3.5. Cwm Dwr

Torstaiaamuna nukuimme hyvin ja pitkään. Aamukahvin (ja ankkasalamin) jälkeen saimme Leliltä kyydin uuteen isoon lähi-Tescoon, mistä yritimme parhaamme mukaan ostaa kaiken tarpeellisen pitkän luolaviikonlopun ajaksi. Lopulta Lel pääsi meistä eroon pudottamalla meidät South Wales Caving Clubin majalle. Siellä oli varsin tyhjää, koska parhaillaan vierailemassa olleista hollantilaisista suurin osa oli luolassa. Maan alle oli meidänkin tarkoitus päästä, mutta otimme aikamme ennen kuin siinä onnistuimme. Ensin piti tietenkin majoittua, syödä ja koota varusteet. Minun settini oli harvinaisen hajanainen: Lelin kypärä, Iainin liian pienet polvisuojat, ja vanha opiskelijahaalarini, jonka Miri oli tuonut Suomesta.

Päivän retkeksi valikoitui jo vuosia suunnitteilla ollut suunnistusharjoitus Cwm Dwrissa. Laskeuduimme luolaan aina yhtä viehättävän betoniputkilon läpi vasta noin kello 17 illalla. Alkuosan konttaus ja ryömintä oli jo tuttua edellisiltä neljältä käynniltämme kyseisessä kolossa. Vettä tosin oli tällä kertaa ehkä hieman tavallista enemmän. Lopulta selvitimme ryömiön ja pullahdimme Cwm Dwr Jaman suureen käytävään, alueelle, jossa emme aiemmin olleet liikkuneet keskenämme. Jama on suunnistamisen kannalta helppo tunneli, ja haastetta tarjosivat lähinnä muutamat kiipeilyt lohkareikossa.

Ensimmäinen potentiaalinen reitinlöytöprobleema oli Cwm Dwr Boulder Choke, lohkaretukos, johon ihmiset kuulemma joskus juuttuvat tunneiksi harhailemaan. Me olimme kulkeneet tästä läpi kerran kumpaakin suuntaan oppaan kanssa. Aiemmat retket olivat selvästi painuneet mieleen hyvin, koska löysimme läpi saman tien ilman minkäänlaisia ongelmia. Pulmat alkoivat vasta sen jälkeen.

Olimme kuluttaneet mökille ilmoittamastamme neljästä tunnista jo noin puolitoista. Edessämme oli haarautuvien ja risteävien tunneleiden kaaos, jonka tulkitsemisessa luolakartasta oli hyvin vähän apua. Lopulta päätimme unohtaa sen kokonaan, ja siirryimme suunnistamaan "seuraa nenääsi" -periaatteella: valitsimme käytäviä, jotka näyttivät hyviltä, paljon kuljetuilta tai hämärästi tutuilta. Tavoitteemme oli löytää the Confluence, erittäin tunnistettava keskeinen maamerkki matkalla kohti luolaston muita sisäänkäyntejä.

Seitsemältä, puolivälissä ilmoittamaamme aikaa, emme vieläkään olleet perillä. Löysimme puron ja seurasimme sitä, mutta päädyimme paikkaan, missä se katosi kiven sisään ja seinissä oli vaahtoa melkein katossa asti. Tajusimme tämän olevan sumppu, josta luolajoki virtaa OFD I:n, luolan alimpaan osioon. Meille tämä oli umpikuja, mutta emme halunneet luovuttaa vielä, etenkään kun tiesimme olevamme lähellä. Käännyimme ympäri ja jatkoimme melkein juoksuvauhtia. Palasimme edelliseen haaraan, valitsimme päinvastaisen suunnan, ja lopulta sen päädystä löytyi kuin löytyikin Confluencen kivinen evä! Kiljahdin riemusta niin, että takana tullut Miri taisi hieman säikähtää.

Emme pysähtyneet ihastelemaan paikkaa ja sateiden jäljiltä varsin runsasvetistä jokea. Meillä oli alle puolet ajasta jäljellä, joten lähdimme palaamaan niin nopeasti kuin mahdollista. Muutamaa päänvaivaa aiheuttanutta risteystä lukuunottamatta löysimme reitin hyvin. Hurja kirimme kohti Confluencea oli vaatinut melkoisesti energiaa, ja nyt alkoi väsyttää. Lopun ryömintä ei olisi innostanut yhtään, mutta siitäkin tungettiin reippaasti läpi. Ylös puupölkkujä ja betoniputkiloa, ja ulos sateiseen louhokseen.

Lopulta olimme majalla kello 20.50, kymmenen minuuttia ennen lappuun merkitsemäämme kello yhdeksää. Huh. Tämä ei ollut mikään helppo lämmittelyreissu, vaan melkoisen raskas suoritusvääntö. Olo oli jälkeenpäin väsähtänyt, mutta erittäin tyytyväinen. Nyt tiedämme, että osaamme halutessamme suunnistaa Cwm Dwrista luolan ylä- tai alasisäänkäynnille.

2.5. Lausanne - Abercraf

Keskiviikko oli pitkä ja jokseenkin sekava siirtymäpäivä Lausannesta Walesiin. Aamulla istuin pari luentoa koululla. Poimittuani lounaan jälkeen ranskantunnilta ensi viikon kirjoitustehtävän junailin Geneven kentälle. EasyJetin lähtöselvityksessä ketään ei kiinnostanut käsimatkatavarani koko (matkasin ilman ruumaan menevää laukkua). Turvatarkastuksessa puolestaan ei piitattu pätkääkään mistään nesteistä, tai oikeastaan mistään muustakaan. Ennen lentoa ehdin juoda portviiniä pahvimukista ja kirjoitella päiväkirjaa menneistä viikoista.

Lento oli suorastaan hämmentävän lyhyen tuntuinen, tunti ja vartti. Kiitos aikaeron, se lähti Genevestä kello 17 ja laskeutui Gatwickiin 17.15. Siellä etsiydyin juna-asemalle, ja ekalla mahdollisella junalla Readingiin, missä oli taas vuorossa reilu tunti odottelua. Asema oli kylmä ja kalsea, mutta sentään kahvi lämmitti, samoin se, että kaikki ympärilläni puhuivat ymmärrettävää kieltä!

