31/10/2006

Larpkrapula, osa 2

Päivä jatkoi melkoisen saumattomasti eilisiltaisia tunnelmia. Peli ohi, elämä, vitutus, grrääh. Aamupäivä sentään yritti tarjota pehmeää laskua, kun ehdin vielä hetkisen roikkua Turussa. Tosin lounas Mirin ja Daren kanssa ajoittui niin aikaiseen, ettei silloin ollut nälkä vielä. Ja sitten vaan junaan ja kohti ankeutta. Matkan käytin ahkeraan debrieffin kirjoitteluun.

Tavarat Pasilaan ja konsalle ja kahvilaan, selloryhmäsuunnittelupalaveriin, eli siis ircciin vinkumaan kun on tylsää ja tyhmää... Tyhmänä tuli sitten kommentuitua jotain johonkin sairaslomajuttuihinkin ja annas olla, kuin maagisesti jostain tyhjästä iski flunssa taas. Se hiipi sopivasti selloryhmätunnin aikana, kun oli vielä jotain ihme EU-vieraitakin katselemassa. Tunti tuntui ontuvalta ja tökkivältä, mutta se ei ollut pelkästään minusta kiinni. Sen sijaan sen perään pitämäni oppilaani oma yksityistunti oli aika lailla turha: olimme molemmat näköjään vähän liian väsyneitä. Pidettiin sitten lyhyt tunti, ja pakenin äkkiä kotiin.

Kotona olis varmaan ehkä voinut vaikka syödä tai purkaa tavaroita tai jotain, mutta liimauduin läppäriin kiinni. Debrieffin kirjoitus eteni takkuisesti. Sen sijaan keskityin murehtimaan Jaanan tulevaisuutta, joka jäi kovin auki ja ongelmaiseksi, ja etsimään ircistä ihmisiä joiden kanssa höpistä edes jotain kun ei voinut ryhtyä oikeasti säätämään. Löysin Sannan, joka on aina luotettavaa PM/HaU-fanatisointiseuraa. Siinä höpistessämme kehitin hahmoni ongelmiin mahtiratkaisun: kun foliohatut on nyt niin kovin out, niin jos vaan ottais mikroaaltouunin ja tekis siihen reiän ja sit käyttäis sitä kypäränä... Se olis kyllä kaikkien aikojen proppi se.

29/10/2006

Post-larp-depressio, jo tänään!

Yleensä illasta/iltapäivästä loppuvan pelin jälkeinen aika menee päättömään hehkutukseen ja intoiluun, ja vasta seuraavana päivänä iskee todellisuus. Tänään se kumminkin tapahtui ennätysvauhdilla. Pelin jälkeen oli toki hehkutusta ja intoilua Cosmicissa, mutta jotenkin siinä jossain vaiheessa tajusin, että ihan kohta pitää taas alkaa elää sitä omaa elämättömyyttä, että Mirin komerossa odottaa iso ja painava kassi ja sellokotelo ja rikkinäinen jousi, ja kaikkea muuta semmoista. Se siitä. Peli meni.

HaU 3 siis alkoi eilen kahden aikoihin, sitä ennen oli kohtalainen kaaos kun Mirin kämppä kaipasi proppausta ja tärkeät esineet olivat hukassa. Vaan jotenkin asiat saatiin johonkin järjestykseen ja peli käyntiin ja nopsasti täyteen vauhtiin. Aika kului nopeasti, tapahtui kaikenmoista jännää. Tosin on pakko todeta, että hahmoni vaan päätyi olemaan jotain ihan muuta kuin mitä sen alunperin piti olla. Periaatteessa se mitä se nyt on on paljon kivempaa, mutta harmittaa silti jollain tasolla. Joojoo, on se tosi älykäs, hehheh, niin vissiin. Mitäkukamissähäh, ai mitä, puhuinko mä taas ohi suuni, hupsheijaa... Samaten joskus kuvittelin, että hahmoni osaisi ajatella itse ja osaisi ehkä ratkoa ongelmia tai jotain, mutta se onkin keskittynyt saamaan niitä aikaan ja vinkumaan muilta apua. Muutenkin taas tuntui, etten mä vaan osaa. Paitsi että osasin sentään kuulemma kaatua näyttävästi. Jipii. Pitäisi kai tajuta, että jos itse on mitä on, ei hahmo vaan voi olla kovin paljoa enempää. Seuraavaan kampanjaan (mikä se ikinä onkaan... tuleeko niitä enää... onko se enää näin kivaa... angst) sitten vaan taas joku tyhjäpäinen hyperaktiivi, niiden suhteen olen luonnonlahjakkuus.

