Kiva konsertti ja kaksi kätköä

Omistin aamu- ja iltapäivän konserttistressaamiselle. Sitä sitten riittikin, kun jousi päätti hajota, taas, olisikohan nyt neljäs kerta, ja ihan samalla tavoin kuin aiemmin. Siinä on nyt oikeasti joku häikkä. Joku tunari on laittanut vääränkokoisen ruuvin, joka rikkoo itsensä, tai jotain, koska ei voi tuolla tavoin normaalisti jousi hajoilla. Onneksi oli sitten varajousi. Välissä käväisin syömässä Mirin kanssa hassussa pikaruoka-Chicosissa, vaan pian taas takaisin konsalle. Ennen omaa esitysvuoroa oikeasti jännitti ja hermostutti, mutta tavallaan oikealla tavalla, ei sellaisella ikävän lamaannuttavalla, kuin ennen tutkintoa. Ja näinhän se sitten soittokin tuntui paljon mukavammalta. Asiaan vaikutti yllättävän paljon myös vaatteiden valinta: keksin laittaa päälle keijuhörselön ylppärijuhliin ostetun mekon, joka hyvin sopi Metsään ja uneen, ja jotenkin vain teki tunnelmaa. Oli oikeasti vaihteeksi kiva soittaa ja esiintyä. Tällaista tämän kuuluukin olla, ei mitään inhottavia tyhmiä tutkintoja. Sain niin positiivista palautettakin, että vaihteeksi tuntui, että ehkä minun on jotain järkeä edelleen soittaakin.

Soiton jälkeen sello kaappiin, ja Cafe Lasipalatsiin hengaamaan Mirin kanssa. Sieltä ei näköjään saa hyvää kakkua. Miri kiskoi minut sitten käväisemään johonkin Ilmarin bileisiin. Onneksi, kuten vaadin, ei oltu siellä kauaa, joten en joutunut bileangstaamaan tai ahdistumaan vieraista ihmisistä. Sen sijaan suuntasimme Perkkaalle suunnittelemaan illan geokätköilykierrosta. Tainakin liittyi joukkoon. Vaan bläh, alunperin pääohjelmanumeroksi suunniteltu viemäriputkessa mönkiminen meni mönkään, koska sateen ja lumen sulamisen jäljiltä tunnelin vesi oli niin korkealla, ettei sinne uskaltanut edes yrittää. Sen sijaan tyydyimme etsimään "tavallisia" kätköjä. Sentään kun kello oli jo paljon, kokeilimme myös sellaisia, joita ei viitsisi keskellä päivää väenpaljoudessa penkoa. Löysimme kokonaista kaksi, kun listalla oli noin seitsemän. Lisäksi vartija löysi meidät, kun etsimme kätköä Sellon edustalta. Kyseli, että mitä etsimme, vastasin, että geokätköä. Enpäs tiedä mitä mahtoi siitä miettiä. Tainan kotiinheiton jälkeen olisi jo väsyttänyt hirveästi, mutta kun piti yöajoviikon alkua ennakoiden vääntää unirytmiä väärään suuntaan, täytyi sitten vielä valvoa. Kylpysuolan ihmettely teoriassa ja käytännössä ja yleinen hysterisointi pitivätkin valveilla neljään.

Kaikkea mahdollista

Päivät ovat menneet. Ei oikein ole kauhean selvää kuvaa tällä hetkellä, mikä niistä oli mikäkin, mitä milloinkin tapahtui ja niin edelleen. Älyttömän väsynyt olo, ja kuitenkin sellainen, että kauheasti on asioita tekemättä. Olisin tarvinut jonkun päivän muuttolomaa, että olisin ehtinyt säätää. Tarvisin ainakin 24h lisää tunteja vuorokauteen, että ehtisin suoda kaikille elämättömyyteni suuntauksille niiden kaipaaman ajan.

