24.8., 10.00, Ibis Hotel Västerås

Sunnuntai oli välipäivä. Siivottuamme mökin ja juotuamme lähtökahvit aloitimme pitkän automatkan halki Ruotsinmaan. Ensimmäinen pysähdyksemme tosin oli Hudiksvallissa, missä kävimme kaupassa, ja sen jälkeen yritimme löytää lounasta ja vessan. Failasimme eeppisesti. Loppupäätelmä oli, että ruotsalaiset eivät käy vessassa. Päädyimme lopulta McDonaldsiin, missä jatkui epäonnistumisen linja, kun ensin tilasin väärän purilaisen, ja sitten tarjoilija unohti tuoda sen.

Kulutettuamme paljon enemmän aikaa kuin oli tarkoitus jatkoimme eteenpäin, kohti länttä ja Mirille Dragonbanen ajalta tuttuja maisemia. Tie vei Ljusdalenin kautta kohti Svegiä. Matkalla koitimme taasen päästä eräälle tietä reunustavista tunturinkorvikkeista, mutta se ei kartalle merkitystä näköalapaikasta huolimatta tahtonut löytyä - päädyimme vain keskelle korpea kääntöpaikalle, josta ei nähnyt mihinkään suuntaan kuin metsää. Ei sitten.

Svegistä matka jatkui etelään kohti Älvdalenia. Olin luullut äskeistä kukkulametsää korveksi, mutta nyt päädyttiin sellaiseen huitsin tuutan peräkorven puskan takapäähän ettei mitään rajaa. Autoja tuli vastaan ehkä yksi vartissa, ja tiellä seisoi metsäkanalintuja. Joka puolella oli suota ja metsää, ja silloin tällöin jokunen mökin tai autiotuvan näköinen tönö. Keskeltä käymätöntä korpimaata löytyi tien vierustalta sattumalta myös päivän toisiksi hienoin nähtävyys, koski, joka syöksyi jyrkästi kanjonimaiseen kalliokouruun. Vau. En ollut tiennyt, että tämmöisiäkin täällä on.

Päivän hienoin nähtävyys ja tiemme päämäärä löytyi jokusta tuntia myöhemmin. Sitä ennen tutustuimme Åsenin "keskustaan", uima-altaaseen(!), vanhaan kouluun, jossa Dragobanen rakentajat olivat asustelleet, sekä pikkuiseen kirkkoon. Hieno nähtävyys oli tästä vielä korkean metsätiepätkän päässä: Trängsletin pato ja voimalaitos, aivan käsittämättömän massiivinen viritelmä. Pato on melkein kilometrin levyinen, ja itse voimalaan vesi puolestaan johdetaan syvälle maan alle menevän putken kautta. Nyt selvisikin, mikä matkalla näkemämme jännä tunnelista tuleva joki oli ollut. Se oli voimalan veden ulostulo.

Voimalan nähtyämme kello oli lähempänä kahdeksaa, emme olleet syöneet, vessaakin oli taas suomalaisella ikävä, eikä meillä ollut vielä majoitusta illaksi - ei edes majoituskaupunkia valittuna. Pidimme ruoka- ja pohdiskelutauon Älvdalenissa kebabilassa. Lopulta päädyimme ajamaan vielä monta tuntia ja monta sataa kilometriä etelämpään Västeråsiin, missä majoituimme puolen yön jälkeen ihan koomassa aina auki olevaan Ibis-hotelliin. Majoituksen taso se vaan jatkaa nousuaan ja kallistumistaan - vaan oli se ihanaa päästä pehmeään ja valmiiksi pedattuun petiin nukkumaan.

23.8., 01.00, Ankarmons Camping

Aamulla satoi vettä. Ei vain vähän, vaan taivaan täydeltä, lohduttoman harmaalta taivaalta - se vaikutti sellaiselta synkältä loputtomalta kyberpunk-sateelta, joka kestäisi ainakin parikymmentä vuotta. Emme siis pitäneet kiirettä. Aamupalan jälkeen kävimme kahvilla leirintäalueen kuppilassa, joka oli lähes tyhjä, ja henkilökunnan pojutkin ihan pihalla.

Sateen loppumista epätoivoisesti odotellessamme kävimme ajelemassa lähiseudulla eli Iggesundissa. Kaupungin ykkösnähtävyys, tehdasmuseo, oli ikävä kyllä jo talvikauden alettua täysin kiinni. Alue näytti jännältä, etenkin valtavat mystiset putket. Seurasimme yhtä niistä kaupungin aktiivisen tehtaan pihaan. Kyseinen laitos on suuri ja pahan näköinen, ja haisee suuren osan ajasta pahasti kaalikeitolta. Sen lopputuotteesta ei vieläkään ole aavistustakaan.

Lähiseututurismin jälkeen suoritimme päivän kauppafailin. Suuren vaivan palkkiona saimme muun muassa huonoimmat kynsisakset ikinä, pekoninmakuista sulatejuustoa joka ei maistu pekonilta, ja liian lyhyet kengännauhat. Leirissä eli möksässä söimme päivällistä, ja purimme likomärän ja likaisen teltan. Tässä vaiheessa sade alkoi hämmentävää kyllä näyttää loppumisen merkkejä, ja pian pilvet hälvenivätkin täysin.

Kärsivällisen odottelun jälkeen, noin kello 19, palasimme Bodan luolastoon. Aloitimme seuraamalla Mirille aiemmalta reissulta tuttua sinistä köyttä alas monttuun, josta piti löytyä mystinen Matala Tila. Siellä olikin paljon kaikenlaista kiintoisaa. Surveyhin en kyseistä luolaston osiota mitenkään saanut sovitettua, en, vaikka kuinka yritin.

Myös Se Matala Tila tuli kuin tulikin vastaan, mutta sinne meno näytti sen verran ikävältä, että päätimme jättää myöhemmäksi. Sen sijaan lähdimme testaamaan toista ryömintäpätkää, ja sen avulla muuan teoriaani sijainnistamme. Kohtalaisen jännän ja matalan osion päästä löytyi uloskäynti, mutta ei lainkaan se, jota odotin, vaan jokiin ihan vieras. Tulikin siis todistettua, että kyseinen osio ei omistamaamme turistiluolaston karttaan sisälly ollenkaan.


Seuraavaksi lähdimme toteuttamaan minun pakkomiellettäni: halusin käydä läpi kaikki karttaan merkityt luolaston osat. Aluksi menimme pääsisäänkäynnille, ja siitä sympaattisen matalan osion kautta Pär-Saleniin. Sekään ei ollut siellä, missä aiemmin pinnalla olimme arvelleet sen olevan. Emme myöskään onnistuneet löytämään reittiä sieltä luolaston lounaisosaan. Kartta tosin olikin tältä osin aika epäselvä.

Nousimme jälleen maan pinnalle etsiskelemään lisää sisäänkäyntejä. Sydisin asemasta löysimme Stor-Sprickin, joka ei ollut kovin ihmeellinen pätkä. Pääsin tosin siellä suorittamaan päivän luola-akrobatian eräässä ahtaassa ja jyrkästi ylös nousevassa kohdassa.

Pinnallakin alkoi jo pimetä, mutta jatkoimme eteläisten sisäänkäyntien etsiskelyä kartan ja kompassin kanssa. Löysimme yhden, mutta se oli niin jyrkkä ja syvä, että olisi vaatinut köyden, jonka olimme jättäneet autoon. Lopulta löytyi sopivakin kolo, ja laskeuduimme Sydis Saliin, viimeiseen karttaamme merkatuista "saleista". Sieltä ylöspääsy osoittautui sen verran haastavaksi, että slingistä oli Mirille iloa.

