Väsy mutta puuhaa

Aatoksena oli mennä pitkästä aikaa ajoissa konsalle aamusta, mut eipäs siitä mitään tullut. Eivät tahdo mokomat univelat yhden yön nukkumisella kuittaantua. Ehdin sentään hetkisen soitella ennen soittotuntiani, mutten oikeen tarpeeksi enkä keskittyen.

Soittotunnilla tajusin viimein asian, jota Tapani on yrittänyt selittää pitemmän aikaa: pidän oikeasti selloa väärin. Väärässä asennossa. Olen kait tehnyt aina niin. Ei se nyt ihan kamalan iso korjaus ole mikä pitäisi tehdä, mutta kovin vaikea, sekä ajatuksena että käytännössä... Ei ole yhtään kiva tunne, kun tiedostaa tehneensä jotain väärin semmoiset 16 vuotta. Ääh. Olipas siis soittotunti.

Oman soiton pähkäilyn jälkeen siirryin opettamisen pariin, vaikka tunsin kyllä harvinaisen epäpäteväksi itseni, kun en kerta itse edes perussoittoasentoa osaa. Tunti oli harvinaisen levoton, mutta syytän kyllä siitä osittain oppilastakin, sekin oli jos mäkin olin, nii.

Olin ihan ollut varma, etten oppilaan jälkeen jaksaisi kuin hiippailla Pasilaan, mutta mystisesti jalkani kävelyttivätkin minut konsalle, harjoituskoppijonoon ja pikkoloselloa harjoittelemaan. Sehän olikin oikein hauskaa. Ja sitten sain aivan parhaan puhelinsoiton: Mirja kyseli, josko minua voisi kiinnostaa muuan piahkoin vapautuva kämppä! Ai että voisiko! Jes, jes, jes, olispas kyllä aivan loistavaa päästä yksiöön täältä solusta. Toivottavasti tämä toimii ja toteutuu.

Illalla piti vielä väkerrellä läksyjä, kun menin taas vaihteeksi ottamaan kieliteknologiaa etänä. Ihmettelinpä sitten yömyöhään jotain RST- ja XML -dokumentteja vähän huonolla menestyksellä ja ärsytti. Ääh.

Tenttityhmyyttä

Mitä pidemmälle viikko etenee, sitä varmempi alan olla siitä, että se on ihan turha ja tyhmä ja sen olis voinut vaan jättää väliin. Vuorossa sarjassamme Velmutäti Kertoo--Ei Näin: Tenttiinluku.

Sain suurin piirtein kirjan luettua yön aikana. Nukkua en oikein ehtinyt. On siis mahdollista lukea lähestulkoon kolmisensataa sivua päivän aikana. Sen omaksumisesta ei tosin oikein puhettakaan, eikä edes siitä, että muistaisi puoliakaan lukemastaan. Taas näitä päiviä kun niin kovasti haluaisin olla Jaana. Tällä lukemisella tentti sitten meni ihan miten sattui. Neljästä kysymyksestä kolmeen sain jotakuinkin jotain järkevähköä vastailtua, joskin puutteellisesti, siihen neljänteen en meinannut keksiä mitään, joten kirjoittelin sitten tentaattorin huviksi jotain ympäripyöreää jaaritusta. Tulisikohan tällä opiskeluaikani eka 2/5-arvosana...

Olin kuvitellut, että menisin tentin jälkeen konsalle soittamaan, mutten millään kyennyt. Hain sellon ja menin kotiin. Soittamisen sijaan katselin uusimman Heroesin ja räpelsin sekä Jaanan että Sinin debriefit kasaan. Tunsin itseni hirvittäväksi lusmuksi, kun palkitsin itseäni tuollaisella turhalla ajanvietteellä, vaikka olin vain kämmännyt koko pahuksen lukemisen ja tentin täysin.

Iltapäivän edetessä väsymys sai minut kunnolla kiinni. Eilisen liian myöhään lukemisen, kofeiiniyliannostuksen ja valvomisen jäljiltä olo oli kuin olisi ollut kipeä. Ja sitten piti lähteä YSsään. Aargh. Ja siinä missä viime viikon stemmikset peruuntuivat, nyt jouduin ne sitten pitämään, eli harjoittamaan orkesterin selloja. Väsytti sairaasti ja muutenkin tunsin itseni pöllöksi tuommoisessa uudessa oudossa asemassa. Enpä tiedä, oliko koko stemmiksistä yhtään hyötyä kenellekään.

