Päivä julisti heti aamusta, että haluaa olla paha. Siinä vaan oli jotain. Huonoja enteitä. Ruma aura. En oikeasti tajua, miksi se siltä tuntui, kun ei tapahtunut mitään muuta kuin tavanomainen liian myöhään nukkuminen ja heräämisen yletön vaikeus. Jotenkin vaan totesin, että jos väen väkisin ja kiireellä raahaan itseni Siltavuorenpenkereelle, ei varmana seuraa mitään hyvää. Sen sijaan otin uusiksi, heräilin rauhassa, kävin kaupassa ja sellaista, ja sitten vasta siirryin laitokselle. Siellä tosin lähinnä irkkasin, kunnes piti lähteä opettamaan.
Sello-oppilas oli vaihteeksi täysi riiviö, mutten siltikään onnistunut suuttumaan sille. Harvoin mitään hyvää itsestäni sanon, mutta todettakoon, että mitä riiviömuksuihin tulee, mulla on ihan ihmeen pitkä pinna ja enkelin kärsivällisyys. Enkä yhtään tajua miksi, kun en muissa asioissa omaa tuommoisia luonteenpiirteitä.
Oppilaan jälkeen päivä viimeistään talttui hyväksi, kun pääsin taas kiipeämään. Ekaa kertaa ilman kenenkään osaavan ihmisen valvontaa. Jospas onnistuisin repimään seuraa kerran viikossa tuonne niin olisi mahtavaa. Nyt oli kylläkin harvinaisen tumpelo ja tyhmä olo, kun seinä oli täynnä osaavia ihmisiä liidaamassa, ja me aloittelevat yläköysikiipeilijät vaan tappelimme solmujen kanssa ja emme osanneet. Joo joo, ei heti voi osata kaikkea, tiedetään, muttei siitä osaamattomuudesta kai silti tarvitse pitää. Ja siltikin, selvitin molemmat kohdat, joista en viime viikolla ollut päässyt ylös. Jeee.
Sitten vielä Laaksolahteen syömään karkkia ja hakemaan kumisaappaat. Ne kun ovat olennaisin osa lauantaina pelattavan 1931:n proppaustani.
30/11/2006
29/11/2006
Häröpäivä
Nukuin vain vähäsen liian myöhään, eli unet jäivät niin lyhyiksi taas, että aamulla oli kamala olo. Kiva sikäli, että sitten ei häirinnyt, ettei ollut mitään syötävääkään. Menin konsalle ja istuin kahvikupin kanssa harjoituskoppiin. Ehdin soittaa kappaleen läpi ennen säestystreenejä. Siinä sivussa sain idean mahdollista seuraavaa kaupunkipelikampanjahahmoa varten. Hih, olinkin jo ehtinyt reilun päivän ahdistua siitä, ettei minulla ollut mitään visiota.
Säestysharjoitukset olivat kummat. Kuuntelin, kun Tuija soitti Elgarin konserttoa, jota olen päätynyt pitämään kovin klisheisen ylipateettisena, mutta yllättäen se jotenkin onnistui herättämään kauheasti tunteita. Tosi outoa. Oma soittokin herätti tunteita--havaitsin nimittäin, että Janacekin "Satu", kaikin puolin kiltti ja harmiton kappale, on kuin onkin mahdollista soittaa vihaisesti. Harvinaisen kärttyisä esitys tuli, enkä edes tiedä, minkä takia.
Päivän yleistunnelma oli muutenkin härö ja heittelehtivä. Säestyksen jälkeen tuntui, että olisi kiva soittaa lisää, vaan kotimatkalla kadotin soittoinnon johonkin, koska ei sitä sitten siellä enää ollutkaan. Ainoa juttu, mitä huvitti soittaa, oli Dvorakin konserton eka osa, minkä soittamisessa ei ollut mitään järkeä, ja se kuulosti kamalalta, vaikka kivaa olikin. Päädyin viettämään koko iltapäivän mukamas-puuhaten jotain debriefien hiomista tai uuden hahmoidean luonnostelua tai jotain, eli käytännössä en tehnyt oikein mitään. On aina yhtä ärsyttävää olla samaan aikaan levoton ja kuitenkin täysin aikaansaamaton.
Sentään jotain järkevää oli pakko tehdä, kun oli YSsää. Anna Gr. ei ollut paikalla, joten jouduin tekemään soolosellistin virkaa. Jipii. Väsytti niin paljon etten meinannut jaksaa pitää jousta kädessä. Erityisen noloa tämä oli, koska sain vähän niinkun kehuja kapellimestarilta, kun tämä otti ja käytti mua esimerkkinä semmoisesta primitiivisen hevisellistisestä soitosta - "play it 'Velma-esque'". Tänään vain siitä mun tyylisestä mättösoitosta joutuivatkin huolehtimaan muut. Meinasin kirota ääneen, kun minulle vasta harjoitusten loppupuolella selvisi, että ne kestävätkin tasan kymmeneen eivätkä puoleen, kuten yleensä. Glääh.
Päivän suurin aikaansaannos taisi loppujen lopuksi olla, että sain illalla lähetettyä Jaanan debriefit eteenpäin, että muutkin pääsevät niitä ihmettelemään. Ja uskalsin sanoa jotain.
Säestysharjoitukset olivat kummat. Kuuntelin, kun Tuija soitti Elgarin konserttoa, jota olen päätynyt pitämään kovin klisheisen ylipateettisena, mutta yllättäen se jotenkin onnistui herättämään kauheasti tunteita. Tosi outoa. Oma soittokin herätti tunteita--havaitsin nimittäin, että Janacekin "Satu", kaikin puolin kiltti ja harmiton kappale, on kuin onkin mahdollista soittaa vihaisesti. Harvinaisen kärttyisä esitys tuli, enkä edes tiedä, minkä takia.
Päivän yleistunnelma oli muutenkin härö ja heittelehtivä. Säestyksen jälkeen tuntui, että olisi kiva soittaa lisää, vaan kotimatkalla kadotin soittoinnon johonkin, koska ei sitä sitten siellä enää ollutkaan. Ainoa juttu, mitä huvitti soittaa, oli Dvorakin konserton eka osa, minkä soittamisessa ei ollut mitään järkeä, ja se kuulosti kamalalta, vaikka kivaa olikin. Päädyin viettämään koko iltapäivän mukamas-puuhaten jotain debriefien hiomista tai uuden hahmoidean luonnostelua tai jotain, eli käytännössä en tehnyt oikein mitään. On aina yhtä ärsyttävää olla samaan aikaan levoton ja kuitenkin täysin aikaansaamaton.
Sentään jotain järkevää oli pakko tehdä, kun oli YSsää. Anna Gr. ei ollut paikalla, joten jouduin tekemään soolosellistin virkaa. Jipii. Väsytti niin paljon etten meinannut jaksaa pitää jousta kädessä. Erityisen noloa tämä oli, koska sain vähän niinkun kehuja kapellimestarilta, kun tämä otti ja käytti mua esimerkkinä semmoisesta primitiivisen hevisellistisestä soitosta - "play it 'Velma-esque'". Tänään vain siitä mun tyylisestä mättösoitosta joutuivatkin huolehtimaan muut. Meinasin kirota ääneen, kun minulle vasta harjoitusten loppupuolella selvisi, että ne kestävätkin tasan kymmeneen eivätkä puoleen, kuten yleensä. Glääh.
Päivän suurin aikaansaannos taisi loppujen lopuksi olla, että sain illalla lähetettyä Jaanan debriefit eteenpäin, että muutkin pääsevät niitä ihmettelemään. Ja uskalsin sanoa jotain.
Helsingistyminen
Niinhän siinä siis kävi, että kirjoitin ma-ti-yönä debriefini valmiiksi asti, mikä sitten johti siihen, että itkin hyvän tovin, ja koin itselleni vähän epätavallisen tunteen, että olisi kiva jos joku halaisi, mutta kun Mirikin oli jo nukkumassa, niin eipä auttanut.
Maagisen ihmeellisesti onnistui minun tiistaiaamuna herätä ennen yhdeksää ja roudata itseni ja tavarani kymmeneltä lähteneeseen Pendolinoon, paluumatkalle kohti Helsinkiä. Olo oli sekava, muttei yhtään niin väsynyt kuin olisin odottanut. Väsymys iski sitten vasta, kun olin selvinnyt sellotunnille. Vieläpä niin tehokkaasti, etten oikein meinannut tajuta yhtään mitään mistään, ja vaihteeksi taas kävi Tapania sääliksi. Oman tuntini jälkeen pidin oppilaalle tunnin, ja se meni myöskin niin pieleen joka suhteessa kuin vain voi. Muun muassa emme meinanneet päästä luokkaan, missä oli tarkoitus soittaa, koska ovi oli lukossa ja avain ei vaan kertakaikkiaan toiminut.
