Todella karkeasti yleistäen voisi sanoa, että alkukesä, tai oikeastaan koko aika alla kuvaillusta Walesin-retkestä heinäkuun loppuun, oli yhtä odottelua. Toki tein kaikkea kiinnostavaa, ennen kaikkea työstin graduani Viikissä sekvensointilabrassa. Työn aiheena on sienien ITS-sekvenssidatan käsittely. Sen ohessa onnistuin kyllä jo sotkeutumaan pariin muuhunkin projektiin, jotka ovat kiinnostavia, mutteivät varsinaisesti nopeuta graduntekoa. Siksi olikin leppoisaa, kun keskikesällä suurin osa ihmisistä jäi lomalle, ja oli aikaa keskittyä vain tasan omaan työhön. Tavallaan harmitti jättää se kesken pariksi viikoksi, kun olin juuri päässyt vauhtiin.
Koko kesän mielessä kuitenkin oli lähestyvä luolaretki SWCC:n kanssa. Kohteena oli tällä kertaa Pohjois-Espanjan Cantabria, missä seuran jäsenet ovat vierailleet joka pääsiäisenä jostakin 90-luvulta lähtien. Tällaista suurta kesäretkeä alueelle ei ollut hetkeen ollut, eikä kukaan suomalainen ollut vielä käynyt siellä. Retken valmistelut sisälsivät muun muassa kellukkeiden hankkimista ja testailua, mikä oli jo itsessään ihan hupaisa harrastus - aika monta ihmistä kävi kysymässä, mitä ihmettä puuhaamme, kun hellepäivänä kelluskelimme uimarenkaiden kanssa täydessä luolavarustuksessa Espoon Saarijärvessä. Paitsi innolla, odotin retkeä myös hieman pelolla ja kauhulla. Tiedossa olisi melkoisen vaativaa menoa. Viimein koitti heinäkuun loppu, tarjosin työkavereille lomamuffinsseja, survoin luolavermeet rinkkaani, ja pakenin maan uumeniin.
26/07/2013
05/05/2013
5.5. Pwll Dwfn
Sunnuntai oli viimeinen kokonainen päivämme Walesissa, ja olimme vakaasti päättäneet menevämme viimein johonkin meille uuteen luolaan. Sopivasti Gary oli viemässä esiteinimuksuaan Pwll Dwfniin, köysiluolaan, johon olin etukäteen toivonut pääseväni. Retkelle lähti myös eiliseltä tuttu Jeff sekä Jo, molemmat nuoria ja taitavia, ja riggaus- ja purkuvastuussa.
Autoilimme Dan-yr-Ogofin parkkipaikan ohi leirintäalueen reunalle, mistä lähti Black Mountainin kävelypolku. Tätä polkua seurailimme mäkeä ylös kunnes kohtasimme Garyn mukaan oikealta vaikuttavan sivupolun. Se veikin meidät laaksoon lupaavan näköisen painanteen luo, mutta kuopan pohjalla oli van pari kiveä, ei luolan suuaukkoa. Samoiltuamme laakson ympäristössä parikymmentä minuuttia löytyi oikea kolo viimein. Tämä ei edes ollut mitenkään erityisen hidas suoritus - luola on pahamaineisen vaikea löytää, koska se on vain pikkuinen reikä laakson pohjassa.
Varustauduimme, ja riggauskaksikko aloitti työnsä. Gary sekä Ben, 13 v., menivät heidän jälkeensä, sitten Miri, ja minä aivan viimeisenä. Luola alkoi vängerryksellä parin kapean kohdan läpi, minkä jälkeen olikin jo vastassa ensimmäinen köysiosio. Laskeutuminen oli lyhyt, ja jatkui varsinaisen köyden jälkeen vielä viitisen metriä 8mm apuköyden kanssa alas kiiveten
Toinen köysiosuus alkoi samasta tilavasta kammiosta, johon ensimmäinen päättyi. Luola oli juuri niin vertikaalinen kuin meille oli luvattu. Käveltävää oli minimaalisesti, ja tilat komean korkeita. Hetken säädön jälkeen Ben selvitti elämänsä ensimmäisen väliankkurin ja köydenohjauksen, Miri sujahti köyttä alas, ja lopulta oli minun vuoroni laskeutua. Tämä oli hieman pidempi pätkä, ja köysi mainion uusi ja puhdas, niin että alas pääsi vauhdikkaasti. Siellä oli taas tiedossa odottelua. Olin kuitenkin jo ennalta tiennyt, että niitä tulee, kun köysiä viritellään, eikä se siis häirinnyt. Ehdimme mukavasti ihailla seinien mustan kiven pieniä fossiileja.
Kolmas laskeutuminen oli lyhyehkö, ja päättyi hauskasti pari metriä ennen lattiaa seinässä olevaan koloon. Siitä lähtevässä alaspäin viettävässä putkilossa oli seuraava istuskelupaikkamme. Jäljellä oli vielä kaksi köysiosuutta, molemmat parikymmenmetrisiä, ja niiden välissä hieman lohkareikossa luovimista. Viilletin köysiä alas luolan pohjalle. Siellä muut jo istuskelivat ihmettelemässä lopun sumppua sekä sukellusvarusteita ja kaivuuvälineitä. Jostain täältä lähtisi köysi ylös luolan hiljattain löydettyihin uusiin yläosiin. Meidän tiemme vei kuitenkin vain samaa tietä takaisin.
Emme viipyneet pohjalla kovin kauaa, sillä Garylla & pojalla oli vielä tänään edessä pitkä ajomatka kotiin. Gary lähti edeltä, Ben hänen jälkeensä, jotta isi voisi vahtia muksuaan köysiosuuksien yläosissa. Minä ja Miri seurasimme heitä, ja Jo ja Jeff tulivat viimeisenä purkaen samalla köysiä. He eivät kaivanneet roudausapua, vaikka sitä tarjosimme. Paluumatka oli yhtä suoraviivainen kuin laskeutuminen. Ben joutui ehkä hieman enemmän taistelemaan, ja päädyin vähän auttamaan häntä toisen pitchin alussa. Henkilökohtaisella tasolla ensimmäinen köysinousu tuntui yllättävän raskaalta, mutta sen jälkeen jotenkin pääsin paremmin vauhtiin. Lopulta jäi lähinnä tunne, että koko luola olisi mieluusti saanut olla syvempi, vaikka oli sillä nytkin korkeuseroa lähes 100 metriä. Köydenohjaukset ja vaihtelevat köysiosuuksien lähestymiset toivat mukavaa vaihtelua. Itselläni kului maan alla noin kolme ja puoli tuntia, ja riggaus ja purku mukaanlukien ei retki tainnut kokonaisuudessaan olla paljoa yli neljän tunnin.
Olimme lähteneet majalta sen verran aikaisin, että iltapäivällä olisi voinut ehtiä tehdä muutakin. Lopulta päätimme kuitenkin keskittyä ruokavuoremme tuohamiseen sekä illan hassuun kerho-ohjelmaan. SWCC:n sedät olivat nimittäin järjestäneet yhteislauluiltamat. Laulut vaihtelivat perinteisistä luolateemaisiin, ja olivat välillä melkoisen roisejakin. Laulaminen vaan on aina minusta kivaa, ja monet luolasedistä lauloivat oikein komeasti. Kun seurue alkoi hajaantua, oli jo puoliyö. Pakkaaminen sai jäädä seuraavaan aamuun.
Autoilimme Dan-yr-Ogofin parkkipaikan ohi leirintäalueen reunalle, mistä lähti Black Mountainin kävelypolku. Tätä polkua seurailimme mäkeä ylös kunnes kohtasimme Garyn mukaan oikealta vaikuttavan sivupolun. Se veikin meidät laaksoon lupaavan näköisen painanteen luo, mutta kuopan pohjalla oli van pari kiveä, ei luolan suuaukkoa. Samoiltuamme laakson ympäristössä parikymmentä minuuttia löytyi oikea kolo viimein. Tämä ei edes ollut mitenkään erityisen hidas suoritus - luola on pahamaineisen vaikea löytää, koska se on vain pikkuinen reikä laakson pohjassa.
Varustauduimme, ja riggauskaksikko aloitti työnsä. Gary sekä Ben, 13 v., menivät heidän jälkeensä, sitten Miri, ja minä aivan viimeisenä. Luola alkoi vängerryksellä parin kapean kohdan läpi, minkä jälkeen olikin jo vastassa ensimmäinen köysiosio. Laskeutuminen oli lyhyt, ja jatkui varsinaisen köyden jälkeen vielä viitisen metriä 8mm apuköyden kanssa alas kiivetenToinen köysiosuus alkoi samasta tilavasta kammiosta, johon ensimmäinen päättyi. Luola oli juuri niin vertikaalinen kuin meille oli luvattu. Käveltävää oli minimaalisesti, ja tilat komean korkeita. Hetken säädön jälkeen Ben selvitti elämänsä ensimmäisen väliankkurin ja köydenohjauksen, Miri sujahti köyttä alas, ja lopulta oli minun vuoroni laskeutua. Tämä oli hieman pidempi pätkä, ja köysi mainion uusi ja puhdas, niin että alas pääsi vauhdikkaasti. Siellä oli taas tiedossa odottelua. Olin kuitenkin jo ennalta tiennyt, että niitä tulee, kun köysiä viritellään, eikä se siis häirinnyt. Ehdimme mukavasti ihailla seinien mustan kiven pieniä fossiileja.
Kolmas laskeutuminen oli lyhyehkö, ja päättyi hauskasti pari metriä ennen lattiaa seinässä olevaan koloon. Siitä lähtevässä alaspäin viettävässä putkilossa oli seuraava istuskelupaikkamme. Jäljellä oli vielä kaksi köysiosuutta, molemmat parikymmenmetrisiä, ja niiden välissä hieman lohkareikossa luovimista. Viilletin köysiä alas luolan pohjalle. Siellä muut jo istuskelivat ihmettelemässä lopun sumppua sekä sukellusvarusteita ja kaivuuvälineitä. Jostain täältä lähtisi köysi ylös luolan hiljattain löydettyihin uusiin yläosiin. Meidän tiemme vei kuitenkin vain samaa tietä takaisin.Emme viipyneet pohjalla kovin kauaa, sillä Garylla & pojalla oli vielä tänään edessä pitkä ajomatka kotiin. Gary lähti edeltä, Ben hänen jälkeensä, jotta isi voisi vahtia muksuaan köysiosuuksien yläosissa. Minä ja Miri seurasimme heitä, ja Jo ja Jeff tulivat viimeisenä purkaen samalla köysiä. He eivät kaivanneet roudausapua, vaikka sitä tarjosimme. Paluumatka oli yhtä suoraviivainen kuin laskeutuminen. Ben joutui ehkä hieman enemmän taistelemaan, ja päädyin vähän auttamaan häntä toisen pitchin alussa. Henkilökohtaisella tasolla ensimmäinen köysinousu tuntui yllättävän raskaalta, mutta sen jälkeen jotenkin pääsin paremmin vauhtiin. Lopulta jäi lähinnä tunne, että koko luola olisi mieluusti saanut olla syvempi, vaikka oli sillä nytkin korkeuseroa lähes 100 metriä. Köydenohjaukset ja vaihtelevat köysiosuuksien lähestymiset toivat mukavaa vaihtelua. Itselläni kului maan alla noin kolme ja puoli tuntia, ja riggaus ja purku mukaanlukien ei retki tainnut kokonaisuudessaan olla paljoa yli neljän tunnin.
Olimme lähteneet majalta sen verran aikaisin, että iltapäivällä olisi voinut ehtiä tehdä muutakin. Lopulta päätimme kuitenkin keskittyä ruokavuoremme tuohamiseen sekä illan hassuun kerho-ohjelmaan. SWCC:n sedät olivat nimittäin järjestäneet yhteislauluiltamat. Laulut vaihtelivat perinteisistä luolateemaisiin, ja olivat välillä melkoisen roisejakin. Laulaminen vaan on aina minusta kivaa, ja monet luolasedistä lauloivat oikein komeasti. Kun seurue alkoi hajaantua, oli jo puoliyö. Pakkaaminen sai jäädä seuraavaan aamuun.
04/05/2013
4.5. AGM, Northern Lights ja Ceilidh
Huh, mikä päivä! Aamulla varhain ylös, jotta ehdimme ihmettelemään SWCC:n vuosikokousta. Kokous kesti kolmisen tuntia, ja sen teema tuntui olevan kerhon ikääntyminen: nuoria ihmisiä pitäisi houkutella lisää erilaisin keinoin, presidentti jäi valitsematta, koska edelliselle ei jotenkin vahingossa ollut saatu seuraajaehdokasta, ja taloudenhoitajan pestikin uhkasi jäädä tyhjäksi.