Kämpästä puuttuu edelleen toimiva kunnon kattolamppu, on vain eteisessä ja keittiössä lamput ja sitten jalkalamppu. Katosta puuttuu ruuveja ja järkevä ripustussysteemi. Eipäs saatu äidin kanssa tänään ostettua lamppua millään kattoon. Kylppärissä olleen avonaisen pesukoneen poistovesiputken paikkasin tyylikkäästi ilmastointiteipillä. Ja vieläkään en tiedä, mihin tilinumeroon vesimaksuni maksan, saati sitten että olisin kertonut postille tai Kelalle tai mihinkään, että olen muuttanut. Vaan väliäkös hällä, sain sentään netin toimimaan.

Metroon olisi kiva keskittyä ihan vain. Se olisi tavallaan niin kauhean ihanaa, että olisi tuommoinen työ, joka on tavallaan magee, toisaalta kauhean selkeä ja yksinkertainen, ja ennen kaikkea homma, jota ei takuulla tarvitse viedä kotiin. Kun vuoron lopuksi jättää päivän viimeisen junansa johonkin kääntöraiteelle tai varikolle ja kävelee pois, se on sitten siinä. Kurssiin tämä nyt ei ihan vielä päde. Pitää roudailla kurssikansiota kotiin, jos vaikka ehtisi opiskella jotain. Että jos tulee 1 lk. hälytys, niin mitä tehtiin, ja miten tehdään varairroitus uudessa ja vanhassa junassa, ja miten ovi laitetaan sulkuun, ja miten korjaillaan päätypuskinta, ja mitähän kaikkea vielä.

Yliopiston eteen en ole taas oikein tehnyt mitään, paitsi siistinyt yhden artikkelin, joka oli nyt sitten ihan vihoviimeinen siitä hommasta. Ja saanut stressiä ja ahdistusta, kun tuon editointihomman ja kurssiassistenttityön minulle tarjonnut ystävällinen luennoitsijaihminen on niin kovin kiinnostunut Stadian opinnäytteeestäni/joskus tulevasta gradustani, aiheella soittotuntikieli, että sain jo jonkun sen tuttavan sähköpostinkin että sillekin voi sitten kertoa, se kun on tutkinut vähän samansuuntaisia juttuja ja apua apua ääh, en tajua milloin ehdin tehdä koko jutun eteen mitään.

Soitto sitten taasen on ihan oma onkhelmansa sekin, keskiviikon YS-treenit menivät niin koomaväsyneenä, että tuntui aika ennätysmäiseltä ja epätoivoiselta. Kahdeksantuntisen ajoharjoittelu- ja metroteoriarupeaman päälle kolme tuntia orkesteritreeneissä on kovin rankkaa. Oppilaista olen saanut yhden pidettyä säännöllisesti, toisen tunti pitäisi sopia, kolmannen kanssa en ole ollut oikeastaan missään tekemisissä sitten sen jonkun hiihtoloman vai mikäolikaan, pitäisi kai tehdä jotain tämänkin eteen. Ja huomenna pitäisi esittää Virtaperko, enpä hirveästi ole harjoitellut, mutta kyllä sen pitäisi mennä ihan kohtuullisesti kun tutkintoon niinkin paljon treenailin. Pötyähän se on väittää, etteikö metrosta tai yliopistosta olisi haittaa soittopuuhalleni. En minä tälle voi omistautua niinkuin tekevät ne, joilla ei mitään muuta ole.

...kai se olisi joskus myös kiva tavata ihmisiä, kohta toki tapaankin, kun Miri lienee parhaillaan matkalla tänne päin. Jotenkin toisaalta, olen aika inhottavan helposti onnistunut tunkemaan kaiken sosiaalisen, ihmissuhteisesta puhumattakaan, johonkin mielen syrjäiseen unohdettuun nurkkaan, joka on nimikoitu "tarpeettomaksi ja turhaksi", joka vaatisi aikaa, jota ei ole. En minä oikeastaan tarvitse ihmisiä, tai ainakin olen ihan pahuksen hyvä valehtelemaan itselleni, että näin on. Ehkä sitten seuraavassa eläm... eikun, ehkä sitten, kun taas löydän jostain elämän.