Vilkaistuamme sisäänkäynnistä toiseen suuntaan lähtevään tunneliin päätimme, että nyt on päivän urakka suoritettu. Harhailimme autolle halki pimeän metsän, ja väsyneinä mutta tyytyväisinä takaisin leiriin.

22.8., 00.30, Ankarmons Camping, Iggesund

Kohtalaisen aikaisin herättyämme keittelimme kahvia teltan kieppeillä, kun alkoi vaikuttaa uhkaavan sateiselta. Pienestä pisaroinnista huolimatta varustauduimme ja ajelimme Bodagrottornan parkkipaikalle. Haalareihin vaihtaessamme sade vain yltyi, ja kaiken päälle Mirin rinkassa muhineista saappaista löytyi mitä käsittämättömin brittiläinen luolahome.

Istahdimme takaisin autoon odottamaan sateen laantumista, mutta siitä ei näkynyt mitään merkkejä. Lopulta päätimme lähteä luolaan joka tapauksessa. Tämän oli tarkoitus olla ensisijaisesti alueen yleiskatsaus- ja kartoitusreissu, kun kerran olimme saaneet mukaamme luolaston "turistiosion" surveyn. Hieman haettuamme aloimmekin suurin piirtein hahmottaa, miten kartta ja alue suhtautuivat toisiinsa.


Sade vain jatkui ja jatkui. Luolassa olisi kätevästi siltä suojassa. Menimme siis pääsisäänkäynnistä sisään. Pehmeänä laskuna ekalla reissullamme kävimme läpi suurimmat tilat. Olin jotenkin surveyn perusteella kuvitellut esimerkiksi Stora Central Salenin aika paljon isommaksi kuin mitä se todella oli. Etelä-Walesin luolat ovat hemmotelleet minut piloille. Kartta oli myös kieltämättä jokseenkin spoilaava tekijä: ei sitä jaksa lähteä koluamaan jokaista sivukäytävää, jos jo etukäteen tietää, että ne eivät johda mihinkään. Toisaalta sen lukeminen oli oma, kiintoisa haasteensa. Läpikäymämme luolaosuuden osalta se ainakin sujui varsin ongelmitta, tunneleiden ja surveyn täsmääminen onnistui oikein hyvin, enkä kertaakaan ollut pihalla sen suhteen, missä mentiin.

Suuresta keskussalista jatkoimme seuraavaan isohkoon tilaan, Kringel-Saleniin. Sinne vei useampi reitti, joista minun tietysti piti testata se kaikkein ahtain ja muutenkin hankalin. Siinä tuli suoritettua päivän eeppisin luola-akrobatia. Rinkulan nähtyämme olisi ollut vastassa pohjoinen uloskäynti, mutta kun aikaa oli vielä vaikka kuinka, jatkoimme sen ohi, jännän kielekkeeltä laskeutumisen ja ensimmäisen oikeasti matalan ryöminnän kautta Flask-Saleniin. Sieltä löytyi hilpeä, kolmessa kerroksessa kulkeva korkea osio, josta olisi vielä jatkunut eteenpäin karttaan vain F-kirjaimella merkitty eli vaarallinen/haastava reitti. Se ei näyttänyt kutsuvalta, joten pari tuntia luolaston itäosaa koluttuamme palasimme päivänvaloon. Sitähän toki olimme luolassakin monessa paikassa nähneet. Bodassa ei ollut maan syvyyksissä oleva olo, vaan nimenomaan kivenkolossa. Ajatus jättimäisten irtolohkareiden alla oleilusta tuntui ajoittain ahdistavalta. On se vaan niin, että viihdyn paremmin kalkkikiviluolissa.

Ulkona satoi yhä. Palasimme autolle ja ajoimme leirintään. Sade tuntui vain yltyvän. Kokkaillessamme yleiskeittiössä päädyimme toteamaan, että alunperin suunnittelemamme toinen reissu luolaan saisi jäädä. Ajatus sateessa teltassa kyhjöttämiseestä ei sekään inspiroinut, joten investoimme mökkiin, kun niitäkin alueella oli. Kahden mökkejä ei ollut vapaana, joten otimme neljän hengen mökin. Tämä osoittautui oikeaksi valinnaksi. Mökki oli todella viihtyisä, ja siinä oli oma keittiökin. Vähän muuta kuin kosteannihkeä teltta.

Syötyämme oman pöydän ääressä täytimme tyhjän iltapäivän ajelemalla satunnaisesti ympäristön pikkukylissä. Näimme hämmentävän vanhan padon/vesivoimalan sekä hienoja kukkuloita taivaanrannassa. Lisäksi emme löytäneet hyvää kahvia, sekä suoritimme taas kauppareissun ihmehepulitunnelmissa jossain Ljusdalenissa. Paluumatka pimeässä ja sateessa oli ankea, mutta onneksi leirissä odotti kotoisa mökki.

20.8., 19.30, Iggesund, leirintäalue, teltta

Reissu Ruotsiin ja maanrakoon alkoi mitä lupaavimmin. Ehdin juuri ja juuri kirmata kotoa junaan ja sillä Espooseen. Junasta ulos astuttuani tajusin lippuhallin olevan remontissa. Suljetusta lippuhallista ei tietenkään saisi lippuja. Tavalliseen tapaani toimin nopeammin kuin ajattelin, ja loikkasin takaisin paikallisjunaan. Se meni Kauklahteen, josta nyt ei ainakaan löytynyt lippuja tai edes automaattia, että saisi käteistä, ja jossa Turun-junat eivät edes pysähdy.

Tässä vaiheessa olin jo auttamatta myöhästynyt kymmenen junasta, johon olin tähdännyt. Ajelin sitten samalla paikallisjunalla toiseenkin suuntaan, Pasilaan, mistä sain lippuni, ja yhdentoista junalla kohti Turkua. Tietysti juna oli puoli tuntia myöhässä teknisen vian takia. Lopputuloksena oli Turussa puolitoista tuntia myöhemmin kuin olin ajatellut. Onneksi tästä ei ollut mitään haittaa, mutta ärsytti se silti.

Turussa Miri poimi minut asemalta. Ostimme tarpeellisia (pattereita, ruokaa) ja vähemmän tarpeellisia (älytön über-retkituoli) tavaroita, söimme, tapoimme aikaa, ja seitsemän kieppeillä ajelimme satamaan odottamaan laivanpääsyä.

MS Isabellan keskiviikkoiltalähtö oli täynnä mummoja ja pappoja, ja tunnelma oli tasan niin ruotsinlaivamainen kuin olla ja voi. Katselimme lähdön kannelta, ostimme karkkia Tax Freestä, ja söimme ihan liikaa (jälkiruokapöytä!). Baarissa piti käydä yksillä myös. Humppamummojen paljous oli sen verran pelottava, että yhtään pidemmäksi aikaa sinne ei huvittanut jäädä. Yläkerran nuorisodisko puolestaan ammotti tyhjyyttään.

Nukkumaan menimme liian myöhään, ja torstaiaamun herätys oli ihan liian aikaisin, laiva kun saapui satamaan jo 6.30 paikallista aikaa. Laivasta ulos päästyämme suuntasimme kohti pohjoista. Ajellessa piti pysähtyä ihmettelemään hämmentävää, hylätyn oloista kiinalaisravintola/hotellikompleksia tien varressa. Ei ole tämmöisiä meillä Suomessa. Myöhemmin oikeasti auki olevalla huoltsikalla juodun kahvin jälkeen alkoi hiljalleen jopa olla hereilläoleva olo, ja vaikka GPS-Dalekimme yritti kovasti sekoilla ja eksyttää meitä, matka eteni ihan reippaasti.

Kohtalaisen lähellä päämääräämme Iggesundia poikkesimme tieltä tarkastellaksemme lähemmin läheisiä hienoja kukkuloita. Loppujen lopuksi emme keksineet, miten niiden viereen olisi päässyt ajamaan, mutta tulipa kruisailtua ristiin rastiin hämäriä metsämökkiteitä, ja todistettua, että purkitettu Dalekimme tunsi niistä suurimman osan.