Kuivahkon kokouksen perään oli kerholle eilen saapunut Martin väläytellyt jos jonkinmoista luolareissua luolan kaukaisimmasta nurkasta eli OFDIII:sta lähtien. Sinne minä en olisi näin kiireisellä aikataululla lähtenyt, ja lopulta Martinkin oli sitä mieltä, ettei aikaa olisi tarpeeksi - bussi illan ceilidh-bileisiin lähtisi kello 19. Tavallaan olisin kaivannut välipäivää, mutta kun Martin lopulta ilmoitti, että voisi viedä meidät Northern Lightsiin, meille vielä vieraaseen OFDII:n osaan, en tietenkään voinut kieltäytyä. Mukaan lähti myös Jeff, kokenut luolaaja, jolle OFD ei ollut kovin tuttu.
Retken alku oli tasan sama kuin toissapäiväisemme: yläsisäänkäynnin kautta sisään, ja valtaväylää Gnome - Corkscrew - Salubrious seuraillen alas, traversejen yli Seleniteen, ja Shatter Pillarin ohi Cross Riftiin. Sitä seurasimme edellisen retkemme päätepisteeseen saakka, mistä matka jatkui parin alaskiipeilyn myötä Midnight Passagen alkuun. Tätä käytävää seuraamalla pääsisi poikkaroimaan joen päälle. Se ei onneksi ollut meidän tavoitteemme.
Läheisestä risteyskohdasta alkoi reitti kohti tämän retken päämäärää, hieman harvemmin vierailtuja luolan pohjoisosia. En ollenkaan etukäteen tiennyt, mitä retkeltä odottaa, ja se osoittautui yllättävän sporttiseksi ja vaihtelevaksi. Aluksi vastassa oli OFD2:lle tyypillistä kävelyä, kiipeilyä ja ryömintää lohkareiden ali ja yli, joukossa myös konttaus hilpeän vesipohjaisen pikku tunnelin läpi. Pian sen jälkeen oli tarjolla alaspäin viettävä ahdas ryömintä, jonka lupauduin menemään edeltä. Jälkeenpäin en voi suositella Martinin neuvoa mennä pää edellä - olin vähällä tipahtaa naamalleni seuraavan käytävänpätkän pohjalle. Vastaan tuli valintapaikka: hieman huolestuttavan oloisen kiipeilyn kautta ylös ja ryömintää, vaiko alempana menevä mutaisempi reitti? Halusin alempaan, koska vapaakiipeily näytti pahalta. Järkevämpi valinta se ehkä olisi silti ollut, sillä seuraava tunnelinpätkä oli retken tympein ja työläin osa. Lavender Way -nimisen pikkusuikeron seinät olivat sileät ja aivan älyttömän liukkaat mudasta, eikä varsinaisia otteita ollut ollenkaan. Ainoa tapa edetä oli levittäytyä sopivan suureksi, kiilata itsensä seinien väliin, ja valua eteenpäin miten parhaiten kykeni.
Aikamme liukasteltuamme pääsimme rööristä ulos, ja kohtasimme vielä osalle porukasta varsin ahtaan änkiön. Sen jälkeen olimmekin lähes perillä. Jäljellä oli viimeinen haaste: kiipeily apuköyttä käyttäen ylös liukasta seinämää, jonka yläosassa piti sujahtaa pikkuiseen koloon. Aika hilpeä temppu, josta kaikki suoriutuivat kunnialla. Vuorotellen änkeydyimme ahtaasta kolosta suureen saliin, Northern Lightsin ensimmäiseen kammioon. Pidemmälle aikamme ei riittänyt. Jeff otti pari valokuvaa, ihastelimme hetken kauniita tippukiviä sekä viereisen kammion seinien jänniä valkoisia kerrostumia, ja lähdimme palailemaan.
Tällä kertaa päätimme mutameanderin asemesta mennä ylempää reittiä. Se sisälsi pienen köydellä varustetun kolonylityksen, ahdasta mukavan hiekkapohjaista ryömintää, ja lopuksi köysilaskeutumisen, joka suoritettiin sulkkarilla ja italian friction hitchillä (suomeksi ilmeisesti puolisiansorkka- tai HMS-solmu). Muuten paluumatka oli vain tasan sama takaperin. Etenimme reippaasti, sillä bussiin piti ehtiä! Martin oli luvannut, että olemme kuuteen mennessä ulkona, ja kun luolan luukusta tuuliselle nummelle noustuamme vilkaisin kelloa, se olikin tasan 18.00. Retken kokonaiskestoksi tuli noin 3,5 tuntia.
Ehdimme juuri sopivasti siistiytyä ja lastautua bussiin muun juhlivan luolakansa kera. Kyyti vei meidät juhlapaikalle, missä ruoka oli mainiosti valmiiksi pöydässä. Nälkä oli melkoinen, ja harvoin on luolaruoka ollut yhtä monipuolista ja hyvää! Sen sulattelulle ei liiemmin jäänyt aikaa, vaan tanssiaiset alkoivat. Nuoret ja vanhat luolaihmiset hypähtelivät iloisesti walesilaisen kansanmusiikin tahtiin, ja pari suomalaistakin sopi hyvin mukaan. Väsymys hieman rajoitti tanssi-intoa, mutta kivaa oli silti. Bussi takaisin majalle lähti puoliltaöin, ja perille päästyämme en kyennyt kuin kaatumaan sänkyyn.
Kuivahkon kokouksen perään oli kerholle eilen saapunut Martin väläytellyt jos jonkinmoista luolareissua luolan kaukaisimmasta nurkasta eli OFDIII:sta lähtien. Sinne minä en olisi näin kiireisellä aikataululla lähtenyt, ja lopulta Martinkin oli sitä mieltä, ettei aikaa olisi tarpeeksi - bussi illan ceilidh-bileisiin lähtisi kello 19. Tavallaan olisin kaivannut välipäivää, mutta kun Martin lopulta ilmoitti, että voisi viedä meidät Northern Lightsiin, meille vielä vieraaseen OFDII:n osaan, en tietenkään voinut kieltäytyä. Mukaan lähti myös Jeff, kokenut luolaaja, jolle OFD ei ollut kovin tuttu.
Retken alku oli tasan sama kuin toissapäiväisemme: yläsisäänkäynnin kautta sisään, ja valtaväylää Gnome - Corkscrew - Salubrious seuraillen alas, traversejen yli Seleniteen, ja Shatter Pillarin ohi Cross Riftiin. Sitä seurasimme edellisen retkemme päätepisteeseen saakka, mistä matka jatkui parin alaskiipeilyn myötä Midnight Passagen alkuun. Tätä käytävää seuraamalla pääsisi poikkaroimaan joen päälle. Se ei onneksi ollut meidän tavoitteemme.
Läheisestä risteyskohdasta alkoi reitti kohti tämän retken päämäärää, hieman harvemmin vierailtuja luolan pohjoisosia. En ollenkaan etukäteen tiennyt, mitä retkeltä odottaa, ja se osoittautui yllättävän sporttiseksi ja vaihtelevaksi. Aluksi vastassa oli OFD2:lle tyypillistä kävelyä, kiipeilyä ja ryömintää lohkareiden ali ja yli, joukossa myös konttaus hilpeän vesipohjaisen pikku tunnelin läpi. Pian sen jälkeen oli tarjolla alaspäin viettävä ahdas ryömintä, jonka lupauduin menemään edeltä. Jälkeenpäin en voi suositella Martinin neuvoa mennä pää edellä - olin vähällä tipahtaa naamalleni seuraavan käytävänpätkän pohjalle. Vastaan tuli valintapaikka: hieman huolestuttavan oloisen kiipeilyn kautta ylös ja ryömintää, vaiko alempana menevä mutaisempi reitti? Halusin alempaan, koska vapaakiipeily näytti pahalta. Järkevämpi valinta se ehkä olisi silti ollut, sillä seuraava tunnelinpätkä oli retken tympein ja työläin osa. Lavender Way -nimisen pikkusuikeron seinät olivat sileät ja aivan älyttömän liukkaat mudasta, eikä varsinaisia otteita ollut ollenkaan. Ainoa tapa edetä oli levittäytyä sopivan suureksi, kiilata itsensä seinien väliin, ja valua eteenpäin miten parhaiten kykeni.
Aikamme liukasteltuamme pääsimme rööristä ulos, ja kohtasimme vielä osalle porukasta varsin ahtaan änkiön. Sen jälkeen olimmekin lähes perillä. Jäljellä oli viimeinen haaste: kiipeily apuköyttä käyttäen ylös liukasta seinämää, jonka yläosassa piti sujahtaa pikkuiseen koloon. Aika hilpeä temppu, josta kaikki suoriutuivat kunnialla. Vuorotellen änkeydyimme ahtaasta kolosta suureen saliin, Northern Lightsin ensimmäiseen kammioon. Pidemmälle aikamme ei riittänyt. Jeff otti pari valokuvaa, ihastelimme hetken kauniita tippukiviä sekä viereisen kammion seinien jänniä valkoisia kerrostumia, ja lähdimme palailemaan.Tällä kertaa päätimme mutameanderin asemesta mennä ylempää reittiä. Se sisälsi pienen köydellä varustetun kolonylityksen, ahdasta mukavan hiekkapohjaista ryömintää, ja lopuksi köysilaskeutumisen, joka suoritettiin sulkkarilla ja italian friction hitchillä (suomeksi ilmeisesti puolisiansorkka- tai HMS-solmu). Muuten paluumatka oli vain tasan sama takaperin. Etenimme reippaasti, sillä bussiin piti ehtiä! Martin oli luvannut, että olemme kuuteen mennessä ulkona, ja kun luolan luukusta tuuliselle nummelle noustuamme vilkaisin kelloa, se olikin tasan 18.00. Retken kokonaiskestoksi tuli noin 3,5 tuntia.
Ehdimme juuri sopivasti siistiytyä ja lastautua bussiin muun juhlivan luolakansa kera. Kyyti vei meidät juhlapaikalle, missä ruoka oli mainiosti valmiiksi pöydässä. Nälkä oli melkoinen, ja harvoin on luolaruoka ollut yhtä monipuolista ja hyvää! Sen sulattelulle ei liiemmin jäänyt aikaa, vaan tanssiaiset alkoivat. Nuoret ja vanhat luolaihmiset hypähtelivät iloisesti walesilaisen kansanmusiikin tahtiin, ja pari suomalaistakin sopi hyvin mukaan. Väsymys hieman rajoitti tanssi-intoa, mutta kivaa oli silti. Bussi takaisin majalle lähti puoliltaöin, ja perille päästyämme en kyennyt kuin kaatumaan sänkyyn.
03/05/2013
3.5. One to Cwm Dwr, take 2
Vielä aamiaispöydässä olimme hyvin epävarmoja siitä, mitä tänään tekisimme. Jotenkin ideat olivat vähissä, ja kaikkeen, mitä olisimme oikeasti halunneet tehdä, olisi tarvittu ulkopuolista apua, jota ei oikein ollut saatavilla. Kaiken lisäksi Miri oli kehittänyt häiritsevän nuhan. Ostettuamme Coopista kasan brittiläisiä flunssalääkkeitä (täältä saa ruokakaupasta asioita, jotka Suomessa olisivat vain apteekin hyllyssä), päätimme lopulta toteuttaa eniten esillä olleen retki-idean: läpireissun OFD1:stä Cwm Dwriin. Olimme suorittaneet tämän retken kerran aiemmin, Ian oppaanamme. Tällä kertaa aioimme löytää tiemme itse. Etukäteen minua huolestutti etenkin kahden luolan osan välimaasto, josta löytyy muutama kiipeilyhaaste sekä sekava ryömintäsokkelo.
Tyypillisen hitaahkon valmistautumisen jälkeen valuimme mäkeä alas ohi heppalauman, ja alasisäänkäynnin tutusta luukusta sisään. Kello oli noin 14.05. Olimme molemmat nähneet Ykkösen virran jo niin moneen kertaan, että kahlasimme sen läpi melkoista vauhtia. Samoin reitinlöytö lohkaretukoksen, Connectionin ja muiden helpohkojen osien läpi oli ongelmatonta. Etukäteen pelkäämäni Letter Boxin hassu kiipeily ja koloon pujahdus meni slingiä jalkaotteena käyttäen ihan tuosta vain, ja etukäteislupauksensa täyttäen Miri löysi tien ryömintähässäkän läpi saman tien.