Mukalukupäivä

Päiväohjelmassa oli pääasiassa tenttiinlukua. Siispä luonnollisesti kulutin aamupäiväni irkkaamalla ihmeellisiä kriisejä kehittäen. Jos eilinen oli päivä, jonka olisi voinut skipata, tänään oli puolestaan päivä, jolloin olisin voinut pitää suuni/näppikseni kiinni.

Päivän ainoa virallinen aikatauluasia oli metrokuskikurssin terveystarkastus, missä kyllä oli asiaa riittämiin tämmöiselle kaikkea lääkärintapaista kammoksuvalle ihmiselle. Ei se oikeastaan niin kamalaa ollut, opin ihan kiintoisia asioita itsestäni, kuten sen, että en ole vieläkään saanut tuhottua kuuloani vaikka soitan aina ilman korvatulppia ties miten hirveissä ylimeluisissa olosuhteissa, sekä sen, että täysin järjenvastaisesti pelkään verenpaineen mittausta älyttömästi, mutta verikokeen ottamista en juuri laisinkaan.

Vasta alkuillasta sain kunnolla lukemisesta kiinni. Se toimi niin, että luin pätkän, hypin pari biisiä tanssimatolla, ja luin lisää. Pitää olla niitä taukoja nääs. Vaan enpä tajua, miten ihmeessä muka aion lukea tämän (Garman: Psycholinguistics) loppuun huomiseksi. Argh.

Post-larp-blaah

Vaihteeksi tuli harvinaisen selväksi, että olisi ollut kaikin puolin viisaampaa häipyä Turusta jo sunnuntai-iltana, mutta olin idiootti. Angstattuani yöni Mirillä kipaisin aamulla junaan kiireellä, enkä ehtinyt ostaa lippua asemalta. Kun yritin ostaa sen junasta, kävi ilmi, ettei ollut tarpeeksi käteistä. Konnarikin vielä kävi vittuilemaan, "Mikset ostanut asemalta? Kun me tarjotaan palvelua niin me oletetaan että ihmiset maksaakin siitä" ja ties mitä. Tästä tyypilliseen lahjakkaaseen mystiseen tapaani sain aikaan semmoisen typerän "elämäni on perseestä ja kukaan ei piittaa musta" -angstimasennuksen joka ei ainakaan auttanut tilanteessa toimimista. Jäin sitten Salossa junasta ulos, ostin lipun, kävin kaupassa hakemassa aamupalantapaista ja hengasin tunnin asemalla odotellen seuraavaa junaa. Ei näin, ei ei.

Viimein Helsinkiin päästyäni onnistuin olemaan jumittamatta kotiin, ja menin konsalle, missä harjoittelin vähäsen ja askartelin nuottilappuja muksuryhmistä varten. Selloryhmän opetus jotenkin kerrankin tuntui minusta siltä, että osasin jotain, enkä ehkä olekaan toivottoman huono opettamisessa, mikä oli tosi hassua, kun muuten olin yliväsynyt ja huonotuulinen. Oman oppilaani tuntikin oli ihan onnistunut.

Opetuspuuhien jälkeen en niin millään jaksanut enää soittaa, vaan valuin Pasilaan. Siellä totesin, että aidon post-larp-masennuksen tai vastaavan mielentilan sijaan olin jostain kehittänyt jonkun yleisen blaahin, joka ei ole minulle yhtään tyypillistä. Semmoisen tyhmän apaattisen "elämä on turhaa eikä siinä ole mitään järkeä" -asenteen. Ottaisin mieluummin sen post-peliangstin, mutta jotenkin onnistuin pilaamaan sen eilen. Ääh.

HaPMU!

Perjantaiaamupäivän yritin lukea tenttiin melkoisen huonolla menestyksellä. Mirin viimein päästyä töistä mentiin kiipeämään. Vaihteeksi tunsin itseni räveltäväksi sähläksi. Johan tässä ehtikin olla ihmeen monta muka-osaavaa kiipimäkertaa. Sitten käväistiin kaupassa, propattiin Mirin kämppä, ja viimein jokunen tunti pelin virallisen alkamisen jälkeen siirryttiin ingameen.

Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia -peli tarkoitti, että lojuin alkupelin ruumiina, kunnes vanha kunnon hyper-ADHD-ihmissuteni Sini saatiin sullottua takaisin siihen. Sen jälkeen sitten vietin suurimman osan viikonlopusta poukkoillen ympäriinsä kuin ihmishahmoinen superpallo tai Duracell-susi. Edelleenkin minua vähän hävettää, miten järkyttävän helppo minun on pelata tuommoista kaikkien mielestä sietämättömän ärsyttävän rasittavaa tyhjäpäätä, ja toisaalta hämmästyttää, miten näin epäurheilullisesta ihmisestä löytyy jaksamista ihan fyysisesti juosta ja pomppia edestakaisin aivan koko ajan.

Peli oli mahtava. Vinkeää oli alusta loppuun, oli vähän angstinyritelmää, monta iloista jälleennäkemistä, letkeää vittuilua, hillittömän huonoa huumoria, hysteeristä hihitystä... Vanha Pimeyden maailma -jengi oli melkein kokonaan koossa, ja tunnelma oli sen mukainen. Pelattavaa riitti, toisaalta oli aikaa hengaamiseen ja fiilistelyynkin. Peliteknisesti itse kämmäsin siinä, että kuvittelin voivani pelata sekä Siniä että Jaanaa--eihän se oikein onnistunut. Jäi harmittamaan, etten ehtinyt olla Jaanana kuin alkupelistä. Vaan kun hyvin fyysinen hahmo pelkää itsensä ja ystäviensä poksahtavan, ja täysin ruumiiton hahmo puolestaan on huolissaan kavereidensa mahdollisesta poksahtamisesta, on aika helppo päättää, kumman pelaamiseen keskittyy.

"Eikä me sit ees kuitenkaan poksahdettu (paitsi Lasse joka kiipes yöllä puuhun ja poksahti, eikä sekään ees oikeesti), vaan sekin oli sit lopulta joku tosi hieno juttu ja jees ja kivaa, ja sit me ratkastiin pari ongelmaa ja lähettiin takas Marokkoon, eiku siis sinne paikkaan minkä nimeä ei saa sanoa."

Pelinjälkeinen angstimasennus oli melkoisen musertava.

Metro!

Hiphiphip, tänäänpäs oli siistein työhaastattelu ikinä. Metrokuskikurssille nimittäin. Jo pelkästään metrovarikolle meneminen oli jännää. Iso varikkohalli muistutti minusta ihan jotain scifististä avaruushävittäjähangaaria. Haastattelussa oli ensin semmoista tavallista haastattelujuttua missä juteltiin, vaan sen jälkeen mentiin ajelemaan metrolla! Sekin oli kai niinkun sitä haastattelua olevinaan, mutta en minä siihen niin osannut suhtautua, kun musta se oli vaan ihan älyttömän mageeta ja vau ja hiiiii, kun pääsin oikeesti kokeilemaan metron ajamista. Ilmeisesti tämä sitten oli vakuuttava asenne, koska saman tien ilmoittivat, että voisivat huolia minut kurssille.

Aamupäivän tyhjät hetket menivät täydellisen sekavassa mielentilassa. Joo, vähänkö siistiä, vähänkö mageeta--mutta toisaalta, vähänkö keväästäni tulee rankka, ja vähänkö mä niin en tule valmistumaan vanhan systeemin mukaan kandiksi yliopistolta, koska en nyt mitenkään saa tehtyä niitä kaikkia kirjatenttejä jotka pitäisi, että se voisi ehkä melkein olla mahdollista... Lisäksi otin ja peruin kaikki suunnittelemani Lintsi-puuhat. Siihen taisi loppua lyhyt urani lintsityöläisenä.

Viimein sain itseni kiskottua irti irkistä ihquttamasta ja roudauduttua kamalan tavaraläjän kanssa konsalle. Syötyäni jonotin luokkaa 45min päästäkseni harjoittelemaan puoli tuntia. Aina se on yhtä hieno tuo luokkatilanne. Sitten oppilas Kulosaaressa, takaisin Ruoholahteen, sellopedagogiikkapalaverintynkää ja lopuksi pikkolosellotunti. Koko tämän ajan tietysti hypin ylös alas hyperaktiivisena ja virnistelin ilman järkevää syytä ja selitin ihmisille, että olin ajellut metroa, jee.