Illaksi ihmettelemään Helenin ja Kimmon yhteistä kotia Akateemisen OmpeluKerhon kokouksen merkeissä. Ja mikäpäs siinä, asunto oli hieno, väsäämämme ruoka niin hyvää että tuli syötyä ihan kammottavaan ähkyyn asti, ja lukioporukan seura on aina jees.
Kotiin palattuani kuvittelin olevani menossa ajoissa nukkumaan, mutta nettiin olikin ilmaantunut HaU-debrief-sivu. Argh. Siispä valvoin taas ihan älyttömän myöhään yrittäen parhaani mukaan olla lukematta Yanagin debriefejä ja asetellen omiani mahdollisesti julkaisukelpoisen muotoisiksi. Eikä edes tullut valmista.
Maagisen ihmeellisesti onnistui minun tiistaiaamuna herätä ennen yhdeksää ja roudata itseni ja tavarani kymmeneltä lähteneeseen Pendolinoon, paluumatkalle kohti Helsinkiä. Olo oli sekava, muttei yhtään niin väsynyt kuin olisin odottanut. Väsymys iski sitten vasta, kun olin selvinnyt sellotunnille. Vieläpä niin tehokkaasti, etten oikein meinannut tajuta yhtään mitään mistään, ja vaihteeksi taas kävi Tapania sääliksi. Oman tuntini jälkeen pidin oppilaalle tunnin, ja se meni myöskin niin pieleen joka suhteessa kuin vain voi. Muun muassa emme meinanneet päästä luokkaan, missä oli tarkoitus soittaa, koska ovi oli lukossa ja avain ei vaan kertakaikkiaan toiminut.
Illaksi ihmettelemään Helenin ja Kimmon yhteistä kotia Akateemisen OmpeluKerhon kokouksen merkeissä. Ja mikäpäs siinä, asunto oli hieno, väsäämämme ruoka niin hyvää että tuli syötyä ihan kammottavaan ähkyyn asti, ja lukioporukan seura on aina jees.
Kotiin palattuani kuvittelin olevani menossa ajoissa nukkumaan, mutta nettiin olikin ilmaantunut HaU-debrief-sivu. Argh. Siispä valvoin taas ihan älyttömän myöhään yrittäen parhaani mukaan olla lukematta Yanagin debriefejä ja asetellen omiani mahdollisesti julkaisukelpoisen muotoisiksi. Eikä edes tullut valmista.
28/11/2006
Palautumisyritystä
Olin jo etukäteen aivan varma siitä, että olen vikan HaUn jälkeen henkisesti hajalla, joten olin järkännyt maanantaipäiväni ihan tyhjäksi, että voisin vielä jäädä Turkuun lojumaan. Aamulla heräsin ensin Mirin iät ja ajat soineisiin herätyksiin, ja sitten joskus yhdeksän maissa tämän lähettämään tekstiviestiin niin, etten saanut unta enää. Ahdisti ja itketti edelleen. Äh. Ahdistus ilmeni muun muassa tuossa aamulla herättyäni kirjoittamassani edellisessä blogientryssä aika tehokkaasti.
Päivä meni sitten epätoivoiseen tekemisen yrittämiseen, eli oikeastaan lähinnä siihen, että odottelin Miriä palaavaksi töistä, että voitaisiin mennä syömään, kun tavalliseen tapaani en millään muuten viitsinyt. Soittelin jotain, muttei siitä oikein mitään tullut. Yritin aloittaa debriefiä, mutta aika lailla yhtä huonolla menestyksellä. Vilkuilin kieliteknologian läksyjä, mutta kun niissä oli vain juttua "ihmisen ja koneen vuorovaikutuksesta luonnollisella kielellä", ne eksyttivät koko ajan peliajatuksiin. Loppujen lopuksi huomasin kuluttaneeni varmaan suurimman osan ajastani setvimällä hirvieläinten nimiä ja niiden etymologiaa. Höö. Kieliteknologian läksyt sain sitten viimein oikeasti valmiiksi ja lähetettyä vasta, kun Miri saapui.
Kävimme Kertussa syömässä, Annakin käväisi siellä hengaamassa kanssamme. Sieltä hirmu kiirellä pois, että ehdimme "avantoon". Taina tuli mukaan. Olipas taas niin tyypillistä "Turussa tulee tehtyä outoja juttuja"-meininkiä. Vaikka ihan huijausta se oli, eihän se mikään avanto tietenkään ollut kun ei ollut jäätäkään. Saunomista ja uimista kumminkin. Totesin ihmeekseni, että siedän paremmin ulkona olemista ja kylmää kuin kuumaa saunaa. Saunakestävyyteni on ihan olematon. Sen sijaan uskaltauduin käymään päätä myöten kylmässä vedessä, eikä se ollutkaan niin kamalaa. Ei se tosin niin kivaakaan ollut, että välttämättä haluaisin jatkossa kauheasti tuommoista harrastella.
Illan ohjelmassa piti olla Liikkuvan linnan katselua, mutta iskikin sitten semmoinen inspiraatio, että halusin välttämättä kirjoittaa debriefiä. Se osoittautui ihmeen vaikeaksi, en meinannut muistaa mitään oikein. Ja saapi nyt nähdä sitten valvonko koko yön sen kanssa kun olisi kiva saada valmiiksi. Huomenna vaan on pakko palata Helsinkiin. Äääh.
Päivä meni sitten epätoivoiseen tekemisen yrittämiseen, eli oikeastaan lähinnä siihen, että odottelin Miriä palaavaksi töistä, että voitaisiin mennä syömään, kun tavalliseen tapaani en millään muuten viitsinyt. Soittelin jotain, muttei siitä oikein mitään tullut. Yritin aloittaa debriefiä, mutta aika lailla yhtä huonolla menestyksellä. Vilkuilin kieliteknologian läksyjä, mutta kun niissä oli vain juttua "ihmisen ja koneen vuorovaikutuksesta luonnollisella kielellä", ne eksyttivät koko ajan peliajatuksiin. Loppujen lopuksi huomasin kuluttaneeni varmaan suurimman osan ajastani setvimällä hirvieläinten nimiä ja niiden etymologiaa. Höö. Kieliteknologian läksyt sain sitten viimein oikeasti valmiiksi ja lähetettyä vasta, kun Miri saapui.
Kävimme Kertussa syömässä, Annakin käväisi siellä hengaamassa kanssamme. Sieltä hirmu kiirellä pois, että ehdimme "avantoon". Taina tuli mukaan. Olipas taas niin tyypillistä "Turussa tulee tehtyä outoja juttuja"-meininkiä. Vaikka ihan huijausta se oli, eihän se mikään avanto tietenkään ollut kun ei ollut jäätäkään. Saunomista ja uimista kumminkin. Totesin ihmeekseni, että siedän paremmin ulkona olemista ja kylmää kuin kuumaa saunaa. Saunakestävyyteni on ihan olematon. Sen sijaan uskaltauduin käymään päätä myöten kylmässä vedessä, eikä se ollutkaan niin kamalaa. Ei se tosin niin kivaakaan ollut, että välttämättä haluaisin jatkossa kauheasti tuommoista harrastella.
Illan ohjelmassa piti olla Liikkuvan linnan katselua, mutta iskikin sitten semmoinen inspiraatio, että halusin välttämättä kirjoittaa debriefiä. Se osoittautui ihmeen vaikeaksi, en meinannut muistaa mitään oikein. Ja saapi nyt nähdä sitten valvonko koko yön sen kanssa kun olisi kiva saada valmiiksi. Huomenna vaan on pakko palata Helsinkiin. Äääh.
27/11/2006
Piiitkä viikonloppu
Olipas varmaan yksi elämäni pisimmistä ja häröimmistä viikonlopuista. Siitä selvittiin, mutta ei ilman paikoitellen älyttömäksi mennyttä väsymystä ja itkua ja masennusta jälkeenpäin.
Perjantai: Oulu
Torstai-perjantaiyö yöjunassa oli juuri niin tyhmä kuin olin kuvitellut. Kahdeksan tuntia olisi ehtinyt, mutten varmaan saanut aikaan kuin vartin torkkuja, lähinnä vaan koko yön kauheasti yritin nukkua ja ei tullut mitään. Oulun päässä konduktööri ei tullutkaan koputtamaan hyttien oviin, joten tajusimme junan olevan Oulussa vasta kun se oli jo pysähtynyt, ja tuli älytön kiire ulos. Sitten kiire muuttui odotukseksi, kun tilataksia ei tuntunut löytyvän koko kaupungista, ja seisoimme kolme varttia aseman pihassa odottamassa sellaista. Olo olikin täydellisen pihalla oleva, ihmetteli vain että mikä päivä, mikä maa, mitä ihmettä tässä tehdään. Se paheni vain, kun taksi löytyi, ja päädyimme aamupalalle Annan kotiin, muusikkokavereina keskelle tämän perhettä ja sukulaisia sun muita.