Puolen päivän kieppeillä saavutimme etukäteen vilkuilemamme leirintäalueen, Ankarmons Campingin. Katselimme ympärillemme, totesimme paikan ihan viihtyisäksi, ja ostimme telttapaikan pariksi yöksi. Muita telttailijoita ei koko alueella näyttänyt olevan, ja mökitkin vaikuttivat tyhjiltä. Karavaanareita oli pari. Pystytimme teltan, hämmästelimme sitä, miten vähän kello vielä oli, ja lähdimme jatkamaan sekoi... seikkailuja.

Seuraava kohde oli Hudiksvallin kaupunki, jossa kiersimme pari kauppaa ja kävelykadun ihmetellen, miksi oikeastaan tulimme tänne. Söimme lounaan satunnaisessa kebabilassa, josta sai kinkku-ananas-banaani-curry-pitsaa, ja jatkoimme taasen eespäin.

Päivän lähimmäs luolia osunut osuus oli pysähdys Hölickissä. Ensisijainen tavoite oli tosin saada Miri mereen. Ranta oli aikamoisen idyllinen hiekkadyyneineen, mutta pahuksen tuulinen ja kylmä, niin tuulinen peräti, että siellä oli myös surfaajia. Kylmästä hytisten ja Mirin pyyhkeeseen kääriytyneenä katselin, kun tämä tyytyväisenä pulikoi kylmässä aallokossa. Hyr. En minä vaan olisi kyennyt. Kivaa ilmeisesti oli.

Rannan jälkeen harkitsimme, pitäisikö mennä luolan luo. Olimme älyttömän väsyneitä ja ihan pihalla, meillä ei ollut vettä eikä ruokaa, emmekä noin ylipäänsä olleet ollenkaan varustautuneet. Yleensä menisimme juuri tällaisissa olosuhteissa tekemään jotain tyhmää. Nyt päätimme kerrankin olla fiksuja ja jättää väliin.

Luolan asemesta lähdimme katsomaan alueen opaskarttaan merkittyä haaksirikkopaikkaa. Siellä tosiaan oli meren rannan pirunpellossa kasa puutavaraa ja ruostuneita metalliosia, jotka olivat peräisin 20-luvulla myrsykyssä rantaan hajonneesta S/S Picardiasta. Enpä ollut aiemmin nähnyt vastaavaa. Se oli yllättävän kiehtova nähtävyys.

Laivankappaleet bongattuamme päätimme, että olisi parasta palailla majoituspaikalle. Paluumatkalla täysin hysteerisesti hihittäen suorittamamme kauppareissu todisti, että päätös oli vallan järkevä. Täällä siis ollaan, kello tulee kahdeksan, ja tuntuu kuin olisi puoliyö. Pian varmasti iltapala ja nukkumaan.

Kesä!

Ropeconin jälkeen meni monta päivää epämääräisessä post-Con-masennustilassa. Onneksi seuraavakin viikonloppu oli mainio: oli aika Artjärven ja jokavuotisen selloviikonlopun, tuon YS:n sellistien hämäräperäisen ja huippusalaisen kokoontumisen! Siitäpä ei sitten paljon sen enempiä tietenkään voikaan kertoa. Kivaa oli. Scattergories on mahtava peli, Maatila puolestaan äärettömän tylsä. Mölkyssä ylitin itseni roikkumalla mukana pelissä yhden erän loppuun asti. Viikonlopun suuriin tragedioihin kuului muun muassa junien puuttuminen, ja trukilla ei vieläkään päästy ajamaan.

Kuluva viikko on taasen ollut sitä samaa tuttua, paitsi torstai, jolloin kävin Mirin kanssa ihmettelemässä Kraftwerkia Flowssa. Oli se aika jännää! En ole juurikaan tuon tyylistä musiikkia kuunnellut - livenä en koskaan. Visuaalinen puoli toi siihen ihan uuden ulottuvuuden, ja teki siitä paljon kiintoisampaa seurattavaa. Lisäksi Radio-Activity oli hassun nostalginen elämys, kun olen muinoin muksuna kuunnellut biisiä iskän LP-levyltä. Enpä olisi silloin osannut arvata, että päädyn joskus kyseisen porukan livekeikalle.

Viime perjantai oli, käsittämätöntä kyllä, kesän viimeinen työpäivä. Oli jotenkin epätodellinen olo kun kävelin ulos ohjaamosta vikan kierroksen jälkeen. Ei enää! Jes! Seuraavaksi tiedossa luolia Ruotsissa, sitten koulua. Enpä muuten ole aikoihin odottanut koulun alkamista näin innolla!

Ropecon '09: Stranger Than (Fan) Fiction

Perinteisesti Ropecon-entryni ovat pitkiä ja märehtiviä, ja käyttävät Conia koko vuoden tapahtumien tai tunnelman vertauskuvana tai vertailukohtana. Tällä kertaa mennään tulkinnasta riippuen joko ihan eri tyylillä, tai sitten aivan samoilla linjoilla. Pituutta ainakin riittää, ja kyllä tässä eräs vuoden teemoistakin tulee varsin vahvasti esille...

Conissani oli kaksi keskeistä juttua: musikaaliproggis, jossa soitin, sekä puvustukseni. Pähkäiltyäni useampana vuonna, että olisi hauska pukeutua joksikin tunnistettavaksi hahmoksi, olin tänä vuonna Doctor Who -sarjan nimihenkilön tämänhetkinen inkarnaatio. Vaikka asustukseni oli kaukana täydellisestä, selvästi jotain meni oikein, kun satunnaiset teinit halusivat halata, ja kaverit eivät olleet tunnistaa minua, vaikka katsoivat suoraa kohti. Hihii. Tämän (ja tylsän työpäivän) kunniaksi kirjoitinkin Conistani osittain fiktiivisen debriefin kymppi-Doctorin näkövinkkelistä. Taitaa olla eka kerta, kun postaan jotakin fanficin kaltaista ihan melkein omalla nimelläni. Englanniksi, toki, koska en todellakaan osaa kirjoittaa tällaista suomeksi. Laadusta ei takeita, määrä sitäkin suurempi.

"I was on my way to 21st century Cardiff, to see how they were coping with the aftermath of the 456 incident - terrible thing, that, but a fixed point in time, so there was nothing I could do about it - when I picked up some rather dodgy readings from a place called Otaniemi, Finland, in 2009. So, at around half past six on Friday, the 31st of July, I left the TARDIS in a corner of a car park near the Helsinki University of Technology, and set out to explore this mystery.

I ended up dancing. Why, yes, I do dance. Rose had her doubts about that, and I proved her wrong. Of course, that might've had something to do with the leather jacket and the ears I had at that time. Well, anyway, I danced, and, while dancing, learned that I had landed in the middle of Ropecon, an annual meeting of Finnish roleplayers, larpers, miniature, card and board game players and other fantastic folk. This explained the number of alien-looking people about. Most of them weren't aliens after all, and the few who were were mostly nice and harmless. None of them knew anything about the odd readings which had brought me to the area in the first place, or if they did, they weren't telling me.

Thanks to a few friendly and helpful locals, I eventually found the first clues of what turned out to be quite an interesting puzzle. They were in the form of notes scattered around the area, written in different codes. Unfortunately, while working on solving them, I managed to get involved in a musical production. They were in desperate need of a cellist, their original one having disappeared mysteriously. I couldn't just leave them in trouble when I had the means to help them out. So, I did a quick trip to the 18th century, had a few lessons with this charming chap called Boccherini, and returned just in time for the rehearsals on Saturday.

