törmäsin juuri pianotutkinnosta selvinneeseen Heleniin, jotenka piti mennä syömään seuraksi. Ehdin loppujen lopuksi harjoitella vajaan tunnin pikkoloselloa ja saman verran modernia. Ei riitä mihinkään tuommoinen. Ei kuitenkaan voinut enempää, kun oli Suaven saliharjoitus. Paria tuntia, harjoittelua, sellotuntia ja kahviossa lojumista myöhemmin olikin sitten illan konsertin aika.
Suave esitti Aikamme Kamarimusiikkia -viikon konsertissa Tötterströmin 2. jousikvarteton. Aika vinkee biisi, etenkin kun viimeinen osa on "Alla Tarantella", jee. Ärsyttävästi minua ei koko keikka oikeastaan jännittänyt yhtään, ennemminkin vain oli epämääräisen keskittymiskyvytön ja sähläävä meininki. Ensimmäinen osa meni melkein kokonaan ihmetellessä, että häh, nyt me muka ollaan tässä lavalla ja esiinnytään. Toisen osan tangoilun jälkeen sentään sain kolmannen osan keskittyneet ja hiljaiset ja hitaat asiat soitettua juuri sellaisina, mikä on minulta aina huima saavutus. Loppuun asti siis selvittiin eikä eksytty matkalla. Nyt kvartetti jäänee tauolle ainakin siksi aikaa, kunnes saan selville, sopiiko kiireisen metrojunankuljettajaopiskelijan päiviini myös kamarimusiikkia.
Keikan jälkeen mentiin yksille (tai no, muut ehkä useammillekin) istumaan, mutta suuntasin kohtalaisen ajoissa pois, kun vielä piti tehdä läksyjä sun muuta.
Viimein konsalle asti selvittyäni törmäsin juuri pianotutkinnosta selvinneeseen Heleniin, jotenka piti mennä syömään seuraksi. Ehdin loppujen lopuksi harjoitella vajaan tunnin pikkoloselloa ja saman verran modernia. Ei riitä mihinkään tuommoinen. Ei kuitenkaan voinut enempää, kun oli Suaven saliharjoitus. Paria tuntia, harjoittelua, sellotuntia ja kahviossa lojumista myöhemmin olikin sitten illan konsertin aika.
Suave esitti Aikamme Kamarimusiikkia -viikon konsertissa Tötterströmin 2. jousikvarteton. Aika vinkee biisi, etenkin kun viimeinen osa on "Alla Tarantella", jee. Ärsyttävästi minua ei koko keikka oikeastaan jännittänyt yhtään, ennemminkin vain oli epämääräisen keskittymiskyvytön ja sähläävä meininki. Ensimmäinen osa meni melkein kokonaan ihmetellessä, että häh, nyt me muka ollaan tässä lavalla ja esiinnytään. Toisen osan tangoilun jälkeen sentään sain kolmannen osan keskittyneet ja hiljaiset ja hitaat asiat soitettua juuri sellaisina, mikä on minulta aina huima saavutus. Loppuun asti siis selvittiin eikä eksytty matkalla. Nyt kvartetti jäänee tauolle ainakin siksi aikaa, kunnes saan selville, sopiiko kiireisen metrojunankuljettajaopiskelijan päiviini myös kamarimusiikkia.
Keikan jälkeen mentiin yksille (tai no, muut ehkä useammillekin) istumaan, mutta suuntasin kohtalaisen ajoissa pois, kun vielä piti tehdä läksyjä sun muuta.
14/02/2007
Sitä samaa selloa
Sainpa vihoviimein itseni potkittua tapaamaan opinnäytetyöni ohjaajaa ja ihmettelemään, mikä ihme opinnäyte ja mistä mä semmoisen teen. Tuli paljon ideoita, mutta ei yhtään selkeitä ja varmoja, joten pitäisi kauheasti miettiä ja pähkäillä ja pohtia, että mitä. Kyseessä siis on Stadian kirjallinen päättötyö, joka voi käytännössä käsitellä melkein mitä vaan mikä jotenkin liittyy soitonopetukseen. Aihe on toistaiseksi "jotain soittotuntikielestä", mikä ei ole mikään aihe. Mutta ehkä se tästä lähtee. On vähän pakkokin, muuten en valmistu.
Muu aamupäivä meni harjoittelemisen yrittämiseen, kuten tavallista. Aikaa soittamiselle kyllä olisi, mutta keskittymiskyky on nolla. Soitan kaksi tahtia, totean, etten yhtään ajatellut, mitä soitin, soitan samat kaksi tahtia uusiksi enkä vieläkään ajattele... Sitä sitten monta tuntia. Sitten vituttaa. Tämä on sitä päänsäseinäänhakkaamisharjoittelua. Löysin jonkunmoisen järjen soittooni vasta viimeiseksi puoleksi tunniksi, sitten piti mennä Suaven treeneihin.