Hrm, ja tuommoisesta tilityksestä saa ihan väärän käsityksen: peli oli mainio, minulla oli kivaa. Kait liiankin kivaa, kun loppuminen taas ahdistaa näin älyttömästi. Enää yksi peli jäljellä. Ääh.

28/10/2006

Perus-perjantai

Sainpas sitten taas aikaan perinteeksi muodostuneen perjantai-paniikin. Aamupäivälle ei periaatteessa ollut muuta ohjelmaa kuin pakkailua ja semmoista, mutta ihme sählinkiä se kumminkin oli. Kirjastosta puolet oli suljettu kosteusvaurioiden vuoksi, tavarat eivät meinanneet mahtua isoimpaankaan laukkuuni, ja bussiin tuli kohtalainen kiire kun spora oli myöhässä.

Selvisin kumminkin Turkuun, ja siellä vielä ihmeellisemmin onnistuin osumaan heti oikeaan paikkaan, Maarian kirkon luo, missä pappilassa pelattiin muuan koulun opettajille tilaustyönä tehty 1700-luku-larppi. Olin paikalla vain ja ainoastaan muusikkona, paikalle saapuessani en tiennyt koko jutusta juuri mitään. Enpä paljoa tiennyt pelin alettuakaan, eikä kiinnostanutkaan--koska kovasti kiinnosti vain se, että jouseni päätti mystisesti hajota. Yleensä on aina kukkakeppi-kakkosjousi varalta mukana, mutta nyt ei ollut, kun silloin sinisen kotelon korjauksen ajaksi otin sen sieltä pois ja jätin muualle. Siis, ainoa paikalla oleva jousenkutale siis ei kertakaikkiaan suostunut kiristymään ollenkaan. Soittelin sitten aikani taustamusaa täysin löysällä jousella, mikä käytännössä oli melkein sama kuin olisi soittanut hartsatulla puukepillä. Jotain siitä kumminkin kuului, eikä se ilmeisesti ollut pelkästään inhottavan kuulloista. Soiteltuani aikani päätin luovuttaa, hipsin pelinjohdon offgame-tilaan ja vietin loppuajan syöden ja höpisten.

Lopputunnelmaksi jäi "hölmö keikka, mutta tulipa soitettua". Ainakin todistin, että täysin löysälläkin jousella voi soittaa. Peli sinänsä oli ilmeisesti oikein onnistunut, opettajat tuntuivat viihtyneen hyvin. Koska kello oli paljon ja satoi räntää, ajeltiin kotiinpäin taksikyydillä. Paitsi että "kotiinpäin" tarkoitti Mirille, missä oli tyhjää ja tuuli ulvoi pelottavasti keittiön ikkunaa vasten. Lienee juuri oikea tunnelma huomista HaU-peliä varten.

26/10/2006

Levottomuutta ilmassa

Lähestyvä Turkuun suuntaaminen saa mut jotenkin aina ihan sähläysvaihteelle, ja tuplasti enemmän kun kyseessä on vielä HaU. Aamulla netti taas toimi, jotein sain vähäsen jotakin setvittyä, ehkäpä tärkeimpänä perjantaipäivääni, kun pitäisi mennä soittamaan jotain johonkin ja en mä oikein ollut kovin selvillä siitä mitä tai mihin ja niin edelleen. Nyt tiedän vähän enemmän, mutta tulee silti jännää huomenna kun yritän löytää perille.

Aamuinen liikkeellelähtöni oli, kiitos irkkiin jumittelun, aivan älyttömän hidas. Mulla on oikeastaan kahdenlaisia aamuja: niitä, jolloin pitää lähteä johonkin tiettyyn aikaan, niin että nukun aina vähän liian pitkään ja teen superpikalähdön että ehtisin ajoissa, ja sitten niitä, jolloin ei tarvi lähteä, ja mulla kestää kaksi tuntia että saan raahattua itseni edes kahvinkeittimelle asti. Viimein kumminkin onnistuin mönkimään ihan Siltavuorenpenkereelle saakka, ja sain läjän kielitieteen peruskurssin tenttivastauksia ihmeteltäväksi.