Even though I spent a good part of Saturday doing music - which was a lot of fun, should do it more often! - I did manage to solve the puzzle, too. Of course, I never could've done it without the invaluable help of my local friends, who were very dedicated to the task. Slowly, the story behind the notes began to unravel. They were written by a fellow explorer, who had got involved in a strange cult worshipping an ancient local deity, which currently resided beneath the venue of the 'Con, a monstrous creature which was about to rear its ugly head during a ritual at midnight. An alien? Evil or simply misunderstood? I'd have to find out. Following the clues, we were able to gather the protective seals and mask needed in the ritual, and to learn the exact location of it. I even got a tattoo of the cult symbol between my shoulder blades - just a spray-on thing, mind you, so I won't have to wait until my next regeneration to get rid of it.

Since midnight was still many hours away, I did my part in the evening gala, playing the 'cello in the musical. It was called "Sampo", and it was based on the Finnish national epic Kalevala, which in turn is loosely based on certain events a couple of thousand years ago. Of course, I didn't tell the locals that the real Sampo actually had bits of alien tech in it, which meant that it really, really had to be broken apart, or there might've been serious consequences - not that I had anything to do with it - well, maybe a little, but - hm, where was I? Right, musical performance! Yes! It was brilliant! I can only hope the audience enjoyed it as much as we performers did! After the gala, it was the time for the ball! I had to admit that I didn't know all of the dances, but I knew quite a few, and I had a ball! At the ball! Oh, that's awful, isn't it? Sorry.

As midnight drew near, my companions reminded me that we had a meeting with a monster. We joined the procession of pilgrims with white masks marching towards the amphitheatre in front of the main building of the campus. There were a lot of them. I wondered how many were actual cultists, and how many were just curious like me and my friends, and there to find out what all this was really about. We took seats among the silent crowd, and waited. Someone was beating a ceremonial drum. Then, a group of robed figures carrying blue torches approached. They formed a semicircle on the stage, the head cultist taking his place in front of them, and finally, we had some answers.

I had been expecting that the cultists would want to summon the creature, Iku-Turso, but it turned out I'd had it all backwards. Instead, they were actually there to stop it from making a comeback, while the party who had arranged this 'Con were doing their best to stop this ritual from taking place. Seeing that the ritual was a good thing, I was happy to take part in it. We chanted the words to keep the Great Old One in its deep sleep - and we could actually hear it growl and snore, a spine-tingling, unearthly noise.

Afterwards, we had to make a quick escape to avoid being caught by the event's security staff. It didn't matter, though. We had done what had to be done, the monster would be out of the picture for another year, and I could return to share the last dance with a nice girl who had absolutely no idea how close to utter chaos and destruction we had all been mere minutes ago.

Even though the alien threat had been dealt with, I decided to hang around for the duration of the 'Con, just for the fun of it. Sunday was an altogether quiet day, with most of the humans either comatose or hysterical with fatigue - which in itself was pretty funny. I attended a lecture about crime scene investigation. The techniques were crude by my standards, but it was very hands-on, which is always a good thing. I also took part in a game of live Tetris, an interesting and all-new experience. After that, and the closing ceremony, it was time to return to my dear old blue box, and towards new adventures!"

"Kesä"

Melkein elokuu. Tuntuu, kuin olisin hamsteri, joka kipittää juoksupyörässään vimmatusti ei mihinkään, kun häkin ulkopuolella kesä vilistää ohi ihan huomaamatta. Ei siis ole mikään suuri menetys, etten ole jaksanut päivittää blogia, kun päivät koostuvat melkein pelkästään töistä ja ficistä. Metron kesä on tuntunut jopa metron mittapuulla tapahtumattomalta, isoja liikennehärdellejä ei ole ollut pitkään aikaan, ja viimeisten kahden kesän pitkän poikkeusliikenteen asemesta nyt on vain kaksi poikkeusviikonloppua, jotka kaiken lisäksi ovat molemmat minulla vapaita.

Muutaman kerran olen päässyt tarkastelemaan tätä ohikiitävää kesää lähietäisyydeltä. Juhannus Miehikkälässä oli kaikin puolin mainio, ja sisälsi niin luolia, bunkkereita kuin hieman kiipeilyäkin. Nähtyämme, miten mainio paikka Ruotsinpyhtään Haukkakallio on, palasimme sinne seuraavana viikonloppuna. Oli lämmintä, aurinkoista, kaikin puolin kesäisää ja mahtavaa, ja ahkeran kiipeämisen jälkeen käväisimme lähistön rannalla uimassa ja grillaamassa. Tällaista olisi saanut kesääni sisältyä paljon enemmänkin. Sen sijaan heinäkuussa ei ole tapahtunut juuri mitään mainitsemisen arvoista. Finnconissa käväisin toteamassa, että animeteinejä on tässä maassa vielä enemmän kuin luulin. Tämän jälkeen Me Pätevät Luolatutkijat haimme geokätkön Laajasalosta kuopasta, johon oli hyvin helppo laskeutua, mutta josta oli jokseenkin vaikea tulla ylös. Hihii.

Viime päivät ovat hämmentävää kyllä menneet jokseenkin Ropeconista innostuneissa tunnelmissa. Lupauduin tänä vuonna soittamaan gaalan musikaalissa, ja vaikka treenejä on ollut vähän ja meno hiiiieman hätäinen sen suhteen, biisit ovat mainioita, ja on mahtavaa päästä välillä soittelemaan jotain minulle uutta ja erilaista. Toinen syy intoiluun on puvustusprojekti, joka mitä luultavimmin osoittaa minun seonneen lopullisesti. Ei siksi, että se olisi mitenkään järjettömän kallis/aikaavievä (paitsi jos sen tekisi Oikein, mihin ei ole aikaa eikä rahaa), mutta noh, joopa joo. Katsotaan, päädynkö kuitenkin vaan tulemaan farkuissa ja t-paidassa.

Vaihteeksi hyviä uutisia!

Hahaa!

Pääsykoetulokset tulivat. Musta tulee sitten näköjään biotieteellisen tiedekunnan Helsingin seudun biotekniikan koulutusohjelman opiskelija. Jännittävää! Ei se pääsykoe mitenkään briljantisti mennyt, mutta onneksi oli hyvät lähtöpisteet muinaisten yo-papereiden perusteella, niin että pääsin sitten sisään nimenomaan ensivaihtoehtooni eli biotieteelliseen (kakkosvaihtoehtona oli sama koulutusohjelma maatalous-metsätieteellisessä). Jee! Saas nähdä mitä teen kielitieteen kanssa sitten. Kandin paperit pitäisi sieltä saada heti kun on seuraava publiikki eli juurikin sopivasti syksyllä kun uudet opinnot alkavat. Hihii.

Muissa uutisissa, viikon hurjimmat kohokohdat metrosta: kulkuplugini hajosi. Jouduin soittamaan joka ovelta apua, että päästäkääs minut nyt sisään, kun metrovarikolla ei pysty liikkumaan oikein mihinkään ilman sitä plugia. Uusi sentään järjestyi vielä saman päivän aikana. Saman päivänä radalla oli kaksi pyörää. Huisin jänskää. Lisäksi, viikon viihteenä toiminut Isomäen Sarasvatin hiekkaa on jokseenkin rasittava äänikirjana kuunneltuna, koska kaikkea paasaavaa luennointia ei pysty pikakelaamaan. Huomenna juhannus, ja vähän vaihtelua tähän arkeen!

Kooma-avautumista

Aamuvuoroviikko. Kooma. Yleiselämäahdistus. Varmasti paras aika päivittää blogia. Sisältää märehdintää. Lukeminen omalla vastuulla.