Metroa unissa ja käytännössä

Näin taas metrounta. Niitä on alkanut ilmaantua. Yhtenä yönä olin säilytyshallissa, jossa laiturit olivatkin noin puolen metrin levyisiä kapeita palkkeja, joilla oli melko hurja tasapainoilla ja yrittää olla tippumatta virtakiskoon tai junan alle. Viimeisimmässä metrounessa oli rakennettu toinen metrotunneli/raidesetti keskustaan, sellainen, joka meni ristikkäin nykyisten kanssa Kaisaniemen kohdalla, ja jota katselimme sitten ihaillen muiden metrokurssilaisten kanssa.

Olipas vaan ihanaa herätä ja löytää itsensä yksiöstä, missä ei ollut mitään kämppiksiä. Sen sijaan ei ollut ihanaa raahautua konsalle, vaikka sinne pääsikin kätevästi yhdellä bussilla. Harjoittelu ei innostanut yhtään, mutta kävinpäs sentään kokeilemassa Metsää ja unta konserttisalissa lauantain keikkaa ennakoiden.

Metrokurssin teoriaosuus oli hyvin käytännönläheinen: menimme junaan tarkastelemaan mahdollisia vikatilanteita ja niiden korjailua. Olipas niissä muistamista. Vielä kun pääsisi oikeasti harjoittelemaan, niin tietäisi, osaako sitten tositilanteessa mitään. Ajoharjoittelu oli vaihteeksi oikein kivaa ja leppoisaa, mitä osaltaan auttoi väsymyksen aikaansaama hysteerisyys.

Muutosta kuvatodistein

Koska Elmo oli ovelana paennut paikalta lanittamaan ja Joe mitä ilmeisimmin aikoi nukkua pitkälle iltapäivään, muutto-operaatio jatkui kahden naisen voimin. Ajelimme äidin kanssa Pasilaan, lastasimme suurimman osan jäljellejääneestä rojusta ja veimme Perkkaalle. Välissä käväisimme Laaksolahdessa ja äiti laittoi namia appelsiinilohta. Sitten vielä vihoviimeisetkin tavarat ulos ja siivoilua Pasilassa, ja pois pois.

Kun kaikki tavarat oli saatu siirrettyä Perkkaalle, oli näky melkoisen toivoton. Ei näyttänyt asumiskelpoiselta ollenkaan. Lisäksi huomasimme kämpän putkistosysteemeissä lieviä outouksia, niinkuin sen, että ystävällinen edelinen asukki ei ollut laittanut minkäänmoista korkkia pesukoneen poistovesiputkiloon, joten nyt kun ei ole pesukonetta, lavuaariin laskettava vesi suihkuaa iloisesti ulos pitkin kaappia ja lattiaa. Pitää äkkiä hommata joku tukos siihen.

Usean tunnin ahkeran puuhastelun jälkeen ihmeesti tavarat asettuivat paikoilleen--aika vähän työtä siinä loppujen lopuksi oli. Eikä jäänyt mitään muuttolaatikoitakaan pyörimään. Onnitteluksi ja kiitokseksi viimein valmiista muuttosuorituksesta leivoin uudessa isossa keittiössäni minttusuklaakakun, ja äidin poistuttua testasin kylpyammeen. Oikein hyvin toimii, vaikka siinä onkin hyvin asiallisen oloisesti jeesusteipillä korjattu putki.