Soitto-opetustakin oli ohjelmassa, ja sen jälkeen Helsinki-tuntemuksen kehittämistä. Pääsisin ko. oppilaan luota Kulosaaresta tänne Länsi-Pasilaan yhdellä bussilla ihan suoraa ja kätevästi, mutta bussipysäkkien löytäminen on ihan älyttömän hankalaa. Ilmeisesti kätevintä olisi kumminkin mennä Kulosaaresta Herttoniemeen ja sitten siellä Pasilan bussiin, vaikkei se tunnukaan kovin kätevältä näin sanoen.

Jumiteltuani taas välistä hetken koneella hipsin Laaksolahteen hankkimaan keskeisiä HaU-proppeja kuten harmaan sateenvarjon, ja puvustusta siihen perjantain johonkin opettajien larppiin joka siis on se mihin olen menossa soittamaan jotain. Selloa kai lähinnä. On vähän semmoinen tuntuma että huomisesta tulee mitä tyypillisin säätö-paniikki-kaaos-perjantai, joten saa nähdä, unohdanko sellon kumminkin kotiin tai jotain yhtä älytöntä.

Cellissimo

Muusikkoilua riittää, vaihteeksi. Aamuksi harjoittelemaan. Välissä oppilas, sitten säestysharjoituksessa Janacekin Satua. Lisää harjoittelua ja barokkisellotunti. Ja sieltä sitten YS:n treeneihin harjoitelemaan Waltonin alttoviulukonserttoa, solistikin oli paikalla, ja ihan jees on tuokin kappale näköjään. Eipä siis päivään paljon muuta sopinut kuin soittelua. Osa soittelusta oli vielä ihan kelvollistakin, ainakin Janacek meni yhteen pianistin kanssa ilman ihmeempiä ongelmia ja barokkiopekin väitti minun edistyneen, ja iski läksyksi jonkun ihmeen Hoffmanin konserton. Ulp, nyt on sitten työn alla kaksi klassismin konserttoa samaan aikaan, toinen barokkisellolla (tuo) ja toinen modernilla (Haydn).

YS-treenit loppuivat vaihteeksi tismalleen ajoissa ja ehdin normaalia aiemmalla sporalla jo ennen kymmentä kotiin. Siis olisi voinut vaikka ihmetellä ircissä vinhaa vauhtia lähestyvän viikonlopun HaU:ta sun muuta, mutta eipä ei, Hoasnetti päätti hikkailla juuri silloin. Vaan on se nyt taas sitten... Toissapäivänä nimittäin HaU-pelinjohto ilmoitteli pelin olemassaolosta ja vähän siitä muutakin ja se meinasi saman tien viedä yöunet... Olen mää nyt sit taas niin fanaatikkohörhö.

24/10/2006

Muusikko on sosiaalinen eläin

Jos en olisi syvällisen piintyneesti uskonnoton ja uskomiskyvytön, voisin kohta ryhtyä häiriintymään. Ei riitä, että joku viikko sitten näin jotakin unta, jossa oltiin perustamassa jotain hämärää kulttia, johon liittyi Hollywood-leffa-tyylisiä ärsyttäviä söpöjä kilttejä pikkupoikia. Sen lisäksi nimittäin näin tässä sitten unta, jossa sain vauvan ihan ilmeisen neitseellisesti. Unessakin ihmeteltiin, että enhän mä ole kenenkään kans niinku ollut silleen, että miten tämä on mahdollista. Juupajuu, kyllä mun nyt varmasti pitäisi perustaa kultti. Tosin haluaisin että se palvoo mua eikä mitään oletettua neitseellisesti syntynyttä söpöä pikkupoikaa, höh.