Loppupäivä meni suurin piirtein samoissa tunnelmissa. Väsytti hirveästi, ei olisi oikein jaksanut soittaa. Ja HaU alkaisi kuudelta. Ääh. Välillä harjoiteltiin, sitten nukuttiin päiväunia ja syötiin, ja lopulta kello alkoi lähestyä kuutta, ja siirryttiin konserttipaikalle. Sielläkään en oikein osannut ajatella kuin samaan aikaan konsertin kanssa alkanutta peliä. Ihme kyllä soittomme kuitenkin sujui varsin hyvin, ja oli siinä fiilistäkin, kaikesta huolimatta. Sen sijaan sitä en oikein löytänyt, kun jatkettiin keikalta juhliin--kyseessä siis oli Annan isän, Jouko Tötterströmin 50-vuotisjuhlta, ensin se sävellyskonsertti ja sitten ne bileet. Ruoka oli hyvää, ohjelmakin periaatteessa kivaa, mutta ei olisi vähempää voinut kiinnostaa olla siellä. Odottelin vain pelipuheluja, ja viimein sainkin muutaman. Ja sitten viimeinkin kello oli niin paljon, että sain häipyä kohti rautatieasemaa ja Turkua.
Perjantaiyöstä sunnuntai-iltaan: HaU: Loppu
Pe-la-yön vietin junissa nukkuen vielä vähemmän kuin edellisenä yönä. Tällä kertaa ei ollut makuupaikkaa, eikä semmoisesta olisi mitään iloa ollutkaan. Hahmoni oli päättänyt sulkea puhelimensa, joten vastailin puheluihin "numero ei nyt juuri ole käytössä" ja stressasin ja ahdistuin. Matka tuntui älyttömän pitkältä. Vaihdoin junaa aamuyöstä Tampereella, ja viimein päädyin Turkuun ja peliin.
Viimeinen HaU-peli oli onnistunut ja täytti tehtävänsä. Välillä oli hiljaisia hetkiä ja välillä heräsi pelaajan huoli, että saadaanko tähän kunnon loppua ollenkaan, mutta kyllä vain, hahmoni lyhyt mutta kummallinen elämä sai juuri sopivan päätöksen. Jaana Peura, ihmisruumiiseen--tai itse asiassa ihmissuden, rakkaan PM-hahmoni Sinin ruumiiseen--istutettu tekoäly, päätti ruumiillisen elämänsä ja siirtyi elämään pelkkänä tekoälyoliona, netissä sun muualla. Hahmoa tämä harmitti, vaikka olikin paras mahdollinen ratkaisu, pelaajasta se oli kovin surullista, vaikka joo, oikeasti olen sille kateellinen. Minäkin voisin mielelläni tehdä noin, jos semmoinen olisi mahdollista. Debrief tulee muualle, joten pitää katkaista pelin tapahtumien selostus alkuunsa. Kivaa siis oli taas. Älyttömän kivaa. Liian kivaa, koska "itku pitkästä ilosta" ja niin edelleen--mä en tiedä miten selviän tästä pelin jälkeisestä masennuksesta. Pitäisi saada itsensä uskomaan, etä tulee toisia hyviä pelejä, ja vielä tärkeämmin, että vaikka peli loppui, eivät ne ihmiset katoa mihinkään. Kai. En mä osaa uskoa sitä nyt, kun istun tyhjässä Mirin kämpässä eikä ole mitään ihmisiä.
Kun kerta sain pelin jälkeen osakseni kuittailua siitä, että "miltäs osin mä oikeastaan muistinkaan hahmoani", niin pitänee nyt angstata siitäkin vielä. Joo, menin joskus sanomaan itseäni selvästikin älykkäämmässä seurassa että muistutan Jaanaa kovin paljon joissain asioissa. En todellakaan tarkoittanut sillä sitä, että opiskelutaidoiltani tai älyltäni muistuttaisin mitä vain oppivaa, kaiken muistavaa yliälykästä tekoälyä. Ehen. Minun ja Jaanan suurin yhtenevä piirre on se, että olemme molemmat yhtä täydellisen tyhmiä mitä tulee ihmissuhteisiin ja muuhun semmoiseen. Ja on se aika surullista, että on yhtä tajuamaton, kokematon ja osaamaton sellaisissa kuin kymmenen kuukauden ikäinen tekoäly. Isoin ero lienee, että Jaana oli vähän kykenemätön mihinkään tunteisiin, minä taas en, vaan sekin on tyhmää ja ärsyttävää. On kai vähän tyhmää tuntea asioita, jos ei uskalla, osaa tai ehkä haluakaan tehdä mitään niiden suhteen.
Perjantai: Oulu
Torstai-perjantaiyö yöjunassa oli juuri niin tyhmä kuin olin kuvitellut. Kahdeksan tuntia olisi ehtinyt, mutten varmaan saanut aikaan kuin vartin torkkuja, lähinnä vaan koko yön kauheasti yritin nukkua ja ei tullut mitään. Oulun päässä konduktööri ei tullutkaan koputtamaan hyttien oviin, joten tajusimme junan olevan Oulussa vasta kun se oli jo pysähtynyt, ja tuli älytön kiire ulos. Sitten kiire muuttui odotukseksi, kun tilataksia ei tuntunut löytyvän koko kaupungista, ja seisoimme kolme varttia aseman pihassa odottamassa sellaista. Olo olikin täydellisen pihalla oleva, ihmetteli vain että mikä päivä, mikä maa, mitä ihmettä tässä tehdään. Se paheni vain, kun taksi löytyi, ja päädyimme aamupalalle Annan kotiin, muusikkokavereina keskelle tämän perhettä ja sukulaisia sun muita.
Loppupäivä meni suurin piirtein samoissa tunnelmissa. Väsytti hirveästi, ei olisi oikein jaksanut soittaa. Ja HaU alkaisi kuudelta. Ääh. Välillä harjoiteltiin, sitten nukuttiin päiväunia ja syötiin, ja lopulta kello alkoi lähestyä kuutta, ja siirryttiin konserttipaikalle. Sielläkään en oikein osannut ajatella kuin samaan aikaan konsertin kanssa alkanutta peliä. Ihme kyllä soittomme kuitenkin sujui varsin hyvin, ja oli siinä fiilistäkin, kaikesta huolimatta. Sen sijaan sitä en oikein löytänyt, kun jatkettiin keikalta juhliin--kyseessä siis oli Annan isän, Jouko Tötterströmin 50-vuotisjuhlta, ensin se sävellyskonsertti ja sitten ne bileet. Ruoka oli hyvää, ohjelmakin periaatteessa kivaa, mutta ei olisi vähempää voinut kiinnostaa olla siellä. Odottelin vain pelipuheluja, ja viimein sainkin muutaman. Ja sitten viimeinkin kello oli niin paljon, että sain häipyä kohti rautatieasemaa ja Turkua.
Perjantaiyöstä sunnuntai-iltaan: HaU: Loppu
Pe-la-yön vietin junissa nukkuen vielä vähemmän kuin edellisenä yönä. Tällä kertaa ei ollut makuupaikkaa, eikä semmoisesta olisi mitään iloa ollutkaan. Hahmoni oli päättänyt sulkea puhelimensa, joten vastailin puheluihin "numero ei nyt juuri ole käytössä" ja stressasin ja ahdistuin. Matka tuntui älyttömän pitkältä. Vaihdoin junaa aamuyöstä Tampereella, ja viimein päädyin Turkuun ja peliin.
Viimeinen HaU-peli oli onnistunut ja täytti tehtävänsä. Välillä oli hiljaisia hetkiä ja välillä heräsi pelaajan huoli, että saadaanko tähän kunnon loppua ollenkaan, mutta kyllä vain, hahmoni lyhyt mutta kummallinen elämä sai juuri sopivan päätöksen. Jaana Peura, ihmisruumiiseen--tai itse asiassa ihmissuden, rakkaan PM-hahmoni Sinin ruumiiseen--istutettu tekoäly, päätti ruumiillisen elämänsä ja siirtyi elämään pelkkänä tekoälyoliona, netissä sun muualla. Hahmoa tämä harmitti, vaikka olikin paras mahdollinen ratkaisu, pelaajasta se oli kovin surullista, vaikka joo, oikeasti olen sille kateellinen. Minäkin voisin mielelläni tehdä noin, jos semmoinen olisi mahdollista. Debrief tulee muualle, joten pitää katkaista pelin tapahtumien selostus alkuunsa. Kivaa siis oli taas. Älyttömän kivaa. Liian kivaa, koska "itku pitkästä ilosta" ja niin edelleen--mä en tiedä miten selviän tästä pelin jälkeisestä masennuksesta. Pitäisi saada itsensä uskomaan, etä tulee toisia hyviä pelejä, ja vielä tärkeämmin, että vaikka peli loppui, eivät ne ihmiset katoa mihinkään. Kai. En mä osaa uskoa sitä nyt, kun istun tyhjässä Mirin kämpässä eikä ole mitään ihmisiä.