Ryöminnän jälkeen meitä odotti Diver's Pitch, helppo alaspäinkiipeily, joka on hieman korkeampi kuin mitä ihan huoletta mielelläni kiivin ilman köyttä. Jotenkin hienosti onnistuin kuitenkin pakottamaan itseni olemaan ajattelematta pudotusta, ja keskittymään vain seuraaviin otteisiin. Pian olinkin jo alhaalla, Cwm Dwrin ekoissa isoissa tunneleissa. Koko retki tähän asti oli kestänyt puolitoista tuntia. Olimme melkoisen tyytyväisiä: sujuvaa ja nopeaa luolailua! Enää jäljellä helppoa kävelyä isojen kuivien tilojen läpi ja lopun ryöminnät! Retkihän oli jo melkein suoritettu!
Kummasti OFD vain osaa tarjota haasteita. Liian helpollahan ei sovi päästä. Tasan vuosi sitten kipitimme samoilta nurkilta pinnalle vailla pienintäkään epäröintiä. Tällä kertaa koko tienoo näytti lähes täysin vieraalta. Kierrettyämme ensimmäistä kertaa vahingossa ympyrää aloimme tajuta, ettei meillä ole aavistustakaan oikeasta reitistä. Lopulta päädyimme käymään läpi valtavan määrän erikokoisia sivukäytäviä toivoen, että jokin niistä näyttäisi tutulta, tai sattuisi muuten vain olemaan oikea rööri. Mielen perukoilla alkoi jo kalvaa ajatus siitä, miten älyttömän noloa olisi, jos meidät pitäisi pelastaa näin läheltä pintaa, koska emme löydä reittiä ulos.
Harhailimme ympäriinsä yli tunnin, kunnes lopulta osuimme lohkareikkoon, jossa metallitanko osoitti korkkiruuviänkiön paikan ja lohkaretukoksen alun, eli reittimme ulos. Helpotus oli melkoinen. Tästä eteenpäin suunnistus ei enää ollut ongelma. Lohkareikon läpi mönkiminen ja Cwm Dwr Jaman suuri käytävä kiipeilyineen johdattivat meidät aina yhtä houkuttelevalle koloselle, josta alkaa Cwm Dwrille pahan maineen antava ryömintä. Aloin olla jo aika kuitti nopeatempoisesti suoritetun reitinhakuharhailun jäljiltä, mutta pintaa kohti kutsuva ilmavirta auttoi puskemaan eteenpäin.
Kello 18.35, neljä ja puoli tuntia OFD1:n luukusta laskeutumisemme jälkeen, nousimme betonituubia ylös Cwm Dwrista. Ihan reipas suoritus tämäkin. Reitinhakuun haaskaamamme aika harmitti enemmän kuin hieman, mutta oli silti oikein tyytyväinen fiilis. Ensimmäinen itsenäisesti suoritettu OFD:n läpireissu, ja kaikki mahdollisesti ongelmalliset osat sujuivat aivan hyvin.
Loppuillasta ohjelmassa oli tyypilliseen tapaan luolaruokamättöä ja jutustelua luolaihmisten kanssa. Huomista vuosikokousta ennakoiden maja alkoi täyttyä ihmisistä. Kaiken lisäksi luolamajavastaava Brian jopa jossakin vaiheessa jotenkin maagisesti korjasi sen vuotavan vessaputkilon!
Tyypillisen hitaahkon valmistautumisen jälkeen valuimme mäkeä alas ohi heppalauman, ja alasisäänkäynnin tutusta luukusta sisään. Kello oli noin 14.05. Olimme molemmat nähneet Ykkösen virran jo niin moneen kertaan, että kahlasimme sen läpi melkoista vauhtia. Samoin reitinlöytö lohkaretukoksen, Connectionin ja muiden helpohkojen osien läpi oli ongelmatonta. Etukäteen pelkäämäni Letter Boxin hassu kiipeily ja koloon pujahdus meni slingiä jalkaotteena käyttäen ihan tuosta vain, ja etukäteislupauksensa täyttäen Miri löysi tien ryömintähässäkän läpi saman tien.
Ryöminnän jälkeen meitä odotti Diver's Pitch, helppo alaspäinkiipeily, joka on hieman korkeampi kuin mitä ihan huoletta mielelläni kiivin ilman köyttä. Jotenkin hienosti onnistuin kuitenkin pakottamaan itseni olemaan ajattelematta pudotusta, ja keskittymään vain seuraaviin otteisiin. Pian olinkin jo alhaalla, Cwm Dwrin ekoissa isoissa tunneleissa. Koko retki tähän asti oli kestänyt puolitoista tuntia. Olimme melkoisen tyytyväisiä: sujuvaa ja nopeaa luolailua! Enää jäljellä helppoa kävelyä isojen kuivien tilojen läpi ja lopun ryöminnät! Retkihän oli jo melkein suoritettu!
Kummasti OFD vain osaa tarjota haasteita. Liian helpollahan ei sovi päästä. Tasan vuosi sitten kipitimme samoilta nurkilta pinnalle vailla pienintäkään epäröintiä. Tällä kertaa koko tienoo näytti lähes täysin vieraalta. Kierrettyämme ensimmäistä kertaa vahingossa ympyrää aloimme tajuta, ettei meillä ole aavistustakaan oikeasta reitistä. Lopulta päädyimme käymään läpi valtavan määrän erikokoisia sivukäytäviä toivoen, että jokin niistä näyttäisi tutulta, tai sattuisi muuten vain olemaan oikea rööri. Mielen perukoilla alkoi jo kalvaa ajatus siitä, miten älyttömän noloa olisi, jos meidät pitäisi pelastaa näin läheltä pintaa, koska emme löydä reittiä ulos.
Harhailimme ympäriinsä yli tunnin, kunnes lopulta osuimme lohkareikkoon, jossa metallitanko osoitti korkkiruuviänkiön paikan ja lohkaretukoksen alun, eli reittimme ulos. Helpotus oli melkoinen. Tästä eteenpäin suunnistus ei enää ollut ongelma. Lohkareikon läpi mönkiminen ja Cwm Dwr Jaman suuri käytävä kiipeilyineen johdattivat meidät aina yhtä houkuttelevalle koloselle, josta alkaa Cwm Dwrille pahan maineen antava ryömintä. Aloin olla jo aika kuitti nopeatempoisesti suoritetun reitinhakuharhailun jäljiltä, mutta pintaa kohti kutsuva ilmavirta auttoi puskemaan eteenpäin.
Kello 18.35, neljä ja puoli tuntia OFD1:n luukusta laskeutumisemme jälkeen, nousimme betonituubia ylös Cwm Dwrista. Ihan reipas suoritus tämäkin. Reitinhakuun haaskaamamme aika harmitti enemmän kuin hieman, mutta oli silti oikein tyytyväinen fiilis. Ensimmäinen itsenäisesti suoritettu OFD:n läpireissu, ja kaikki mahdollisesti ongelmalliset osat sujuivat aivan hyvin.
Loppuillasta ohjelmassa oli tyypilliseen tapaan luolaruokamättöä ja jutustelua luolaihmisten kanssa. Huomista vuosikokousta ennakoiden maja alkoi täyttyä ihmisistä. Kaiken lisäksi luolamajavastaava Brian jopa jossakin vaiheessa jotenkin maagisesti korjasi sen vuotavan vessaputkilon!
02/05/2013
2.5. Speedy Caver & Moonlight Chamber
Torstain tavoitteena oli suorittaa "lämmittelyretki" OFD2:een eli kotiluolastomme kuiviin yläosiin. Aamupäivä oli todella hidas ja lomaisan lokoisa. Aurinko paistoi epätavallisen lämpimästi, ja vietimme hyvän tovin loikoillen penkeillä majan edustalla. Lopulta, lähempänä kahta, olimme saaneet kamat kasaan, ja lähdimme marssimaan kohti yläsisäänkäyntiä. Siellä asiat eivät olleet muuttumattomia, kuten yleensä: vuodenvaihteen jälkeen tapahtuneen sortuman jäljiltä sisäänkäynnin lähistöllä oli ulkosalla hiekkasäkkejä ja sisäpuolella uusia lohkareita.Pian ensimmäisen tunnelinpätkän jälkeen poikkesimme perinteiseltä valtaväylältä, ja kapusimme ylös Speedy Caverin hupaisan liukkaan flowstone-mäen. Olin käynyt täällä kerran aiemmin, Miri ei koskaan, emmekä olleet lukeneet karttaa kovin tarkasti etukäteen. Yllätykseksemme löysimme suuria tiloja, kivoja muotoja, ja vaikka miten paljon pieniä konttaustunneleita. Parin jo tuntemani Gnome Passageen johtavan kolon jälkeen vastaan tuli lisää syviä kuiluja, joista yhteen liittyi jopa valmis lähestymislinja ja köysiankkuri. Löytöretkihengessä kävimme läpi kaikki vastaantulleet tunnelit. Niitä kyllä riitti, jopa siinä määrin, että ajoittain mielessä käväisi eksymisen mahdollisuus. Päivän paras löydös taisi lopulta olla pieni soma muodostelma, jossa oli aivan pyöreitä pikkukiviä kirkkaassa pikkuisessa lammikossa. Vietimme lopulta noin tunnin koluten näitä meille uusia maisemia aivan sisäänkäynnin lähellä.
Liu'uttuamme takaisin alas Speedy Caverin mäkeä lähdimme viimein toteuttamaan alkuperäistä reittisuunnitelmaamme, Moonlight Chamber -nimisen kammion sekä Midnight Passage -käytävän etsimistä. Seurasimme perinteistä kulkuväylää: Salubriousia alas, ja sieltä kohti Cross Riftiä. Monta kertaa kulkemani reitin varrella oli yllättävä haaste: helppo traverse ennen Selenite Tunnelia. Paikassa siis kuljetaan varsin syvän kolon ohi jalat sopivasti saappaan levyisellä kielekkeellä, käsillä vastakkaiseen seinään nojaten. Suorituksena tämä on niin helppo, että putoamisvaaraa ei käytännössä ole, ja aloittelijaretket menevät tyypillisesti tästä. Jotenkin tämä nyt vain oli minulle vielä paljon tavallistakin kauheampi hirvitys. Keski-Euroopan köysiluolat ovat hemmotelleet minut piloille.
Kuilun ylitettyäni en kyennyt ajattelemaan juuri muuta kuin sitä, että tästä pitäisi vielä tulla takaisinkin. Jatkoimme silti eteenpäin, ohi Shatter Pillarin ja pitkää suoraa Cross Riftiä pitkin, kunnes löysimme tilan, joka mahdollisesti oli Moonlight Chamber. Miri ei ollut satavarma siitä, miltä kammion pitäisi näyttää, eikä myöskään jatkoreitistä. Minua ei myöskään hirveästi innostanut jatkaa kovin kauas. Käännyimme siis ympäri. Kaikeksi onneksi Seleniten jälkeinen traverse ei ollut ollenkaan yhtä pahan tuntuinen takaisinpäin. Huh. En vaan niin ole traverse-tyyppi.
Ulos singahdimme nopsasti rutiinilla - luolan pääväylät ovat jo aika selkäytimessä. Ulkosalla paistoi yhä aurinko. Majalle oli ilmaantunut muutama muukin luolaaja, mutta putkiongelmaa kukaan ei vieläkään ollut yrittänyt ratkoa.
01/05/2013
1.5.13 Kotona toisaalla
Siispä, kun muut pääkaupunkiseutulaiset yrittivät selvitä vappukrapulassaan Ullanlinnanmäelle, minä ja Miri siirryimme aamuvarhain taksilla kentälle, ja kello 8 lennolla Lontooseen. Tuttua kaavaa noudattaen poimimme vuokraamosta auton, ja seurailimme M4-moottoritietä luolaisampiin maisemiin.
Perillä poimimme avaimet Leliltä, käväisimme ostamassa Tescon tyhjäksi, ja asetuimme taloksi luolamajalle. Talo oli aivan autio. Valtasimme mukavat punkat jäsenten huoneesta, ja pohdimme illan suunnitelmia välipalan äärellä. Alunperin olimme ajatelleet, että jo ensimmäisenä iltana voisi käväistä maan alla, mutta kaunis kevätsää innostikin kävelyretkelle. Nousimme korkeimmalle lähistön kukkulalle katselemaan lampaita ja auringonlaskua.