Häiriintyneet unet sikseen, päivä oli taas muusikkoilua. Aamusta kvartettia, ja kivaa, en näköjään millään kyllästy Boccheriniin. Säveltäjän on hyvin helppo saada minusta fani jos on sävellellyt yhtään kivoja sellosooloja, ja tuommoisissa klassismin kvartetoissa niitä ei oikein ole kenelläkään muulla. Haydnin ja Mossen sellostemmoissa on pelkkää humppaa. Tietty Boccherini oli itsekin sellisti, joten ehkä selittää se, ei sekään olisi jaksanut soittaa sitä pelkkää humppaa.

Kvartetin jälkeen sellotunti, enpä ollut kovin paljoa harjoitellut, mutta saatiin silti aikaan hyödyllisiä asioita. Muutaman tunnin ajantappo sen perään sisälsi hiukkasen harjoittelua ja paljon enemmän kahviossa epäsosialisointia läppärin takana. Yksi oppilas vielä, ja sitten sai taas laittaa sellon kaappiin pois.

Ja taas vietin illan sosiaalisissa merkeissä. Vähänkö pelottavaa, kohta musta alkaa oikeesti tuntua et mulla niinku on jotain kavereita tai jotain. Tällä kertaa kyseessä oli huippuwirallinen AOK ("Akateeminen Ompelukerho"= toistaiseksi Helen, Mirja, Laura ja minä) -kokous, jossa siis ei suinkaan ommella, ja akateemisuudellekin vähän tuhahdellaan, jos sitä alkaa esiintyä liikaa. Sen sijaan syötiin hyvin ja juteltiin ja hengattiin vaan. Jee. Vaan eipä tiedä, milloin seuraavan kerran tulee taas tämmöistä tehtyä. Ehkä sitten kuukauden päästä kun kokoustellaan seuraavan kerran.

Muusikon paluu

Välteltyäni viikon verran soittohommia melkoisen lahjakkaasti, maanantaina oli pakko taas palata niiden pariin. Sain peräti raahattua itseni aamupäivällä konsalle harjoittelemaan--eka kerta pitkään aikaan. Harjoittelu tosin oli edelleen keskittymiskyvytöntä läpisoittelua. Ehdin käväistä pikaisesti lounaalla ja jätskillä Jukan kanssa, ja sitten takaisin konsalle suunnittelemaan muksuryhmätuntia. Ryhmätuntimme teema oli "Karhu nukkuu"-niminen lastenlaulu, ja tunti meni ihmeen hyvin. Näköjään ryhmätyöongelmaisuuttani helpottaa, jos ryhmää on vetämässä vain kaksi opettajaa kerralla, ei enempää. Kolme aktiivista vetäjää on jo ihan liikaa, sitten menee sähläykseksi ja ahdistaa.

Illalla oli yllättävää ohjelmaa. Wanhat Juvenalia-musaopiston kamariorkesterikaverit olivat kutsuneet leffailtaa viettämään. Leffailta tosin muuttui peli-illaksi, kun kaverit eivät olleet osanneet valita leffaa, ja telkkarista tullut Blondin kosto ei loppujen lopuksi houkutellut niin hirveästi. Pääsinpä sitten tutustumaan useampaankin lautapeliin, jotka melkeinpä kuuluvat yleissivistykseen, kuten Carcassoneen ja Rappakaljaan. Kaikkein aikain lempipeliäni Aliastakin päästiin pelaamaan, tosin vasta ihan lopuksi, jolloin väsymys ja päänsärky heikensivät suoritusta, siinä määrin, että emme yhdelläkään vuorolla saaneet selitettyä enempää kuin yhdeksän sanaa. Mutta oli se vaan mukava taas vaihteeksi todeta, että vaikka mulla on paha tapa unohtaa mukavia ihmisiä, iloksi ja onneksi mukavat ihmiset eivät kuitenkaan aina unohda minua.

23/10/2006

Eläimiä

Näköjään Blogger on kehittänyt kivan tavan olla toimimatta aina juuri siihen aikaan illasta, kun haluaisin päivittää blogiani. Jo toista kertaa peräkkäin se nimittäin teki niin. Kohta pitää opetella päivittelemään aamuisin.

Eilen siirryin kohtalaisen aikaisin aamupäivästä Laaksolahteen, missä oli hyvää ruokaa (burritoja/fajitaksia/wrappeja tai miksi ko. varianttia sitten pitäisikään sanoa). Laaksolahden suunnassa käväisin myös Mirjan porukoiden luona katsomassa juuri taloon tullutta koiraa. Se on semmoinen ihan pieni perhoskoiranpentu ja ihan älyttömän söpö, ja ihan hassu myös kun on niin pentu. Vooooooi.