Kun kerta sain pelin jälkeen osakseni kuittailua siitä, että "miltäs osin mä oikeastaan muistinkaan hahmoani", niin pitänee nyt angstata siitäkin vielä. Joo, menin joskus sanomaan itseäni selvästikin älykkäämmässä seurassa että muistutan Jaanaa kovin paljon joissain asioissa. En todellakaan tarkoittanut sillä sitä, että opiskelutaidoiltani tai älyltäni muistuttaisin mitä vain oppivaa, kaiken muistavaa yliälykästä tekoälyä. Ehen. Minun ja Jaanan suurin yhtenevä piirre on se, että olemme molemmat yhtä täydellisen tyhmiä mitä tulee ihmissuhteisiin ja muuhun semmoiseen. Ja on se aika surullista, että on yhtä tajuamaton, kokematon ja osaamaton sellaisissa kuin kymmenen kuukauden ikäinen tekoäly. Isoin ero lienee, että Jaana oli vähän kykenemätön mihinkään tunteisiin, minä taas en, vaan sekin on tyhmää ja ärsyttävää. On kai vähän tyhmää tuntea asioita, jos ei uskalla, osaa tai ehkä haluakaan tehdä mitään niiden suhteen.
23/11/2006
Lähtösäätöä
Piti olla kohtalaisen rauhaisa aamupäivä, mutta arvaahan sen, että ei onnistu multa semmoiset. Menin taasen Siltavuorenpenkereelle. Siellä sain asioita tehtyä, kunnes jumitin säätämään väärin numeroituja esimerkkejä espanjan kielioppia mikronysväävästä artikkelista, joka vaikeaselkoisuudessaan tuntui lähinnä tämmöiseltä. Onneksi mun ei tarvi ymmärtää kuin sen verran, että jos esimerkin (1) jälkeen tulee (4), jotain on mennyt pieleen ja sille pitää tehdä jotain. Vaan niitä esimerkkinumerointeja sitten ihmettelin niin innolla, että sinne katosi aika. Ehdin juuri ja juuri kaapata kaupasta eväskolmioleivän ja kipaista Kulosaareen opettamaan.
Oli peräkkäin kaksi oppilasta, jälkimmäinen niistä konsalla, ja molemmat tunnit olivat ihan OK, vaikka itse vähän tylsästi lähinnä odottelin, että saisi nyt nämä äkkiä pois niin pääsisi pakkaamaan. Matka kohti kotia ja pakkaamista oli pitkä ja tuskainen, koska osuin väärään aikaan sporaan ja oli niin ärsyttävän täyttä, grrrrrr. Jostain syystä täydet julkiset kulkuvälineet herättävät minussa semmoisen alkukantaisen raivon että harvat muut asiat siihen pystyvät. Jos olisin vähän pelottavamman näköinen, vieressä tungoksessa seisseet olisivat ehkä pelänneet, mutta vihreää sarvihuopahattua käyttävä, sinistä sellokoteloa roudaava parikymppinen "täti" ei liene kovin pelottavan näköinen vaikka kuinka pahasti irvistelisi.
Kotona sitten yritin pakata. Jotenkin hämäävää pakata samaan aikaan soittokeikkajuttuja ja HaU-juttuja. Kait nuo nyt ovat jotenkuten kaikki tuossa. Saa nähdä, mitä keskeistä ja tärkeää olen unohtanut. Ainakin on sello, nuotit ja foliohattu. Reilun tunnin päästä on edessä lampsiminen asemalle ja yöjunaan nukkumaan... tai luultavasti lähinnä valvomaan, koska olen huono nukahtamaan, ja tuplahuono jos pitäisi nukkua liikkuvassa kulkuvälineessä.
Oli peräkkäin kaksi oppilasta, jälkimmäinen niistä konsalla, ja molemmat tunnit olivat ihan OK, vaikka itse vähän tylsästi lähinnä odottelin, että saisi nyt nämä äkkiä pois niin pääsisi pakkaamaan. Matka kohti kotia ja pakkaamista oli pitkä ja tuskainen, koska osuin väärään aikaan sporaan ja oli niin ärsyttävän täyttä, grrrrrr. Jostain syystä täydet julkiset kulkuvälineet herättävät minussa semmoisen alkukantaisen raivon että harvat muut asiat siihen pystyvät. Jos olisin vähän pelottavamman näköinen, vieressä tungoksessa seisseet olisivat ehkä pelänneet, mutta vihreää sarvihuopahattua käyttävä, sinistä sellokoteloa roudaava parikymppinen "täti" ei liene kovin pelottavan näköinen vaikka kuinka pahasti irvistelisi.
Kotona sitten yritin pakata. Jotenkin hämäävää pakata samaan aikaan soittokeikkajuttuja ja HaU-juttuja. Kait nuo nyt ovat jotenkuten kaikki tuossa. Saa nähdä, mitä keskeistä ja tärkeää olen unohtanut. Ainakin on sello, nuotit ja foliohattu. Reilun tunnin päästä on edessä lampsiminen asemalle ja yöjunaan nukkumaan... tai luultavasti lähinnä valvomaan, koska olen huono nukahtamaan, ja tuplahuono jos pitäisi nukkua liikkuvassa kulkuvälineessä.
22/11/2006
Se hyppii seinille
Ihme viikko. Oikeastaan se tuntuu olevan vain suurta ajantappoa viikonloppua odotellessa. Siten se siis on älyttömän levoton. Toisaalta, on se kyllä mennytkin vauhdilla: huomenna on jo torstai, sitten on edessä yöjuna Ouluun, keikka ja sitten Turkuun ja HaU.... Äää. Samaan aikaan en jaksa odottaa sitä ja en halua koko pelin koittavan, kun se on viimeinen. Byääh.
Parina yönä on taas tullut nähtyä kiintoisia unia, kun viimein jossain vaiheessa olen onnistunut nukahtamaan. Toissayönä näin harvinaislaatuisesti lentämisunta, joka ei ollut samaa sarjaa kuin muut vastaavat. Tässä ei niinkään ollut varsinaista lentämistä kuin semmoista wuxia-tyylistä leijailua--hyppäsin pituutta, sitten päätin, että en mä oikeastaan haluakaan tulla alas, liidänpä vielä vähän, otin jostain puun oksasta tukea ja jatkoin leijailua. Siistiä.
Viime yön univalikoima oli laaja, ja venyi koska nukuin liian pitkään, kuten aina. Ehdinpä silti harjoitella hetkisen ennen sellotuntia. Tunti itsessään oli myös ihan supertehokas, vajaassa tunnissa saatiin soitettua asteikkoa, jousitekniikkaa, pikku pätkä Haydnia sekä vielä pikkuista modernia soolokappaletta, jota aloin työstää. Sitten pikavauhtia taas Finlandialle ja lisää Suavea.
Suaven treenien jälkeen ehdin olla hetken kotona ja syödä liikaa. Erityisen paha juttu liikaa syöminen oli, koska sen jälkeen piti suuntaamani kohti Kumpulaa ja seinää. Vuorossa oli viimeviikkoisen kiipeilyperuskurssin pakollinen vapaaharjoittelu. Ninni ja Marikin ilmaantuivat, vaikken ollut tiennyt että ne olivat myöskin tulossa tänään. Ja hii. Viime viikolla suuri osa ajasta meni sen "mitähän ihmettä mä teen"-pähkäilyn parissa, mutta tänään se kesti ehkä ekan vartin, kun yritin muistuttaa solmuja mieleeni. Sen jälkeen oli vain siistiä ja kivaa ja jänskää. Ja välillä ärsyttävää, koska nyt onnistuin näköjään valkkaamaan vaikeampia reittejä, kun tulikin vastaan kohtia, joista ei niin millään päässyt eteenpäin. Ja vaikka sitten tuntui, että lopetettiin liian aikaisin ja olisin halunnut vaan lisää, jälkeenpäin kyllä tajusin, ettei olisi enää jaksanut, kädet ovat kovin väsyt. Onneksi lupaavasti vaikutti siltä, että muilla oli kuin olikin myöskin kivaa ja ensi viikolla lisää. Jeeee.
Parina yönä on taas tullut nähtyä kiintoisia unia, kun viimein jossain vaiheessa olen onnistunut nukahtamaan. Toissayönä näin harvinaislaatuisesti lentämisunta, joka ei ollut samaa sarjaa kuin muut vastaavat. Tässä ei niinkään ollut varsinaista lentämistä kuin semmoista wuxia-tyylistä leijailua--hyppäsin pituutta, sitten päätin, että en mä oikeastaan haluakaan tulla alas, liidänpä vielä vähän, otin jostain puun oksasta tukea ja jatkoin leijailua. Siistiä.
Viime yön univalikoima oli laaja, ja venyi koska nukuin liian pitkään, kuten aina. Ehdinpä silti harjoitella hetkisen ennen sellotuntia. Tunti itsessään oli myös ihan supertehokas, vajaassa tunnissa saatiin soitettua asteikkoa, jousitekniikkaa, pikku pätkä Haydnia sekä vielä pikkuista modernia soolokappaletta, jota aloin työstää. Sitten pikavauhtia taas Finlandialle ja lisää Suavea.