Pikkolosellotunnilta kipaisin Turun suuntaiseen junaan ja Cosmicciin istuskelemaan. Ihme kyllä osasin puhua muustakin kuin metroista. Onhan huomenna sentään HaU/PM-larppi.

Puuhakasta

Tänään en mennyt aamulla konsalle. Sen sijaan menin Kumpulaan, mihin kamalana inhottavana ihmisenä raahasin flunssaisen Ninnin seinäseuraksi. Niinpä sitten minä kiipesin ja Ninni varmisti, ja minulla oli kohtalaisen huono omatunto. Kiipiminen sujui kuitenkin ihan mukavasti aikaisesta ajankohdasta huolimatta.

Ihmeen mystisesti myös heti kiipeilyn perään ollut säestysharjoitus sujui, pikku kätöset eivät olleet liian rasittuneet seinällä roikkumisen jäljiltä. Tai no, "sujui", edes Brahmsin eka osa ei mennyt ulkoa kunnolla, mikä oli ärsyttävää ja noloa. Kyllä se yksin menee, pianon kanssa se vaan kuulostaa niin kovin erilaiselta, että on kuin eri biisi.

Vielä mystisemmin sain säestyksen jälkeen melkein heti luokan ja ehdin harjoitella vähän ennen kuin oli vaihteeksi taas kvartettia. Leikimme metronomin kanssa. On se vaan aina yhtä jännä lelu, ja aina yhtä mahdotonta on oikeasti soittaa siten, että pysyy tismalleen tempossa.

YS harjoitteli tänään Ressussa, ja oli kyllä ihanaa soittaa sen verran isommassa salissa, että orkesteri mahtuu sinne kunnolla, ja jää jopa vielä tyhjääkin. Shosta kaipaa tilaa. Kovasti etukäteen jännäämäni stemmisten pitäminen jäi väliin, koska ei löytynyt tiloja. Sen sijaan että olisimme soitelleet vain sellojen kesken, soitimmekin kaikki jouset yhdessä muutaman vaikean kohdan.

Kesken treenien tajusin, ettei minulla ole työtodistuksista sun muista kopioita huomista haastatteluntapaista varten, ja meinasi tulla paniikki. Elmo pelasti tilanteen käväisemällä Pasilassa printteri/kopiokoneen kanssa.

Melkein ahkeraa

Ihmeheräämiset jatkuvat, tänään olin konsalla varttia yli kahdeksan ja ehdin harjoitella tunnin ennen kvartettitreenejä. Kvartettitreeneissä olin epätavallisen vastahankainen ja kärttyisä, mitä ihmettelin, kunnes tajusin, mistä se johtui. Johtui siitä, että vedän herneen nenään, kun kvartettiin kiireistä viulistia paikkaamaan uutena tullut kaveri hallitsee harjoitustilannetta selvästi. Jotenkin herättää ajatuksia tyyliin "äläpäs käy päällepäsmäröimään, tämä on meidän kvartetti, me oltiin täällä ensin", mikä on ihan tyhmä asenne, koska kyseinen ihminen kuitenkin puhuu asiaa ja auttaa harjoitusta pitämällä sitä kasassa.

Kvartetin ja syömisen jälkeen ei enää ollut vapaita luokkia, joten palloilin ja haahuilin kunnes soittotuntiniti alkoi. Brahmsin neljäs osa meni miten sattuu, toinen meni jotenkuten ulkoa, ja kai siitä jotain tulee, vaikken suostunutkaan openi ehdotukseen, että esittäisin sen ensi tiistaina. Tuntini jälkeen jonottelin luokan ja soittelin vielä jonkin aikaa.

Epämääräisesti tuntui, että vaikka harjoittelinkin pari-kolme tuntia, sain aika vähän aikaan. Eipä ollut aikaa enää enempään, kun oli aika suunnata Tapiolaan vuoden ekaa AOK:n kokoontumista varten. Illan emäntä Olga oli valinnut teemaksi matkailun, joten kokkailtiin jotain intialaisehkoa ruokaa ja katseltiin ihmisten lomamatkakuvia Goalta ja Uudesta-Seelannista. Hip.