Illallisen kokkailun ja takan sytyttelyn lisäksi loppuiltaan sisältyi yllättävä ohjelmanumero: havaitsimme alakerran käytävän lattialla lätäkön, ja jäljitimme sen yläpuolella olevaan naisten vessaan. Toisen vessanpöntön huuhteluvesiputki vuosi niin, että muovinen lattia oli aivan kuprulla ja litisi ällöttävästi, kun sille astui. Saimme Iainilta puhelimitse ohjeet vedentulon sulkemiseksi. Miesten vessa on jo menossa uusintaan, kun sen epäilyttävästi romahtamispistettä lähenevä lattia pitää vaihtaa. Naisten kylppärikin selvästi kaipaisi reipasta remonttia. Niin kiintynyt kuin olenkin luolamajaan, on se kyllä melkoisen ränsistyneessä kunnossa.
10/11/2012
Aamuvuoron Alppi-ikävää
Sveitsin ja sitä seuranneen Ranskan luolaekspedition päivitykset odottavat edelleen, osa pöytälaatikossa ja loput jossain muistin kätköissä pölyttymässä. Tarkoitus on vieläkin saada ne joskus nettiin asti, mutta kummasti syksyn mukanaan tuomat opinnot, työt ja muu sälä ovat vieneet kaiken ajan ja tarmon edes ajatella niitä. Jos työn alla ei ole 15-sivuinen megaessee, niin vähintään joku esitelmä, tentti tai kasa ohjelmointitehtäviä, ja taustalla jatkuvasti kalvava huoli siitä, mistä kehitän itselleni harjoittelu- ja gradupaikan.
Tänään kävin lauantaipäiväni ratoksi ajamassa melkein 10-tuntisen metrovuoron. Kuluneen viikon univajetta ei varsinaisesti auttanut, että töihin piti herätä neljältä. Olin edellisenä iltana kokeilumielessä ladannut iPodille ranskalaisen vuoristoteemaisen podcastin. Kuunnellessani sitä koomaisena ohjaamokopissa aloin itkeä. Ranskankielinen selitys vaelluksesta ja vuoristolehmistä toi pintaan älyttömän kaipuun johonkin korkealle, ja sen päälle metrossa raataminen teki selväksi sen tosiseikan, etten varmasti ole palaamassa tuonne pitkään aikaan.
Myöhemmin tiedostin, miten vähän olen palaamiseni jälkeen edes ajatellut vaihtoaikaani. Olen kyllä puhunut siitä ihmisille, mutta jotenkin etäältä, ikäänkuin käsittelisin jotakuta ulkopuolista. En ole missään vaiheessa varsinaisesti kokenut mitään paluushokkia tai masennusta. Tässä, kuten kaikessa muussakin, yleinen selviytymisstrategiani "kerää niin paljon tekemistä, ettet ehdi ajatella" on toiminut varsin hyvin. Jossain taustalla kuitenkin haaveilen Lac Lémanin toisella puolen siintävistä vihreistä rinteistä, jyrkistä kaduista, pienistä hammasratasjunista, ympärillä soljuvasta ranskasta, ja tietynlaisesta vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, jota en ole Suomessa oikeastaan koskaan kokenut. Sen kääntöpuolena oli ajoittainen yksinäisyys. Täällä on niin paljon kaikkea minulle tärkeää, ihmisiä ja harrastuksia, jotka tuovat mukanaan paitsi hyviä asioita, myös stressiä, huolta, ja vastuun ja riittämättömyyden tunteita.
Tänään kävin lauantaipäiväni ratoksi ajamassa melkein 10-tuntisen metrovuoron. Kuluneen viikon univajetta ei varsinaisesti auttanut, että töihin piti herätä neljältä. Olin edellisenä iltana kokeilumielessä ladannut iPodille ranskalaisen vuoristoteemaisen podcastin. Kuunnellessani sitä koomaisena ohjaamokopissa aloin itkeä. Ranskankielinen selitys vaelluksesta ja vuoristolehmistä toi pintaan älyttömän kaipuun johonkin korkealle, ja sen päälle metrossa raataminen teki selväksi sen tosiseikan, etten varmasti ole palaamassa tuonne pitkään aikaan.
Myöhemmin tiedostin, miten vähän olen palaamiseni jälkeen edes ajatellut vaihtoaikaani. Olen kyllä puhunut siitä ihmisille, mutta jotenkin etäältä, ikäänkuin käsittelisin jotakuta ulkopuolista. En ole missään vaiheessa varsinaisesti kokenut mitään paluushokkia tai masennusta. Tässä, kuten kaikessa muussakin, yleinen selviytymisstrategiani "kerää niin paljon tekemistä, ettet ehdi ajatella" on toiminut varsin hyvin. Jossain taustalla kuitenkin haaveilen Lac Lémanin toisella puolen siintävistä vihreistä rinteistä, jyrkistä kaduista, pienistä hammasratasjunista, ympärillä soljuvasta ranskasta, ja tietynlaisesta vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, jota en ole Suomessa oikeastaan koskaan kokenut. Sen kääntöpuolena oli ajoittainen yksinäisyys. Täällä on niin paljon kaikkea minulle tärkeää, ihmisiä ja harrastuksia, jotka tuovat mukanaan paitsi hyviä asioita, myös stressiä, huolta, ja vastuun ja riittämättömyyden tunteita.
10/09/2012
SnowFlakes Seikkailu 2012
Vaikka Sveitsin-muistelmatkin ovat vielä kovasti vaiheessa, päivitetäänpä tässä nyt vähän uudempiakin tapahtumia vaihteeksi.
Viime vuonna osallistuin Mirin kanssa SnowFlakes Seikkailu 2011 aloittelijoiden seikkailu-urheilutapahtumaan. Sen jälkeen kävin myös Elmon kanssa astetta vaikeammassa X-Kaadossa. Molemmissa selvisin juuri ja juuri maaliviivalle saakka, ja päätin, että ensi vuonna paremmalla menestyksellä. Vaatimaton tavoitteeni oli hölkätä kaikki jalan taitettavat osuudet.
Eilen eli sunnuntaina 9.9. oli näytön paikka: SnowFlakes Seikkailu 2012 kisattiin Nuuksion maisemissa, kisakeskuksena Solvallan urheiluopisto. Minä ja Miri kisasimme edelleen helpoimmassa sarjassa eli PerusPonnistajissa, koska10 kilsaa pyöräilyä ja 3,4 km inkkarikanoottimelontaa sekä saman verran suunnistusta muodostavat kuitenkin jo ihan riittävän haasteen satunnaisesti lenkkeileville ja pyöräileville. Ehkä vähän liiallisenkin, koska eipä se tavoite täyttynyt: kävelyaskelia tuli edelleen otettua aika paljon. Osittain siitä voi kyllä syyttää todella mäkistä maastoa.
Kisa alkoi hilpeästi kilpapussihyppelyllä. Sen jälkeen puolet porukasta suuntasi melomaan, toinen puoli, johon me kuuluimme, puolestaan pyöräilemään. Minulla oli lainassa veljieni yhteisomistama maastopyörä, joka helpotti menoa aika lailla. Siltikin jo rastin 2/3 jälkeen alkoi meno hyytyä, ja kun palasimme mäkeä ylös kisakeskuksen vaihto-alueelle, otti päähän aika armottomasti, ettei tämä oikeasti tuntunut yhtään sen kevyemmältä kuin viime vuonna, ja edelleen taluttelin suurimman osan lukuisista ylämäistä.
Pyöräilystä vaihdoimme melontaan. Olimme käyneet harjoittelemassa etukäteen Team SnowFlakesin tarjoamalla iltakurssilla, ja se osoittautui erittäin fiksuksi vedoksi. Sääolot olivat niin tuuliset, että ensireaktio kanootin vesille laskettuamme oli lähinnä "Ette oo tosissanne!" - kanootti pyrki johonkin ihan muuhun suuntaan kuin mihin me sen halusimme, ja tuuli yltyi puuskittain sellaiseksi, että täysin voimin meloenkaan emme tuntuneet pääsevän eteenpäin ollenkaan. Vauhtiin päästyämme kuitenkin saimme purtilon etenemään, ja kiitos Mirin taitavan ohjauksen, jopa kulkemaan suoraan. Myös rastien leimaaminen vesiltä käsin oli reippaasti helpompaa kuin viime vuonna. Vähäinenkin harjoittelu siis selvästi kannatti.
Viimeinen osuus oli suunnistusta, joka sisälsi myös pari yllätystehtävää. Sitä emme olleet harjoitelleet, vaikka syytä selvästi olisi ollut. Haaskasimme älyttömästi aikaa ekaan rastiin, eivätkä reittivalintamme muutenkaan aina välttämättä olleet kovin järkeviä. Löysimme kuitenkin kaikki rastit sekä yllätysquestit, jotka olivat samat kuin viime vuonna, kallioparkour ja suossarymyämisrata, molemmat erittäin hilpeitä! Vaikka koko ajan en jaksanutkaan juosta, etenkään niitä hemmetin mäkiä, sentään aika suuren osan ajasta etenimme hölkäten.
Lopulta koko suoritukseen meni meiltä hieman vajaa neljä tuntia, kun annettu tavoiteaika oli 3,5. Viime vuonna olimme vihoviimeiset radan kokonaan suorittaneet, tällä kertaa taaksemme jäi 11 joukkuetta. Sitäkin suurempi voitto taisi olla, ettei jälkeenpäin ollut puoliksikaan niin kuollut olo. Jos olisi vielä pitänyt pyöräillä 15 kilsaa ihmisten ilmoille, olisin siihen ihan hyvin pystynyt. Ehkä osittain siksi tästä ei jäänyt ihan yhtä eeppinen fiilis kuin viimevuotisesta, mutta oikein hieno tapahtuma oli kuitenkin.
Viime vuonna osallistuin Mirin kanssa SnowFlakes Seikkailu 2011 aloittelijoiden seikkailu-urheilutapahtumaan. Sen jälkeen kävin myös Elmon kanssa astetta vaikeammassa X-Kaadossa. Molemmissa selvisin juuri ja juuri maaliviivalle saakka, ja päätin, että ensi vuonna paremmalla menestyksellä. Vaatimaton tavoitteeni oli hölkätä kaikki jalan taitettavat osuudet.
Eilen eli sunnuntaina 9.9. oli näytön paikka: SnowFlakes Seikkailu 2012 kisattiin Nuuksion maisemissa, kisakeskuksena Solvallan urheiluopisto. Minä ja Miri kisasimme edelleen helpoimmassa sarjassa eli PerusPonnistajissa, koska10 kilsaa pyöräilyä ja 3,4 km inkkarikanoottimelontaa sekä saman verran suunnistusta muodostavat kuitenkin jo ihan riittävän haasteen satunnaisesti lenkkeileville ja pyöräileville. Ehkä vähän liiallisenkin, koska eipä se tavoite täyttynyt: kävelyaskelia tuli edelleen otettua aika paljon. Osittain siitä voi kyllä syyttää todella mäkistä maastoa.
Kisa alkoi hilpeästi kilpapussihyppelyllä. Sen jälkeen puolet porukasta suuntasi melomaan, toinen puoli, johon me kuuluimme, puolestaan pyöräilemään. Minulla oli lainassa veljieni yhteisomistama maastopyörä, joka helpotti menoa aika lailla. Siltikin jo rastin 2/3 jälkeen alkoi meno hyytyä, ja kun palasimme mäkeä ylös kisakeskuksen vaihto-alueelle, otti päähän aika armottomasti, ettei tämä oikeasti tuntunut yhtään sen kevyemmältä kuin viime vuonna, ja edelleen taluttelin suurimman osan lukuisista ylämäistä.
Pyöräilystä vaihdoimme melontaan. Olimme käyneet harjoittelemassa etukäteen Team SnowFlakesin tarjoamalla iltakurssilla, ja se osoittautui erittäin fiksuksi vedoksi. Sääolot olivat niin tuuliset, että ensireaktio kanootin vesille laskettuamme oli lähinnä "Ette oo tosissanne!" - kanootti pyrki johonkin ihan muuhun suuntaan kuin mihin me sen halusimme, ja tuuli yltyi puuskittain sellaiseksi, että täysin voimin meloenkaan emme tuntuneet pääsevän eteenpäin ollenkaan. Vauhtiin päästyämme kuitenkin saimme purtilon etenemään, ja kiitos Mirin taitavan ohjauksen, jopa kulkemaan suoraan. Myös rastien leimaaminen vesiltä käsin oli reippaasti helpompaa kuin viime vuonna. Vähäinenkin harjoittelu siis selvästi kannatti.
