Helsinkikooma

Sain sitten raahattua itseni Helsinkiin, hyvin paljon myöhemmin kuin olin suunnitellut. Myöhästymisessä auttoi se, että jostain syystä pendolinon tilalla oli tavallinen pikajuna, joka vielä oli myöhässäkin. Nätisti siis otin ja saavuin konsalle muksyryhmispalaveriin myöhässä, enkä myöskään jaksanut olla kovinkaan aktiivinen tai hyödyllinen. Itse asiassa koko päivä meni lojuessa konsalla tekemättä juurikaan yhtään mitään. Juorusin Helenin ja Olgan kanssa ja luin nettisarjiksia. Heti kun muksuryhmis oli ohi, siirryin kotiin lojumaan ja ajoissa nukkumaan.

Sunnuntai

Aamupäivä meni leppoisasti tiskaten ja siivoten Mirin keittiössä. Jos siivoaminen puhdistaa synneistä, niin varmaan tällä sovitin hyvin monta pientä tai jonkun tosi ison. Ahkeraa siivoamista seurasi ahkera kiipiminen. Koska kaikki muut paikalle odotetut lusmuilivat, olimmekin Mirin kanssa kaksin. Perjantain onnistumisistani intoutuneena kokeilin useampaa itselleni uutta reittiä, ja kovasti taas tuntui, että saattaisinpa ehkä joskus oppiakin jotain. Lisäksi pidin kovasti hassusta pylväässä olevasta reitistä, vaikka muut olivat kaikki vakuutelleet sen olevan ihan kamala.

Kiipimästä lusmunneet (Dare, Tiemus sekä Riikka) saapuivat sentään syömään kanssamme, ja sitten vielä kahville. Olin kovasti kuvitellut, että olisin lähdössä kotiin sunnuntai-iltana, kuten viime viikolla tein. Eipäs onnistunut. Ääh. Sain sentään litteroitua puolisen tuntia kvartettiharjoitusta.

Hienoja juttuja

Krapula-aamun toiminnaksi oli jo etukäteen suunniteltu pimeään luolaan mönkimistä, ihan kirjaimellisesti. Kun olimme Mirin kanssa selvinneet hereille ja todenneet, ettei krapulaa oikeastaan pahemmin edes ole, ja Tiemus ja Darekin olivat raahautuneet paikalle, lastauduimme autoon ja lähdimme etsimään luolaa. Pessimistinä odotin, että joko emme löydä sitä ollenkaan, tai että se on joku säälittävä pieni kivenkolo. Sen sijaan pienellä etsimisellä se löytyi, ja olikin ihan oikea luola, jossa oli monta pimeää onkaloa, joihin ryömiä. Hiphip! Jee! Mielettömän siisti. Älyttömän magee. Poukkoilin ympäri luolaa, löin päätäni kattoon ihan vaan siitä ilosta ja hihkuin juurikin kuin semmoinen tyhmä teinityttö, jonka luolahirviöt ekana syövät. Loppujen lopuksi kumminkaan ketään ei syöty, eikä muitakaan kriisejä saatu aikaan (mitä nyt hajotin Mirin taskulampun ja meinasin hukata irti lähteneen nappulan). Olipa vaan hienoa. Tuonne niin pitää päästä toistekin. Ja muihinkin luoliin, mitä suinkin vaan löytyy. Etenkin kun taas tajusin, ettei minulla oikeastaan ole juuri minkäänlaista ahtaan paikan kammoa.

Reippaan luolaseikkailun jälkeen piti tietenkin käydä syömässä. Illaksi kaavailimme elokuvankatselua. Koska Descentiä (jota en ole nähnyt, joten senkään vuoksi ei minulla ole luolakammoa) ei saatu järjestymään, minä, Miri ja Tiemus päädyimme sitten katsomaan Pan's Labyrinthin. Se oli hieno--tietenkin täysin eri tavalla kuin luola. Persoonallinen ja kaunis, paikoitellen melkoisen pelottava, ja kovin surullinen. Päinvastoin kuin voisi kuvitella, en ihan hirveän usein itke leffoissa, mutta tulipas tehtyä niin tällä kertaa.