Ahkerointia

Hiphip: vaikka menin nukkumaan puolen yön kieppeillä ja en saanut unta niin millään ja mietin miljoonaa asiaa, heräsin aamulla ihmeen vaivattomasti ennen seitsemää, ja olin vähän kahdeksan jälkeen koululla. Loistavaa, kun olen oppinut heräämään aamuisin. Ehtii tehdä paljon enemmän. Tänään oikeastaan tein melkeinpä koko ajan jotain, ja muistin taas sen vanhan totuuden, että paras tapa päästä ahdistuksista eroon on tehdä jotain ihan koko ajan, niin ettei kertakaikkiaan ehdi ajatella.

Päivän ahkerointi oli suureksi osaksi harjoittelua ja tenttikirjan ihmettelyä. Aamupäivästä kipaisinkin soitteloiden lomasta Siltavuorenpenkereelle jättämään tenttikuoren. Ulp. Kirjassa on vielä paaaaljon luettavaa eikä se ole erityisen helppoa tai vaivatonta tekstiä, mutta pitää olla haasteita--ja pitäisi myös saada opintoviikkoja... Ja sitä paitsi aihekin on kiintoisa.

Oman soittelun lisäksi oli muksuryhmispalaveri ja sitten se itse ryhmis, joka oli normaaliakin kaoottisempi häsellys. Sen perään vielä oppilas. Ja sittenkin vielä riitti intoa roikkua koululla, joten soittelin vähäsen barokkiselloa, ennen kuin viimein siirryin kotiin lojumaan.

Välillä tuntuu, että kun tämmöisestä ahkeroinnista vaan tulee niin tyytyväinen ja mukava olo, niin mitä sitä turhaan mitään muuta tekemäänkään.

Litterointia ja "liikuntaa"

Harvinaislaatuisesti löytyi kalenteristani täysin tyhjä sunnuntaipäivä. Ajattelin käyttää sen hyödyllisesti ja ahkerasti. Aamupäivällä sitten sainkin aikaan jonkunmoisen pätkän litterointia, ja ruokaakin jostain jääkaapin pakastelokeron syvyyksistä kaivelin.

Vaan sittenpäs päätin lähteä leikkimään liikuntaa. Olin nimittäin jo hetkisen miettinyt, voisinko seinäseuran puutteesta kärsivää kiipeilyintoani edes vähän paikata boulderoimalla. Siispäs junalla kohti Tapanilaa. Siellä vaan en oikein niin millään meinannut löytää urheilukeskukselle, mutta eipä se niin paha asia ollut, koska sopiva pieni pakkanen, lumi ja söpöt puutalot olivat ihan mukava kävelylenkkeily-ympäristö. Lopulta löysin perillekin. Vajaan tunnin leikkimisen jälkeen päätin, ettei tämä nyt ihan toimi. Asiaa kyllä häiritsivät paikalla olleet kovin osaavat kiipimälapsoset sun muut, koska taas vaihteeksi tämä "ääh, anteeksi nyt vaan kun olen tyhmä aloittelija ja täällä teidän tiellänne"-tunne heräsi täysillä. Etenkin kun nyt boulderoijana olen hyyyvin tumpelo aloittelija, ei oikein ole käsivoimia kauheasti mihinkään. Sainpa siis ainakin nopeasti ja varmasti kätöseni kipeiksi. Jeejee. Paluumatka juna-asemalle meni onneksi suht' koht' oikein ja suoraviivaisesti, joten jatkossa ei pitäisi enää eksyillä.

Kotiuduttuani liikkuilun jälkeen puuhasin taas litteroinnin parissa, ja lopulta irkissä höpisemisen ja Idolsin ihmettelyn ohessa sain jopa ihan valmiiksi sen. Tämä tosin oli vasta ensimmäinen pätkä, kai näitä tulee lisääkin vielä.