Viime kuukausina minulla on ollut toistuvasti sellainen olo, että olen umpikujassa, että elämäni on ollut sarja vääriä valintoja. Ongelma on, että valintoja ei aina tiedä vääriksi, ennen kuin on tehnyt ne - vaikka minun kohdallani kyllä taitaa useammin käydä niin, että tiedän valinnan vääräksi, mutta teen sen silti. Olen ties kuinka moneen kertaan päätynyt jossittelemaan, olisinko onnellisempi tai tyytyväisempi elämääni, jos olisin tehnyt erilaisia valintoja. Lähinnä koen, että lukion loppuun asti kaikki oli jees, sen jälkeen alkoi sössäily. Onko tämä nyt joku neljännesvuosisadan kriisi?

Tämän kevään uusien opiskelupaikkojen haku oli kai jonkinlainen yritys paikata tätä tunnetta, päästä ulos umpikujasta, mutta jos nyt jotenkin vahingossa sattuisinkin pääsemään johonkin, todennäköisesti se ei olisi yhtään sen parempi valinta kuin mikään aiemmistakaan. Jotta voisin saavuttaa jollakin alalla niin paljon kuin haluaisin, minun pitäisi osata valita jokin yksi suunta ja keskittyä siihen, omistautua ihan tosissani, vaan ei. Kuten muuan läheinen ihminen luonteeni kiteytti, "Et halua sitoutua mihinkään, koska aina on se mahdollisuus, että nurkan takana on jotain parempaa". Vaihtoehtoisesti tämän voi myös muotoilla "Et vaan ole koskaan tyytyväinen". Näinhän se ikävä kyllä tuntuu olevan.

Eipä mulla tässä muuta. Tulevaisuudensuunnitelmissa lisää metronajoa, väsynyttä huonoa kiipeilyä ja fanficciä, joka ei kestä päivänvaloa. Hiphei.

Arjen värit

Monta viikkoa matkasta, ja arki on taas asettunut tavanomaiseen lusmunharmaaseen olotilaansa.

Oli vappu, kesä tuli, puihin ilmaantui lehdet, ulkona on vihreää ja lämmintä - ja tämä tietysti tarkoittaa minun osaltani sitä, että kesätyöt alkoivat. Viime maanantaista elokuun puoliväliin se on sitten taas sitä samaa, väsynyt sininen täti ajelee edes-takaisin pitkin tunnelia oranssilla junallaan. Ensi viikko on ensimmäinen aamuvuoroviikko, mikä arkisarjalaiselle tarkoittaa viittä aamuvuoroa putkeen. Aiemmin en ole ikinä tehnyt neljää peräkkäistä aamuvuoroa enempää, ja nekin ovat aina olleet vaihtelevia, eivät yksinomaan tuska-aikaisia, kuten nämä tulevat olemaan. En odota innolla.

Töiden lisäksi olen "lukenut pääsykokeisiin". Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että olen raahannut lukion kirjoja ympäriinsä laukussani, ja lukenut silloin tällöin sivun tai pari. Kemia, joka minusta oli silloin muinoin aika yksinkertaista ja helppoa, tuntuu siltä, kuin en olisi koskaan sitä lukenutkaan. Biologiasta muistan paljon enemmän, ja se on edelleen kivaa, etenkin kaikki perinnöllisyyssälä. Olisihan se ihan siistiä päästä opiskelemaan enemmänkin tuollaista. Jostain syystä lukumotivaation löytäminen vaan tuntuu kuitenkin ihan mahdottomalta.

Fanfic kiinnostaisi edelleen paljon enemmän kuin mikään järkevä. Joskus edelleen mietin, että pitäisi joskus yrittää oikeasti kirjoittaa jotain oikeaa, mutta se kaunis ajatus kaatuu aina siihen, ettei minulla ole inspiraatiota kirjoittaa, jos ei ole valmiita kivoja hahmoja ja maailmaa, joilla leikkiä.

Postmatkakrapula

Arkeen palaaminen ei oikein ole vieläkään onnistunut. Tiistain elin vielä matkatunnelmissa, lähinnä noita blogimerkintöjä väsäten. Eilen oli pakko lähteä kotoa venäjäntunnille ja YSsään. Venäjässä olin pihalla poissaoloputken vuoksi, YSsässä parin viikon soittotauon takia. Molempia ongelmia olisin voinut lieventää harjoittelemalla etukäteen - vähän yritinkin, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Lisäksi, minun olisi kait mahdollista saada kandin paperit kasaan vaihtamalla prosemmani otsikko, lähettämällä jokunen sähköposti ja käymällä vähän paperisotaa, vaan ei, ei vaan inspiroi. Ainoa asia, mikä tällä hetkellä huvittaa yhtään, on fanfic. Haluan takaisin luoliin! Hemmetin matkakrapula, voisi hiljalleen jo häipyä.

Mielialaa eivät varsinaisesti myöskään kohottaneet metron eiliset linjavaalit. Tänä kesänä ajan sitten keskikesää lukuunottamatta arkisarjaa. Tässä on tavallaan yksi hyvä puoli: viikonloput ja pyhät ovat aina vapaita. Huonona puolena ei sitten tule rahaakaan niin paljoa. Ekstrahuonona puolena arkisarjassa on aina peräkkäin viisi samaa vuoroa, siis viitenä päivänä putkeen aamuvuoro, joka alkaa kello 5.25, jolloin minun pitää suorittaa joka hemmetin aamu tuskallinen "herätys ennen neljää, kävely Pitäjänmäen asemalle, henkilökuntakuljetus kahdella eri autolla varikolle" -rumba. Agh. Kesä. En tahdo.

14.4., Perkkaa

Eilen siis koitti se kurja ja ikävä päivä, kun piti palata kotiin. Mieluummin olisin jäänyt Etelä-Walesiin luolapummiksi, mutta eipä auttanut. Aamulla aikaisin ylös, tavarat rinkkaan (vaati vähän survomista, mutta oli helpompaa kuin olin pelännyt) ja super-GePSutin osoittamaan kohti Lontoota. Ajomatka oli tylsähkö, koska suurin osa siitä oli moottoritietä. Oli myös ankeaa siirtyä Walesin puolelta Englantiin, kun hilpeät kaksikieliset kyltit loppuivat - töyssyt eivät enää olleetkaan myös twmpathau, eikä poliisiautoissa lukenut Heddlu. Lampaatkin vaihtuivat (hulluiksi?) lehmiksi.

Auton palautus Heathrowssa oli hyvin vaivatonta, ja olimme kentällä niin varhain, että aikaa jäi vielä pikaiselle Lontoon-keikalle. Ensin tosin piti checkautua sisään, mikä oli minulle haaste sinänsä, tämä kun oli ihan ensimmäinen kerta ikinä eläissäni, kun olin lentämässä yksin. Menin tietenkin ensin väärälle tiskille. Lippuni oli myyty British Airwaysin koodilla, mutta itse asiassa lento oli Finnairin. Ystävällinen setä BA:n puolella taputteli olkapäätä, sanoi, että ei mitään hätää, ja osoitti minut Finskin tiskille. Siellä pääsin eroon rinkastani.

Miri ja Dare olivat saaneet oman lähtöselvityksensä hoidettua jo aikaa sitten. Liityin seuraan, ja suuntasimme maan alle, mutta tällä kertaa ihmiskätösten kaivamiin tunneleihin. Pääsin kuin pääsinkin tällä reissulla vilkaisemaan Lontoon Undergroundia. Matka Heathrowsta King's Crossille vei kolme varttia. Jo pelkkä Piccadilly Line oli Hesan metrolaisen näkövinkkelistä valtava, ja muita linjojakin tietysti olisi ollut pilvin pimein. Pyöreät tunnelit ja matalat junat olivat hupaisia, samoin neljän kiskon virroitussysteemi sekä jatkuvat siitä sun tästä muistuttavat kuulutukset.