Noin 20.45, jokusen minuutin myöhässä, saapui juna kohti Neathia, mistä löysin Mirin. Matka kesti noin kaksi ja puoli tuntia, ja oli leppoisa lukuunottamatta loppua: Cardiffissa juna tuli tupaten täyteen Swansean yliopiston opiskelijoita, jotka olivat olleet rugbymatsissa, ja olivat tietenkin ympäripäissään.  Vaunumme muuttui raiteilla kulkevaksi baariksi. Ihmisiä roikkui hattuhyllyillä oluttölkit kädessä, ja saimme taistella päästäksemme ulos. Helpotus oli suuri, kun viimein astuimme pimeälle, sateiselle asemalaiturille Etelä-Walesin peräkylillä. Lel ja Iain olivat meitä vastassa, ja veivät meidät kotiinsa, mihin he myös ystävällisesti majoittivat meidät yhdeksi yöksi.

Au hasard

Viimeiset pari viikkoa eivät ole paria huippukohtaa lukuunottamatta olleet erityisen tapahtumarikkaat, joten tarkemman ja tylsän sepustuksen sijaan keskityn niihin kiinnostaviin kohtiin.

Kasvikurssi, jonka alunperin odotin olevan tylsä pakkopulla, muotoutui yllättäen lempikurssikseni Lausannessa. Yhdistelmä keskustelevaa oppimista, laajalti montaa alaa sivuavaa sisältöä (kemiaa, genetiikkaa, ravinto-oppia, ötököitä...) ja ajoittaisia retkiä luontoon tekivät kurssista mielenkiintoisen, vaihtelevan ja erilaisen. Kurssilla ei ollut tenttiä, vaan suoritus tapahtui kahdella pikku esitelmällä, joissa vastattiin opettajan etukäteen valitsemiin kysymyksiin. Minä vertailin ekassa esityksessäni lehtien ja muiden ruokien ravintosisältöä, ja eilen eli 1.5. pidin jälkimmäisen, omituisen esitelmäni aiheesta "miten lehdistä voitaisiin muokata energiarikkaampia, ja olisiko tämä hyvä idea".

Muista kursseista ei ole sen ihmeempää kerrottavaa. Nutrition from a genomic perspective ja Geneven systeemibiologia ovat edelleen hyvin kiintoisia. Rekombinanttiproteiinit eivät oikein inspiroi, fylogenetiikka on pirun vaikeaa, ja ranskankursseilla en koe oppivani paljoakaan. Viime aikoina on muutenkin ollut ajoittain olo, ettei kielitaitoni ole kehittynyt yhtään, ja että josko vain puhuisin englantia koko ajan, kun suurin osa ihmisistä sitäkin tajuaa, ja se vaan on niin paljon helpompaa.

Turismi- ja toimintarintamalla on ollut aika hiljaista kaverien poistuttua. Lauantaina 21.4. kävimme Cours de vacances -porukalla Art brut -museossa. Useampi ihminen oli kehunut sitä minulle etukäteen, eikä syyttä: se osoittautui jännäksi katsaukseksi luovuuden ja hulluuden rajamaille. Osa teoksista oli hienoja, osa kökköjä, osa vain ja ainoastaan aivan himmeitä. Museon jälkeen kokkasimme Noran kämpillä fajitaksia ja höpisimme syvällisiä.

Kiipeämässä olen yrittänyt käydä sen verran kuin vain mahdollista, eli Sottensin jälkeen kerran Chavornayssa yliopiston seuran kanssa ja kerran heikolla menestyksellä koulun boulderluolassa. Chavornay oli aika jees, kiipesin itävaltalaisen teräsnaisen kanssa ja tulin itsekin vaihteeksi tehneeksi vaikeampia juttuja.

Liikunnallinen kohokohta viime viikkojen sisällä oli ehdottomasti 28.4., jolloin juostiin Lausannen 20 km. En toki juossut kahtakymmentä kilsaa, vaan kymmenen, ja siitäkin kävelin pari pätkää. Loppuajaksi tuli hitusen alle 1:10, mikä oli minulle ihan ok, koska oikeasti pelkäsin, etten pääsisi lainkaan loppuun asti. Juokseminen oli ihme elämys, välillä oli kuuma, välillä kylmä, lopuksi ihan järkyttävä jano. Itse tapahtuma oli melkoinen urheilujuhla, juoksijoita yhteensä yli 19000. Hölkkääminen keskellä autotietä valtavan ihmislauman mukana, kannustavan yleisön ja musisoijien läpi, oli jotain ihan muuta kuin normilenkkini järven rannassa. Enpä ole ennen kokenut mitään vastaavaa, mutta voisin kyllä joskus toistekin!

Après Pâques

Pitkän pääsiäisloman jäkeen koulu jatkui maanantaina 16.4., eikä millään pehmeällä laskulla, vaan kahdella esitelmällä. Ensimmäiset neljä tuntia päättivät Microbes as tools in experimental biology -kurssin, ja esitelmöin yhdessä kahden muun kanssa uudesta tavasta skriinata molekyylejä, joilla voitaisiin häätää Candida albicansia. Esitys meni ihan hyvin, vaikka emme osanneetkaan vastata opettajan vaikeisiin kysymyksiin. Levottoman ja pänttäyspitoisen lounastauon jälkeen oli viimeinen Epidemiologian kurssikerta, joka sisälsi myös esitelmiä. Tällä kertaa puhuin yksin E. colin populaatiogenetiikasta. Minusta esitys oli heikoin tähän mennessä Sveitsissä pitämistäni, mutta kun yllättäen saimme jälkeenpäin arvosanat, minun oli ihan hyvä. Ensimmäiset 1.5 opintopistettä, jotka minun pitäisi takuuvarmasti saada, kurssilla kun ei ole koetta. Juhlin esitelmistä selviämistä australialaisen naapurin burgerikokkausiltamissa.