Lauantai, vaihteeksi Helsingissä

Yritin olla hyödyllinen aamupäivästä, joten Laaksolahdessa lojuessani litteroin jokusen minuutin kvartettitreeniä. En kyllä ollenkaan tarpeeksi, vaan jotenkin se aamun alku oli hidas ja meni hirmu nopsasti. Syötyäni pumminkin pikaisen kyydin Pasilaan, mistä äkkiä tavarat mukaan ja luistelemaan.

Luistelu oli YS:n pikkuloppiaisten aloitusohjelmanumero, mutta eipä siellä hirveän montaa soittajaa ollut, vaan parhaimmillaan tasan jousikvartetillinen (soittimetkin oikein, kaksi viulistia, yksi alttoviulisti ja yksi sellisti). Luistelemasta siirryttiin Ida Aalbergintien saunatiloihin bileilemään. Tosin ihmiset saapuivat suurimmaksi osaksi niin myöhään, että ehdin käydä kahdesti saunomassa ja uimassa ennen kuin varsinaisesti alkoi näyttää bilemäiseltä. Pikkuloppiaiset ovat muutenkin yleensä vuoden pienimmät bileet. Ihan onnistuneet olivat kyllä, oli hyvää ruokaa, hassuja ohjelmanumeroita, ja vaihteeksi en juonut yhtään liikaa. Jätin sitten myös jatkot väliin ja pääsin ajoissa kotiin.

Jossain vaiheessa iltaa ja kotiin palaillessani laskuhumala-angsti yritti hyökätä hitusen. Se ilmeni ajatuksena, että kummasti minusta tuntuu, että vaikka soitan YSsässä neljättä vuotta ja olen noiden ihmisten parissa siis paljonkin roikkunut, silti tunnen itseni usein vähäsen ulkopuoliseksi. Ulkojäseneksi. Kuten niin kovin usein muuallakin. On se nyt tyhmää tämmöinen. Jos vaan osaisin tutustua ja kiintyä enemmän samassa kaupungissa oleviin ihmisiin, niin selviäisin paljon vähemmällä kaupungista toiseen siirtyilyllä.

Väsy random entry

Unessa olin vanhan kunnon Veräjäpellon kuoron kanssa matkalla jossain espanjankielisessä paikassa, jossa oli saarella oleva huvipuisto. Myöhemmin samana päivänä laitoin viimein Lintsin kesän hakemuksen, koska se piti laittaa viimeistään tänään. Se vain häiritsi, koska sain myöskin tänään puhelinsoiton HKL:ltä, että voisin mennä haastateltavaksi metrojunankuljettajakurssia varten. Katsoo nyt sitten kummasta tulee kesätyöni.

Kaiken kaikkiaan työ/opiskelu/elämäahdistus leimasi koko päivää harvinaisen lahjakkaasti. Olinkin jo ihmissuhdeangsteja setviessäni unohtanut, kuinka lahjakkaasti muistakin asioista saa pahan olon. Aamun pikkoloselloharjoittelua ja -tuntia mikään ei häirinyt, mutta sen jälkeinen epämääräinen odottelu oli kurjaa, ja kun sain harjoitusluokan, en osannut tehdä sillä mitään, en vaan kyennyt soittamaan kun olin keskittymiskyvytön ja angst. Sentään oppilaan kanssa oli ihan mukavaa kun yritin sitä valmentaa musaluokan pääsykokeisiin. Ja olipas jännää kun oli pitänyt kirjoittaa sille suosituksiakin ja kaikkea.

Konsalla muuten oli harvinaisen hämärää ruokaa. "Juustomakkarapihveiksi" sanoivat, eli käytännössä kaksi isoa makkarapyörylää, joiden välissä oli kurkkusalaattia ja päällä juustoa. Kaikkee ne keksii. Höhlästi vaan niiden kanssa oli tarjolla kuorineen keitettyjä perunoita--jos olis ollut ranskiksia, olisipas ollut täydellinen snägäriannos. Myöhemmin ahdistuksissani sorruin ostamaan mokkapalan ja kolaa. Lisäksi koko ilta meni syödessä. Laaksolahdessa nimittäin oli karkkia. Yritin välttää karkinsyömistä syömällä kaikkea muuta, mutta ei se auttanut. Söin siis kaikkea muuta ja sitten sen päälle liikaa karkkia. Näin just. Enkä myöskään osaa taaskaan mennä ajoissa nukkumaan, vaikka väsymys on sen tasoinen että tässä tekstissä ei ole päätä eikä häntää eikä edes selkäpaloja.