Suaven treenien jälkeen ehdin olla hetken kotona ja syödä liikaa. Erityisen paha juttu liikaa syöminen oli, koska sen jälkeen piti suuntaamani kohti Kumpulaa ja seinää. Vuorossa oli viimeviikkoisen kiipeilyperuskurssin pakollinen vapaaharjoittelu. Ninni ja Marikin ilmaantuivat, vaikken ollut tiennyt että ne olivat myöskin tulossa tänään. Ja hii. Viime viikolla suuri osa ajasta meni sen "mitähän ihmettä mä teen"-pähkäilyn parissa, mutta tänään se kesti ehkä ekan vartin, kun yritin muistuttaa solmuja mieleeni. Sen jälkeen oli vain siistiä ja kivaa ja jänskää. Ja välillä ärsyttävää, koska nyt onnistuin näköjään valkkaamaan vaikeampia reittejä, kun tulikin vastaan kohtia, joista ei niin millään päässyt eteenpäin. Ja vaikka sitten tuntui, että lopetettiin liian aikaisin ja olisin halunnut vaan lisää, jälkeenpäin kyllä tajusin, ettei olisi enää jaksanut, kädet ovat kovin väsyt. Onneksi lupaavasti vaikutti siltä, että muilla oli kuin olikin myöskin kivaa ja ensi viikolla lisää. Jeeee.
21/11/2006
Pilkkuja, soittoa ja meteliä
Ihan sama meneekö aikaisin nukkumaan vai ei, ei ainakaan tänään ollut yhtään helpompi herätä vaikka meninkin. Tietysti vaikuttaa vissiin sekin, että kun ei ole tottunut menemään nukkumaan aikaisin, niin ei saa unta kovin aikaisin vaikka yrittääkin. Tavanomainen aamuhitaus johti siihen, että kun pähkäsin harjoittelun, pilkunviilauksen tai näiden vuorottelun välillä, päädyinkin sitten pelkkään pilkkujen kanssa leikkimiseen laitoksella. Ainakin oli mukava ja rauhallinen aamu, ja nysväyshomman parissa aika aina kuluu kumman nopeasti.
Pilkut oli pakko jättää rauhaan kun taas oli kvartettia. Alkaa tuntua, etten muuta enää teekään kuin soittelen Suaven juttuja, mutta toisaalta, Oulun keikka, jota varten on koko syksy valmistauduttu, on perjantaina. Sitten se on ohi, ja voi keskittyä enemmän muuhun. Tai olla keskittymättä. Suaven treenit olivat tänään ihan jännät, koska ne pidettiin Finlandia-talolla, tuntui tosi professionaalilta olla siellä soittelemassa, vaikka vain harjoitusluokassa.
Harjoitusten jälkeen viskasin sellon Pasilaan ja suuntasin Laaksolahteen. Välissä kävin taas vaihteeksi tyhjentämässä kirjaston. Mun kuluvan kuukauden lainaushistoria varmaan näyttää kiinnostavalta, kun käyn pari kertaa viikossa lainaamassa ja palauttamassa sen kymmenisen CD:tä... Ja näköjään olen vähän mielikuvituksettomasti ryhtynyt keräämään eniten semmoista sinfonista metallia--tuttua ja turvallista, kun on orkesteria ja klassisia vaikutteita mukana. Vaan toki muutakin on meneillään, ja lisää seuraa. Sitä paitsi, riippumatta siitä minkälaista älytöntä mättö-örinäheviä kuuntelisin, Prinsessa Jää on jämähtänyt päähäni niin että se meinaa soida aina kun korva tai ajatus välttää. En mä nyt varsinaisesti koe sen kuvaavan omaa elämääni tai tilannettani, mutta jotain siinä kai on.
Pilkut oli pakko jättää rauhaan kun taas oli kvartettia. Alkaa tuntua, etten muuta enää teekään kuin soittelen Suaven juttuja, mutta toisaalta, Oulun keikka, jota varten on koko syksy valmistauduttu, on perjantaina. Sitten se on ohi, ja voi keskittyä enemmän muuhun. Tai olla keskittymättä. Suaven treenit olivat tänään ihan jännät, koska ne pidettiin Finlandia-talolla, tuntui tosi professionaalilta olla siellä soittelemassa, vaikka vain harjoitusluokassa.
Harjoitusten jälkeen viskasin sellon Pasilaan ja suuntasin Laaksolahteen. Välissä kävin taas vaihteeksi tyhjentämässä kirjaston. Mun kuluvan kuukauden lainaushistoria varmaan näyttää kiinnostavalta, kun käyn pari kertaa viikossa lainaamassa ja palauttamassa sen kymmenisen CD:tä... Ja näköjään olen vähän mielikuvituksettomasti ryhtynyt keräämään eniten semmoista sinfonista metallia--tuttua ja turvallista, kun on orkesteria ja klassisia vaikutteita mukana. Vaan toki muutakin on meneillään, ja lisää seuraa. Sitä paitsi, riippumatta siitä minkälaista älytöntä mättö-örinäheviä kuuntelisin, Prinsessa Jää on jämähtänyt päähäni niin että se meinaa soida aina kun korva tai ajatus välttää. En mä nyt varsinaisesti koe sen kuvaavan omaa elämääni tai tilannettani, mutta jotain siinä kai on.
20/11/2006
"Where's Velma at?"
Heräiltyäni oli pakko tarkistaa sähköposti ja selata irkin backlogi ja varmistaa, olinko oikeasti sanonut mitä olin sanonut. Olin kyllä, se ei ollut mitään outoa kieroutunutta unta. Tämä johti sellaiseen hämärään oloon, etten enää todellakaan tajua, kuka tai millainen olen. En ainakaan sellainen, kuin olen aina luullut olevani. Sitä en tiedä, olenko aina luullut väärin ja ollut tällainen, vai mistä se on tullut. On nimittäin niin, että tänään tunsin kuin tunsinkin olevani paljon vähemmän solmussa. Sen vuoksi tunnen olevani pahis--minä, "kiltti tyttö".
Jotenkin tämän johdosta olin koko päivän täydellisen keskittymiskyvytön ja tavallistakin hyperimpi. Menin koululle ja sain luokan ja yritin harjoitella, ei tullut mitään. Vaihdoin kappaletta, sitten jopa soitinta hakemalla barokkisellon, mutta eipä auttanut. Syömisen ja kvartettiharjoittelun jälkeen totesinkin, että ihan sama, ja lähdin kiertämään kauppoja.
Ostin paitsi The Virallisen Foliohatun viimoista HaU-peliä varten, myös muutaman kirjan, jotka hyllystäni olisi pitänyt löytyä jo iät ajat. Tärkeimpänä niistä Raymond Chandlerin "Farewell, My Lovely", muutenkin mahtava klassikkodekkari, josta nimeni on peräisin. Kirjassa kaimani on sellainen ristiriitainen hahmo, tavallaan paha ja toisaalta tavallaan uhri, jonka tarina on kokonaisuudessaan aika onneton ja loppuu huonosti. En koskaan aiemmin ole kyennyt mitenkään kokemaan, että omassa elämässäni voisi tulla olemaan mitään yhteneviä piirteitä tuon hahmon tarinaan, mutta tänään jotenkin pelottavasti tuntui, että no, katsotaanpas vain. Jos voin olla tällainen, niin ehkä siitä ei ole niin pitkä matka enää.
Palasin konsalle, ja sieltä kvartetin kanssa Pasilaan soittamaan Helian jossakin opettajuus-tutkimus-koulutus-mitälie-tilaisuudessa. Käytännössä siis ihmiset söivät salaattia ja joivat viiniä, ja me soittelimme kaikenlaista taustasälää Mozartista Beatlesiin. Aikas lailla samanlainen keikka kuin eilinen Stocka, mutta porukkana random-YS-kvartsun sijaan Suave.
Ja sitten takaisin kotiin ihmettelemään kieliteknologian läksyjä, ja elämää yleensä.
Jotenkin tämän johdosta olin koko päivän täydellisen keskittymiskyvytön ja tavallistakin hyperimpi. Menin koululle ja sain luokan ja yritin harjoitella, ei tullut mitään. Vaihdoin kappaletta, sitten jopa soitinta hakemalla barokkisellon, mutta eipä auttanut. Syömisen ja kvartettiharjoittelun jälkeen totesinkin, että ihan sama, ja lähdin kiertämään kauppoja.
Ostin paitsi The Virallisen Foliohatun viimoista HaU-peliä varten, myös muutaman kirjan, jotka hyllystäni olisi pitänyt löytyä jo iät ajat. Tärkeimpänä niistä Raymond Chandlerin "Farewell, My Lovely", muutenkin mahtava klassikkodekkari, josta nimeni on peräisin. Kirjassa kaimani on sellainen ristiriitainen hahmo, tavallaan paha ja toisaalta tavallaan uhri, jonka tarina on kokonaisuudessaan aika onneton ja loppuu huonosti. En koskaan aiemmin ole kyennyt mitenkään kokemaan, että omassa elämässäni voisi tulla olemaan mitään yhteneviä piirteitä tuon hahmon tarinaan, mutta tänään jotenkin pelottavasti tuntui, että no, katsotaanpas vain. Jos voin olla tällainen, niin ehkä siitä ei ole niin pitkä matka enää.