Lämä on

Metrossakin voi angstata. Varsin täysivaltaisestikin vielä. Taustalla taisivat olla vähän lyhyet unet ja aikainen aamuherätys, outo ajotilanne, kun meillä olikin kaksi vaunuparia, ja viisi harjoittelijaa kolmen sijaan, ja ennen kaikkea ajo-opettaja, joka opetti jarruttamaan ihan eri tavalla kuin mihin olin jo ehtinyt tottua, ja oli vähän turhan suorasanainen... Hajoilin sitten siihen, ja hävetti, näinpä nopsasti annan kurssikavereille kumman kuvan itsestäni. Tämä on vaan näitä luonnevikojani, että kun saamani kritiikin määrä ylittää jonkun kriittisen tason, pääni lukkiutuu "olen paska, en osaa mitään" -asentoon, minkä jälkeen en kykene enää ottamaan vastaan mitään informaatiota. Taisi olla eka kerta kun ajoharjoittelun loputtua olin pelkästään helpottunut siitä, että loppuipa viimein ja pääsee pois. Yhyy.

Metroharjoittelun jälkeen piti jatkaa muuttelua, mutta muuttojoukot vain viipyivät. Molmi oli nukkunut pommiin (mikä on aika lahjakasta, kun sovittu aloitteluaika oli 16.30) ja Jeo suunnannutkin juuri siihen aikaan leffaan. Sittenkin kun viimein päästiin puuhaamaan, asiat mättivät monella suunnalla. Loppujen lopuksi tavaraa kyllä siirtyi, mutta esimerkiksi huonekalujen kasaamisesta ei sitten ollut toivoa, kun porukat unohtivat tarvittavat ruuvit ja meisselit kaikki Pasilaan, eikä enää viitsitty hakea. Siitä puhumattakaan, että kiitos koiran, joka oli tehnyt tarpeensa keskelle pihatietä, on uutukaisen kämppäni lattialla kauniissa kaaressa koiranpaskaisia kengänjälkiä. Kellon lähestyessä yötä totesin, että olkoon, ja suuntasin muiden kanssa Laaksolahteen yöksi. Jos nyt huomenna saataisiin tämä pahuksen operaatio loppuun. Ainaskin sentään Laaksolahdessa oli lystiä, kun katseltiin höhlää Bondia telkkarista ja naurettiin vähän kaikelle.

Muutost

Kuten edellisestä käy ilmi, aloitin päiväni geokätköilemällä. Kävin etsimässä aiemmin jäässä olleen kätkön Pasilan junaraiteiden väliin jäävältä jänskältä kalliopaikalta, ja tipautin sinne toissapäivänä löytämäni matkaötökän. Sitten siirryin konsalle ja pikkoloselloilemaan. Sitä sentään siedän katsella, koska se ei niin suoranaisesti liity tutkintotraumoihin. Pikkolotunnin jälkeen oli kolme tuntia tyhjää, ja kun olin vakaasti päättänyt, että en tod aio harjotella piste, niin sitten oli vaan kauheita ongelmia saada se aika kulumaan. Yritin muun muassa etsiä yhtä Ruoholahdessa olevaa kätköä, mutta vaikka löysin paikan, itse purkkia en niin millään. Pahuksen ärsyttävää tuommoinen palloilu. Jossain vaiheessa alkoi väsyttää, ja ei edes oikein voinut kunnolla lojua missään, kun kumminkin oli pakko pysytellä konsalla kolmeen asti. Silloin tuli oppilas. Oli ihan jees tunti. Sen jälkeen piti olla toinenkin, mutta sepäs peruuntuikin.

Palasin siis Pasilaan ja pakkauspuuhiin. Iltasella saapuivat äiti ja Joe auttelemaan roudauksessa. Ajeltiin Perkkaalle ihmettelemään, että missäs se asunto täällä on ja miltäs se näyttää. Löytyihän se, ja wau! Oi. Keittiö oli paljon isompi kuin muistin, valtava kun vertaa Pasilan vastaavaan, joka sentään on kolmen ihmisen käytössä. Muutenkin 34 neliötä tuntui ruhtinaallisen valtavalta tilamäärältä--etenkin kun se on kaikki ihan vain minun käytössäni. Ja siellä on kylpyamme. Tänään ei kannettu enempää kuin tuo yksi autolastillinen, eli aika vähän. Yöksi kuitenkin vielä Pasilaan.