Koiran jälkeen menini ihmettelemään kissaa, eli 1931-gm-kokoukseen. Kissa oli yhtä allergisoiva kuin aina ennenkin, mikä tuntui erityisen ikävältä johonkin flunssanjämä-yskään liitettynä. Sen sijaan muuten kokous oli leppoisa, oli yllättävän vähän asioita, ja hihih, olin eka joka sai kaikki hahmonsa valmiiksi. Niin paljon kuin niistä stressasin. Enpä olisi osannut arvata.

22/10/2006

Hääh

Nytpä se sitten tapahtui: 21.10.06 ensimmäinen ihminen lukioajoilta juontuvasta kaveriporukastani meni naimisiin. Äyh. Angst. Koska kyseessä oli Olga, olivat häät ortodoksimallia, ja ne pidettiin Uspenskin katedraalissa. Vihkimistilaisuus oli kiintoisa, kun oli niin erilainen kuin tutut luterilaiset menot. Laulu ja koreografiat olivat jännittäviä, mutta useat tekstin yksityiskohdat kävivät ärsyttämään pahemman kerran. En halua kenenkään uskoa loukata tai mitään, mutta minusta vaan on kamalaa, että kehotetaan painavalla, ahdistavalla nousevalla sävelkululla vaimoa alistumaan aina miehensä tahtoon, koska mies on vaimonsa pää ja niin edelleen. Puhumattakaan siitä lukemattomia kertoja toistellusta lasten hankkimisesta, lisääntymisestä ja maan täyttämisestä ja semmoisesta. Tosin minusta kyllä luterilaisissakin häissä tuntuu tuo ihan sama pohjavire, ja se niissäkin ärsyttää, mutta sitä vaan ei ikinänsä noin suorasanaisesti kehdata ilmaista.

Muuten sitten, hääjuhlat, jotka pidettiin kirkon kryptassa, olivat oikein mukavat ja onnistuneet. Ruokaa oli valtavasti ja se oli hyvää. Ohjelmakin oli leppoisaa, vaikka Helen soittikin harppu-taustamusaillessaan Pachelbelin Kaanonin kahteen kertaan, ja yhteislaulu oli yhtä nihkeää kuin aina. Sekä morsian että sulhanen ryöstettiin, mikä oli mukavan tasa-arvoista. Kun vieraat olivat haipuneet, jäimme me kaverit sekä muutama sukulainen siivoamaan paikkaa. Siinä meinasi iskeä kaaosahdistus. Sitten onnistuin kaatamaan lasipinon, josta useampi lattialle ja sirpaleiksi, ja yllättäen se sai aikaan täydellisen shokki-paniikki-reaktion, niin että hetki piti vain istua tuolilla ja täristä. Hämärää, kyllä ihan hyvin tajuan, että joo, jos on 150 lasia niin väistämättä niitä tulee kai rikottua, mutta jesh. Kai se oli väsymystä tai jotain.

Jatkot kutistuivat lopulta siihen, että lukioporukka ilman aveceja, kaasoa ja morsianta hakeutui Cafe Javaan teelle/kaakaolle, ja sitten ihmisten aikoihin kotiin. Vaan tuntui kyllä kokonaisvaltaiselta moinen häätapahtuma, kun menin paikalle päivällä yhden maissa, ja yö-yhdeltä palasin.

Kaiken kaikkiaan olen kovin ylpeä itsestäni: osasin käyttäytyä, en laukonut miitään “huonosti tämä kumminkin päättyy”-kommentteja, enkä edes ahdistunut kovin paljoa hääparin söpöilystä sun muusta ah-niin-ihanasta, vaaleanpunaisista kynttilöistä ja sydämenkuvista seinillä. Yllättäen ahdistuin eniten, kun huomasin, että kahdeksan hengen pöytäkunnassamme kaikki juttelivat söpöisesti omien pariensa kanssa, paitsi minä ja Laura, joilla ei ollut pareja. Joskus olisin voinut kuvitella, että se on kateutta se ahdistukseni, vaan siltikin olin iloinen, etten raahannut Jukkaa mukaan. Olisin luultavasti ahdistunut vielä enemmän silloin, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan.