Ai niin, mutta sentään luin bussimatkalla monta sivua psykolingvistiikan kirjaa, jonka ainaskin aattelin tenttiä. Lähinnä opin, että en tajua jos minulle englanniksi yrittää selittää, miten korva toimii.

Pitkä uni, pidempi päivä

Näin harvinaisen pitkän ja poukkoilevan unen. Siinä oli koko ajan ohessa kulkeneena sivujuonena ensikohtaamisia useamman avaruusotuslajin kanssa, joista yhdet olivat väkivaltaisia ja vaikeita, muiden kanssa neuvoteltiin ja pähkäiltiin. Toisaalta sitten oltiin ihan nykyajassa maan päällä. Oli joku talo, jota purettiin, josta minulla oli kiire ulos ennen kuin se hajoaa päälle. Seuraavaksi muutin perheeni kanssa uuteen taloon, joka oli valtava, ainakin neljä kerrosta ja hirmuisesti tilaa. Elmo ja Joe olivat heti järkkäämässä sinne laneja, minä taas mietin, että hei, tännehän voisi majoittaa paljon porukkaa jos on tarvis. Jotakin kautta päädyin metroasemalle. Siellä lojuili jotain huumehörhöjä, joiden kanssa juttelin jostain kumman syystä. Sitten suuntasin metroon, ja jäin keskelle takaa-ajotilannetta, jossa sankarillisesti heittäydyin takaa-ajetun kaverini ja rosmojen väliin niin, että minut sitten ammuttiin. Heräsin joidenkin muiden kavereiden luota, joista yksi oli parantaja, ja jotka jotenkin liittyivät avaruusoliojuoneen... Ja kuten unissa yleensäkin, tässä oli kyllä paljon järkeä ja joku logiikka, ei vaan voi tajuta enää. Olipas ainakin harvinaisen kattava, oli arkea ja avaruusolioita, perhettä ja eri kaveriporukoita edustettuna laidasta laitaan.

Vaan tein minä tänään paljon muutakin kuin nukuin, vaikka heräsinkin "vasta" kahdeksan jälkeen. Konsalle harjoittelemaan, lähinnä pikkoloselloa, vaihteeksi. Jee. Sitten kahvioon syömään liikaa makaroonilaatikkoa (koska se on ihan parasta mättöruokaa) ja lojumaan, kunnes oli muksuryhmispalaveri. Tämän jälkeen linnoittauduin tietokoneluokkaan kirjoittamaan uudelleen Master of Puppetsia pikkusellistin soitettavaksi nuotiksi (koska menin unohtamaan eilen kirjoittamani kotiin, kun se oli vain läppärillä, jonka tyhmänä jätin sinne). Nuotin kanssa Kulosaareen opettamaan, ihan onnistuneen oloisesti. Ja vielä takaisin konsalle, missä päädyin keskustelemaan Tapanin ja yhteisen oppilaamme kanssa harjoittelutavoista sun muusta, ja sitten perään oma soittotunti, keskittymistä vaativaa Brahmsin toisen osan nysväystä, ihmettelin suuresti, että kykenin semmoiseen. Ja viimein kahdeksan jälkeen illalla kotiin. Puh. Olipas pitkä päivä.

Elä hanki elämää

Aamupäivä koostui harjoittelusta ja säestysharjoituksesta. Brahmsia säestyksen kanssa. Taas se tuntui jotenkin kamalalta, vaikka mukamas osasin sen ja olin alkanut pitää siitä ja blaablaa. Siinä kappaleessa on vaan jotain vikaa. Se ei toimi minun ja säestäjän kanssa. Mikä tänään eniten mätti oli, että ensinnäkin olin hukannut säestysnuotin, ja sitten sain mielestäni ihan liian tarkkoja ohjeita pianistilta. Haluaisin taiteellisen vapauden olla tyhmä ja soittaa liian nopeasti sun muuta, mutta joo, olisihan se tietysti tyhmää.