Turkujärjettömyyttä, taas

Unessa joku tyyppi laittoi minulle rastat, jotka oli päällystetty semmoisella keltaisella kuorrutteella, mitä sitruunametrilakussa on. Sitten kävin suihkussa ja se kuorrute lähti pois ja ne eivät enää olleetkaan kunnon rastat. Unessa oli myös hyvin häiritsevinä henkilöhahmoina vanhempani, jotka olivat samaan aikaan pari ihan muuta tuttua...

Aamusta pääsin kohtalaisen ajoissa konsalle leikkimään pikkolosellon kanssa, ja sitten oli vuoden eka pikkolosellotunti, joka sujui ihan mukavasti. Sieltä suoraa kvartettitreeneihin. Niiden jälkeen iski hillitön vapaudentunne ja hyperaktiivisuus: viralliset ja järkevät asiat ohi, nyt Turkuun olemaan epäjärkevä! Kahden tunnin junassa istuminen vastapäätä kahta ällöttävää blondikanaa oli aika kidutusta.

Turussa oli ensin ohjelmassa kiipeilyä, ja minulla oli kivaa. Vaihteeksi tuntui, että olen oppinut jotain. Selvitin viimein möykyn! Sain toki Miriltä ja Darelta neuvoja, mutta aiemmin en ole onnistunut tuossa edes ohjeiden kanssa. Kiipimisen jälkeen piti syödä, ja sitten Dare häipyi olemaan järkevä ja minä ja Miri olemaan kaikkea muuta.

Oikeastaan koko tämänkertaisen turkuiluni syy oli, että Miri oli puhunut minut lähtemään kanssaan hevikaraokeen. Tähän valmistauduttiin tyhjäämällä bileiden jälkeisestä baarikaapista muun muassa uutenavuonna korkkaamaton pinkki kuohuviini, jonka korkki lensi komiasti ties mihin, sekä laulamalla pari toivelaulukirjaa kannesta kanteen. Tämän jälkeen totesimme, että emme oikeastaan osaa laulaa heviä kovin hyvin, joten saman tien voisimme lähteä tavalliseen karaokeen. Olimme jo kävelemässä sinne päin, kun Tiemus soitti, ja menimmekin katsomaan tätä Forteen. Teinibaarista löytyi sitten myös teiniangstia. Onneksi kun olimme angstisesti mönkimässä Mirin kanssa takaisin kotia, törmäsimme Teatterisillalla ihan oikeaan teiniin, joka puhui meille viisaita. Käännyimme ympäri ja menimme karaokebaariin. Kello oli kumminkin jo niin paljon, ettemme enää päässeet laulamaan karaokea. Hauskaa oli kumminkin. Kaiken kaikkiaan aika lahjaisa ilta: ei hevikaraokea, mutta sen sijaan melkein kaikki muu mahdollinen, mitä pöhlään baari-iltaan vaan voi sisältyä.

Aikatauluarkea

Se niistä lomapäivistä, ja harjoittelupäivistä samoin, tänään palasin tutumpaan päivärytmiin, eli tiiviisen ja hyppelevään aikatauluun. Aamusta harjoittelemaan pariksi tunniksi, vaikkei se oikein sujunutkaan. Sen siitä saa, kun herää kahdeksalta. Liian väsy. Harjoittelun jälkeen oli vuorossa sellopediryhmän palaveri, jossa myös katsottiin joulukonserttispektaakkeliamme videolta. Ääh kun itseään on vaikea katsella, ja toisaalta avartava: huomasinpa sitten, että vaikka kuvittelen olevani jonkunmoinen lavaesiintyjä, teen hyyyvin tyhmiä virheitä, kuten käännän selkäni yleisölle tai puhun ja puuhaan samalla jotain ihan muuta, elikäs ylipäänsä ruumiinkieleni on pielessä, kun taas se verbaalinen puoli on toki innokasta, mutta kovin epäselvää pulinaa...