Tiistai oli ihanan erilainen koulupäivä. Se sisälsi 8 tuntia kasvibiologiaa, kaikki samaa kurssia, saman opettajan kanssa. Signal transduction in plant defense oli kurssi, jonka alunperin valitsin lähinnä koska tarvitsin lisää opintopisteitä. Se osoittautui yllättävän kiinnostavaksi. Kurssilla on vain neljä osallistujaa, paljon keskustelua sisältävät luennot ovat proffan työhuoneessa, ja lisäksi vietämme paljon aikaa ulkosalla. En tiedä kasveista juuri mitään, ja välillä hävetti olla niin tietämätön. Oli kuitenkin ihan mainiota kävellä kampusalueella ja kasvihuoneessa, kun opettaja osoitti meille milloin mitäkin lehteä, jossa on jotakin erikoista. Tunsin itseni oikeaksi vanhan ajan luonnontieteilijäksi, ja yhtäkkiä minusta alkoi tuntua, että pitäisi sittenkin suorittaa muutama lajintuntemuskurssi. Hämmentävää, millainen vaikutus hyvällä opettajalla voi olla.

Myös keskiviikkona oli kahdeksan tunnin koulupäivä, ja kaksi kursseista oli uusia. Nutrition from a genomic perspective vaikutti kiinnostavalta, Recombinant proteins puolestaan tuntui olevan paikkakurssi biotekniikan perusteista, ja siten aika turha, mutta ehkäpä se vielä kehittyy - tai sitten tarjoaa halpoja opintopisteitä. Edelliseen päivään verrattuna perinteiset luennot tuntuivat tylsiltä ja passiivisilta. Lisäksi oli ranskaa. Illalla kävin kiipeämässä yliopiston vuorikerhon kanssa, tällä kertaa Sottens-nimisessä peräkylässä, lammaslaitumen vieressä sijaitsevassa Gecko-kiipeilykeskuksessa. Vähän oli laiskaa meno parin viikon tauon jälkeen, ja liidaaminen pelotti taas ihan liikaa, kun oli vieras varmistaja.

Kouluviikon päätti systeemibiologia Genèvessä torstaina. Sain viimein selvitettyä, että yliopistolla on matkakorvaussysteemi, jonka avulla pitäisi saada rahat takaisin junalipuista. Ikävä kyllä ne junaliput pitäisi tietysti olla tallessa, ja minä tyhmä ehdin jo heittää ne pois edellisiltä viikoilta. Parempi kuitenkin edes osa kuin ei mitään.

15.4. Grottes de Mandrin

Sunnuntaina Laura ja Tor-björn poistuivat Sveitsistä. Minä en lähtenyt saattamaan, vaan heräsin aikaisin ja raahauduin yliopiston parkkipaikalle, missä kokoontui päivän luolatiimi. Tiedossa oli Groupe Spéléo Lausannen aloittelijaretki, mukana ennalta tuttujen paikallisten lisäksi neljä noviisia. Kohde oli Grottes de Mandrin -niminen pieni, märkä luola Ranskan Savoiessa, parin tunnin ajomatkan päässä.

Kun vaihdoimme varusteita ranskalaisella parkkipaikalla, kävi ilmi, että tämä seitsemän hengen joukko oli varsin sekalainen: muutama aloittelijoista oli farkuissa ja college-paidassa, sveitsiläiset luolaihmiset märkäpuvussa ja PVC-haalarissa. Minun vermeeni eivät olleet erityisesti märkään luolaan tarkoitetut, mutta parempiakaan ei kaapissa ollut.

Polku luolalle kulki ensin läpi vehreän metsän, sitten komean, päidemme yläpuolelle kaartuvan kalkkikiviseinämän kylkeä myöten. Oikealla puolellamme rinne vietti alas lähes pystysuorana, mutta kasvillisuuden peittämänä, ja kaukana alapuolellamme näkyi kumpuilevaa maalaismaisemaa. Matkalla Vivien varoitteli, että tämä luola ei sitten ole yhtä hieno kuin Ordons, jossa aiemmin kävimme. Minä totesin, etten harrasta lajia vain nähdäkseni luolamuotoja.

Luola aukesi kutsuvana kalkkikiviseinämässä. Ensimmäisen kammion jälkeen se muuttui varsin kauniiksi eikä liian ahtaaksi suikeroksi. Tarjolla olisi ollut makeen näköinen kiipeily rautatankoja pitkin luolamuodon sivustaa ylös, mutta emme suorittaneet sitä, vaan hieman myöhemmin lyhyemmän kiipeilyn apuköyden avulla. Sen noustuamme käytävä muuttui veden täyttämäksi kanjoniksi. Virtausta ei ollut juuri lainkaan, mutta syvää ja kylmää vesi sen sijaan oli, syvimmillään kainaloihin asti. Se myös tuntui jatkuvan vaikka kuinka kauan, kartan perusteella hieman yli sata metriä. Kylmyyttä lukuunottamatta hidas eteneminen tyynessä luolakanjonissa, näyttävien kalkkikiviseinien ympäröimänä, oli hieno kokemus.

Joen/järven jälkeen kiipesimme pari metriä alemmalle tasolle, ja löysimme itsemme haarautuvasta käytävästä, jonka pohjaa peittivät kauniit altaat. Kävimme ensin katsastamassa oikeanpuoleisen käytävän, joka päättyi ahtaikkoon ja sen jälkeen köysiosioon, joka veisi luolan loppusumppuun. Sinne emme menneet, vaan palasimme takaisin risteykseen, ja kävimme vasemmanpuoleisessa haarassa, joka oli hieman lyhyempi, eikä ihan yhtä nätti. Sen päätykammiosta olisi vielä päässyt apuköyden kanssa kiipeämään vähän ylemmäs, mutta siellä ei kuulemma olisi mitään erityistä nähtävää. Lisäksi osa farkkuihin pukeutuneista aloittelijoista oli tässä vaiheessa aivan jäässä. Lähdimme siis palaamaan takaisin.

On tunnustettava, että minullakin oli aika kylmä. Palailin kärkijoukon eli kaikkein pahiten kylmissään olleen aloittelijan ja Vivienin kanssa reipasta tahtia läpi joen ja suikeron takaisin uloskäynnille. Auton avaimet oli piilotettu sisäänkäynnin lattian lohkareikkoon, mutta vain Olivier tiesi, missä ne tarkalleen olivat, ja hän oli vielä luolassa. Etsiskellessämme niitä löysin mystisen laatikon. Voisiko olla - kyllä! Avattuani rasian löysin infolapun ja lokikirjan. Kyseessä oli geokätkö! Laitoin siihen nimeni, kun sen kerran satuin sen löytämään, vaikkakin vahingossa. Kaksi muuta luolailijaa lähtivät jo kävelemään kohti autoja, minä jäin odottelemaan loppujoukkiota. Heidän saavuttuaan sain avaimet, ja kirmasin edeltä, jotta saataisiin kohmeinen kaveri lämmittelemään niin pian kuin mahdollista.