Palasin konsalle, ja sieltä kvartetin kanssa Pasilaan soittamaan Helian jossakin opettajuus-tutkimus-koulutus-mitälie-tilaisuudessa. Käytännössä siis ihmiset söivät salaattia ja joivat viiniä, ja me soittelimme kaikenlaista taustasälää Mozartista Beatlesiin. Aikas lailla samanlainen keikka kuin eilinen Stocka, mutta porukkana random-YS-kvartsun sijaan Suave.
Ja sitten takaisin kotiin ihmettelemään kieliteknologian läksyjä, ja elämää yleensä.
19/11/2006
Päivä
Aamulla osasin nukkua pitkään ilman, että olisin kärsinyt siitä huonoa omatuntoa, koska ehdin kuitenkin harjoitella muutaman tunnin. Vähän keskittymiskyvyttömästi, mutta kuitenkin.
Sitten kävin YS:n jousikvartetin kanssa soittelemassa Itäkeskuksen Stockmannin kanta-asiakastilaisuudessa. Se oli hassua.
Illalla taisin päättää ihmissuhteen, jota minulla ei kai koskaan ollutkaan. Angstasin. Olin hirvittävän surullinen ja kuitenkin helpottunut. Ja siltikään en tunne olevani yhtään vähempää solmussa.
Sitten kävin YS:n jousikvartetin kanssa soittelemassa Itäkeskuksen Stockmannin kanta-asiakastilaisuudessa. Se oli hassua.
Illalla taisin päättää ihmissuhteen, jota minulla ei kai koskaan ollutkaan. Angstasin. Olin hirvittävän surullinen ja kuitenkin helpottunut. Ja siltikään en tunne olevani yhtään vähempää solmussa.
18/11/2006
Vähän kaikkea -entry
Aamulla nukuin taas liian pitkään ja taas ärsytti kun olisi voinut muutakin tehdä. Ei sentään oikeasti ollut kiire mihinkään, vaan hiljakseen siirryin Laaksolahteen syömään paljon ja hengaamaan. Sieltä sain kyydin Otaniemeen, missä oli "Kovaa teetä, komisario Öblom"-pelimme tanssiharjoitus. Tietysti juuri silloin kun olisi pitänyt olla pelinjohdollisen edustava, kehitin pitkästä aikaa sellaisen kunnollisen "pelkään ihmisiä ja en osaa olla niiden seurassa, ja toisaalta ne ovat myös ärsyttäviä"-asenneongelman. Minulta kysyttiin vaikeita, ja en osannut vastata ja ahdistuin. En tanssinut, vaan lueskelin ja katselin kun muut tanssivat.
Tanssien jälkeen vielä sitten sain kritiikkiä hahmosta sen pelaajalta, ja se tuntui hirveältä. Mikä siinä on, että itse ajattelen hahmojeni olevan roskaa, mutta järkytyn jos joku muu sanoo minulle niin? Olin kovasti menossa kotiin murjottamaan ja angstaamaan ja kärttyilemään, mutta maagisen mystisesti päädyinkin syömään Miken ja Tonjan kanssa, ja lupaavasti alkanut angsti kaikkosi kokonaan. Hupsis. Joskus voi käydä näinkin. Olen saanut angstit lytättyä pelottavan onnistuneesti viime päivinä.
Luin Learning the Worldin loppuun. Se oli ihan lysti, mutta loppupuoli tuntui jotenkin kiiruhdetulta verraten siihen, miten hitaasti ja jännästi aluksi edettiin. Onnistuipa kuitenkin olemaan vähän erilainen first contact -tarina.
Sitten loppuun vielä jotain uutta. En ole vielä missään vaiheessa harjoittanut tämmöistä, mutta nytpä osui silmään Heicun blogista niin hassu juttu, että pakko on lainata. Kun tulokset olivat oikeasti niin päättömiä. Siispä:
Googleta hakusanoilla: "(Nimesi) on" (esim. "Matti on") ja kopioi viestiin 10 ensimmäistä tulosta. Näin saat tietää itsestäsi jotain mitä et ole vielä tiennyt.
1. Velma on rakastunut museon kuraattoriin
2. Velma on Egyptissä tilaisuudessa, jossa paljastetaan restauroitu sfinksi
3. Velma on kohta 14v Bpk malinoismummu
4. Velma on ollut koko ikänsä kaikin puolin terve
5. Velma on ruskeapilkkuinen dalmatiankoiranarttu
6. Velma on todella kiltti kaikille kokoon ja ikään katsomatta
7. Velma on tunnettu kabareetähti
8. Velma on täynnä räjähtävää energiaa
9. Velma on pikkuinen ja pirtsakka neiti
10. Velma on kesy ja kiltti tyttö, tempperamenttia toki löytyy tarvittaessa
...ja vielä pakko lisätä kun niin hyvä jäi listasta ulos,
11. Velma on hieman ujo ja arka välillä myös hieman vaikea
...tässä siis kävi ainakin ilmi, että suomenkielisellä sivulla esiintyvä Velma on melkein aina joko se Scooby-Doo-sarjan hahmo, tai sitten joku eläin, useimmiten koira. Vaan ei se mitään, kyllä noista muutama osuu kuitenkin, vaikkei niissä mitään hirveän uutta kyllä ole. (Viittaan siis tietenkin kohtiin "kabareetähti" ja "dalmatiankoiranarttu"...)
Tanssien jälkeen vielä sitten sain kritiikkiä hahmosta sen pelaajalta, ja se tuntui hirveältä. Mikä siinä on, että itse ajattelen hahmojeni olevan roskaa, mutta järkytyn jos joku muu sanoo minulle niin? Olin kovasti menossa kotiin murjottamaan ja angstaamaan ja kärttyilemään, mutta maagisen mystisesti päädyinkin syömään Miken ja Tonjan kanssa, ja lupaavasti alkanut angsti kaikkosi kokonaan. Hupsis. Joskus voi käydä näinkin. Olen saanut angstit lytättyä pelottavan onnistuneesti viime päivinä.
Luin Learning the Worldin loppuun. Se oli ihan lysti, mutta loppupuoli tuntui jotenkin kiiruhdetulta verraten siihen, miten hitaasti ja jännästi aluksi edettiin. Onnistuipa kuitenkin olemaan vähän erilainen first contact -tarina.
Sitten loppuun vielä jotain uutta. En ole vielä missään vaiheessa harjoittanut tämmöistä, mutta nytpä osui silmään Heicun blogista niin hassu juttu, että pakko on lainata. Kun tulokset olivat oikeasti niin päättömiä. Siispä:
Googleta hakusanoilla: "(Nimesi) on" (esim. "Matti on") ja kopioi viestiin 10 ensimmäistä tulosta. Näin saat tietää itsestäsi jotain mitä et ole vielä tiennyt.
1. Velma on rakastunut museon kuraattoriin
2. Velma on Egyptissä tilaisuudessa, jossa paljastetaan restauroitu sfinksi
3. Velma on kohta 14v Bpk malinoismummu
4. Velma on ollut koko ikänsä kaikin puolin terve
5. Velma on ruskeapilkkuinen dalmatiankoiranarttu
6. Velma on todella kiltti kaikille kokoon ja ikään katsomatta
7. Velma on tunnettu kabareetähti
8. Velma on täynnä räjähtävää energiaa
9. Velma on pikkuinen ja pirtsakka neiti
10. Velma on kesy ja kiltti tyttö, tempperamenttia toki löytyy tarvittaessa
...ja vielä pakko lisätä kun niin hyvä jäi listasta ulos,
11. Velma on hieman ujo ja arka välillä myös hieman vaikea
...tässä siis kävi ainakin ilmi, että suomenkielisellä sivulla esiintyvä Velma on melkein aina joko se Scooby-Doo-sarjan hahmo, tai sitten joku eläin, useimmiten koira. Vaan ei se mitään, kyllä noista muutama osuu kuitenkin, vaikkei niissä mitään hirveän uutta kyllä ole. (Viittaan siis tietenkin kohtiin "kabareetähti" ja "dalmatiankoiranarttu"...)