Päivän hassu mutta keskeinen ihmissuhde-ahdistus määrittyy niin, että semmoinen ajatus ikäänkuin toiselle kuulumisesta on kamala. En halua olla kenenkään oma. Joo, se on tosi söpö ajatus joo. Yök. Kuulun itselleni, kiitos kysymästä.

21/10/2006

Järkevähkö päivä

Tänäänpä ei aamulla minua häiriköity, vaan nukuin pitkään. Nerokkaana tein myöskin heti herättyäni suunnitelman päivän kulusta. Näin sitä näköjään saa jotain aikaankin. Jospa vain aina osaisi olla näin järjestelmällinen.

Siispä, tunti siihen, että söin aamupalaa ja kävin kaupassa.
Tunti epämääräistä selloilua--ei voi sanoa harjoitteluksi, kun lähinnä vaan soittelin läpi asioita sen enempää miettimättä.
Siltavuorenpenkereelle, ensin ruokaa ja sitten puolisentoista tuntia työntapaista.

Illaksi Lintsille, viimeistä kertaa tänä vuonna. Sopivan osuvasti vikaksi laitteekseni jäi ah-niin-iki-ihana Helikopteri. Tällä kertaa sen suurin ongelma olivat pohjaan jumittelevat ääninappulat. Sääkin oikein suosi olemalla kunnolla sateinen ensimmäistä kertaa viikon aikana. Muttei se oikeastaan ollut niin kamalaa, vaan päivä meni aika nopsasti, ja viimoisella tauolla ostin vohvelin Lintsiurakan loppumisen kunniaksi. Saapi nähdä sitten, päädynkö ensi kesänä menemään uusiksi tuonne. Luultavasti ei mitään järkevämpää (lue: parempipalkkaista ja/tai oman alan) työtä löydy, ja Lintsi on kummiskin kiva työpaikka, että luultavasti päädyn.

Illalla meinasin jumittua pohtimaan kovinkin syvällisesti oman elämäni tarkoitusta tai ties mitä irkkiin, mutta pakenin paikalta kirjoittelemaan Sitä Viimeistä Hahmoa, joka nyt näköjään tulikin valmiiksi, ainakin jokseenkin. Kyllä sitä voisi vielä vähän hioa. Ei se ole yhtään niin siisti kuin voisi ja pitäisi.

20/10/2006

Katoavaa aikaa

Eilen jäi blogi päivittämättä, mutta eipä se mitään, sen voi korvata lukemalla uudelleen toissapäiväisen--eilinen oli hyvin samanlainen. Aamupäivä Siltavuorenpenkereellä artikkeleja sörkkien, ilta Lintsillä Rekkarallia pyöritellen.

Tänään aamulla jahkailin ja torkutin kovin monesti ja pähkäilin, jaksaisinko lähteä laitokselle. Päätin, että en jaksa, vaan sen sijaan voisin vaikka soittaa, ja sitä ennen nukkua vielä vähäsen. Vaan toisin kävi. Herätyksen sijaan soikin kännykkä ihan oikeasti, ja taas vaihteeksi kuriiri toi paketteja. Tällä kertaa ei kylläkään mitään ihmeempää kuin näyttöadapterin ja paremmat kuulokkeet kamalien iPodin oheiskuulokkeiden tilalle. Niitä räpläten kumminkin aamupäivä katosi mystisesti johonkin. On se nyt hienoa kun saa läppärin näyttöön kiinni, ja luuritkin periaatteessa ovat hienot, paitsi että korvani ovat vähän liian pienet, kun eivät kuulottimet oikein kovin tukevasti pysy päässä. Voi voi.

Leikkiminen piti lopettaa, kun piti lähteä opettamaan. Tein radikaalin vedon ja pidin tunnin ilman omaa selloani, yleensä kun aina piiloudun sen taakse. Ihan kiintoisa kokeilu oli, voisi toistekin tehdä noin. Ainakin säästää vaivaa kun ei tarvi kantaa soitinta.