Viimeinen osuus oli suunnistusta, joka sisälsi myös pari yllätystehtävää. Sitä emme olleet harjoitelleet, vaikka syytä selvästi olisi ollut. Haaskasimme älyttömästi aikaa ekaan rastiin, eivätkä reittivalintamme muutenkaan aina välttämättä olleet kovin järkeviä. Löysimme kuitenkin kaikki rastit sekä yllätysquestit, jotka olivat samat kuin viime vuonna, kallioparkour ja suossarymyämisrata, molemmat erittäin hilpeitä! Vaikka koko ajan en jaksanutkaan juosta, etenkään niitä hemmetin mäkiä, sentään aika suuren osan ajasta etenimme hölkäten.
Lopulta koko suoritukseen meni meiltä hieman vajaa neljä tuntia, kun annettu tavoiteaika oli 3,5. Viime vuonna olimme vihoviimeiset radan kokonaan suorittaneet, tällä kertaa taaksemme jäi 11 joukkuetta. Sitäkin suurempi voitto taisi olla, ettei jälkeenpäin ollut puoliksikaan niin kuollut olo. Jos olisi vielä pitänyt pyöräillä 15 kilsaa ihmisten ilmoille, olisin siihen ihan hyvin pystynyt. Ehkä osittain siksi tästä ei jäänyt ihan yhtä eeppinen fiilis kuin viimevuotisesta, mutta oikein hieno tapahtuma oli kuitenkin.
06/08/2012
Väliaikatietoja
Viikko sitten, myöhään illalla maanantaina 30.7. palasin viimein pysyvästi Suomeen. Takana on mahtava lukukausi Lausannessa, viikko lähisukulaisten kanssa Leysinissä sekä 10 päivää luolaseikkailuja Ranskan Vercorsissa. Nyt yritän asettua takaisin siihen tavalliseen arkieloon, josta pidin puolen vuoden tauon. Ihan kaikkia tavaroitani en vielä ole roudannut Töölöön, ja hoidettavana on kasapäin käytännön asioita sekä paperisotaa, muun muassa Sveitsissä suoritettujen opintojen säätö Helsingin yliopiston opintorekisteriin. Tänään pitäisi uskaltaa tarttua selloon ja katsoa, osaanko enää mitään, ja huomenna aamulla menen ihmettelemään, vieläkö metro kulkee.
Kuten näkyy, bloginkirjoittelu hiipui ja kuihtui pois viimeisten Sveitsin-kuukausieni aikana. Tämä ei suinkaan johdu siitä, etteikö mitään kiintoisaa olisi tapahtunut, vaan päinvastoin - puuhasin niin paljon kaikkea hienoa ja jännää, että jotenkin aikaa ja intoa sen kirjalliselle dokumentoinnille ei enää löytynyt. Jälkeenpäin se kovasti harmittaa. Tavoitteenani onkin kirjoittaa muistiin mahdollisimman paljon juttuja, ja julkaista niitä blogissanikin. Karkeat luonnokset olen jo saanut aikaan muun muassa kahdesta eeppisestä luolaretkestä (10 tuntia ja -360 metriä sveitsiläisessä Réseau du Folliussa lausannelaisten kanssa sekä 15h ja -560m Vercorsin Gouffre Bergerissä suomalaisporukalla). Hetki saattaa mennä ennen kuin saan mitään nettikelpoista aikaan, mutta runsain mitoin tekstiä on kyllä luvassa!
Kuten näkyy, bloginkirjoittelu hiipui ja kuihtui pois viimeisten Sveitsin-kuukausieni aikana. Tämä ei suinkaan johdu siitä, etteikö mitään kiintoisaa olisi tapahtunut, vaan päinvastoin - puuhasin niin paljon kaikkea hienoa ja jännää, että jotenkin aikaa ja intoa sen kirjalliselle dokumentoinnille ei enää löytynyt. Jälkeenpäin se kovasti harmittaa. Tavoitteenani onkin kirjoittaa muistiin mahdollisimman paljon juttuja, ja julkaista niitä blogissanikin. Karkeat luonnokset olen jo saanut aikaan muun muassa kahdesta eeppisestä luolaretkestä (10 tuntia ja -360 metriä sveitsiläisessä Réseau du Folliussa lausannelaisten kanssa sekä 15h ja -560m Vercorsin Gouffre Bergerissä suomalaisporukalla). Hetki saattaa mennä ennen kuin saan mitään nettikelpoista aikaan, mutta runsain mitoin tekstiä on kyllä luvassa!
11/07/2012
11.7. Bettmeralp - Fiescheralp
Kolmantena päivänä reippailu alkoi jo tuntua, joten päätimme olla laiskoja ja huijata vähän: nousimme
Bettmerhornille omien jalkojen asemesta mukavasti ja nopeasti
gondolihissillä. Ylhäällä meitä odotti turisteille rakennettu museo ja
näköalapaikka Aletschgletcherille, joka on Alppien suurin jäätikkö.
Sattumoisin se oli myös ensimmäinen jäätikkö, mitä olen koskaan nähnyt,
ja oli se vaan huikea. Se oli myös todella valtava, kuten myöhemmin
huomasimme, kun näimme sitä ylittävän ihmisryhmän. Kaukaa katsoen
porukkaa olisi voinut luulla vain pikku roskiksi jään pinnalla.
Vaikka näköala-alueella palloili jonkin verran turisteja, oli varsinainen jäätikön laitamia seuraava vaelluspolku onneksi melko rauhallinen. Se oli sen verran jäätikköä ylempänä, että näköala jään yli oli jatkuvasti hieno, ja kulki välillä halki hieman haastavammankin lohkareikon. Lopulta päädyimme U-laaksoon, joka laskeutui aivan jäätikön reunalle asti. Sitäkin piti toki käydä ihmettelemässä. Läheltä näkyi, miten jää sisäpuolelta oli kiehtovan turkoosinsinistä. Sinne myös lähti useita tunneleita, joista osaan virtasi vettä, ja jotka näyttivät todella kutsuvilta (ja vaarallisilta). Luonnonnähtävyytenä tämä melkeinpä veti vertoja luolille!
Jäätikön jälkeen kuvittelimme jo ohittaneemme retken huippukohdan, mutta olimme väärässä. Fiescheralpia kohti vievä polku nimittäin kulki kenties koko vaelluksen huikeimpien maisemien läpi. Aurinko paistoi kirkkaalta siniseltä taivaalta. Kaukana vuorten lomassa siinsi toinen jäätikkö, ja korkeuserot olivat komeita. Polku oli ajoittain jyrkkäkin, ja sen reunan tuntumassa oli välillä melkoinen pudotus. Melkein turhankin pian 13 kilometrin lyhyt päivämatkamme oli taitettu, ja saavuimme Fiescheralpin hiihtohissin luo. Gondoliin ahtutuminen japanilaisturistien lauman kanssa oli melkoinen järkytys seesteisen vuoristossa samoilun jälkeen.
10/07/2012
10.7. Belalp - Bettmeralp
Toisen päivän aamuna täydensimme eväsvarastojamme Belalpin ainoasta ruokakaupasta, jota sattumoisin pyöritti hotelli-ravintolan pitäjä. Kauppaan päästäkseen piti erikseen pyytää henkilökuntaa avaamaan sen ovi. Aidon keskieurooppalaisesti leivällä, juustolla ja makkaralla varustautuneina lähdimme taittamaan matkaa kohti Bettmeralpia.Jälkeenpäin olen merkannut muistiin, että kävelimme noin 16 kilometria, ja siihen meni 7 tuntia. Nousua tuli yhteensä yli kilometri. Matalin paikka oli jossakin 1,5 kilometrin tienoilla, korkein yli 2 kilometrissa. Matka vei läpi mahtavan vaihtelevan maaston. Belalpista alamäkeä lehmälauman halki karuun kivikkoon, jonka nimesimme Mordoriksi. Mahtavan korkean ja pitkän riippusillan yli Aletschwaldin
metsärinteelle, jota jyrkästi ylöspäin hyvä tovi. Saimme niskaamme pikkuisen sadekuuron, mutta se meni onneksi äkkiä ohi. Matkalta löytyi useampi komea näköala Aletschin jätikölle. Metsään yritimme hieman eksyäkin, kun reittikyltitys välillä muuttui epämääräiseksi, mutta lopulta selvitimme tiemme ylös vuorenharjanteen kumpuileville alppiniityille. Yhtään murmelia emme onnistuneet bongaamaan, mutta Blauseen vuoristojärvessä eleli kiehtovan näköisiä alppivesiliskoja.Ahkera reippailumme toi meidät illansuussa Bettmeralpiin, hieman Belalpia suurempaan autottomaan vuoristokylään. Majoituksen olin varannut Kik's lodge -nimisestä majasta. Siellä vaan ei ollut ketään paikalla, kun ilmaannuimme lukitsemattomalle ovelle. Tavoitin omistajan puhelimitse, ja hän totesi, ettei taida tänään ehtiä käymään ollenkaan, mutta että voisimme majoittua kaikessa rauhassa, olla kuin kotonamme, ja jättää lähtiessämme maksun huoneeseemme. Siispä majailimme keskenämme isossa tyhjässä hostellintapaisessa täytettyjen peuranpäiden kanssa. Ehkä hämäräin majoitus ikinä, mutta aivan mukava, ja melkoisen halpa myös.
09/07/2012
9.7. Via Ferrata d'Aletsch
Ensimmäisenä päivänä matkasimme junalla Brigiin ja sieltä postibussilla Blatten bei Natersiin. Olin saanut Benin puhuttua kokeilemaan kanssani kylän läheltä löytyvää via ferrataa. Nimestään huolimatta Aletschin via ei varsinaisesti sijaitse Aletschin jäätikön lähimaastossa, vaan kiertää jäätikön sulamisvesiä varastoivaa tekojärveä. Järvi on sameavetinen eikä mitenkään erityisen näyttävä, mutta sen rannat ovat jyrkät ja vehreät, ja ympäröivä vuoristomaisema oikein hieno. Sääkin sattui olemaan täydellisen aurinkoinen.
Via on pitkä - koko kierrokseen meni meiltä noin 4 tuntia - ja ihan hauska, vaikkakin vähiten kiinnostava kaikista Sveitsissä testaamistani. Reitti tuntui toistavan itseään aika pahasti: melkein koko matka edettiin poikkaria rautatapeilla ja tikkailla, suurin piirtein samalla korkeudella. Joitakin vähän jännempiä ja korkeampiakin kohtia oli, ja muutamassa paikassa lisähaastetta toi turhan löysä kaapeli. Näyttävin paikka oli reitin puolivälin riippusilta. Reitin päätteeksi olisi ollut tarjolla vaijeriliuku, mutta luettuani ja kuultuani useamman varoituksen siitä, miten helppoa on teloa itsensä syöksymällä vauhdilla vastakkaista kalliota päin, päätimme kokemattomina kiertää sen.Takaisin kylään selvittyämme nousimme gondolihissillä Blattenin yläpuoliseen Belalpin kyläseen, missä majoituimme hotelli Aletschhorniin. Paikalla ei lisäksemme tainnut olla ketään muita asiakkaita. Henkilökunta puhui lähinnä saksaa, mutta onnistuimme silti tilaamaan ravintolasta pizzaa illalliseksi.
07/07/2012
7.7. Champéry ja Via Ferrata de Tière
Kuvasetti
Ensimmäisen, kaikin puolin onnistuneen via ferrata -kokeiluni jälkeen halusin tietenkin harjoittaa lajia lisää. Erityisen käteväksi lajin tekee kaltaiselleni epäsosiaalisuuteen taipuvalle ihmiselle se, että sitä voi harrastaa yksinkin. Selattuani hankkimaani opaskirjaa sekä internettiä päätin lähteä katsastamaan Via Ferrata de Tièren, joka sijaitsee Champéryssa, Portes du Soleilin laskettelualueella Sveitsin ja Ranskan rajan tuntumassa. Sieltä löytyisi myös mukavasti vuoristomaastoa, missä samoilla vian jälkeen.
Via oli helppo löytää kiitos kyltityksen, joka alkoi juna-aseman lähistöltä - toistan ehkä itseäni, mutta kävely- ja muu reittikyltitys Sveitsissä oli kauttaaltaan erinomaista. Jyrkästi ylöspäin kiipeävä polku seuraili vuolaana kuohuvaa metsäpuroa, ellei peräti koskea. Reitti alkoi sen rannalta, ja kulki sitä reunustavilla kallioilla ja välillä sen yli. Varustautuessani lähtöpaikalla näin kauempana kohoavalla kallioseinämällä pikkuriikkisinä pisteinä eteneviä ihmisä. Paikka näytti hurjalta. Tuonneko minä ajattelin oikeasti mennä? Reitin alku sen sijaan vaikutti kutsuvalta ja leppoisalta. Päästin paikalla jo olleen pariskunnan lähtemään ensin, vaikka he ehdottivat, että voisin mennä heidän ohitseen. Minä olin ekaa kertaa yksin ja hieman haastavalla vialla, ei minulla ollut mikään kiire.