Vaihto kuiviin vaatteisiin, ajomatka kotiin, varusteiden siivous, ja loppuilta ja puolet yöstä esitelmien viimeistelyä. Luolasta on vielä todettava, että Vivienin ennakkovaroittelusta huolimatta se oli minusta oikein kaunis, ja varsin persoonallinen. Vesi on aina omanlaisensa haaste. Ilman sitä tämä alle kilometrin mittainen luola olisi ollut paljon helpompi, ja paljon tylsempi!

12.-14.4. Lausanne - Morges - Lausanne

Edellinen päivä oli mennyt yli budjettiemme, joten päätimme loppuajan pysytellä lähinnä Lausannessa ja tehdä juttuja, jotka eivät maksa maltaita. Katselimme keskustan perusnähtävyyksiä - olen melkeinpä kehittänyt rutiinin niiden esittelyn suhteen - ja innostuimme tutustumaan Palais de Ruminen museoihin. Minulle paikka oli jo tuttu, mutta etenkin geologiamuseon kauniit kivet ja kristallit jaksoivat edelleen viehättää. Illalla kokkasimme yhdessä erinomaista parsa-sienirisottoa ja jälkiruuaksi marenkia suklaakastikkeella ja kermavaahdolla. Näppärää, kun käy vieraita, jotka ovat parempia kokkeja kuin minä!

Perjantaina etenimme hieman kauemmas. Päivä oli ainoa, jolle säätiedotus lupasi jotain muuta kuin sadetta, joten vuokrasimme poissaolevan oloiselta jampalta Vélopass-kaupunkipyörät, ja lähdimme polkemaan. Käväisimme Bourdonnetin opiskelija-asuntolassa, mistä poimin tarvitsemani ranskankurssin monisteet. Pysähdyimme myös yliopistolla katselemassa tympeää arkkitehtuuria ja lampaita.

Yliopistolta poistuttuamme etsiydyimme järven rantaan, ja seurailimme sitä kohti länttä, tavoitteenamme Morgesin kylä. Pidimme piknikin St. Sulpicen satamassa, mistä myös löytyi peräti 1000-luvulta peräisin oleva sympaattinen pieni kirkko. Pyörätie oli välillä mukavaa asfalttia, välillä möykkyistä tai hakkeella päällystettyä rantapolkua. Näimme paljon lintuja, joista osaa Laurakaan ei tunnistanut. Morgesin rantabulevardi oli täynnä kukkia, koska meneillään oli tulppaanifestivaali. Jätimme pyörät asemalle, ja tutustuimme keskustaan kävellen.

Morgesin keskusta pienine taloineen ja kävelykatuineen oli oikein viehättävä. Ostimme lisää evästä Manorista, paikalliselta Stockalta, ja söimme Gruyère-juustoa ja tuoretta leipää rannassa tulppaanien keskellä. Vettä tiputteli hieman, mutta kuten oli luvattu, varsinaiseksi sateeksi se ei yltynyt. Paluumatka sujui samalla tavoin rantaa myöten. Myöhemmin mittailin kartasta, että poljimme päivän aikana lähes 30 kilometriä. Matka ei tuntunut pitkältä, koska pidimme paljon taukoja, ja liikuimme rauhallista vauhtia.

Lauantaina kävelimme urheasti koko pitkän jyrkän mäen St. Francoisin aukiolta ylös Sauvabelinin torniin. Maisemat eivät olleet ainakaan paremmat kuin edellisellä, ensimmäisellä vierailullani - vuoria ei taaskaan näkynyt. Parempaa viihdettä tarjosivat kotieläintarhan sveitsiläiset maatiaiselikot. Lehmä oli äksyllä tuulella, ja pupu rakensi pesää.

Sekä aamulla että illalla otin jonkin verran aikaa kahden maanantaina olevan esitelmäni askarteluun, ja ne onneksi etenivätkin ihan mukavasti. Kun oli koko pääsiäisloman ajan kiire näyttää nähtävyyksiä kavereille, meinasi tulla stressi ja ahdistus esitelmäsumasta. Loppujen lopuksi kuitenkin edistyin niinkin hyvin, että lähdin vielä lauantaina iltamyöhällä hostellille juomaan läksiäis-limoncinot seuraavana päivänä poistuvien kavereideni kanssa.

11.4. Chateau d'Oex - Charmey

Keskiviikkona Lauran sveitsiläisen tutun piti tulla poimimaan meidät parkkipaikalta yhdeksän ja kymmenen välillä, mutta matkaan tuli mutkia, ja lopulta päädyimmekin siirtymään Chateau d'Oexiin junalla. Oikein sopivasti meillä oli pitkä vaihtoaika Montreuxissa, joten sain haettua kadonneet kämmekkäät autovuokraamosta.

Chateau d'Oexin vuoristojuna oli sama, jolla minä ja Miri olimme edellisellä viikolla käyneet Gstaadissa, ja tämäkin vuoristokylä oli viehättävä ja keskellä mielettömiä maisemia. Olen aika vakuuttunut, että rumaa vuoristokylää ei ainakaan tästä maasta löydy, vaikka kuinka etsisi. Sveitsiläiskontakti Gwendoline vei meidät syömään lounaaksi fondueta. Minulle tämä oli kolmas kerta kahden viikon sisään, ja vaikka se oli edelleen hyvää, hetkeen ei tarvitse saada lisää!

Kävimme kävelyllä sulattelemassa juustoa, ja veimme tavaroita Gwendolinen täkäläiseen asuntoon - hän oli muuttamassa Genèvestä vuoristoon töihin. Päivään oli kaavailtu yhtä jos toista aktiviteettia, Giger-museosta suklaatehtaaseen, mutta kello alkoi olla sen verran paljon, ettei meillä ollut aikaa kuin yhteen. Kohteeksi valikoitui Gruyèresin kylpylä, joka itse asiassa sijaitsi Charmeyn kylässä. Se näytti vuoriniityn keskelle pudotetulta ufolta. Sisältä löytyi monensorttista saunaa, jopa "suomalainen sauna", jossa soi kiinalainen hissimusiikki, tuoksui eukalyptus, ja jossa vain henkilökunta sai heittää löylyä. Kylpylän parasta antia oli suuri ulkoallas, jossa sai kölliä lämpimässä vedessä ihailemassa vuoria. Jälkeenpäin oli erittäin rentoutunut olo.