Olin kuvitellut jotenkin, että olisi hyvin aikaa tuon tunnin jälkeen, että voisi käydä syömässä. "Hyvin aikaa" vaan taas jotenkin ihmeesti meni siihen, että kävin ruokakaupassa ostamassa eväitä ja siten kymmenessä minuutissa pikaisesti Hesessä. Ja siten taasen Lintsille. Yllättäen olin Kiepin vaksina. Vaksina oleminen on aina sikäli tylsää, ettei saa painella nappeja, kun ei ole lupia ko. laitteeseen. Oli kuitenkin jännää päästä ihan uudelle laitteelle, ja ihmetellä niitä nappeja, joita ei saa painaa.

Ihan iltamyöhästä sain vielä ihmeen aikaansaavana lähetettyä lyhytkuvauksia niille onnettomille, jotka joutuvat minun hahmojani 1931-pelissä pelaamaan.

18/10/2006

Halkaistu päivä

Tämä päivä meni nätisti keskeltä kahtia kahteen ihan erilaiseen työpäivään. Ensimmäinen puolisko oli iloisen henkevän akateeminen. Sain nimittäin Siltavuorenpenkereeltä käyttööni ihan oikein erikseen työkoneen ja työhuoneen. Erityisen lystiä oli, että laitoksen Windows-ylläpitoihminen kävi laittamassa koneen valmiiksi, ja teki lähinnä vain juttuja, mitkä ihan hyvin olisin itse osannut tehdä. Tuntui aika luksukselta semmoinen. Vaan sitten pääsinkin aloittelemaan varsinaisia töitä, eli sain läjän artikkeleja, joista sitten pitää muutella rivivälejä saman kokoisiksi ja korvata '-hipsukoita "-hipsukoilla, ynnä muuta hywin tärkeää ja kovin akateemista.

Leikittyäni aikani yhden artikkelin pilkkujen taikka hipsukoiden kanssa päätin tämän osion päivästä, söin ja menin kotiin. Jukka käväisi myös moikkaamassa, vaikka aikaa oli kyllä kovin vähän. Lähinnä join kupin kahvia, pakkasin repun, ja sitten lähdimme kävelemään töitäni kohti.

Päivän toinen työpäivä siis oli kunnollisen työtätekevän työteliään nuoren arkea, eli sitä Lintsi-asiakaspalvelua. Pääsin Hepparadalle, missä on kaksi työntekijää, ja päivä meni ihmeen paljon nopeammin kun saattoi höpistä turhia. Asiakkaitakin oli paljon enemmän kuin eilen. Ja sitten yksi mummo sanoi minua sedäksi. Neljäs kerta tämän Lintsivuoden aikana kun minua on semmoiseksi kutsuttu. Ja oli se vaan aika melkoinen oli ero illan työllä Michelin-ukko-kerrospukeutuneena ulkona kylmässä nappeja painelemassa ja aamupäivän toimisto-tekstinkäsittelyllä.

16/10/2006

Yritystä riittää

Aamulla en millään viitsinyt herätä tarpeeksi aikaisin, että olisin ehtinyt syödä aamupalaa, mutta sen sijaan tarpeeksi ajoissa kumminkin olin, että ehdin hakea kahvia ennen viimeistä kieliteknologian ATK-ympäristö-luentoa. Vaikka kurssia on välistä tullut moitittua hitaaksi tai muuten manattua, niin en minä sitä suinkaan hukkaan laitettuna aikana pidä. En minä tiennyt yhtään mitään unixista ennen tätä. Kovasti yritin jotain oppia. Nytpäs sitten tiedän, miten paljon en tiedä, ja sehän se on suurinta viisausta, jeejee.

Luennon jälkeen pyörähdin kirjastossa aikomuksena lainata jotain vähän erilaista musiikkia, vaan ei lainkaan yllättäin totesin ne vieraat pop/rock/kaikkea muuta sen suuntaista -hyllyt isoiksi ja pelottaviksi, ja hipsin takaisin tutulle osastolle. Mossea, Boccherinia ja Shostaa--tosi uutta ja radikaalia. No, sentään Mossea edustivat Figaron häät, ja yleensä en ikinänsä kuuntele oopperaa.