Pedipähkäilyn jälkeen piti mennä Kulosaareen leikkimään pedagogia, ja sieltä takaisin Ruoholahteen vaihtamaan sello luistimiin, ja Rautatientorille luistelemaan. Sarvihattuni sai taas mainetta ja kunniaa, kun odottelin Kaisaa kentän laidalla. Joku random tyyppi tuli kysymään englanniksi, saako ottaa kuvan, ja "I love your hat!"--jeejee. Jäällä en ehtinyt taiteilla kuin tunnin, kun sitten piti siirtyä takaisin konsalle, omalle soittotunnille. Se oli aika jees, on siitä harjoittelusta kait jotain hyötyä ollut.

Iltayöstä luin viimein loppuun Orson Scott Cardin Children of the Mindin, Ender-sarjan päätösosan. Se jäi minulta aikanaan muksuna lukematta, koskapa sitä ei näköjään ole suomennettu ollenkaan. Harmi tavallansa, että silloin joskus pidin tästä sarjasta, nyt en enää vaan osaa. Etenkin häirii se, kun kävin syksyllä katsomassa mormonikirkkoa ja kuulin ko. uskonnon uskomuksista, koska nyt näen niitä Cardin tekstissä ihan joka paikassa. Vaikka fysiikantietämykseni on rapistuneella ja unhoittuneella lukiotasolla, käy se nyt risomaan kun tyyppi keksii hatustavedettyä mukamas-fantsu-scifi-fysiikkaa osoittamaan, että hänen uskontonsa uskomukset ovat tieteellisestikin perusteltuja. Sen sijaan omaa kivaa sain paljon revittyä siitä, että kirjan keskeisimpiin henkilöhahmoihin kuuluu überälykäs netissä elelevä tekoälyolio nimeltänsä Jane...

Sellotus

Huolimatta siitä, etten meinannut saada nukuttua niin ollenkansa, selvisin yhdeksän maissa hereille ja kymmenen pintaan konsalle. Siellä ilokseni totesin, että seuraava harjoituskoppi vapautuu klo 11.30. Siinäpä sitten odottelin luokkaa puolitoista tuntia. Argh. Aina kun alan aktivoitua harjoittelemaan enemmän, ärsyynnyn tähän, ettei vaan voi kun ei ole tiloja. Kotona taas ei voi kun ei voi keskittyä, liikaa muita virikkeitä joka suunnalla. No, sainpas sen luokan kumminkin, ja ihmeeksi ja ylpeydekseni huomasin, että Brahmsin 1. ja 3. osa menevät jo ulkoa--vastahan maanantaina päätin, että tuo ulkoaopettelu olisikin ehkä mahdollista ja järkevää. Ihana huomata, etten ole hukannut kykyäni oppia ulkoa kappaleita. Aikanaan nimitttäin oli melkeinpä ongelmana, että opin äänet ja rytmit ulkoa liian nopeasti, ja sitten kaikki esitysmerkinnät, kaaret ja jousitukset sun muut pikkuasiat mitä nuotissa oli eivät jääneet päähän.

Niin innostunut olin harjoittelemaan, että ärsytti, kun jonotellessa sun muussa meni niin aikaa, etten edes ihan neljää tuntia saanut tänään täyteen. Ja taas tunti pikkoloselloa myös. Tosin sitten illalla oli YS:n kevätkauden ekat treenit, joten siitä sitten tuli kolme tuntia aktiivista soittelua lisää. Ekat treenit soolosellistinä, ja eikä se kai ihan toivotonta sähläämistä ollut, kun olin harjoitellut stemmoja etukäteen ja kaikkea. Ja Shostan viides sinfonia on ihan paras kappale. Jeeee.

Neliödraama!