9.-10.4. Vahdinvaihto

Syntymäpäiväni ei ollut kivoin mahdollinen päivä: aamulla poistuimme hotellista ja Montreuxista, ja palasimme Cèdresiin, missä Miri pakkasi laukkunsa. Iltapäivällä saatoin hänet Genèven lentokentälle. Yritimme löytää lentokentältä kivan kahvilan, mutta päädyimme lopulta Starbucksiin, jossa ei ollut lautasia. Pahvilootaan pakattunakin suklaakakku oli sentään erinomaista.

Ennen lähtöään Miri ehti havaita hukanneensa neulomani Gallifrey-kämmekkäät jossain vaiheessa matkaa. Tämä harmitti meitä molempia kovasti. Hänen poistuttuaan lentokoneeseensa sain kuitenkin yllättävän puhelinsoiton autovuokraamosta. He olivat löytäneet hukkaan joutuneet hanskat, ja ne saisi hakea Montreuxista! Iloisia uutisia, ja taisipa olla ensimmäinen ranskankielinen puheluni. Selvisin aivan hyvin, vaikka vähän huolestuttavaa olikin.

Mirin lähdettyä en ehtinyt olla kauaa yksin, koska tiistaina puoliltapäivin saapuivat Laura ja Tor-björn junalla Lausannen asemalle. Heillä oli ollut ilmeisen jännittävä reissu, joka sisälsi muun muassa ajelua matkailupakettiautolla Saksasta Italiaan. Heidän asetuttuaan minulle niin kovin tutuksi tulleeseen Lausanne GuestHouseen teimme salaattia kämpilläni, ja kävimme kävelyllä Ouchyssa. Edelleen satoi vettä. Plääh.

8.4. Rochers de Naye

Sunnuntaille oli suunnitteilla vuoristomaisemia, marmotteja ja synttäriruokailu. Ei ihan mennyt kuten oli tarkoitus. Pieni vuoristojuna kohti Rochers de Nayea, Montreuxin ylle kohoavaa yli kaksikilometrista vuorenhuippua, nousi ensin halki sateen, sitten rännän, ja lopulta täyden lumimyräkän. Ainakin viimeisen vartin ajan kiskot kulkivat läpi lumikinosten, eikä ikkunoista näkynyt kuin valkoista, aivan kuin joku olisi pyyhkinyt kaiken pois.

Ylhäällä olisi ollut näköalatasanne ja alppipuutarha, mutta tietenkin ne molemmat olivat metrisen hangen alla. Paikalle oli osunut toinenkin porukka suomalaisia, ja kirosimme yhdessä, että tätä olisi kyllä voinut katsella kotonakin. Paikalla oli myös Marmottes Paradis eli murmelieläintarha, mutta tietysti murmelit olivat vielä talviunilla. Yksi nukkuva yksilö oli näytillä. Siellä se kuorsasi heinäkasassa. Lisäksi tarjolla oli muutaman kymmenen vuoden ikäinen näyttely murmeleista ja niiden elämästä. Hienon näköalaravintolan hinnat olivat hulppeat ja maisema olematon, joten päätimme jättää väliin, ja palasimme alas laaksoon, missä sentään ei ollut pakkasta, vaikka sateista ja kylmää olikin.

Jäimme junasta pois jo ennen Montreuxia, Glion-nimisessä paikassa, josta laskeuduimme funikulaarilla Territetiin järven tasolle. Siellä havaitsimme olevamme varsin lähellä Chillonin linnaa, yhtä Montreuxin keskeisistä nähtävyyksistä, joten kävimme tutustumassa siihen. Linna oli hieno, etenkin alimmat kerrokset, joissa perustukset sulautuivat kallioiseen saareen, jolle linna oli rakennettu. Oli myös hauska bongata luolaisan näköistä kalkkikiveä linnan rakenteista. Turisteja kyllä oli aivan liikaa.

Palasimme bussilla Montreuxiin, missä löysimme rannasta satunnaiset markkinat. Vaikka melkein kaikki onkin Sveitsissä kallista, churrot olivat halpoja ja hyviä! Lopulta palailimme hotellille miettimään illallista. Keksimme, että vastapäätä hotellia sijaitsi Montreux Casino, jossa oli kolme erilaista raflaa. Kumpikaan meistä ei ollut ikinä käynyt casinossa, joten tässäpä hyvä tilaisuus! Se osoittautui melkoiseksi ruotsinlaivaelämykseksi. Ravintolassa ei ollut tilaa kuin vasta tunnin päästä, joten istuimme baariin odottelemaan. Ikävä kyllä onnistuin tässä ajassa kehittämään migreenin. Aivan käsittämättömän surkea tuuri, koska tällaista tapahtuu minulle yleensä enintään kerran vuodessa, mutta eipä auttanut kuin palata hotellille toivomaan parempaa huomista.

7.4. Gouffre du petit Siblot

Lauantaina heräsimme aikaisin, ja söimme niin paljon hotelliaamiaista kuin suinkin kykenimme, olihan se sentään virallinen luola-aamiainen. Etsiydyimme sateisen kaupungin halki Montreux Palace Hotelin marmorin ja kattokruunujen alle, missä sijaitsi Europcarin vuokrauspiste. Ajelimme ensin Cèdresiin hakemaan luolavermeet, sitten Ranskaan, Doubsin departementin peräkylille. Mainiota kyllä, selvittyämme rajanylityksestä (ei passintarkastusta) ja liikenneruuhkasta, päädyimme auringonpaisteiseen ja kesäiseen maisemaan.
 
Kartta ja GPS veivät meidät Gouffre du petit Siblotin luo ilman suurempia ongelmia. Parkkipaikan vieressä sijainnut suuaukko sen sijaan sisälsi odottamattoman pulman: joku oli jo virittänyt siihen köyden, ja luolasta kuului SRT-kamojen kilinään ja omituista vasarointiääntä. Ööh. Vieraiden köysien käyttö ei tuntunut hyvältä idealta, etenkin kun nämä ihmiset varmaankin haluaisivat poistuessaan viedä ne mukanaan. Tuplariggaus ei myöskään välttämättä toimisi - vaikka tähän ensimmäiseen laskeutumiseen saisi vaikka kuinka monta köyttä, ehkä seuraava olisi erilainen.