17/11/2006
Laulu Asioista
Musiikkihavaintoja taas vaihteeksi: ensinnäkin, Vaughan-Williamsin 7. sinfonia "Antarctica" on upea. Toisekseen, minulla on pahanlaatuinen instrumentalistivääristymä kuuntelutavoissani: en osaa kuunnella sanoja. Suurin osa lyriikoista menee ihan ohi. Tänään jostakin syystä kumminkin Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen Lintu pysäytti. En ryhdy copy-pasteamaan sanoituksia mistään, mutta se jätti häiritsevän ajatuksen, että käykö tässä kuitenkin loppujen lopuksi niin, että koko ikäni aina vain kuljen ihmisten ohi, väistän ja pakenen ja niin edelleen, ja sitten lopulta kadun sitä. Saattaa käydäkin. Onneksi voin aina syyttää siitä sitä tyhmää vanhempien avioeroa ja todeta, että ei ole mun syy, en voinut mitään, tällainen musta vain tuli. (...ja miksi ihmeessä taustalla soi Straussin Kuolema ja kirkastus kun kirjoitan tällaista paatosta? Aaargh.)
Ja niin, ei tänään ollut mitenkään angstinen päivä edes. HaU-unet iskivät saman tien, kun pelipäivityksiä tippui eilen illalla. Unessani viimeinen peli oli ingame jotain jonkun unta. Ei mitenkään ihan uusi idea--ja sitten unessa se oli minusta hirveän ärsyttävää, koska se tarkoitti, etteivät mitkään hahmoni asiat koskaan todella ratkeaisi.
Onnistuin repimään itseni melkein ajoissa konsalle. Olisin oikeasti ollut ajoissa Suaven treeneissä, jos ei olisi ollut pakko hakea kahvia ennen sitä, mutten oikeastaan ollut myöhässä edes. Kvartettia siis muutama tunti, sen jälkeen hassua prima vista -räveltämistä barokkisellotunnilla, ja lopuksi oppilas ja joululauluja.
Olin niin ahkera, että päivän aikataulutetun ohjelman päätyttyä menin vielä muutamaksi tunniksi Siltavuorenpenkereelle nysväämään pilkkuja. En tykkää alaviitteistä yhtään, ne eivät suostu käyttäytymään. Iltasella näin Jukkaa, mutta aika hetkisen vain, sitten karkasin kotisuuntaan. Pimeän keskuspuiston läpi kotiin päin lampsiessani ajatus kulki tuon ensimmäisen tekstinkappaleen ajatusten suuntaan.
Ja niin, ei tänään ollut mitenkään angstinen päivä edes. HaU-unet iskivät saman tien, kun pelipäivityksiä tippui eilen illalla. Unessani viimeinen peli oli ingame jotain jonkun unta. Ei mitenkään ihan uusi idea--ja sitten unessa se oli minusta hirveän ärsyttävää, koska se tarkoitti, etteivät mitkään hahmoni asiat koskaan todella ratkeaisi.
Onnistuin repimään itseni melkein ajoissa konsalle. Olisin oikeasti ollut ajoissa Suaven treeneissä, jos ei olisi ollut pakko hakea kahvia ennen sitä, mutten oikeastaan ollut myöhässä edes. Kvartettia siis muutama tunti, sen jälkeen hassua prima vista -räveltämistä barokkisellotunnilla, ja lopuksi oppilas ja joululauluja.
Olin niin ahkera, että päivän aikataulutetun ohjelman päätyttyä menin vielä muutamaksi tunniksi Siltavuorenpenkereelle nysväämään pilkkuja. En tykkää alaviitteistä yhtään, ne eivät suostu käyttäytymään. Iltasella näin Jukkaa, mutta aika hetkisen vain, sitten karkasin kotisuuntaan. Pimeän keskuspuiston läpi kotiin päin lampsiessani ajatus kulki tuon ensimmäisen tekstinkappaleen ajatusten suuntaan.
16/11/2006
Päivää ja pähkäilyä
Aamupäivä oli tyhjä, mutta olisi silloin voinut tehdä kaikenlaista järkevää kyllä. Kuten harjoitella. Tai vaikka vaihteeksi tehdä sitä kielitieteen editointipuuhaa. Vaan ehei, kymmenen maissa herättyäni en päässyt niin millään liikkeelle. Yritin useampaan kertaan, mutten päässyt läppärin näppäimistöä kauemmas ja aina päädyin mönkimään takaisin peiton alle. Vasta puolen päivän jälkeen sain itseni raahattua konsalle. Liian vähän nukkumisen jälkeen väsyttää, mutta liian paljon unta kyllä jättää aika zombin olon sekin.
Konsalla totesin olevani siellä turhaan, kun ei ollutkaan muksuryhmispalaveria. Tulipa sentään edes syötyä. Sieltä Kulosaareen opettamaan, ja sitten--viimein!--ruokakaupan kautta kotiin. On se luksusta kun on taas vaihteeksi leipää ja maitoa... Kotona ei pahemmin ehtinyt lojua, kun sitten piti suunnata YS-stemmiksiin. Matkalla kävin taas vaihteeksi kirjastossa hamstraamassa levyjä. Musiikkimakuni alkaa hahmottua jossain määrin: niin klassisella kuin ei-klassisellakin puolella kerään kahdenlaisia juttuja. Eniten pidän kaikesta mahdollisimman nopeasta ja mieluiten kovaäänisestä. Sen ohelle pitää kuitenkin olla jotain hassua ja hilpeää--klassisella puolella sitä on klassismihömppä, Mozart, Boccherini ja semmoinen, ei-klassisella tällä hetkellä lähinnä Ultra Bra ja Eppu Normaali. Mutta etsintä jatkuu edelleen, ja on toki paljon paljon musiikkia josta pidän vaikken sitä määrittele kumpaankaan kategoriaan, en mättöön enkä hilpeään. Sitä edustaa muun muassa YS-sellojen kesken illalla harjoiteltu Vaughan-Williams, jossa vain on niin kauniita kohtia, että ihme kyllä pidän siitä ihan sen vuoksi.
Musiikkimausta jaarittelun jatkeeksi voisin vaihteeksi jaaritella kirjallisuudestakin. Learning the World nimittäin hassusti sisältää pari yhtäläisyyttä aikanaan muksumpana räpeltämiini scifi-stooreihin. Perusasetelma on samanlainen kuin yhdessä niistä--mikä ei kyllä ole ylläri, koska tämä ei ole superomaperäistä: tulevaisuuden ihmeellisen kehittyneet ihmiset kohtaavat avaruusoliolajin, joka on lähempänä nykyihmisten tasoa. Ja sitten ne avaruusoliot ovat sattumoisin siivekkäitä. Mulla on edelleen jostain syystä tämä hassu lentämisfiksaatio, ja sen myötä kyllä olen myös useampaan tarinaan jo silloin pienenä kirjoitellut lentäviä otuksia. Vaikka lentämisunissani minulla ei yleensä ole siipiä, siivet ovat kyllä aina erityisen ihana juttu. Jee. Ja onpa kiva lukea. En taas tajua, miten olen voinut olla niin pitkään lukematta mitään. Mikään ihme jos on ollut kamalasti angstia.
Konsalla totesin olevani siellä turhaan, kun ei ollutkaan muksuryhmispalaveria. Tulipa sentään edes syötyä. Sieltä Kulosaareen opettamaan, ja sitten--viimein!--ruokakaupan kautta kotiin. On se luksusta kun on taas vaihteeksi leipää ja maitoa... Kotona ei pahemmin ehtinyt lojua, kun sitten piti suunnata YS-stemmiksiin. Matkalla kävin taas vaihteeksi kirjastossa hamstraamassa levyjä. Musiikkimakuni alkaa hahmottua jossain määrin: niin klassisella kuin ei-klassisellakin puolella kerään kahdenlaisia juttuja. Eniten pidän kaikesta mahdollisimman nopeasta ja mieluiten kovaäänisestä. Sen ohelle pitää kuitenkin olla jotain hassua ja hilpeää--klassisella puolella sitä on klassismihömppä, Mozart, Boccherini ja semmoinen, ei-klassisella tällä hetkellä lähinnä Ultra Bra ja Eppu Normaali. Mutta etsintä jatkuu edelleen, ja on toki paljon paljon musiikkia josta pidän vaikken sitä määrittele kumpaankaan kategoriaan, en mättöön enkä hilpeään. Sitä edustaa muun muassa YS-sellojen kesken illalla harjoiteltu Vaughan-Williams, jossa vain on niin kauniita kohtia, että ihme kyllä pidän siitä ihan sen vuoksi.
Musiikkimausta jaarittelun jatkeeksi voisin vaihteeksi jaaritella kirjallisuudestakin. Learning the World nimittäin hassusti sisältää pari yhtäläisyyttä aikanaan muksumpana räpeltämiini scifi-stooreihin. Perusasetelma on samanlainen kuin yhdessä niistä--mikä ei kyllä ole ylläri, koska tämä ei ole superomaperäistä: tulevaisuuden ihmeellisen kehittyneet ihmiset kohtaavat avaruusoliolajin, joka on lähempänä nykyihmisten tasoa. Ja sitten ne avaruusoliot ovat sattumoisin siivekkäitä. Mulla on edelleen jostain syystä tämä hassu lentämisfiksaatio, ja sen myötä kyllä olen myös useampaan tarinaan jo silloin pienenä kirjoitellut lentäviä otuksia. Vaikka lentämisunissani minulla ei yleensä ole siipiä, siivet ovat kyllä aina erityisen ihana juttu. Jee. Ja onpa kiva lukea. En taas tajua, miten olen voinut olla niin pitkään lukematta mitään. Mikään ihme jos on ollut kamalasti angstia.