Emme löytäneet laituria 9 3/4 King's Crossilta, koska laiturien 9 ja 10 alueelle ei päässyt kuin lippuportin läpi. Sen sijaan haahuilimme asemaa ympäröivässä kaupunginosassa, joka muuttui parin korttelin matkalla viliseväkatuisesta rauhallisiksi sivukujiksi. Söimme vallan mainioita rullakebabintapaisia satunnaisessa "välimerellisessä kahvilassa", ostimme jäätelöt, ja palailimme metroon. Kello alkoi olla jo sen verran, että katsoimme parhaaksi siirtyä kentälle.

Turvatarkastukset olivat yhtä rasittavat kuin Helsingissäkin, elleivät peräti vielä enemmän: en tiedä, kävelimmekö jotenkin jossain välissä väärään suuntaan, mutta päädyimme pisteeseen, jossa kaikkien muiden tarkistusten jälkeen läpivalaistiin vielä erikseen kaikkien kengät. Hih. Yritin katsella kentän kauppa-aluetta, mutta satunnaisesti vastaan törmäävät suomea ja ruotsia puhuvat ihmiset alkoivat ahdistaa niin, että vetäydyin sivuhuoneeseen Mirin ja Daren luo. TV:stä tuli sopivasti Doctor Whon pääsiäisspesiaalin uusinta, tosin niin huonolla kuvalla ja äänellä, ettei siitä ollut juuri iloa.

Väistämättä viimein oli aika jakaantua ja lastautua lentokoneisiin, turkulaiset Arlandan kautta kotiin ja minä suoralla lennolla Helsinkiin. Koneeseen astuminen pelotti melkein enemmän kuin luolassa temppuilu. Loppujen lopuksi lento oli kuitenkin leppoisa, kirjoitin päiväkirjaa, luin Descentiä ja söin pahaa lentokoneruokaa. Helsinki-Vantaalla olivat vastassa äiti ja Olmi, joilta sain kyydin kotiin.

13.4., 18.30, lento Lontoo-Hki

Aamu oli vaihteeksi ehkä vähän verkkainen. Väsäsimme taas ison englantilaisen aamiaisen, ja samalla setvimme SWCC:läisiltä tarkempaa tietoa lähistön kiintoisista pikkuluolista. Kohteeksi valikoitui Little Neath-joen laakso, jossa piti olla neljä mielenkiintoista, mutta meille tarpeeksi helppoa luolaa. Useammalla kartalla varustautuneina (joskin hyödyllisin karttapiirros hukattuna) lähdimme siis kohti ensimmäistä ihan itsenäistä luolaseikkailuamme Briteissä.

Ohjeista huolimatta paikan löytäminen osoittautui kohtalaisen haastavaksi. Pari kertaa harhaan ajettuamme löysimme kuvausta vastaavan parkkipaikan ja joen. Käveilmme sitä ylävirtaan, kunnes vastaan tuli kaksi kuollutta lammasta, emä ja karitsa, ja päättelimme, että se ei ehkä ollut kovin hyvä suunta. Palasimme tielle eli sillalle. Jo katsastamamme yläjuoksun puolella puolet joen vedestä hävisi johonkin - mitä ilmeisimmin maan alle, mutta mainittua Little Neath River Caven sisäänkäyntiä ei kyllä näkynyt. Pala matkaa alavirtaan siis, ja tiding! Löysimme vaikka kuinka monta lupaavan oloista koloa. Haa.

Takaisin autolle, ja varusteiden vaihto. Vastaantullut traktorikuski kertoi, että toisin kuin SWCC:llä oli väitetty, luolan lähistöllä eleli edelleen farmari, jolle piti maksaa parkkeerauksesta. Käväisimme siis maatalon pihassa tapaamassa (minusta) pelottavan koiralauman ja kuuron tädin, jolle annoimme £3. Sitten kohti syvyyksiä!

Suunnitelmamme oli käydä läpi neljä luolaa, alajuoksulta ylöspäin Town Drain, White Lady, Bridge Cave ja Little Neath River Cave, viimeinen hyvin märkänä kysymysmerkillä. Lähdimme siis alajuoksua kohti jokea seuraillen.

Ennen kuin olimme katsoneet ensimmäisenkään luola-aukkoon, vastaan tullut Pwll y Rhyd gorge pysäytti meidät. Hämmentävä geologinen ilmiö näytti siltä, kuin joku olisi päättänyt katkaista joen. Poikittain virran halki kulki suuri kivinen vajoama, jonka pohjalla oli allas kirkasta vettä, ja toisessa päädyssä jonkinlainen onkalo. Etenkin kun joku oli avuliaasti jättänyt paikalle köydentapaisen laskeutumista ja nousemista helpottamaan, piti tämä ihme kuoppa tutkia tarkemmin. Sieltä löytyikin kivan kokoinen kammio - täkäläisellä mittapuulla ei mitään, suomalaisella suuri. Siitä suuren osan täytti vesiallas. Mainio kivimuodostelma tämäkin.

Edempää täysin kuivuneen joenuoman varresta löytyi kalliota ja lohkarekasautuma, joka vietti alaspäin jonkinmoiseen pimeään onkaloon. Koska tämä kohta vaati laskeutumista, jota White Ladyn sisäänkäynnin piti sisältää, epäilimme, että tämä olisi kyseinen luola. Myöhemmin valokuvat oikeasta White Ladysta paljastivat, ettemme itse asiassa koskaan seuranneet jokea kyllin pitkälle alavirtaan. Tämä olikin vain jokin nimeämätön, mitätön pieni kolo. Jälleen Suomen - ja ehkä Ruotsinkin - asteikolla se olisi ollut ihan kelpo luola.

Päivänvaloisan alaspäisen osuuden pohjalta löytyi onkalo, josta johti eteen- ja loivasti alaspäin kapeahko korkea tunneli. Se päätyi tilaan, jonka pohjaa peitti vesi, ja josta lähti sisääntuloreitin lisäksi poispäin kolme reittiä: matalalla oleva lammikko, joka vaikutti hyvin syvältä, ehkä sumppu, samassa linjassa sisääntulosta jatkuva korkea, kapea onkalo, jonka pohjalla oli myös vettä, sekä ylöspäin lähtevä kuiva tunneli. Aloitimme viimeksimainitusta. Sen alkuun päästäkseen piti ylittää pohjaton jorpakko ja kiivetä ylöspäin pari muuvia märällä kivellä. Tein tämän ensin, ja kävin koluamassa kammion läpi. Se nousi aikansa ja päätyi kohtuu isoon tilaan, jossa oli hienot vesipisaroiden kimaltaviksi täplittämät seinät.

Koska alareitti ei näyttänyt lupaavalta, suuntasimme seuraavaksi korkeaan tunneliin, jossa ajopuut kopisivat aavemaisesti seiniä vasten. Yritimme vähän tyrkkiä niitä pois tieltä ja veteen - niiden päälle ei olisi ollut kiva tippua. Kyseisen tunnelin kulkeminen nimittäin vaati poikkarointia, yksi jalka kummallakin seinällä. Hyviä otteita riitti, mutta seinät olivat välillä sen verran kaukana toisistaan, että oli siinä haastettakin. Tunneli loppui umpikujaan jonkun kymmenen metrin jälkeen, mutta oli se joka tapauksessa hilpeä, ja hyvää tekniikkaharjoitusta.

Möngimme ulos kolosta, söimme vähän eväitä ja katsoimme kelloa. Aikaa ei ollut rajattomasti: SWCC:n kätevällä systeemillä olimme jättäneet päämajalle lapun, jossa olivat nimemme ja tiedot kohteestamme. Jos emme olisi takaisin majalla seitsemään mennessä, joku tulisi etsimään meitä. Koska lähistön kolot eivät näyttäneet vakuuttavilta, ja sillan läheltä olimme aiemmin bonganneet kiintoisan oloisen kolon, mahdollisesti Bridge Caven sisäänkäynnin, lähdimme seuraavaksi katselemaan sitä. Tämä olikin onnistunut valinta, ja oikeasti juuri se luola, josta oletimme olevan kyse.