Ihmissuhdelöpinöistä viis, ne nyt ovat jotain omituisuuksia, mistä en kumminkaan loppujen lopuksi tajua mitään. Tänään haluaisin kertoa elämäni suurimmasta draamasta. Se ei enää ole edes kolmiodraama, koska se on viime aikoina levinnyt peräti neliöksi. Oheisessa kuvassa poseeraavat tämän omituisen suhdesotkun uusin ja vanhin tulokas: vasemmalla Helsingin konservatorion pikkolosello, oikealla Lorien, alias Mr. Cellocello (kuten kerran lentolipussa luki), eli armas moderni kiinalainen selloni. Tarkkaavaiset ja hyväsilmäiset huomannevat kokoeron sekä erilaiset jouset--vasemmanpuoleinen on tietenkin barokkijousi, oikealla puolestaan nykyaikainen. Kohtalaisen hyvin nuo kaksi tulevat keskenään toimeen, vaikkeivät oikein taida tästä tilanteesta pitääkään. Vaan se sanottakoon, että vaikka tuo pikkolo-olio on kovasti mieluinen minulle ja siinä on yksi kieli enemmän kuin vanhassa perussellossa, en usko, että se koskaan tulee syrjäyttämään alkuperäistä armastani. Tänään, kun viimein sain sellismin syrjästä kiinni ja harjoittelin lähemmäs neljä tuntia, viihdyin vain vajaan tunnin pikkolo sylissä. Lopun aikaa kidut... eikun, vietin laatuaikaa Lorienin kanssa.

Ja kukahan mahtaa olla se vielä nimeämätön draaman jäsen itseni sekä noiden kahden kauniin, ihanan ja ääneltään sulosointuisen rakkaani lisäksi? No selvähän se, se on tietenkin Kulta, jonka vuoksi olen kovasti paljon ja usein laiminlyönyt selloja. Tämä puhtoisenvalkoinen omppukaunotar, jonka näppäimistöä hempeästi hivelen juuri tälläkin hetkellä. Selloraasut ovat yksinään kaapeissa konservatoriolla, joten ihmekös tuo jos ne toisinaan kärttyilevät ja eivät halua soida kunnolla. Mutta jospa saisin ne lepyteltyä olemalla tällä viikolla oikein ahkera ja sellistinen. Tänään ainakin olin.

Arjesta kii?

Periaatteessa tänään oli ensimmäinen lomanjälkeinen päivä, mutta käytännössä ei ollut mitään wirallista puuhaa. Yritin kuitenkin kauheasti olla järkevä ja hyödyllinen, ja melkein onnistuin. Päästyäni viimein joskus puolen päivän aikoihin liikkeelle kävin viemässä jousen korjattavaksi, taas. Korjaus kesti kymmenisen minuuttia, ja nyt sen ei pitäisi hajota ihan niin äkkiä uusiksi, hip. Suuntasin sitten konsalle harjoittelemaan. Ensin piti tosin syödä ja istua kahviossa viulistien kanssa, ja sitten kun muka olin menossa jonottamaan luokkaa, törmäsin Heleniin, joten piti jäädä kahvillekin vielä. Ihmisten reaktiot viikonlopun ylläri-turkuiluuni olivat hauskoja.

Muutaman tunnin sain soiteltua, huomenna pitäisi kyllä enemmän. Toisaalta, mikäs kiire tässä... olin kuvitellut tekeväni tutkintoni jo helmikuussa, mutta säestäjä ei ole silloin käytettävissä, joten maaliskuulle menee kumminkin. Päätinpäs ainakin, ettei Brahmsin ulkoaopettelu ehkä sittenkään ole mahdoton tehtävä.

Pyörähdin Pasilassa ja hyppäsin Laaksolahden suuntaiseen bussiin. Siellä tappelimme saadaksemme omppu-Kultani keskustelemaan Molmin PC:n kanssa, ja se toimi suurin piirtein yhtä hyvin kuin omalle (samaisen Olmin entiselle!) pöytäkoneelleni juttelu, eli hädin tuskin ollenkaan. Loppujen lopuksi sain silti rosmottua veljeltäni musakkia.