Piakkoin havaitsin, että olisi ollut fiksumpaa mennä edeltä. Yksin etenevä liikkuu nopeammin kuin pari, saati sitten isompi ryhmä. Tämä pitää paikkansa luolassa, ja näköjään myös vialla. Helpon ja loivan alun jälkeen vastassa oli ensimmäinen haaste, hurjalla voimalla ryöpyävän vesiputouksen vierustaa nousevat tikkaat. Sain odotella hyvän tovin, kun pari kiipesi niitä ylös ottaen kuvia toisistaan. Märät ja tuuliset tikkaat olivat kyllä hienot, samoin niitä seurannut riippusilta joen yli. Vastarannalla käveltiin pätkä metsäpolkua, ja sen jälkeen takaisin joen yli toista riippusiltaa pitkin. Mitään etäisestikään samankaltaista ei Videmanetten vialla ollut, ja arvostin vaihtelua.
Joen ylittelyjä seurasi helppo polkupätkä, jonka varrella kivenkolosta kurkisteli pehmonallelauma. Polku johti aiemmin näkemäni kallioseinämän juurelle. Tikkaat nousivat sitä ylös, välillä pystysuorina, ajoittain jopa negana, niin, että sai tosissaan käyttää käsivoimiaan. Välissä oli toki myös poikkariosioita. Lehmänhäntien klippaaminen kaapelinpätkästä toiseen negalla roikkuen muistutti henkisesti liidaamista: pystysuorilla tikkailla olin tuskallisen tietoinen siitä, että jos lipeäisin, putoaisin todennäköisesti useita metrejä, ja saattaisin teloa itseni kallioon tai siitä ulostyöntyvään metalliroinaan. Mitään erityisen vaikeaa ei tälläkään vialla joutunut tekemään, vaan haaste oli ennen kaikkea pelottavuus, ei muuvien hankaluus. Pelottavuutta pääsin erityisesti pohdiskelemaan odotellessani edellämenevien matelua. Itse kiivetessä se oli kuitenkin yllättävän helppo sysätä taka-alalle.
Ylös asti kiivittyäni olin ihan täpinöissäni. Olipa pelottavaa, mutta olipa siistiä, ja aivan hyvin tehtävissä yksinkin! Whii! Takaisin kylälle palalilin suositeltua kävelyreittiä Galeries Defago -nimistä kallionkylkeen hakattua polkua pitkin. Sekin oli siisti, mutta kalpeni kyllä vian rinnalla. Matkalla bongasin myös pikkumetsähiiren, joka poseerasi minulle kiltisti ja oli soma pieni pallero.
En ollut varsinaisesti päättänyt etukäteen mitään tiettyä kävelyreittiä, jonka haluaisin täällä suorittaa. Kylältä nousi ylös viereiselle vuorelle kutsuvan näköinen köysirata, joten päätin testata sitä, ja katsoa, mitä ylhäältä löytyy. Koppi oli täynnä rapaisia pyöräilijöitä: kesällä tämä laskettelualue on suosittu alamäkipyöräilykohde. Näin kauniina päivänä paikalla oli myös paljon jalkaisin liikkuvia maisemankatselijoita. Köysiradan yläasemalla bongasin vielä ylemmäs vievän viitoitetun polun, joten kapusin sinne. Löysin itseni harjanteen korkeimmalta huipulta, josta aukeni komea 360° panoraama. Vastapäätä kohosi Dents du Midi, jonka korkein huippu olisi valloitettavissa päivän tai parin vaelluksella ilman varsinaista kiipeämistä. Siellä olisi joskus hieno käydä.
Löytämältäni huipulta lähti eteenpäin polku, joka oli merkattu jyrkkyydestä varoittavalla kyltillä. Aiemman via-suoritukseni jälkeen tämä oli suorastaan kutsu lähteä katsomaan, mikä nyt muka on niin jyrkkää. Polku osoittautui mahtavaksi! Se seuraili vuorenharjannetta sen korkeimmalla kohdalla, välillä molemmillä puolilla jyrkkä rinne tai jopa pudotus kohti alhaalla siintäviä laaksoja. Olo oli kuin maailman hallitsijalla, kaiken muun yläpuolella. Kaikkein jyrkimmissä kohdissa oli eteneminen melkein kiipeämistä, ja avuksi oli kettinkejä ja kaiteita. Kenties sille varoituskyltille oli ihan hyvät perusteet: en kyllä suosittelisi polkua maailman pahimmasta korkean paikan kammosta kärsiville.
Lopulta hieno vuorenhuippupolkuni laskeutui alemmas rinteelle, ja muuttui metsäiseksi. Arvoin kylteistä ja kartasta, mihin päin lähtisin. Val d'Illiez -niminen kylä sijaitsi junaradan varressa Champérysta takaisinpäin, joten otin sen tavoitteekseni. Matkalla melkein eksyin, kun kyltit eteenpäin sijaitsivat keskellä valtavaa kumpuilevaa niittyä, eikä ollut ollenkaan selvää, mistä polku jatkui.
Val d'Illiezissä suoritin päivän tyhmimmän mokan. Katsoin aikataulusta, ettei juna tulisi ihan hetkeen, ja päätin mennä jätskille viereiseen kuppilaan. Seurasin kelloa kärppänä, mutta kuitenkin onnistuin kuluttamaan maksamiseen niin paljon aikaa, että ehdin asemalle juuri ajoissa näkemään, kun juna ajeli poispäin. Seuraava tunnin päästä. Huoh. Ei huvittanut jäädä enää istuskelemaan kun tauonkin jo pidin, joten jatkoin parempien ideoiden puutteessa kävelyä vielä seuraavalle asemalle, Fayotin pikkuiseen metsän keskellä olevaan koppiin, mistä lopulta pääsin junaan ja Aiglen kautta Lausanneen.
Ensimmäisen, kaikin puolin onnistuneen via ferrata -kokeiluni jälkeen halusin tietenkin harjoittaa lajia lisää. Erityisen käteväksi lajin tekee kaltaiselleni epäsosiaalisuuteen taipuvalle ihmiselle se, että sitä voi harrastaa yksinkin. Selattuani hankkimaani opaskirjaa sekä internettiä päätin lähteä katsastamaan Via Ferrata de Tièren, joka sijaitsee Champéryssa, Portes du Soleilin laskettelualueella Sveitsin ja Ranskan rajan tuntumassa. Sieltä löytyisi myös mukavasti vuoristomaastoa, missä samoilla vian jälkeen.
Via oli helppo löytää kiitos kyltityksen, joka alkoi juna-aseman lähistöltä - toistan ehkä itseäni, mutta kävely- ja muu reittikyltitys Sveitsissä oli kauttaaltaan erinomaista. Jyrkästi ylöspäin kiipeävä polku seuraili vuolaana kuohuvaa metsäpuroa, ellei peräti koskea. Reitti alkoi sen rannalta, ja kulki sitä reunustavilla kallioilla ja välillä sen yli. Varustautuessani lähtöpaikalla näin kauempana kohoavalla kallioseinämällä pikkuriikkisinä pisteinä eteneviä ihmisä. Paikka näytti hurjalta. Tuonneko minä ajattelin oikeasti mennä? Reitin alku sen sijaan vaikutti kutsuvalta ja leppoisalta. Päästin paikalla jo olleen pariskunnan lähtemään ensin, vaikka he ehdottivat, että voisin mennä heidän ohitseen. Minä olin ekaa kertaa yksin ja hieman haastavalla vialla, ei minulla ollut mikään kiire.Piakkoin havaitsin, että olisi ollut fiksumpaa mennä edeltä. Yksin etenevä liikkuu nopeammin kuin pari, saati sitten isompi ryhmä. Tämä pitää paikkansa luolassa, ja näköjään myös vialla. Helpon ja loivan alun jälkeen vastassa oli ensimmäinen haaste, hurjalla voimalla ryöpyävän vesiputouksen vierustaa nousevat tikkaat. Sain odotella hyvän tovin, kun pari kiipesi niitä ylös ottaen kuvia toisistaan. Märät ja tuuliset tikkaat olivat kyllä hienot, samoin niitä seurannut riippusilta joen yli. Vastarannalla käveltiin pätkä metsäpolkua, ja sen jälkeen takaisin joen yli toista riippusiltaa pitkin. Mitään etäisestikään samankaltaista ei Videmanetten vialla ollut, ja arvostin vaihtelua.
Joen ylittelyjä seurasi helppo polkupätkä, jonka varrella kivenkolosta kurkisteli pehmonallelauma. Polku johti aiemmin näkemäni kallioseinämän juurelle. Tikkaat nousivat sitä ylös, välillä pystysuorina, ajoittain jopa negana, niin, että sai tosissaan käyttää käsivoimiaan. Välissä oli toki myös poikkariosioita. Lehmänhäntien klippaaminen kaapelinpätkästä toiseen negalla roikkuen muistutti henkisesti liidaamista: pystysuorilla tikkailla olin tuskallisen tietoinen siitä, että jos lipeäisin, putoaisin todennäköisesti useita metrejä, ja saattaisin teloa itseni kallioon tai siitä ulostyöntyvään metalliroinaan. Mitään erityisen vaikeaa ei tälläkään vialla joutunut tekemään, vaan haaste oli ennen kaikkea pelottavuus, ei muuvien hankaluus. Pelottavuutta pääsin erityisesti pohdiskelemaan odotellessani edellämenevien matelua. Itse kiivetessä se oli kuitenkin yllättävän helppo sysätä taka-alalle.Ylös asti kiivittyäni olin ihan täpinöissäni. Olipa pelottavaa, mutta olipa siistiä, ja aivan hyvin tehtävissä yksinkin! Whii! Takaisin kylälle palalilin suositeltua kävelyreittiä Galeries Defago -nimistä kallionkylkeen hakattua polkua pitkin. Sekin oli siisti, mutta kalpeni kyllä vian rinnalla. Matkalla bongasin myös pikkumetsähiiren, joka poseerasi minulle kiltisti ja oli soma pieni pallero.
En ollut varsinaisesti päättänyt etukäteen mitään tiettyä kävelyreittiä, jonka haluaisin täällä suorittaa. Kylältä nousi ylös viereiselle vuorelle kutsuvan näköinen köysirata, joten päätin testata sitä, ja katsoa, mitä ylhäältä löytyy. Koppi oli täynnä rapaisia pyöräilijöitä: kesällä tämä laskettelualue on suosittu alamäkipyöräilykohde. Näin kauniina päivänä paikalla oli myös paljon jalkaisin liikkuvia maisemankatselijoita. Köysiradan yläasemalla bongasin vielä ylemmäs vievän viitoitetun polun, joten kapusin sinne. Löysin itseni harjanteen korkeimmalta huipulta, josta aukeni komea 360° panoraama. Vastapäätä kohosi Dents du Midi, jonka korkein huippu olisi valloitettavissa päivän tai parin vaelluksella ilman varsinaista kiipeämistä. Siellä olisi joskus hieno käydä.Löytämältäni huipulta lähti eteenpäin polku, joka oli merkattu jyrkkyydestä varoittavalla kyltillä. Aiemman via-suoritukseni jälkeen tämä oli suorastaan kutsu lähteä katsomaan, mikä nyt muka on niin jyrkkää. Polku osoittautui mahtavaksi! Se seuraili vuorenharjannetta sen korkeimmalla kohdalla, välillä molemmillä puolilla jyrkkä rinne tai jopa pudotus kohti alhaalla siintäviä laaksoja. Olo oli kuin maailman hallitsijalla, kaiken muun yläpuolella. Kaikkein jyrkimmissä kohdissa oli eteneminen melkein kiipeämistä, ja avuksi oli kettinkejä ja kaiteita. Kenties sille varoituskyltille oli ihan hyvät perusteet: en kyllä suosittelisi polkua maailman pahimmasta korkean paikan kammosta kärsiville.
Lopulta hieno vuorenhuippupolkuni laskeutui alemmas rinteelle, ja muuttui metsäiseksi. Arvoin kylteistä ja kartasta, mihin päin lähtisin. Val d'Illiez -niminen kylä sijaitsi junaradan varressa Champérysta takaisinpäin, joten otin sen tavoitteekseni. Matkalla melkein eksyin, kun kyltit eteenpäin sijaitsivat keskellä valtavaa kumpuilevaa niittyä, eikä ollut ollenkaan selvää, mistä polku jatkui.