TB trainspotting

Testailinpas geokätköilyn yhteydessä, miten toimii bloggerin mobiiliversio, joka kaiken lisäksi vielä oli kännyyni ystävällisesti sisäänrakennettu. Hyvin näkyi toimivan. Kuvassa Travel Bug Winter's Viper, jonka vein Pasila train observation -kätköön.

Soitto sux, metro rox

Olinpa suunnitellut meneväni aamulla konsalle harjoittelemaan, mutta ei niin yhtään kiinnostanut. Sentään selvisin sinne ennen puolta päivää. Lounaspöydässä sitten sain kuulla, että kaikki muut (no okei, kaikki = kaksi muuta) maanantaina tutkinnon tehneistä olivat saaneet siitä vitosen, minä kun sain nelosen. Ja käytännössä tällä hetkellä arvosteluasteikko on 4-5, en ole ikinä kuullut kenenkään saaneen nelosta huonompaa. Kaiken päälle havaitsin, että Virtaperkon nuottini oli kävellyt tiehensä, ja minun piti tavata säveltäjä puolen tunnin päästä. Yhtäkkiä lievä vastenmielisyys soittoa kohtaan räjähti täydelliseksi masennukseksi ja inhoksi. Sellaiseksi monesti potemakseni murheeksi siitä, että ylipäänsä pääsin konsalle. En ole tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi lahjakas, enkä edes tarpeeksi ahkera, vittuako minä siellä teen, miksi ne minut sinne ottivat. Olen haaskannut vuosikaupalla elämästäni turhaan, ei minusta kuitenkaan sellistiä tule. En halua soittaa. Haluan paiskata soittimen päin lähintä seinää.

Virtaperkon nuotit järjestyivät sitten kumminkin, ja itse ihminen oli niin mukava ja ymmärtäväinen post-tutkinto-traumojani kohtaan, että pääsin pahimmasta yli, vaikka soitinkin melkoisen huonosti.

Jo tutuksi muodostuneeseen tapaan kahdeksi metrovarikolle. Metrojutut sikseen, olen myös näköjään oppinut olemaan koulussa. Välitunneille löytyy käyttöä, koska ilman kahvia ei meinaa pysyä tajuissaan. Olen myös yllättänyt itseni puhumalla muiden ihmisten kanssa vallan vapaaehtoisesti. En taida ollenkaan olla kurssin epäsosiaalisimmin käyttäytyviin lukeutuvia tapauksia.

Matkaötökkä metrossa

Jostain käsittämättömästä syystä näin taas Lintsi-unta. Varmaan kolmas kerta viikon sisään. Joskus tuossa aiemmin muun muassa olin unissani Hurjakurulla työvuorossa. Tässä viimeisimmässä Lintsillä oli kiipeilyseinä, ja olin siellä jonkun koululaisryhmän kanssa. On sitä ehkä edelleen vähän haikea olo sen suhteen, etten enää Lintsille mene, koska se oli aika jänskä työpaikka, mutta kyllä vain metro on vielä paljon jänskempi. Ja enemmän rahaakin saa.

Tänään ei aamupäivään kuulunut lusmuilua, vaan yliopistoilua ja geokätköilyä. Ensin mainittu tuli siitä, että sain viimeisen artikkelin ennen joulua aloittamaani pilkunnysväyshommaan liittyen, ja menin laitokselle suunnitelmissani tehdä sitä siellä, mutta eipä ollut enää olemassa silloista työpistettäni. Siispä ahkerana ja tunnollisena palautin heti pois avaimetkin. Kun en kerran sitten Siltavuorenpenkereellä voinut pilkkujen kanssa säätää, lähdin poispäin. Kävin katsastamassa Siltavuorensalmen geokätkön. Se olikin lysti, ja sieltä lähti myös mukaani eka Travel Bugini. Nyt on kauhia päänvaiva, että mihinkäs kivaan paikkaan sen keksisin viedä. Viimein asetuin Aleksandriaan ja editoin artikkelia jonkun tunnin.