Survivor: Turku

Sattuipa siis eräänä kauniina perjantai-lauantai-ilta-yö-aamuna, että eksyin vallan vahingossa Turkuun ilman mitään matkatavaroita tai vastaavia. Sielläpä sitten ihmettelin, että mitähän ihmettä minä täällä. Lauantaipäivä meni lähinnä nukkuen, syöden ja tiskaten, ilta puolestaan Annan kissaa ihastellen (se ei pelännyt minua vaikka olenkin Teh Amazing Ihmispuudeli) sekä tiskaten (ja vastaisuuden varalle, jos kaipaatte ruokapalkalla toimivaa tiskidroidia, minuun voi aina ottaa yhteyttä).

Sunnuntaina sentään tuli tehtyä sen verta jotain, että kiivin seinille Mirin ja Riikan kanssa. Omia kiipimäkamoja oli kovasti ikävä: Daren lainaamat valjaat olivat liian hankalat tämmöiselle yksinkertaiselle spanielille kuin minä, ja Mirin kengistä jalkaani sopi vain oikea, joten piti sittenkin lainata Palatsilta. Kummat valjaat aiheuttivat epämääräisen haluttomuuden mennä korkealle. Sen sijaan kokeilin ihan liian vaikeita reittejä, etten vaan vahingossakaan pääsisi paria metriä ylemmäs, ja totesin taas tiiliseinäreitit hauskoiksi. Kiipeily jälkeen käytiin syömässä ja sorruttiin alku- ja jälkiruokiinkin. Vaan sittenpä sentään sain itseni ulkoilutettua juna-asemalle ja Pasilaan.

Kaiken kaikkiaan, se vilpittömästi tunnustettakoon, tämä piiiitkä ja hidas kotimatka perjantain baari-illan jälkeen oli kaikin puolin mukava ja viihdyttävä. Ei etäisestikään järkevä, tietenkään, mutta järkevyys harvoin on kivaa. Tulipa myös todettua, että se valtaisan tavaravuoren roudailu, mitä yleensä kaupunkia vaihtaessani harjoitan, ei loppujen lopuksi ole ollenkaan välttämätöntä. Eniten kaipailin läppäriä ja sarvihattua, sekä niitä kiipeilykamoja ja hammasharjaa. Ehkäpä toiste osaan pakata vähän kevyemmin kun lähden turkuilemaan--vaan toisaalta, ehkä pitäisi ryhtyä raahaamaan läppäri aina baariin, kun ei voi olla varma, koska käy näin...

Shanghaijauksen uhrina

Aamu näytti ihan yhtä leppoisalta kuin pari edellistäkin: näin jotain jänniä unia, joissa oli luistelua ja jääluolissa seikkailua. Kun jossain vaiheessa heräiltyäni sain sellon ja jousen kätösiini, totesin jouseni hajonneen. Taas. Graah. Tämän päälle huomasin vielä, että ranteeni, jonka uutena vuotena onnistuin kolauttamaan johonkin jossain vaiheessa jotenkin, oli edelleen kipeähkö ja yritti häiritä soittelua. Soitella silti piti, pitipä jopa siirtyä Espooseen asti soittelemaan kvartettia. Siellä päätin, että on vaan väärin ja kamalaa soittaa huonosti Shostan 8. kvartettoa. Se ei tykkää siitä.