Löysimme lähistöltä toisenkin luolan suuaukon, ja päätimme tappaa aikaa käymällä siellä. Grotte du Grand Siblot oli petit Siblotin lyhyempi ja helpompi sisarus. Se sisälsi yhden todella suuren kammion, ja hieman muodostelmia. Eräs sivukäytävä oli suljettu portilla, jossa oleva lappu kertoi, että sen takana oleva alue on rauhoitettu lepakoille.

Petit Siblotin suuaukolla roikkui edelleen köysi, ja parkkipaikalle oli ilmestynyt yksi auto lisää. Onneksi kyseessä oli vain päiväkävelijäporukka. Totesimme odotelleemme tarpeeksi, ja ryhdyimme arpomaan, miten parhaiten virittää köysi suuaukkoon. Lopullinen ratkaisu ei ollut optimaalinen, mutta sen turvin pääsimme laskeutumaan ensimmäisen 7 metrin pitchin. Sen alla olevalle välitasanteelle päästyäni havaitsin, että ne toiset luolailijat olivat parhaillaan nousemassa pidempää pitchiä kohti suuaukkoa. Ei auttanut taaskaan kuin odotella. Ranskalainen luolailijapariskunta antoi meille muutamia vinkkejä riggauksen suhteen, ja poistui lopulta.

Toinen köysilaskeutuminen oli noin 20-metrinen. Sen riggaus oli hankalampaa kuin ensimmäisen, mutta onnistui ajan kanssa. Laskeuduin taas edeltä. Köysiosuus ei päättynyt selkeälle tasanteelle, vaan edelleen jyrkästi alaspäin viettävälle luiskalle, johon survey suositteli aloittelijoille köyttä. Koska meillä oli pitkä köysi ja tarve harjoitella, riggasimme senkin, ja laskeuduimme liukumäkeä alas.

Tähän asti olimme olleet koko ajan samassa melkoisen suuressa ja näyttävässä tilassa. Nyt päädyimme sen pohjalla olevaan lohkareikkoon, josta johti monta tietä eri suuntiin. Yritin parhaani mukaan tulkita karttaa, muttei se oikein avautunut - kolmiulotteisen tilan kaksiulotteinen esitys ei ollut kovin selkeä. Kokeiltuamme montaa eri kolosta nousimme lopulta ylös kiinteää köyttä käytävään, jonka perältä löytyi ahtaahko alaspäinviettävä tunneli. Menin edeltä tarkastelemaan.

Sujahdin läpi parista kapeikosta aivan erilaiseen tilaan. Jo ennen kuin näin mitään, suuren aukean paikan tuntu oli selkeä, ja ensivilkaisulla selvisi, että kyseessä oli hyvin näyttävä kammio. Juuri tällainen löytämisen riemu on luolailussa aivan parasta! Olin putkahtanut tasanteelle, joka oli noin puolivälissä suuren kammion seinää. Sen lattia, kymmenisen metriä alapuolellani, oli valkoisten pylväiden täyttämä. Alas asti laskeutuminen olisi vaatinut palaamista edelliseen suureen tilaan, johon olimme jättäneet köysisäkin, ja Mirille todennäköisesti SRT-kamojen riisumista ja pukemista ahtaikon läpi mentäessä, joten päätimme jättää sen väliin. Tämä upea, valtava tila oli joka tapauksessa luolan päätepiste, ja näimme sen hyvin parvekkeelta käsin. Aikamme ihasteltuamme lähdimme palaamaan takaisin. Köysien ja ripustimien keräilyssä oli oma vaivansa, sen sijaan nousukahvanousu ei tuntunut kovin työläältä, lukuunottamatta ahtaasta uloskäynnistä ylös kömpimistä.


Luolasta noustuamme olimme molemmat tolkuttoman nälkäisiä, koska emme olleet syöneet aamiaisen jälkeen kuin suklaata ja myslipatukoita. Miri totesi, että voisi ahmia kiinalaisen buffetin tyhjäksi. Iltahämärässä lähdimme siis ajelemaan kohti Montreuxia etsien samalla ravintelia Ranskan takamailta. Tietenkään sellaista ei löytynyt mistään, ei ainakaan aukiolevaa - eräskin pulju, jonka pihaan pysäytimme, tarjosi illallista vain klo 19-21.

Epätoivo oli syvä ja molemmat pahalla tuulella, kun Pontarlierin teollisuusalueella törmäsimme ilmeisesti melkein aina auki olevaan Chinatown-nimisen ravintolan paperilyhtyineen. Siellä oli tietenkin tarjolla massiivisin kiinalainen buffet mitä kumpikaan meistä oli koskaan nähnyt! Ensimmäiset minuutit pöydän ääressä menivät aivan hysteerisesti nauraen. Olimme lähes varmoja siitä, että oikeasti olimme molemmat tippuneet luolan pohjalle ja lyöneet päämme, ja nyt hourailimme rasvaisista ruokavuorista. Aivan oikealta se ruoka kuitenkin tuntui ja maistui, ja syötyämme itsemme palloiksi selvisimme lopulta takaisin Sveitsiin.

6.4. Montreux (ja Gstaad)

Pitkäperjantaina ei ollut koulua, ja vietimmekin virallista kiireetöntä ja rentoa päivää. Joskus puolen päivän jälkeen olimme saaneet tavaramme pakattua, ja matkasimme niiden kanssa Montreuxiin, missä majoituimme Hotelli Helvetiehen. Hotelli oli aika iäkkään oloinen ja hieman ränsistynyt, mikä sopi meille oikein hyvin! Tunnelma oli mukava ja huone siisti ja valtavan suuri.

Hetken mielijohteesta hyppäsimme iltapäivästä GoldenPassin maisemajunaan, joka vei meidät Gstaadiin, saksankielisen Sveitsin puolelle. Maisemat matkalla olivat - kuten aina - kerrassaan huikean hienot. Gstaad paljastui samantyyliseksi söpöksi vuoristokyläksi kuin aiemmin näkemäni vastaavat paikat, kieli vain oli eri. Paikalla myös palloili runsaasti muitakin turisteja. Koska Miri oli ensimmäistä kertaa Sveitsissä, kävimme ravintolassa syömässä juustoähkyn fonduella. Ruuan jälkeen ulkona oli jo tullut pimeää, eikä päivän viimeisen junan ikkunoista näkynyt kuin mustaa.