Väliin parin tunnin kahvi- & laskiaispullatauko, ja sitten tietystikin päivän lopuksi YSsää. On joitain asioita, mistä ärsyynnyn pikavauhtia, ja yksi niistä on se, kun ihmiset laahaavat orkesterissa soiteltaessa. Ei saa soittaa liian hitaasti. Liian nopeasti tietenkin saa. Oikeastihan molemmat on aivan yhtä pahoja virheitä, hihii. (Muita ärsyynnyttäviä asioita ovat mm. ruuhkaratikat joissa ei pääse istumaan sekä se, jos joku tulee koputtelemaan harjoituskopin ovea jostain tyhmästä syystä ja keskeyttää harjoitteluni. Instant-räyh.)
Muu aamupäivä meni harjoittelemisen yrittämiseen, kuten tavallista. Aikaa soittamiselle kyllä olisi, mutta keskittymiskyky on nolla. Soitan kaksi tahtia, totean, etten yhtään ajatellut, mitä soitin, soitan samat kaksi tahtia uusiksi enkä vieläkään ajattele... Sitä sitten monta tuntia. Sitten vituttaa. Tämä on sitä päänsäseinäänhakkaamisharjoittelua. Löysin jonkunmoisen järjen soittooni vasta viimeiseksi puoleksi tunniksi, sitten piti mennä Suaven treeneihin.
Väliin parin tunnin kahvi- & laskiaispullatauko, ja sitten tietystikin päivän lopuksi YSsää. On joitain asioita, mistä ärsyynnyn pikavauhtia, ja yksi niistä on se, kun ihmiset laahaavat orkesterissa soiteltaessa. Ei saa soittaa liian hitaasti. Liian nopeasti tietenkin saa. Oikeastihan molemmat on aivan yhtä pahoja virheitä, hihii. (Muita ärsyynnyttäviä asioita ovat mm. ruuhkaratikat joissa ei pääse istumaan sekä se, jos joku tulee koputtelemaan harjoituskopin ovea jostain tyhmästä syystä ja keskeyttää harjoitteluni. Instant-räyh.)
13/02/2007
Haaaaarghjoittelua ja metrovaattei
Heräsin hurjan aikaisin että ehtisin asioita ja sitten kämmäsin jumittamalla nettiin ihmettelemään opintotuki- ja verojuttuja, jotka vaan eivät avaudu minulle, ja sen jälkeen myöhästyin bussista, kun en tajunnut, mille niistä noin kolmesta Pasilan aseman ympäristön bussipysäkistä pitäis mennä. Löysin sentään perille sovitelemaan työvaatteita. Hii. Jotenkin sitä tuntui taas hitusen todemmalta metrokurssin lähestyvä aloitus, kun kokeili kuskin asustusta. Ja musta vaan on niin vinkeetä että työasuuni kuuluu solmio. :-P
Ylläripylläri, seuraavaksi suuntasin konsalle harjoittelemaan. Harjoittelu tökki, kun oli kamala nälkä, joten menin lounaalle heti kun sitä oli. Harjoittelu tökki lounaan jälkeenkin, koska sain puhelun, josta sain hyvin huonon omantunnon. Olin nimittäin vähänniinku luvannut mennä soittamaan Kätketyt kasvot -larppiin, mutta kun ei siitä hetkeen ollut kuulunut, ajattelin, että noh, jos minua ei vaikka kaivatakaan sinne. Olisipas kaivattukin, mutta pentele, minä olen nyt menossa Turkuun. Piste. Sanoin siis, etten tule tuonne. Olen viimein oppinut sanomaan "ei" kaikennäköisiin keikkapyyntöihin sun muihin tämmöisiin soittojuttuihin. Vielä kun oppisin elämään sen kanssa.
Iltapäivän aikatauluputkessa oli oma soittotunti, kvartettitreenit ja kaksi oppilasta, joista jälkimmäinen Kulosaaressa. Kyllä taas väsytti kun viimein pääsin kotia.
Ylläripylläri, seuraavaksi suuntasin konsalle harjoittelemaan. Harjoittelu tökki, kun oli kamala nälkä, joten menin lounaalle heti kun sitä oli. Harjoittelu tökki lounaan jälkeenkin, koska sain puhelun, josta sain hyvin huonon omantunnon. Olin nimittäin vähänniinku luvannut mennä soittamaan Kätketyt kasvot -larppiin, mutta kun ei siitä hetkeen ollut kuulunut, ajattelin, että noh, jos minua ei vaikka kaivatakaan sinne. Olisipas kaivattukin, mutta pentele, minä olen nyt menossa Turkuun. Piste. Sanoin siis, etten tule tuonne. Olen viimein oppinut sanomaan "ei" kaikennäköisiin keikkapyyntöihin sun muihin tämmöisiin soittojuttuihin. Vielä kun oppisin elämään sen kanssa.
Iltapäivän aikatauluputkessa oli oma soittotunti, kvartettitreenit ja kaksi oppilasta, joista jälkimmäinen Kulosaaressa. Kyllä taas väsytti kun viimein pääsin kotia.
Subscribe to:
Posts (Atom)