Val d'Illiezissä suoritin päivän tyhmimmän mokan. Katsoin aikataulusta, ettei juna tulisi ihan hetkeen, ja päätin mennä jätskille viereiseen kuppilaan. Seurasin kelloa kärppänä, mutta kuitenkin onnistuin kuluttamaan maksamiseen niin paljon aikaa, että ehdin asemalle juuri ajoissa näkemään, kun juna ajeli poispäin. Seuraava tunnin päästä. Huoh. Ei huvittanut jäädä enää istuskelemaan kun tauonkin jo pidin, joten jatkoin parempien ideoiden puutteessa kävelyä vielä seuraavalle asemalle, Fayotin pikkuiseen metsän keskellä olevaan koppiin, mistä lopulta pääsin junaan ja Aiglen kautta Lausanneen.
03/07/2012
3.7. Rochers de Naye
Kuvasetti
Elättelin yhä haaveita kauniista aurinkoisesta päivästä, jolloin voisin nähdä aiemmin väliin jääneet Rochers de Nayen maiseman ja murmelit kunnolla. Sen sijaan tarjolla oli edelleen sadetta ja pilviä. Lopulta päätin mennä joka tapauksessa. Heräsin aikaisin, matkasin junalla Montreuxiin, ja GoldenPassin hammasratasjunalla ylös pilvien sekaan. Jäin pois Jamanin asemalla. Kukaan muu ei noussut junasta, ja aseman viereinen ravintola oli autio remontin vuoksi. Juna katosi sumuun. Taivas ylläni oli täysin valkoinen, ja näkyvyys ympäröivään kivikkoon ja kukkuloille vain joitakin kymmeniä metrejä.
En löytänyt etsimiäni kylttejä junaradan lähistöltä, joten suunnistin kartan perusteella. Viereisen laakson pohjalta paikallistin opasteet sekä Via Ferratalle että Grottes de Nayeen, luolaan, jonka läpi kulkee vaelluspolku, ja jonka vuoksi oikeastaan olin täällä. Kyltit luolalle eivät olleet hääppöiset, mutta sinivalkoisten alppipolkumerkkien ja kartan avulla reitti löytyi.
Kun aloin jonkin aikaa käveltyäni kartan mukaan lähestyä luolaa, näin vain kallioseinän ja kiertoreitin, hienot kallion kylkeä seurailevat portaat. Kiveen oli tosin myös maalattu keltainen nuoli. Se osoitti lumikekoon. Lähempi tarkastelu paljasti, että luolan suu info- ja varoituskyltteineen oli lumen alla, heinäkuussa! Nyt oli helpompi tajuta, miksi kaikki GSL:n alkuvuoden retket olivat olleet ranskalaisiin luoliin. Pettyneenä lähdin kapuamaan portaita ylös. Nekin olivat varsin hilpeät, vaikka näköala oli pelkkää valkoista.
Portaikon keskellä kiviseinämässä oli luolakolo, jossa kyltillä kerrottiin, ettei tämä noin 30m tunneli yhdisty suureen systeemiin, vaan sitä voi tutkia vailla eksymisvaaraa. Se osoittautui ylettömän pelottavaksi. Olen kyllä odotellut luolassa yksin, mutten koskaan soololuolaillut edes pikkukolossa. Käväisin pohjalla kääntymässä. Ei se loppujen lopuksi ollut kovin kiintoisa: pieni käveltävä käytävä.
Jatkoin portaita ylemmäs, ja seuraavaksi vastassa olikin isomman luolan yläsisäänkäynti, joka ei ollut lumessa. Tämähän ei ollut käynyt mielessänikään, mutta yläkautta Grottes de Nayeen pääsi, vaikka alaovi olikin lumikasan alla. No pahus. Sinne siis! Hetken rohkeutta keräiltyäni astelin ovesta sisään, ja katossa olevasta aukosta valuneen lumen ja jään ohi syvemmälle luolaan. Ohjeistus käski kulkea alaspäin aina oikeaa, ylös vasenta laitaa seuraten. Reitti oli myös merkattu heijastimin ja muutamin kyltein, ja luolaan oli asetettu joitakin nyt jo läpiruostuneita kaiteita, ketjuja sekä yhteen kohtaan tikkaat. Merkinnöistä huolimatta tunnelma oli oikeaoppisen luolaisa, ja yksin suorastaan naurettavan pelottava.
Näin edessäni häämöttävän jotain suurta ja valkoista. Äärettömän varuillani hiippailin sitä kohti - ja kas, jäätähän se oli, pari valtavaa maasta nousevaa puikkoa. Eteenpäin johtavissa tunnelinhaaroissa ei missään näkynyt heijastinmerkkejä. En enää ollut vaellusreitillä. Koska en ollut onnistunut mistään löytämään luolan karttaa, minulla ei ollut muuta tietoa sen laajuudesta kuin kylttien varoitukset eksymismahdollisuudesta. Varovaisuuteen taipuvaisena käännyin ympäri ja etsiydyin takaisin merkitylle reitille.
Käytävä kapeni, ja jyrkkenikin hieman. Pääsin konttaamaan ja liukastelemaan alas mutaista kivikkoa. Lopulta saavutin lumikasan, josta ylöspäin katsoen näkyi kaistale pilvistä taivasta. Hätätilanteessa tästäkin olisi voinut kaivautua ulos, mutta minä käännyin ympäri ja palasin samaa tietä takaisin. Koko luolakierrokseen meni alle tunti, matkaa oli 100m korkeussuunnassa ja jokunen sata pituussuunnassa, mutta elämys oli aidon luolaisa. Luolassa aiemmin käymättömälle vaeltajalle tämä antaisi hyvän ensikosketuksen lajiin.
Ulkona oli yhä pilvistä, ja Rochers de Nayeen vielä pätkä kävelyä ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Lopulta saavutin korkeimman, ristillä merkatun huipun. Hieman sitä alempana oli häkki, josta minua tuijotti murmeli! Olin saapunut Marmottes Paradis -murmelieläintarhaan. Siellä vietin lounastauon, ja kulutin hyvän tovin ihastellen näitä suurimpia varsinaisia oravia. Ne eivät olleet maineensa mukaisesti ujoja, vaan kovasti kesyyntynen oloisia. Syötin yhdelle kukkasia, ja katselin kun toisessa häkissä lauma rouskutti kaalia ja porkkanoita. Vilkaisin myös alppipuutarhaa. Minkäänlaista maisemaa ei näkynyt, vaan edelleen pelkkää valkoista.
Ihailtuani tarpeeksi nähtävyyksiä aloitin laskeutumisen alas laaksoon. Jyrkähkö polku vei sumun ja lammaslauman läpi kohtaan, jossa oli kaksi eri tienviittaa Montreuxiin. Valitsin sen, jossa ilmoitettu aika oli lyhyempi, mikä usein tarkoittaa jyrkempää reittiä. Pian vastaan tuli jopa varoituskyltti: vaarallinen polku, kulku omalla vastuulla. Pah!
Kyltille kyllä oli syynsä. Polku osoittautui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että päätin laittaa kypärän päähän, kun se kerran luolan takia oli mukanani. Jyrkimmän osuuden jälkeen pilviverho alkoi harventua, ja näin vilaukselta kaukana alhaalla siintävän Genevejärven. Loppumatka sujui enimmäkseen mukavia polkuja ja välillä asfalttia pitkin. Retkeni loppupuolella pääsin vielä ihastelemaan hyvin erilaisia maisemia Gorges de Chauderon -nimisessä sademetsämäisen vehreässä kanjonissa Montreuxin yläpuolella.
Kävely Rochers de Nayesta Montreuxiin otti kaiken kaikkiaan noin neljä ja puoli tuntia. Matkaa oli 12 kilometriä, korkeuseroa yli kilometri. Kaupunki oli täynnä ihmisiä kiitos meneillään olleen kuuluisan jazz-festivaalin. Tuntui hupaisalta hiippailla siististi ja kesäisesti pukeutuneen ihmislauman läpi aivan mutaisena ja hikisenä. Päivä oli kyllä kaikin puolin niin upea ja jännä, etten ikipäivänä olisi sitä vaihtanut mihinkään festarointiin!
Elättelin yhä haaveita kauniista aurinkoisesta päivästä, jolloin voisin nähdä aiemmin väliin jääneet Rochers de Nayen maiseman ja murmelit kunnolla. Sen sijaan tarjolla oli edelleen sadetta ja pilviä. Lopulta päätin mennä joka tapauksessa. Heräsin aikaisin, matkasin junalla Montreuxiin, ja GoldenPassin hammasratasjunalla ylös pilvien sekaan. Jäin pois Jamanin asemalla. Kukaan muu ei noussut junasta, ja aseman viereinen ravintola oli autio remontin vuoksi. Juna katosi sumuun. Taivas ylläni oli täysin valkoinen, ja näkyvyys ympäröivään kivikkoon ja kukkuloille vain joitakin kymmeniä metrejä.
En löytänyt etsimiäni kylttejä junaradan lähistöltä, joten suunnistin kartan perusteella. Viereisen laakson pohjalta paikallistin opasteet sekä Via Ferratalle että Grottes de Nayeen, luolaan, jonka läpi kulkee vaelluspolku, ja jonka vuoksi oikeastaan olin täällä. Kyltit luolalle eivät olleet hääppöiset, mutta sinivalkoisten alppipolkumerkkien ja kartan avulla reitti löytyi.
Kun aloin jonkin aikaa käveltyäni kartan mukaan lähestyä luolaa, näin vain kallioseinän ja kiertoreitin, hienot kallion kylkeä seurailevat portaat. Kiveen oli tosin myös maalattu keltainen nuoli. Se osoitti lumikekoon. Lähempi tarkastelu paljasti, että luolan suu info- ja varoituskyltteineen oli lumen alla, heinäkuussa! Nyt oli helpompi tajuta, miksi kaikki GSL:n alkuvuoden retket olivat olleet ranskalaisiin luoliin. Pettyneenä lähdin kapuamaan portaita ylös. Nekin olivat varsin hilpeät, vaikka näköala oli pelkkää valkoista.Portaikon keskellä kiviseinämässä oli luolakolo, jossa kyltillä kerrottiin, ettei tämä noin 30m tunneli yhdisty suureen systeemiin, vaan sitä voi tutkia vailla eksymisvaaraa. Se osoittautui ylettömän pelottavaksi. Olen kyllä odotellut luolassa yksin, mutten koskaan soololuolaillut edes pikkukolossa. Käväisin pohjalla kääntymässä. Ei se loppujen lopuksi ollut kovin kiintoisa: pieni käveltävä käytävä.
Jatkoin portaita ylemmäs, ja seuraavaksi vastassa olikin isomman luolan yläsisäänkäynti, joka ei ollut lumessa. Tämähän ei ollut käynyt mielessänikään, mutta yläkautta Grottes de Nayeen pääsi, vaikka alaovi olikin lumikasan alla. No pahus. Sinne siis! Hetken rohkeutta keräiltyäni astelin ovesta sisään, ja katossa olevasta aukosta valuneen lumen ja jään ohi syvemmälle luolaan. Ohjeistus käski kulkea alaspäin aina oikeaa, ylös vasenta laitaa seuraten. Reitti oli myös merkattu heijastimin ja muutamin kyltein, ja luolaan oli asetettu joitakin nyt jo läpiruostuneita kaiteita, ketjuja sekä yhteen kohtaan tikkaat. Merkinnöistä huolimatta tunnelma oli oikeaoppisen luolaisa, ja yksin suorastaan naurettavan pelottava.Näin edessäni häämöttävän jotain suurta ja valkoista. Äärettömän varuillani hiippailin sitä kohti - ja kas, jäätähän se oli, pari valtavaa maasta nousevaa puikkoa. Eteenpäin johtavissa tunnelinhaaroissa ei missään näkynyt heijastinmerkkejä. En enää ollut vaellusreitillä. Koska en ollut onnistunut mistään löytämään luolan karttaa, minulla ei ollut muuta tietoa sen laajuudesta kuin kylttien varoitukset eksymismahdollisuudesta. Varovaisuuteen taipuvaisena käännyin ympäri ja etsiydyin takaisin merkitylle reitille.
Käytävä kapeni, ja jyrkkenikin hieman. Pääsin konttaamaan ja liukastelemaan alas mutaista kivikkoa. Lopulta saavutin lumikasan, josta ylöspäin katsoen näkyi kaistale pilvistä taivasta. Hätätilanteessa tästäkin olisi voinut kaivautua ulos, mutta minä käännyin ympäri ja palasin samaa tietä takaisin. Koko luolakierrokseen meni alle tunti, matkaa oli 100m korkeussuunnassa ja jokunen sata pituussuunnassa, mutta elämys oli aidon luolaisa. Luolassa aiemmin käymättömälle vaeltajalle tämä antaisi hyvän ensikosketuksen lajiin.