5.4. Genève

Minulla oli koulua myös torstaina, mutta koska kyseessä oli systeemibiologian luento Genèven yliopistolla, sai sen kätevästi yhdistettyä turismiin. Siirryimme siis junalla naapurikantoniin, missä ehdimme juuri syödä oikein oivalliset röstit lounaaksi ennen koulun alkua.

Kolmituntisen luentoni aikana Miri käveli ympäriinsä ja katsasti kaikenlaisia Genèven nurkkia, jotka minulle olivat aivan vieraita. Jatkoimme samaan malliin vapauduttuani. Ikävä kyllä tyypillisen sveitsiläisesti vastaantulleet nähtävyydet olivat jo menneet kiinni, kun kello oli peräti yli kuusi. Järvenrannan hassu saunauimapaikka olisi ollut auki, mutta nuukuus ei antanut myöten mennä sinne, etenkään kun järven hyinen vesi ja edelleen pilvinen ja sateinen sää eivät varsinaisesti houkutelleet uimaan. Tympeä sää ajoikin meidät varsin varhain juna-asemalle ja takaisin Lausanneen.

3.-4.4. Lausanne

Edellisestä päivityksestä on melkoisen kauan, ja siinä välissä on ehtinyt tapahtua paljon kaikenlaista. Nyt edessä onkin mittava projekti, eli yritelmä saada blogi enemmän tai vähemmän ajan tasalle.

Lasketteluviikonlopun jälkeen oli kaksi tavanomaista arkipäivää. Tiistaina 3.4. iltasella junailin Genèven yllättävän pienelle ja vaatimattomalle lentokentälle, mistä löytyi vierailemaan tullut Miri. Siirryimme yhdessä Cèdresiin, missä söimme välipalaksi ruisleipää - kyllä oli hyvää! Tietenkin oli myös ihana nähdä pitkästä aikaa. Päivän päätteeksi lähdimme kävelylle ja etsimään ravintolaa. Sopivasti edellisten päivien lämpö ja auringonpaiste oli vaihtunut kaatosateeseen, joten emme viitsineet etsiä kovin kauaa, vaan asetuimme Ouchysta löytyneeseen hotellin ravinteliin. Listalla oli muun muassa sammakonreisiä, joita Miri testasi, ja minäkin sain maistaa, ekaa kertaa ikinä. Ihan hyviä olivat, enemmän kala- kuin kanamaisia.

Keskiviikon ohjelmaa rajoitti, että minulla oli Genomiikan, proteomiikan ja kvantitatiivisen genetiikan harjoituksia klo 8-12. Koulusta selvittyäni söimme ruokalassa, ja esittelin Mirille kampusaluetta. Pakollisen Rolex Learning Center -visiitin jälkeen otimme metron keskustaan, ja katselimme sielläkin nähtävyyksiä: Palais de Rumine, katedraali, automaattimetro...

Pitkällisen pohdinnan tuloksena päätimme suunnata illalla Bussignyyn luolakerhon kokoukseen, lähinnä saadaksemme köyttä ja kilkkeitä suunnitteilla olevaa luolaoperaatiota varten. Kokous itsessään ei ollut erityisen mielenkiintoinen, vaan sisälsi muun muassa väittelyä siitä, voiko seura lainata kypäriä jollekin koululuokan luolaretkelle. Nämä GSL:n kokoukset ovat sikäli hassuja, että koko jäsenistö on paikalla, mutta käsiteltävät asiat ovat enemmän kuin hallituksen kokouksesta, välillä hyvinkin yksityiskohtaisia pikkukysymyksiä.

Ski aux Diablerets: dimanche

Sunnuntaiaamuna heräsimme taas upean aurinkoiseen päivään. Aamupalan ja mökin siivouksen jälkeen me aloittelijat suuntasimme takaisin Isenaun rinteisiin. Koska yön jäljiltä lumi oli jäistä ja liukasta, aloitimme eiliseltä tutulla hyvin helpolla ja loivalla pikkurinteellä. Tällä kertaa se oli täynnä lapsia, joiden välttely toi laskuun lisähaastetta. Aikani harjoiteltuani onnistuin jopa välillä tekemään nättejä käännöksiä, vaikka suurimman osan ajasta laskin edelleen auraten.

Leppoisan lounastauon jälkeen siirryimme tositoimiin. Aurinko oli ehtinyt sulattaa lumen pehmeäksi sohjoksi, joten vaikeampien rinteiden laskeminen oli taas mahdollista. Siispä helpon sinisen rinteen jälkeen opettajamme ehdotti Floriettazia, sitä edellisenä päivänä väliin jättämääni pitkää ja vaikeaa reittiä. Tällä kertaa totesin, että en todellakaan halua jäädä odottelemaan. Jos muutkin siitä selvisivät, kyllä minäkin.

Matka hissillä yös tuntui kestävän ikuisuuden. Joka kerta kun kuvittelin seuraavan nyppylän olevan viimeinen, avautui sen takaa pari lisää. Ylhäällä oli heti vastassa hyvin jyrkkä osuus, ja hirvitti aika lailla. Lähdimme etenemään hyvin hitaasti, mutta mäki oli niin möykkyinen ja luminen, että pyllähdin silti pari kertaa - eikä se ollutkaan niin kamalaa. Alas oli pitkä pitkä matka. Onneksi välillä oli helpompiakin pätkiä. Mäen alla olo oli järkyttynyt, mutta vointoriemuinen!

Pienen tauon jälkeen tarjolla oli joko sama uusiksi tai toinen punainen rinne. Valitsimme uuden vaihtoehdon. Rinne alkoi ravintolalta, ja sen kylttiin oli merkitty "kielletty ajosuunta aloittelijoille". Opettajamme vakuutti, että se olisi kuitenkin aivan sopiva meille. Se vei meidät puiden keskelle, missä lumi oli paikoitellen jäisempää kuin ylhäällä suoran auringon alla. Jyrkät osiot tuntuivat pidemmiltä, ja jalat meinasivat krampata jännityksestä ja jatkuvasta jarruttelusta, mutta alas selvittiin taas aivan ongelmitta. Jes!