Suuaukko ei ollut suuren suuri, ja myös siitä alkava tunneli oli pyöreä ja sen verran matala, ettei siinä mahtunut kävelemään suorassa. Välillä siitä poikkesi sivutunneleita, mutta ne olivat enimmäkseen pieniä, ja päättyivät umpikujiin. Hassua matalaa alaspäin vievää luiskaa liu'uttuamme ja yhden boulderiesteen yli/alitettuamme (molemmat onnistuivat) saavuimme hieman suurempaan kammioon, jonka perällä edellä kulkenut Miri ilmoitti kuulevansa huminaa. Kuuntelimme tarkkaan - kyllä, se kuulosti OFD I:stä tutulta maanalaisen virran kohinalta. Katselimme ympärillemme. Seinät tippuivat vettä, mutta varsinaisesta tulvimisesta ei ollut selviä merkkejä.

Itseäni tässä vaiheessa oikeasti hirvitti jonkin verran. Kaiken kaikkiaan luolien koluaminen keskenään oli paljon, paljon pelottavampaa - ja myös jännempää - kuin joka esteen ja kolon tuntevan oppaan kanssa. Järjenvastaisesti huomasin välillä pelkääväni, että pimeässä tulisi vastaan jotain elävää, tai että matala, lohkareinen tunneli päättäisi yhtäkkiä romahtaa. Mielenkiinto ja seikkailunhalu kuitenkin ajoivat vahvasti eteenpäin.

Seuraava este oli kohtalaisen haastava alaspäinen änkeytyminen, mutta se kannatti. Kapeahko osuuden jälkeen löysimme itsemme veden ääreltä! Maanalainen joki ei ollut yhtä syvä tai ihan yhtä kovaa virtaava kuin OFD I:n Streamway, eikä yhtä korkeassa tunnelissa. Se oli kuitenkin kiehtova, ja suhtauduimme siihen suurella kunnioituksella ja varovaisuudella. Lähdimme seuraamaan jokea alavirtaan päin, koska ylävirta päättyi heti kammiomme vieressä ahtaaseen jyrkäletukokseen (boulderchoke).

Seurattuamme jokea aikamme päädyimme kohtaan, jossa se muuttui valkokuohuiseksi ja haarautui. Valkea vesi tarkoitti niin kovaa virtaa, että sen kanssa emme halunneet leikkiä. Dare tarkisti toisen, vasemmalle johtavan haaran, joka ei ollut yhtä kuohuva, mutta se olikin vain takaisin päävirtaan johtava lenkki. Olimme jo melkein kääntymässä takaisin, kun Miri bongasi oikealta reitin ylös kuivalle maalle. Dare tarkisti sen, ja pian kutsui meidät peräänsä katsomaan jotain, minkä kuulemma ehdottomasti haluaisimme nähdä.

Löysimme itsemme valtavasta kammiosta - ei tietenkään mistään OFD:n isoimpien tilojen kaltaisesta, mutta silti, se oli kymmenen kertaa isompi kuin mikään, mitä olimme aiemmin nähneet tässä luolastossa. Joki kulki kaaressa yhtä kammion reunaa pitkin, ja päätyi kahteen haaraan. Molemmat haarat jatkuivat reippaasti kulkukelpoisen kokoisina tunneleina. Ikävä kyllä totesimme kellon olevan jo niin paljon, ettei olisi aikaa jatkaa tästä edemmäs. Ihastelimme aikamme onkalon suuruutta ja hienoutta, ja lähdimme palaamaan takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet sisään.

Bridge Cave oli sikäli helppo ja suoraviivainen, ettei paluumatkalla ollut eksymisen vaaraa. Yhdessä kohdassa ensimmäisenä kulkiessani tosin hetken epäilin, olinko mennyt väärään koloon, mutta ei, kyseessä olikin se ahtaahko pätkä, jonka läpi olimme kulkeneet juuri ennen joen löytämistä. Reitti ylös- ja ulospäin tuntui paljon lyhyemmältä ja nopeammalta kuin toiseen suuntaan, vaikka nopsaa menoani yritettiinkin hidastaa sälyttämällä Daren uuden suuren luolarepun roudaaminen vastuulleni.

Päivänvaloon palattuamme olo oli täydellisen epätodellinen. Tuo pieni kallionkoloko tosiaan johti ties kuinka pitkän tunneliverkostoon, jossa oli joki ja pienen talon kokoinen onkalo ja ties mitä? Jestas. Tänne olisi niin päästävä takaisin jonakin päivänä.

Ylämäki takaisin autolle oli kovin pitkä ja raskas. Ajelimme takaisin SWCC:lle, kävimme suihkussa, kokkasimme taas kerran epämääräistä pöperöä - tai lähinnä Miri kokkasi, joten pöperöstä tuli jopa ihan syötävää - ja viimeisen illan kunniaksi joimme pois vielä jääkaapissa olleet siiderit ja oluet. Istuimme iltaa takkahuoneessa SWCC:läisten kanssa, nauroimme höhlille koirille (paikka oli ihan kenneli, kolme hassua söpöä karvapalleroa), ja nautimme kotoisasta tunnelmasta. Yritin parhaani mukaan olla ajattelematta sitä, että seuraavana päivänä pitäisi jättää taakseen nämä kivat ihmiset ja tämä mahtava luolaisa maa, ja palata kotiin harmaan arjen keskelle.

11.4., 23.30, SWCC hut

Kahden reippaan luolailupäivän jälkeen päätimme pitää lepopäivän, jonka pääohjelmanumero oli Cardiff. Aamulla siis hyppäsimme mainioon vuokra-autoomme ja huristelimme takaisin minulle jo tuttuihin maisemiin. Luonnollisesti menimme ensin Bayhin hyppimään vesipatsaan eteen ja koputtamaan ovelle, mutta Ianto ei taaskaan ollut kotona. Kahvin ja oikein maukkaan välipalan jälkeen pääsin viimein katsastamaan Red Dragon Centren Doctor Who Up-Close -näyttelyn. Se oli aika lailla sellainen kuin olin odottanut - aika pieni näyttely, ja aika rahastusta, mutta fanityttönä arvostin silti suuresti. 9th Doctorin nahkatakki, 10th Doctorin pyjama ja aamutakki Christmas Invasionista! Daleks, Cybermen and Ood! Jack Harknessin asustus kahteen kertaan! Jee! Squee! Faniutta tajuamaton ihminen ei varmastikaan voi ymmärtää.

Museota tarpeeksi ihqutettuamme palasimme jälleen vakavien ja asiallisten harrastusten pariin, eli lähdimme metsästämään Up and Underia, kiipeily- ja luolatarvikekauppaa. Tiesimme tasan, että se on jossain Cowbridge Roadilla. Bussi keskustaan, kävelyä, ja lopulta GPS ja kännynetti veivät meidät perille. Mainio kauppa. Ostin neopreenisukat ja sain infopläjäyksen oikeista luolalampuista. Tilaaminen menee harkintaan.

Paluumatkan keskustaan taitoimme bussilla. Syömään menimme toiseen bussista ulos astumisen jälkeen vastaantulleeseen ravinteliin. Se oli ihan jees japanilais-kiinalainen, meitä lukuunottamatta täysin tyhjä. Merilevä oli erittäin hyvää. Cardiffin-visiittimme päätti shoppailukierros Forbidden Planetissa ja kirjakaupassa. Sitten pakoon Cardiff-Toulouse-rugbymatsin loputtua täysiä katuja, eli bussi Bayhin, kuppi kahvia kivassa kahvilassa, ja autoon ja ulos kaupungista, todennäköisesti viimeistä kertaa tällä reissulla. Päämajaa kohti ajellessamme poikkesimme vielä satunnaiselle pikkupaikalle merenrantaa katsomaan. Kymmenen maissa olimme taasen majalla. Iltapala, hetki hengailua leppoisien luolaihmisten seurassa, ja nukkumaan.