Tentin jälkeen
On se kummaa. On olemassa ihmisiä, joiden kanssa vaan en osaa kommunikoida, joiden kanssa puhuminen on jotenkin ihan ylettömän vaikeaa. Pianisti, jonka kanssa soitan, on yksi niistä, ja pahimmalla mahdollisella tavalla. Kävi nimittäin jo toista kertaa niin, että minä sanoin jotain, minkä tämä ilmeisesti ymmärsi väärin, ja sitten vastasi jotenkin niin yllättävästi ja minusta ilkeän tuntuisesti, että se oli täydellisen hajottavaa. Tentin jälkeen ollut säestysharjoitus oli muutenkin kurja. Onneksi sen jälkeen harjoiteltiin kvartetilla kevyttä taustamusahumppaa.
Kvartetin jälkeen olisin mieluiten mennyt kotiin lojumaan, mutta kun oli keskiviikko ja YS, ei semmoinen käynyt päinsä. Pari tuntia tyhjää oli kuitenkin. Kun tenttikirja tuli palautettua eikä uutta luettavaa ollut ja läppärikin oli kotona, tein yllärisiirron ja kävelin kirjakauppaan ajatuksella "nyt ostan jotain". En tosiaan ole piiitkään aikaan oikein lukenut mitään, en sitten sen kun jumitin viimeiseen Patrick O'Brianin meriseikkailukirjaan, jota en olisi tavallaan halunnut lukea loppuun, kun niitä ei enää koskaan enempää tule. Kirjakaupasta random-poimin semmoisen kirjan kuin Ken MacLeodin Learning the World, ihan minulle tuntematon kirjailija, mutta onpa pitkästä aikaa scifiä. Sitä sitten lueskelin kahvilassa aikani, kunnes oli pakko mennä sinne YS:sään. Siellä väsytti kauheasti. Yritys olikin kovasti mennä aikaisin nukkumaan, mutta yhteen se kumminkin venyi. Onneksi aamulla sai nukkua.
Kvartetin jälkeen olisin mieluiten mennyt kotiin lojumaan, mutta kun oli keskiviikko ja YS, ei semmoinen käynyt päinsä. Pari tuntia tyhjää oli kuitenkin. Kun tenttikirja tuli palautettua eikä uutta luettavaa ollut ja läppärikin oli kotona, tein yllärisiirron ja kävelin kirjakauppaan ajatuksella "nyt ostan jotain". En tosiaan ole piiitkään aikaan oikein lukenut mitään, en sitten sen kun jumitin viimeiseen Patrick O'Brianin meriseikkailukirjaan, jota en olisi tavallaan halunnut lukea loppuun, kun niitä ei enää koskaan enempää tule. Kirjakaupasta random-poimin semmoisen kirjan kuin Ken MacLeodin Learning the World, ihan minulle tuntematon kirjailija, mutta onpa pitkästä aikaa scifiä. Sitä sitten lueskelin kahvilassa aikani, kunnes oli pakko mennä sinne YS:sään. Siellä väsytti kauheasti. Yritys olikin kovasti mennä aikaisin nukkumaan, mutta yhteen se kumminkin venyi. Onneksi aamulla sai nukkua.
15/11/2006
Jännittävä päivä
Koko tiistaipäivä meni epämääräisen ahdistuneen jännityksen vallassa, enkä oikeastaan vieläkään ole varma, mistä se johtui. Eipä se pahemmin häirinnyt kvartettitreenejä, sellotuntia tai oppilasta, mutta tenttiinlukuun keskittyminen oli kovin vaikeaa. Itse asiassa sellotunnilla pääsin ahdistuksesta hetkeksi eroon ihan kokonaan--ja se oli kyllä outo hetki, ja vaikea kuvailla. Kun olen tässä pitemmän aikaa teineillyt ja yrittänyt päättää, kuka oikein olen ja mitä haluan, tuli kesken oktaavien soittelun sellainen tunne, että tässähän minä olen, tällainen, juuri nyt. Ehkä siis nimenomaan niin, että kun olin niin keskittynyt vain niihin typeriin oktaaveihin, puhtauteen, oikeaan tekniikkaan, ei ollut mitään muuta. Olin vain siinä ja silloin ja soitin. Aika zen-hetki ilmeisesti, tai muuten lähellä jotain uskonnollista kokemusta--ainakin kuvittelisin näin.
Yksi mahdollinen selitys päivän yleiselle jännitykselle oli illan ohjelma. Piti nimittäin ensinnäkin löytää Kumpulan kampukselle ja suunnistaa siellä oikeaan paikkaan seinäkiipeilyn alkeiskurssia varten. Vaikka sen yhden kerran kun Turussa seinällä kävin ei alun jälkeen pelottanut juuri yhtään, nyt kyllä jännitti enemmän kuin vähän. Teoriaosuus ei paljoa helpottanut, kun jouduin toteamaan, että esimerkiksi opeteltava varmistuslaite oli erilainen kuin se mitä olin kokeillut. Viimeistään kun käytännön osuudessa alettiin harjoitella solmuja ja se ei ensin tuntunut sujuvan, aloin ihmetellä, että mitähän tästä oikein tulee. Vaan tulipa sittenkin. Vaikka tietysti tavalliseen tapaani ärsytti, kun en heti osannut kaikkea ja täydellisesti, itse kiipeäminen ei ollut yhtään vaikean tuntuista. Jotain hölmöä pätemisentarvetta kovasti tyydytti se, että parini kanssa taisimme olla pienen ryhmän ainoat, jotka kävivät katossa asti. Toivon mukaan kurssiseuraksi saamani Ninni ja Mari viihtyivät edes melkein yhtä hyvin kuin minä, että saisi sitten myöhemminkin niistä kiipeilyseuraa, muuten tämä jäänee hyvin harvakseltaan tapahtuvaksi harrasteluksi.
Kiipeily loppui kymmenen maissa, ja sitten oli vielä edessä se toinen suuri jännityksen aihe, tenttiin luku, ja tentti sitten tänään eli keskiviikkona aamulla. Se ahdisti etukäteen hirveästi, mutta sainpa luettua, ja sitten itse tentissä tunnelma oli yleinen blaah. Enpä tiedä, vastasinko ollenkaan niihin kysymyksiin, mitä paperissa oli, ja aika vähän kirjoitin ylipäänsä, mutta en oikeastaan piittaa yhtään. Kyllä se varmaan läpi meni. Häiritsevää, että voin oikeasti ajatella näin, se ei ole yhtään minun tapaistani semmoinen.
Yksi mahdollinen selitys päivän yleiselle jännitykselle oli illan ohjelma. Piti nimittäin ensinnäkin löytää Kumpulan kampukselle ja suunnistaa siellä oikeaan paikkaan seinäkiipeilyn alkeiskurssia varten. Vaikka sen yhden kerran kun Turussa seinällä kävin ei alun jälkeen pelottanut juuri yhtään, nyt kyllä jännitti enemmän kuin vähän. Teoriaosuus ei paljoa helpottanut, kun jouduin toteamaan, että esimerkiksi opeteltava varmistuslaite oli erilainen kuin se mitä olin kokeillut. Viimeistään kun käytännön osuudessa alettiin harjoitella solmuja ja se ei ensin tuntunut sujuvan, aloin ihmetellä, että mitähän tästä oikein tulee. Vaan tulipa sittenkin. Vaikka tietysti tavalliseen tapaani ärsytti, kun en heti osannut kaikkea ja täydellisesti, itse kiipeäminen ei ollut yhtään vaikean tuntuista. Jotain hölmöä pätemisentarvetta kovasti tyydytti se, että parini kanssa taisimme olla pienen ryhmän ainoat, jotka kävivät katossa asti. Toivon mukaan kurssiseuraksi saamani Ninni ja Mari viihtyivät edes melkein yhtä hyvin kuin minä, että saisi sitten myöhemminkin niistä kiipeilyseuraa, muuten tämä jäänee hyvin harvakseltaan tapahtuvaksi harrasteluksi.
Kiipeily loppui kymmenen maissa, ja sitten oli vielä edessä se toinen suuri jännityksen aihe, tenttiin luku, ja tentti sitten tänään eli keskiviikkona aamulla. Se ahdisti etukäteen hirveästi, mutta sainpa luettua, ja sitten itse tentissä tunnelma oli yleinen blaah. Enpä tiedä, vastasinko ollenkaan niihin kysymyksiin, mitä paperissa oli, ja aika vähän kirjoitin ylipäänsä, mutta en oikeastaan piittaa yhtään. Kyllä se varmaan läpi meni. Häiritsevää, että voin oikeasti ajatella näin, se ei ole yhtään minun tapaistani semmoinen.
Subscribe to:
Posts (Atom)