Ihanasti kerrankin olin oikeasti ajoissa varikolla. Teoriatunneilla alettiin ekaa kertaa hieman puhua vikatilanteissa toimimisesta, huu. Niissä onkin ihmettelemistä. Ajoharjoittelu sujui vaihtelevasti, kun vaihteeksi oli vanhaa M100-junaa. Aluksi oli vähän tuntuma hukassa, että miten semmoinen taas käyttäytyykään, vaan kyllä se sitten käyttäytyi. Travel Bugikin pääsi kanssani ajelemaan.

Metro jee, bussi blaah

Annoin itselleni aamupäivän vapaata, eli päätin olla tekemättä mitään ihmeempää ja järkevämpää. Ei sinänsä eroa mitenkään sen suuremmin monesta viime viikon aamusta tai aamupäivästä, mutta kuitenkin ero oli valtava. Oikeasti pystyi vaan olemaan ilman, että koko ajan ahdistuu ja stressaa siitä, että juuri nytkin pitäisi oikeasti olla harjoittelemassa. Ja puuhasin loppujen lopuksi kumminkin ihan järkeviä, eli aloin pakkailla. Viikonloppuna muutto, hip.

Päivän ainoa typerä inhottava hetkinen tuli, kun lähdin kohti metrovarikkoa. Ajattelin, että nyt kun ihanasti on paljon aikaa enkä ole menossa suoraa jostain muualta, menen ajoissa, ettei tarvi juosta. Katsomallani bussilla olisi pitänyt olla perillä yhdeksää vaille. Tietenkin se pentele tuli sitten 11 minuuttia myöhässä, ja myöhästyin metrokurssilta. Ei sellainen sovi. Metrokuskit ovat täsmällisiä. Sitä paitsi muutenkin pidän itseäni täsmällisenä ja olen yleensä aina ajoissa (tosin sellotunnit ja kvartettitreenit ovat pienoinen poikkeus). On yksi arjen ikävimpiä tunteita, kun istuu bussissa ja katselee, kuinka kello etenee ja on ihan liian paljon, ja bussi vaan matelee ja joutuu pysähtymään joka pysäkille ja joka punaisiin valoihin ja... Blääh. Metro on kivampi kuin bussi.

Vaikka sitten viitisen minuuttia menikin ekan teoriatunnin alusta hukkaan, kukaan ei vielä viskannut minua kurssilta ulos kelvottomana yksilönä. Sen sijaan perehdyttiin junien pakkojarruihin ja muuhun tarpeelliseen. Ajoharjoittelu puolestaan tuntui sujuvan paremmin kuin eilen, kun kykeni jopa ajattelemaan. Ja että ne uudet junat vaan ovat hienoja.

Resitaali.

Näin se vaan on: II resitaali tuli ja meni. Selvisin. Saavutin ne tavoitteet, mitä olin itse asettanut, ja totesin, että olipas tyhmää, koska tavallaan tuli vähän mentyä riman ali tai jotain. Aamupäivän panikoituani viimein kaikki oli valmista, lautakunta saapui, ja aloin soittaa. Jännitti järjettömästi. Siitä huolimatta, soitin kaikki äänet oikeille paikoilleen. En unohtanut mitään. Ei blackouteja. Oikeat äänet, oikeat rytmit, suurin piirtein oikeat nyanssit ja niin edelleen, ei mitään suurempia kämmejä missään. Näinpä sitten sain kenties ensimmäistä kertaa eläissäni sellaista palautetta, että oli teknisesti vakaan ja hallitun oloista, mutta musiikillinen ilmaisu oli vaisua. Viime tutkinnossa sain tismalleen päinvastaisen palautteen, ja pidin siitä paljon enemmän kuin tästä.