10.4., keskiyö, SWCC hut

Heräsimme taas varsin pirteinä ja aikaisin, kokkasimme valtavan aamiaisen, ja sen aikana sopivasti päivän oppaamme Andy ja Antonia ilmaantuivat majalle. Megaflunssan riivaama Miri päätti jättää reissun väliin, joten vain minä ja Dare suuntasimme tänään luolaan. Tällä kertaa kohde oli OFD I, eli eri sisäänkäynti saman valtavan luolasysteemin toiseen osaan. Varustauduimme ja ajelimme pätkän matkaa mäkeä alas, pysäköimme auton tien viereen, ja kävelimme alas pihatietä, portin läpi ja pihan halki, tikkaita alas lukitulle luukulle. Ulkona oli taas sateista ja ankeaa, mutta maan alla siitä ei ollut haittaa.

Alku oli tällä(kin) kertaa helppo: pari settiä tikkaita alas ja kävelyä isoissa tasaisissa tunneleissa. Homma meni kiintoisaksi, kun saavutimme OFD I-kierroksen tunnusomaisen piirteen, Streamwayn, eli iloisesti virtaavan maanalaisen joen. Siinä liikkuminen oli taas jotakin aivan muuta: syvimmillään yli polven yltävän veden täyttämässä kourussa kahlattiin pitkä pätkä, välteltiin potholeja ja välillä ylitettiin monen metrin syvyisiä syvänteitä avuksi asennettujen rautatankojen päällä astellen. Hassua kyllä, syvyys ei tuntunut minusta miltään, kun alla oli vettä, siitäkin huolimatta, että se oli hyvin kylmää ja vaarallisen vauhdikkaasti virtaavaa. Vaikka saimme joessa kahlaillessamme saappaamme täyteen vettä (kirjaimellisesti) ja kastuimme puolireiteen, ihme kyllä kylmä ei tullut oikeastaan missään vaiheessa retkeä.

Kuivalle maalle päästyämme tyhjäsimme saappaamme, ja tutustuimme Waterfall Seriesin nimellä kulkevaan luolan osioon. Siellä oli rutkasti hienoja muodostelmia, joiden näkemiseksi piti tosin tehdä retken ikävin ylitys. Kuljimme kohtalaisen syvän kolon yli ensin ihan leppoisana poikkikulkuna, molemmat jalat rotkon eri puolilla, mutta sitten kolo kapeni niin, että edettiin jalat ei-turhan-hyvillä otteilla yhdessä seinässä ja selkä vastakkaista seinää vasten. Ylöspäin tämä oli kohtalaisen ongelmatonta, mutta nähtyämme mielettömän hienon kristallialtaan ja kokoelman upeita heliktiittejä ja muita luolailmiöitä oli aika mennä samaa tietä takaisin.

Alaspäin eteneminen oli huomattavasti ikävämpää, ja kolo niin kapea, että kun yritin kääntää päätäni, kypäräni yritti jäädä jumiin. Riuhdoin sitä lopulta niin taitavasti, että otsalamppuni - Miriltä lainattu - tippui alla ammottavaan rotkoon. Auts. Paniikki ei ollut kaukana. Onneksi lamppu kuitenkin saatiin poimittua, ehjänäkin vielä, ja Andyn rauhallisella ja asiantuntevalla opastuksella selvisin toiselle puolelle. Huh. Se oli kyllä reissun hermojaraastavin pätkä.

Palaillessamme kohti aiempia maisemia kohtasimme vielä vesiputouksen. Se ryöppysi iloisena katosta niskaamme - olo oli kuin kylmässä suihkussa. Samalla piti rämpiä alas keskittymistä vaativaa kourua. Ihan sen lopussa lipsahdin ja tulin sitten osan matkaa alas takamuksellani kuin mitäkin vesiliukumäkeä.

Palasimme aiempaan risteykseen, johon olimme jättäneet reppumme, ja pidimme evästauon. Sen jälkeen aloimme pitkän ja polveilevan matkan kohti uloskäyntiämme. Edelleen näimme valtavasti kaikkea hienoa, mutta kyllä kaikki jännittävä ja liikunnallinen oli silti reissun mainiointa antia. Tähän retkeen mahtui melkoinen määrä erilaista toimintaa. Kiipesimme ylös köyden avulla, ihan peräti varmistettuina, ja myöhemmin vielä ylemmille tasoille kivenjärkäleiden täyttämien kammioiden halki, välillä niiden väleistä änkeytyen. Eräässä erityisen mieleenpainuvassa kohdassa ryömimme sivuttain - ja osittain kierimme - läpi kohtalaisen pitkän kapean viiston tilan, toisessa piti käytännössä peruuttaa sokkona ahtaasta kolosta siten, että jalkojen alla oli pari metriä tyhjää, ja oikea jalkaote oikealta löytyi alla odottavan Andyn avustuksella.

Tämän jälkeen vasta jännää tulikin: ensin ryömittiin pätkä kapeaa, sileää tunnelia vastallaan, pää edellä, sitten tultiin melko lailla pystysuorista osioista ja niiden välisistä tasoista koostuvaan putkiloon, jossa edettiin kitkan avulla hallitusti alas liukuen. Tästä liukumäestä selvittyämme pukeuduimme valjaisiin, ja pääsimme tekemään poikkikulkua mukavan turvallisen tuntuisesti vaijeriin klippautuneina. Kuljimme jokusen kymmentä metriä sen joen yläpuolella, missä olimme luolaan tultuamme rämpineet. Korkeus ei tuntunut kiipeilijästä juuri miltään, kun koki olevansa turvallisesti kiinni.

Joen kattotasolla kulkeva osuus oli itse asiassa myös pakopaikka mahdollisten tulvien varalle, ja kun lopulta laskeuduimme takaisin jokeen, näimme omin silmin, miten päivän sade oli nostanut veden korkeutta. Vuolaimmin virtaavissa kohdissa vesi meinasi viedä jalat alta. Oppaamme totesikin, että jos olisimme tulleet sisään nyt, emme olisi voineet kulkea aamulla käyttämäämme reittiä. Ennen luolasta poistumista teimme vielä koukkauksen paikkaan, missä joen virtaus näkyin hyvin. Vesi kuohui valkoisena kuin pieni koski. Lopulta palasimme tikkaille ja kapusimme ulos - kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Oli kulunut yli kuusi tuntia siitä, kun menimme sisään.

Majalla oli taas taivaallista päästä lämpimään suihkuun ja vahtaa hyvin lahjakkaasti kastellut vaatteet kuiviin. Söimme eilisen ruoan jämät, ja odottelimme, kun Miri palasi jostain rannikolta, mihin oli ajellut. Ilmeisesti varsin kiintoisa päivä hänelläkin. Kokkasimme lisää mautonta ruokaa, söimme, siirsimme valokuvat koneelle - oli siellä pari hyvääkin - ja sitten kutsui taas paikallinen pub. Siellä meno oli, jos mahdollista, vieläkin päättömämpää kuin toissapäivänä, kun paikalla oli paitsi enemmän luolakerholaisia, myös enemmän käsittämättömästi ja käsittämättömiä puhuvia paikallisia.

Päivän loppusaldona paikat ovat niin jumissa, että portaatkin tuottavat tuskaa, mutta olipa taas aivan hillittömän mahtavaa, luolan vaihtelevuuden vuoksi ehkä jopa vielä hienompaa kuin eilen. Kerrassaa fantastista, ellei peräti briljanttia.