Sitten alkoi olla päivä puolivälissä ja piti taas ihmetellä semmoista asiaa kuin syöminen. Olen ikävästi alkanut suhtautua siihen kuin johonkin kamalaan ongelmaan, joka pitää ratkaista aina joka päivä uudelleen. Jostain syystä en millään viitsisi mennä mihinkään koululle syömään, vaikka sieltä saisi halpaa ruokaa ja salaatit ja kaikki. Opiskelijan tuloilla ja asenteella ravintoloissa istuminen ei houkuttele myöskään, ja pikaruokaa puolestaan syön ihan liikaa... Tänään päädyin sitten keittämään tuorepastaa. Ainakin se oli nopeaa. Ja huomenna pitäisi taas ratkaista tämä sama ongelma. Plääh.

Töissä Kammokujaa. Kylmää ja yksinäistä, hyvä jos koko neljässä tunnissa kävi sata asiakasta.

Aikaansaavuusyritystä

Herätys on hyvä asia. Sen ansiosta tänään oli aikaa tehdäkin jotain. Olisi vaan pitänyt tehdä vielä enemmän. Kuvittelin, että kuusi tuntia olisi riittänyt kahden hahmon kirjoittamiseen, vaan enpä ehtinyt kuin kirjoittaa yhden ja korjailla vanhoja. Hävettää. Pitäisi osata pitää paremmin kiinni deadlineista. On nimittäin niin suuritöinen se viimeinen hahmo, että suosiolla päätin sitten, etten sitä enää tänään valmiiksi saa. Muutenkin oli kovasti tarkoitus saada aikaan asioita, vaan jotenkin kaikki tuntui vähän etenevän vähemmän kuin toivoin. Muun muassa semmoinen asia kuin kaupassa käynti tökki pahemman kerran, unohdin ostaa keskeisiä asioita ja lounaskin oli ihan pahaa, vaikka sen laittaminen tuntui vaativan mukamas liikaa aikaa ja vaivaa.

Illaksi taas Lintsille. Enpä saanut pitää Pikajunaani, tänään tulikin Vekkulan ovi. Ja siellä oli kylmä. Yllättävän nopeasti aika tosin meni, ja kuten viimeksikin, Vekkulan konehuone oli kovin jännittävä, etenkin kun ihan yksin piti sinne mennä kaikki jutut käynnistämään, ja se kompressori pitää kamalaa ääntä.

Yömyöhään jatkoin hahmojen töykkimistä ja hiomista, ja tyytymättömyyteni niihin vaan kasvaa. Pyhästi vannon täten, että jos tämän jälkeen joku minut jotenkin saa kieroiltua kirjoittamaan jotain hahmoja johonkin, huolin genreksi vain semmoisen, joka on minulle tutumman ja läheisemmän tuntuinen kuin 30-luku-histel.

14/10/2006

Hukattu päivä

On olemassa hyvä syy, miksi en yleensä ikinä nuku ilman, että on herätyskello soittamassa joskus. Tänään tuli tehtyä se virhe, etten laittanut herätystä. Nukuin kahteen, ja sitten ärsytti suuresti, kun koko päivä vaan katosi. Söin sitten aamupalaa, katsoin pahasti kirjoittamistaan odottavia hahmoja, pakkasin repun täyteen lämpimiä vaatteita, ja suuntasin Lintsille.

Valokarnevaalin ensimmäinen päivä meni tuttuun tyyliin Pikajunaa ajellen. Puiston iltavalaistus oli oikein hieno, asiakkaita olisi voinut olla enemmänkin. Pikajuna on näköjään hyvä syyslaite. Kesällä siellä meinasi tukahtua kuumuuteen, nyt tuntui melkein epäreilulta, että oli niin mukavan lämmin koppi, ettei missään vaiheessa edes tarvinnut laittaa pipoa eikä kaulahuivia päälle, kun monilla muilla oli kamalan kylmä. Vaan vielähän tässä on kuusi päivää aikaa joutua johonkin kylmälle lastenlaitteelle.

Liian pitkään nukkuminen teki myös päivän ruokailuistani vähän kiinnostavat: aamupalan jälkeen söin liikaa karkkia, ja sitten päivälliseksi lihapiirakan--toisella tauolla, puoli kahdeksan aikoihin. Ja kymmeneltä viimein kotiin ja sitten joskus nukkumaan. Ja huomisaamuksi herätys, ettei toistu tämmöinen.