Muutenkin saamastani palautteesta jäi melkoisen kurja olo. Osasin jo etukäteen odottaa monenlaista kritiikkiä, mutta sitten ensimmäinen arvostelija aloitti toteamalla, että olisi pitänyt soittaa Janacek ulkoa. Se sattui. Saatana. Ulkoaopettelu oli se suurin vaikeus ja ongelma, ja soitin Janacekin nuotista, koska oma openi ja monet muutkin ihmiset olivat antaneet ymmärtää, että se on ihan ok. Ei sitten. Hajosin siihen. Sen jälkeen muu palaute tuntui kamalalta, vaikkei olisi pitänyt. Loppujen lopuksi päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että ne pitivät ohjelmalehtisestäni ja ohjelman Satu-teemasta, mutta soittoni oli syvältä. Olen vaan väärällä alalla.

Poistuin palautetilanteesta vähän hävettävän epäkohteliaan kiireesti, ja siltikin jouduin juoksemaan, että ehtisin ajoissa metrovarikolle. Teoriatunnit istuin ihmetellen, että mitähäh. Oli kovin epätodellinen olo. Tutkinto meni. Mitä nyt sitten? Illan ajoharjoitteluissa iski nälkä ja väsymys ja ärsytys. Ajoin huonommin kuin viimeksi. Pah. Viimein kotiin päästyäni oli kyllä niin kuollut olo, että ihme kun jaksoin kävellä bussipysäkiltä ovelle asti.

Viimeinen päivä

Näin kamalaa unta, jossa olin unohtanut tehdä tuntkintooni käsiohjelman, ja sitten aloin kirjoittaa sitä konsalla tuntia ennen tutkintoa. Vielä varttia ennenkään se ei ollut valmis, ja sitten tajusin, että olin jostain syystä kirjoittanut pitkän pätkän esittelyä Bachin 1. soolosarjasta, joka ei kuulu koko ohjelmaan ollenkaan. Heräsin hyvin ahdistuneena.

Jottei uni osoittautuisi enteelliseksi, kulutin aamupäivän paitsi larppietäilyn, myös käsiohjelman kirjoittelun parissa. Ei oikein vaan meinannut löytyä netistä tietoa jutuista, joista olisin halunnut kirjoitella, kuten Janacekin Sadun taustalla olevasta tarinasta, mutta eipä voi mitään. Eipä tuolla ohjelmalla oikein mitään väliäkään ole. Jos soitan huonosti, se on ihan sama, minkälainen taideläpyskä se ohjelmalehtinen on.

Iltapäivällä sitten soittelin jonkin verran. Hirvittävän epävarma olo on kappaleiden suhteen. Sen siitä saa, kun on lusmuillut kun olisi pitänyt harjoitella. Kaiken kaikkiaan pahimmillaan tunnelma oli kuin kuolemaantuomitulla päivää ennen loppua. En oikein edes kykene käsittämään, että huomisen kello kahdentoista jälkeen elämä jatkuu. Kai se jatkuu. En ainakaan ole ikinä kuullut, että kukaan koskaan olisi kuollut tutkintojännitykseen.

Soiteltuani mukamas-riittävästi päätin karkoittaa ylettömän ahdistuksen geokätköilyllä. Kolmea kätköä etsin, yhden vain löysin. Tulipa kuitenkin ulkoiltua, ja puuha piti ajatukset poissa tutkinnosta paremmin kuin aamupäivän etäpelaaminen.

Toteutunut unelma

Tänään oli paras "koulupäivä" ikinä. Tänään toteutui eräs pitkäaikainen haaveeni. Aamulla piti herätä viiden jälkeen, että ehtisi varikolle ajoissa, mutta oli se sen arvoista: pääsin oikeasti kävelemään metrotunneliin! Tietenkin meidän tulevien kuskien pitää mahdollisen hätätilanteen tullen osata liikkua siellä, joten tänään harjoiteltiin. Ajeltiin Kampin kääntöraiteen pohjalle, kiivettiin ylös ja takaisin alas varahätäpoistumiskuilun parikymmentämetriset kapeat rautaritiläkierreportaat, ja sitten käveltiin tunnelissa raiteiden vierustaa Kampista Ruoholahteen.