Soolosoitteluiden jälkeen olisi ollut kiva harjoitella lisää, mutta luokkaa olisi taas joutunut jonottamaan sen puolitoista tuntia, joten en jaksanut. Sen sijaan kehitin opiskeluahdistuksen. Märehdin nimittäin yliopistolta puuttuvia opintoja, joita on luonnollisestikin paljon, mikä on täysin ymmärrettävää--mutta kun se on myös onkhelma. Meinasin saada kandin paperit vielä aikaan vanhalla tutkintosysteemillä. Se tarkoittaa ensi kevättä. Kävin lainaamassa opiskelijakirjastosta hillittömän läjän tenttikirjoja, vaan epäilyttää, mitenkä saan luettua ja tentittyä. Jos olisin tänä lukuvuonna jatkanut viimevuotista opiskelutahtia, ei olisi hätiä eikä mitiä, vaan eeehei, minäpäs päätin ryhtyä kehittämään jotain "elämää". Ei semmoinen kannata. Kaiken maailman saippuaooppera-ihmissuhdejuonia, bileitä, ja vielä liikunnallisia harrastuksiakin. Sen sijaan että keskittyisin ongelmoimaan oikeista asioista kuten opiskelusta, olen vaan kehittänyt ihmeangsteja, tai angstittomina hetkinä miettinyt kiipeilyä ja kivoja ihmisiä (kuten tänäänkin tuli tehtyä), lukenut, katsellut tv-sarjoja ja kuunnellut musiikkia, kaikkea semmoista mukavaa (sekä mielenterveyttä edistävää) mutta periaatteessa turhaa. Elämä, blaah. Ei se saisi häiritä opiskelua.

Illasta sain sentään ravisteltua opintoangstin helposti pois, kun oli YSsää, eli Shostaa. Että vaan osaa olla älyttömän loistava kappale. Tosin sain hysteerisen hihityksen ja keskittymishäiriön aikaan, kun tajusin, että kun on vierekkäin kaksi kahdeksasosanuottia, joiden alla on pisteet sekä kaari, se näyttääpi ihan hymiöltä :) - ja niitä oli monta monta monta rivissä... ääää... Kotimatkallekin riitti hassua yksityiskohtaa, kun hissi temppuili ja jumitteli kerrosten väliin, vaan alkoi kuitenkin toimia sitten itsekseen, ettei mitään jännää tilannetta syntynyt.

Soitteloa ja kiipimää

Ihmeiden aika ei ole ohi: heräsin puoli kasilta ja ehdin puoli ysiksi konsalle. Josko tästä alkaisi uusi ja aamuvirkumpi päivärytmi. Aina voi toivoa. Kiitos aikaisuuteni, ehdin harjoitella melkein tunnin ennen kvartettitreenejä. Kvartettitreenien jälkeen söin ja jonottelin luokan ja harjoittelin lisää. Vaikka periaatteessa siis tuli harjoiteltua kolmisen tuntia, se ei vaan tuntunut niin paljolta, vaan enemmän siltä, etten saanut mitään aikaan. Saattoipa johtua siitä, että tyhmänä menin ottamaan läppärin laukusta ulos, se aina häirii keskittymistä. Sentään sain Brahmsin 2. osan melkein menemään ulkoa. Soiteltuani aikani oli vielä oppilas, vaan opetus otti ja venyi, ja kun viimein huomasin mitä kello oli, juoksin pikavauhtia konsalta pois.

Kipitin bussiin, jolla selvisin halki mystisten tuntemattomien Helsingin kolkkien viimein Tapanilaan, mistä löytyi Kiipeilykeskus, sekä Riikka kiipimäseuraksi. Tavanomaiseen hätäilyyn taipuvaiseen tapaani olin kovasti huolissani, kun piti esitellä osaamisensa tyypille, ennenkuin sai kortin ja luvan kiipiä, mutta menihän se ihan kelvollisesti. Siispä pääsin ihmettelemään sitä reittien paljoutta sekä muotoseiniä. Aluksi lähinnä häkellyin niistä enkä tykännyt yhtään, kun seinä möykkyilee miten sattuu, mutta ei se loppujen lopuksi niin kamalaa ollutkaan, vaan varsin jees. Muutenkin oli reippaasti vaihtelevampi ja jännempi kiipimäpaikka kuin Kumpula. Pitää päästä tuonne toistekin.