Päivän päätteeksi laskimme vielä Floriettazin uudelleen. Ei se helpoksi tai rennoksi ollut edelleenkään muuttunut, mutta olin todella ylpeä edistyksestäni viikonopun aikana. En ole syntynyt sukset jalassa (kuten porukan saksalaispoika tuntui olevan), mutta riittävällä harjoittelulla homman varmaan oppisi hallitsemaan. Eri juttu edelleen on, haluanko uhrata siihen niin paljoa aikaa ja rahaa kuin se vaatisi.

Ei olisi lainkaan huvittanut poistua ihanasta vuoristosta, mutta pakko oli. Alhaalla Lausannessa puut ja pensaat kukkivat, linnut lauloivat ja ihmiset pelasivat puistossa jalkapalloa t-paita päällä. Vajaassa kahdessa tunnissa talvesta kesään. On tämä vaan ihme maa tämä Sveitsi!

Ski aux Diablerets: samedi

Luolatopokurssin jälkeen vietin sunnuntai-illan askarrellen esitelmää, jonka esitin maanantaiaamuna. Se meni aika lailla niin huonosti kuin saattoi odottaa, eikä siihen liittynyt suullinen tenttiosuus myöskään vakuuttanut. Tulokset saa joskus kesällä, jipii. Tentin lisäksi arkiviikosta mainittakoon Introduction to Systems Biology -kurssin eka luento Genevessä. Kyseessä on Geneven ja Lausannen yliopistojen yhteistyössä järjestämä opintojakso, joka on niin kiintoisan oloinen, että haluan sen suorittaa, vaikka Genevessä ravaaminen tuleekin aika kalliiksi.

Kuten tavallista, jännittävin osuus viikosta oli viikonloppu. Tällä kertaa se ei liittynyt luoliin, vaan lumisiin vuoriin. Lauantaiaamuna 31.3. heräsin varhain ja matkasin ensin paikallisjunalla, sitten pikkuisella vuorijunalla ylös les Diableretsin vuoristokylään. Maisemat matkalla olivat aivan mielettömät, ja sää täydellisen aurinkoinen. Perillä asemalla odottivat yliopiston lasketteluopettajat, joiden luo kerääntyi lauma opiskelijoita. Nimenhuudon jälkeen meille luvattiin aikaa vaihtaa vaatteet, hakea vuokravarusteet ja lastata ylimääräiset tavarat opettajien autoon. Tässä kohtaa asiat menivät pieleen.

Halusin laittaa piilarit päähän, mutta aseman vessassa ei ollut peiliä, enkä epätoivoisesta yrittämisestä huolimatta saanut linssejä paikalleen. Tähän meni niin paljon aikaa, että muut vuokravarusteiden hakijat olivat jo edenneet. Paikalla oleva lasketteluopettaja vakuutti, että löytäisin heidät samasta vuokraamosta, johon minulla oli varaus. Sen sijaan siellä oli vain kiinalainen tyttö, joka kertoi muiden vaihtaneen vuokraamoa, ja poistui itsekin. Kun sain omat kamani, ei asemalla enää ollut ketään, ei myöskään siinä toisessa vuokraamossa, eikä minulla tietenkään ollut kenenkään puhelinnumeroa. Hetken uhkasi pieni paniikki. Onneksi täti tiskin takana osasi kertoa, mihin ryhmä oli suunnannut, ja löysin porukan Isenaun gondolihissin lähtöpisteestä.

Nousimme ylös 1700 metriin hassuilla vanhoilla kirkkaanpunaisilla gondoleilla. Olin ilmoittautunut aloittelijaryhmään, kuten seitsemän muutakin. Aloitimme aivan alusta: ensin kävelyä yksi suksi jalassa, sitten molemmat sukset, pieniä liukuja melkein tasaisella maalla ja niin edelleen. Lopuksi etenimme laskemaan lyhyitä matkoja loivaan pikku rinteeseen. So far so good. Sain paljon tarpeellisia neuvoja esimerkiksi siitä, miten pitää toimia, jos kaatuu ja hukkaa suksensa. Nämä kun olisin muistanut Leysinissä...

Puolen päivän jälkeen pidimme lounastauon rinneravintolassa, sitten jakaannuimme jatkoa varten hieman eri tasoisiin ryhmiin. Osa jäi vielä hiomaan aivan alkeita, minä päädyin nopeasti alkeet omaksuneen saksalaispojan ja jo joskus aiemmin lasketelleen espanjalaistytön kanssa hieman haastavampiin mäkiin. Aluksi laskimme pieniä helppoja sinisiä rinteitä, ja se tuntui jopa ihan leppoisalta, mutta kun se sujui niin hyvin, opettajamme veikin meidät mäkeen, jossa oli joitain aika jyrkkiä osuuksia. Muita tämä ei paljoa tuntunut häiritsevän, mutta minua hirvitti - ja sitten tietenkin myös ärsytti, kun olin hitaampi kuin muut.

Päivän lopulla opettajamme ehdotti pitkää punaista rinnettä, jonka voisimme laskea näin iltapäivästä, kun lumi oli pehmeää, jolloin vauhti ei pääse liian kovaksi ja kaatuminen sattuu vähemmän. En kokenut olevani mitenkään valmis tähän, joten jäin loppujen lopuksi istumaan ja odottamaan suljetun kioskin penkille vihaisena ja katkerana pelkuruudestani. Reilun vartin päästä muut palasivat jalat täristen. Rinne oli oikeasti ollut aloittelijoille hyvin haastava. Sen jälkeen laskimme enää helpon rinteen ravintolan luo, ja hissillä takaisin laaksoon. Mieli oli melkoisen maassa päivän jälkeen: edes aloittelijakurssi ei ollut minulle tarpeeksi helppo.

Onneksi kurssiporukka oli mukava, ja hetki baarissa aperitiivilla piristi. Kun kävelimme kylän halki majapaikkaamme, yliopiston les Capucines -mökille, hahihtui loppukin apatia. Mökki oli aivan ihana, ja vuoristonäköala huoneemme parvekkeelta kerrassaan epätodellinen! Söpö vuoristomökki viehätti varmasti enemmän kuin mikään megaökyhotelli voisi. Ainoa huono puoli oli, että vietimme siellä vain yhden yön!