Minulta taisi mennä puolet opastajamme selostuksista ihan ohi korvien, kun keskityin tuijottamaan ihmeissäni ja ihastuksissani ympärilleni. Joo, ajaminen on mageeta, joo, metrot on mageita, mutta tämä oli mageuden huipentuma. Oli meinaan hurja tunne, kun käveltiin liikennöidyn raiteen sivua ja aina tasaisin väliajoin painauduttiin lähelle seinää kun metrojuna mennä huristeli ohitsemme. Ja kun tunnelista otettiin työvalot pois, oli aivan läpitunkemattoman pimeää, ja sitten kun vielä tunneleissa ajavien junien äänet kaikuivat siellä... Ooo. Ei oikein tunneli-ihastuksen kuvaamiseen "wau" ja "whii" ja "jee" riitä. Ylisanat loppuvat. Loppupäivä tunneleiden katsastelun jälkeen oli sitten ajoharjoittelua, mikä myöskin on kivaa.

Mahtavan mainion metrokoulupäivän jälkeen tietysti väsytti kovasti, ja tietysti olisi pitänyt harjoitella, ja tietysti keskittymiskyky oli nollassa. Asioita ei ainakaan auttanut se, että Turussa oli Salaisuuksia-kampanjan ensimmäinen osa meneillään. Etäpelailin minkä voin, mikä ei ollut kovinkaan paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että ei meinannut ajatus pysyä soittamisessa millään. Maanantai on kamalan pian. Onneksi sen jälkeen on tiistai.

Perjantai on paha

Perjantai oli metrokuskikurssin osalta vapaa. Soitosta se ei tietenkään sitä olisi saanut olla, mutta olipa melkein kuitenkin, vaikkei tarkoitus ollut. Nukuin kohtalaisen pitkään, menin konsalle, ja totesin, että kun harjoitusluokkatilanne on tavanomaisen kehno, niin menenpäs kotiin harjoittelemaan. Käsittämätöntä, että en vaan ikinä opi, että se ei toimi niin. Enhän mää kotona mitään saanut soitettua. Sen sijaan keskityin olemaan ahdistunut tutkinnosta ja siitä, etten ole soittanut tarpeeksi. Ei näin. Tutkintoahdistus vain on ihan omaa luokkaansa kaikkeen muuhun angstiin verrattuna. Maanantain ajattelemisesta tulee melkeinpä fyysisesti paha olo. Voi kun olisi jo tiistai.

Illalla käväisin opettamassa, ja sen jälkeen oli projektina saada aikaan hahmon bändin nettisivut huomenna alkavaan kampanjaan, ja samalla kieliteknologian läksyt, koskapa nämä ovat sama asia. Mutta kun ne pitää tehdä oikeaoppisesti CSS-muotoillen, mistä minulla ei ole mitään kokemusta, ja koska haluaisin niistä oikeasti hienot, niin eihän siitäkään valmista tullut.

Päivän saldona siis hirveästi ahdistusta ja yleistä aikaansaamattomuutta ja sen vuoksi lisää ahdistusta. Plääh.

Metroperfektionismia

Edellisten päivien päivärytmiä toistellen, aamupäiväksi konsalle jotain harjoitteluntapaista yrittelemään, ei oikein kulkenut. Nyt on jotenkin sellainen hölmö vaihe, ettei niin yhtään tiedä, mitä tai miten kannattaisi harjoitella, tutkinto kun on niin kovin pian. Yääh.

Ja kahdeksi metrovarikolle. Teoriatuntien jälkeen päästiin ihmettelemään M200-sarjan junaa eli semmoista uudemman mallista. Kyllä oli hieno, ja sulavampi ajaa kuin vanha M100-sarjalainen. Vaan ilmentyipä varsin pian tuolla ajellessa se kovinkin minulle ominainen luonteenpiirre, että pitäisi muka osata kaikki saman tien tismalleen oikein. Heti käy ärsyttämään, kun ei toisena ajopäivänä saa junaa pysäytettyä nätisti ja pehmeästi juuri sentilleen laiturin päätyyn.