Ulkona oli yhä pilvistä, ja Rochers de Nayeen vielä pätkä kävelyä ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Lopulta saavutin korkeimman, ristillä merkatun huipun. Hieman sitä alempana oli häkki, josta minua tuijotti murmeli! Olin saapunut Marmottes Paradis -murmelieläintarhaan. Siellä vietin lounastauon, ja kulutin hyvän tovin ihastellen näitä suurimpia varsinaisia oravia. Ne eivät olleet maineensa mukaisesti ujoja, vaan kovasti kesyyntynen oloisia. Syötin yhdelle kukkasia, ja katselin kun toisessa häkissä lauma rouskutti kaalia ja porkkanoita. Vilkaisin myös alppipuutarhaa. Minkäänlaista maisemaa ei näkynyt, vaan edelleen pelkkää valkoista.Ihailtuani tarpeeksi nähtävyyksiä aloitin laskeutumisen alas laaksoon. Jyrkähkö polku vei sumun ja lammaslauman läpi kohtaan, jossa oli kaksi eri tienviittaa Montreuxiin. Valitsin sen, jossa ilmoitettu aika oli lyhyempi, mikä usein tarkoittaa jyrkempää reittiä. Pian vastaan tuli jopa varoituskyltti: vaarallinen polku, kulku omalla vastuulla. Pah!
Kyltille kyllä oli syynsä. Polku osoittautui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että päätin laittaa kypärän päähän, kun se kerran luolan takia oli mukanani. Jyrkimmän osuuden jälkeen pilviverho alkoi harventua, ja näin vilaukselta kaukana alhaalla siintävän Genevejärven. Loppumatka sujui enimmäkseen mukavia polkuja ja välillä asfalttia pitkin. Retkeni loppupuolella pääsin vielä ihastelemaan hyvin erilaisia maisemia Gorges de Chauderon -nimisessä sademetsämäisen vehreässä kanjonissa Montreuxin yläpuolella.Kävely Rochers de Nayesta Montreuxiin otti kaiken kaikkiaan noin neljä ja puoli tuntia. Matkaa oli 12 kilometriä, korkeuseroa yli kilometri. Kaupunki oli täynnä ihmisiä kiitos meneillään olleen kuuluisan jazz-festivaalin. Tuntui hupaisalta hiippailla siististi ja kesäisesti pukeutuneen ihmislauman läpi aivan mutaisena ja hikisenä. Päivä oli kyllä kaikin puolin niin upea ja jännä, etten ikipäivänä olisi sitä vaihtanut mihinkään festarointiin!
01/07/2012
1.7. Sadepäivän Yverdon ja Orbe
Kuvat
Minulla oli paljon suunnitelmia tenttikauden jälkeisille vapaaviikoille, mutta ne kaikki vaativat kelvollista säätä. Ensimmäisinä lomapäivinä vettä satoi melkein taukoamatta, ja oli kylmää ja ankeaa. Jouduin siis kehittämään vaihtoehtoista ajanviettettä. Sunnuntaina 1.7. otin kohteeksi Vaudin minulle varsin tuntemattoman kolkan Orbe-joen ympäristöstä.
Aloitin kantonin toisiksi suurimmasta kaupungista, Neuchatelinjärven rannalla sijaitsevasta Yverdon les Bainsista. Yverdon vaikutti sympaattiselta pikkukaupungilta, mutta sateisena sunnuntaina se oli enimmäkseen autio, ja kaikki kaupat kiinni. Onneksi kaupungin kiinnostavin nähtävyys, Maison d'Ailleurs, oli kuitenkin auki. Vaikeasti kääntyvä "Muualla-talo" on omistettu scifille, utopioille ja eriskummallisille matkoille ("Musée de la science-fiction, de l'utopie et des voyages extraordinaires"), ja kertoo olevansa ainoa laatuaan. Museossa on vaihtuvan päänäyttelyn lisäksi pysyvä Jules Verne -näyttely sekä tutkijoille suunnattu kirjallisuuskokoelma. Meneillään ollut vaihtuva näyttely käsitteli videopelejä. Vaikka näyttely vaikutti osittain lapsille suunnatulta, se onnistui olemaan erittäin kiinnostava ja ajatuksia herättävä.
Mainion museovisiitin jälkeen kävin kävelyllä järvenrannassa. Ainakin näin sumuisalla säällä se näytti kotoisammalta kuin suurempi Genevenjärvi vuorineen. Yverdonista siirryin kahdella junalla Orbeen, mistä tarkoitus oli kävellä Gorges de l'Orbe -nimistä joenvarsireittiä säästä riippuen joko noin 17 km Vallorbeen, tai vähän lyhyempi matka johonkin välimaaston pikkupaikoista. Sade oli Yverdonissa tauonnut hetkeksi, mutta kun aloin kävellä, se alkoi taas, ja tuntui vain yltyvän. Ei se mitään, ajattelin, minullahan oli sadeviitta ja vedenpitävät vaelluskengät. Jooh. Ei kestänyt kauaakaan kun kengistä meni vesi läpi. Sadeviitta ylsi polviin asti, joten siitä alaspäin lahkeet olivat pian läpimärät. Hupun alta ei tahtonut nähdä kaunista vehreää jokivartta, mutta jos sen nosti ylemmäs, valui vettä pitkin niskaa. Taitaa vielä olla hieman oppimista sadesään varustautumisesta.
Vaikka ajoittain kanjonimaista jokea seuraileva reitti oli kiva, totesin, etten jaksaisi talloa lätäköitä läpimärkänä sitä 4,5 tuntia, mikä oli netissä annettu reitin kestoksi. Nälkäkin alkoi olla. Päätin pitää tauon Les Clées-nimisessä pikkupaikassa, johon saapuisin ihan pian. Varmasti siellä olisi joku kuppila. Paitsi ettei ollut, vain suljettu ravintola, ja muutenkin kyläpahanen oli vielä pienempi kuin olin kuvitellut. Ei täältä varmaan pääsisi poiskaan muuten kuin kävellen. Äääh. Arvoin reittikylteistä seuraavaksi päämääräksi Bretonnièresin kylän, jossa muistaakseni piti olla ainakin bussipysäkki. Sinne oli kävelymatkaa noin 40 minuuttia.
Bretonnières oli astetta suurempi kuin Les Clées, mutta busseja sieltä ei mennyt kovin montaa päivässä. Ainoa ravintola vaikutti niin hienolta, etten kehdannut rymytä sinne mutaisena ja märkänä. Siispä valitsemaan seuraavaa kohdetta kylteistä. Onneksi Sveitsin vaellusreittikyltitys on niin hyvä, että retkeily sujuu ilman karttaakin. Romainmôtier kuulosti jotenkin tutulta, ja epäilin, että siellä olisi juna-asema. Arvioitu matka-aika kolme varttia. Siispä eespäin. Jälleen tällainen Berger-harjoitus: kävelyä läpimärkänä, nälkäisenä ja väsyneenä. Ainakin sade oli hetkeksi tauonnut.
Romainmôtierista, tai oikeammin viereisestä Croysta, löytyi kuin löytyikin lopulta juna-asema. Siellä myös selvisi, että Bretonnièresissäkin olisi ollut asema, jossa pysähtyivät tasan samat junat, jotenkin vain olin lahjakkaasti onnistunut missaamaan sen. Kiitos sähläyksen ja harhailun tulin kävelleeksi noin 15 kilsaa. Tämä ei ollut onnistuneimpia päiväretkiäni, mutta tulipa tehtyä. Enpä ainakaan lojunut kotona, vaikka satoikin.
Minulla oli paljon suunnitelmia tenttikauden jälkeisille vapaaviikoille, mutta ne kaikki vaativat kelvollista säätä. Ensimmäisinä lomapäivinä vettä satoi melkein taukoamatta, ja oli kylmää ja ankeaa. Jouduin siis kehittämään vaihtoehtoista ajanviettettä. Sunnuntaina 1.7. otin kohteeksi Vaudin minulle varsin tuntemattoman kolkan Orbe-joen ympäristöstä.
Aloitin kantonin toisiksi suurimmasta kaupungista, Neuchatelinjärven rannalla sijaitsevasta Yverdon les Bainsista. Yverdon vaikutti sympaattiselta pikkukaupungilta, mutta sateisena sunnuntaina se oli enimmäkseen autio, ja kaikki kaupat kiinni. Onneksi kaupungin kiinnostavin nähtävyys, Maison d'Ailleurs, oli kuitenkin auki. Vaikeasti kääntyvä "Muualla-talo" on omistettu scifille, utopioille ja eriskummallisille matkoille ("Musée de la science-fiction, de l'utopie et des voyages extraordinaires"), ja kertoo olevansa ainoa laatuaan. Museossa on vaihtuvan päänäyttelyn lisäksi pysyvä Jules Verne -näyttely sekä tutkijoille suunnattu kirjallisuuskokoelma. Meneillään ollut vaihtuva näyttely käsitteli videopelejä. Vaikka näyttely vaikutti osittain lapsille suunnatulta, se onnistui olemaan erittäin kiinnostava ja ajatuksia herättävä.Mainion museovisiitin jälkeen kävin kävelyllä järvenrannassa. Ainakin näin sumuisalla säällä se näytti kotoisammalta kuin suurempi Genevenjärvi vuorineen. Yverdonista siirryin kahdella junalla Orbeen, mistä tarkoitus oli kävellä Gorges de l'Orbe -nimistä joenvarsireittiä säästä riippuen joko noin 17 km Vallorbeen, tai vähän lyhyempi matka johonkin välimaaston pikkupaikoista. Sade oli Yverdonissa tauonnut hetkeksi, mutta kun aloin kävellä, se alkoi taas, ja tuntui vain yltyvän. Ei se mitään, ajattelin, minullahan oli sadeviitta ja vedenpitävät vaelluskengät. Jooh. Ei kestänyt kauaakaan kun kengistä meni vesi läpi. Sadeviitta ylsi polviin asti, joten siitä alaspäin lahkeet olivat pian läpimärät. Hupun alta ei tahtonut nähdä kaunista vehreää jokivartta, mutta jos sen nosti ylemmäs, valui vettä pitkin niskaa. Taitaa vielä olla hieman oppimista sadesään varustautumisesta.
Vaikka ajoittain kanjonimaista jokea seuraileva reitti oli kiva, totesin, etten jaksaisi talloa lätäköitä läpimärkänä sitä 4,5 tuntia, mikä oli netissä annettu reitin kestoksi. Nälkäkin alkoi olla. Päätin pitää tauon Les Clées-nimisessä pikkupaikassa, johon saapuisin ihan pian. Varmasti siellä olisi joku kuppila. Paitsi ettei ollut, vain suljettu ravintola, ja muutenkin kyläpahanen oli vielä pienempi kuin olin kuvitellut. Ei täältä varmaan pääsisi poiskaan muuten kuin kävellen. Äääh. Arvoin reittikylteistä seuraavaksi päämääräksi Bretonnièresin kylän, jossa muistaakseni piti olla ainakin bussipysäkki. Sinne oli kävelymatkaa noin 40 minuuttia.Bretonnières oli astetta suurempi kuin Les Clées, mutta busseja sieltä ei mennyt kovin montaa päivässä. Ainoa ravintola vaikutti niin hienolta, etten kehdannut rymytä sinne mutaisena ja märkänä. Siispä valitsemaan seuraavaa kohdetta kylteistä. Onneksi Sveitsin vaellusreittikyltitys on niin hyvä, että retkeily sujuu ilman karttaakin. Romainmôtier kuulosti jotenkin tutulta, ja epäilin, että siellä olisi juna-asema. Arvioitu matka-aika kolme varttia. Siispä eespäin. Jälleen tällainen Berger-harjoitus: kävelyä läpimärkänä, nälkäisenä ja väsyneenä. Ainakin sade oli hetkeksi tauonnut.
Romainmôtierista, tai oikeammin viereisestä Croysta, löytyi kuin löytyikin lopulta juna-asema. Siellä myös selvisi, että Bretonnièresissäkin olisi ollut asema, jossa pysähtyivät tasan samat junat, jotenkin vain olin lahjakkaasti onnistunut missaamaan sen. Kiitos sähläyksen ja harhailun tulin kävelleeksi noin 15 kilsaa. Tämä ei ollut onnistuneimpia päiväretkiäni, mutta tulipa tehtyä. Enpä ainakaan lojunut kotona, vaikka satoikin.
Subscribe to:
Posts (Atom)