Iltasella Pasilaan palattuani emmin, pitäisikö lähteä katsastamaan Helsingin larpkahvilantapaisen henkiinherättely-yritystä. Noh, pitihän sitä vilkaista. Siellä oli paljon kaikenmoisia larppaajia, paljon ihan vieraita naamoja, yhtä paljon tuttuja sekä kaikkia vanhoja jääriä ja mitälie, ja sitten oli Heiccu, joka heitti lähtiessään, että "nähdään huomenna Turussa", ja sitten Tiemus ja Anna N. Jep jep. En edes oikeasti juonut kovinkaan paljoa, vaan mystisesti kello kolmelta yöllä löysin itseni Kampin bussiasemalta. Sitten joskus lähempänä kello kuutta aamulla löysin itseni Turusta. Voi elämän kevät. Ei tässä näin pitänyt käydä. Äääää.

Meninpä sitten nukkumaan joskus yhdeksän aikaan ja kauheasti toivoin, että heräisin Helsingistä, mutta ei onnistunut. Tupla-äääää.

Häröä hilpeyttä

Unet olivat taas vaihteeksi vinkeitä. Oli ainakin joku mystinen flipperi, joka olikin rahapeli, ja josta olisin muka voittanut tonnin, mutta en saanut sitä ulos, ja sitten olinkin mukamas tehnyt jotain kovin rikollista kun yritin saada rahojani, ja minut vietiin vankilaan sen takia. Toisessa unessa olin jonkun pilvenpiirtäjän huipulla äidin kanssa, ja eksyin keskustelemaan isojen kulmakarvojen hankaluudesta jonkun tumman kiharapäisen viiksekkään sedän kanssa, vaikka äiti sanoi, ettei saa vihjata toiselle, että tällä on isot kulmakarvat. Setä häipyi johonkin ja meidänkin kai piti, mutta talo alkoi huojua puolelta toiselle, niin paljon, että melkein taipui maahan asti. Minua tämä pelotti, mutta äiti vaan käski olla piittaamatta. Jossakin vaiheessa siihen katolle ilmestyi myös tanssimattonuolia... Hip. On se pitkään nukkuminen kivaa kun saa aikaan näitä häröjä unia.

Päivä oli vähän härönpuoleinen muutenkin. Meinasi näyttää siltä, että saisin viimein järkevästä tekemisestä oikeasti kiinni: täytin Lintsin talviriehan työhakemuksen ja aloin soittaa. Jossakin vaiheessa sitten vaan yhtäkkiä päätin, että niin, kun pitäisi syödä, niin jospa vaikka lähtisin kaupungille, ja jospa vaikka vilkaisisin alennusmyynteihin samalla. Pieni viaton ajatus, vaan minäpä olen oppinut shoppailemaan. Menin ja ostin läjän levyjä ja vaatteita ja lopuksi vielä lainasin taas kirjaston tyhjäksi. Ja hihittelin itsekseni ja olin hilpeä.

Ihan kummaa, miten olen sitten näköjään ryhtynyt kehittämään hilpeyttä tyhjästä. Angstia kyllä osaan repiä tyhjästä, mutta en yleensä tämmöistä. Voisikohan olla, että viimeinkin alkaisin oppia vähän positiivista itsesuggestiota sen negatiivisen lisäksi, missä olen mestari? Oli minulla tosin hilpeydelleni jonkinmoinen mukamas-selityskin. Se syntyi niin, että katselin vastaantulijoita, ja jotenkin vaan totesin, että hih, ne ovat kaikki ihan hassuja. Tästä sitten keksin, että voisinkin aiemman kyynisen "ihmiset ovat tyhmiä ja itsekkäitä"-perusolettamukseni tilalle ottaa uuden ja paljon kivemman: "ihmiset ovat hassuja". Ihan kaikki, omalla tavallaan. Hassuja ovat. Olette. Olemme. Tämä on vähintään yhtä totta kuin tuo vanha perusoletus. Jospas alkaisinkin elää sen mukaan.

Pieniä saavutuksia

Tänään oli tarkoitus raahautua ylös joululomalusmuilusta ja ryhtyä olemaan edes melkein hyödyllinen. Ei se ihan täysin onnistunut, etenkään kun nukuin puoleen päivään, mutta sentään joitakin pieniä juttuja sain tehtyä--esimerkiksi vaihdettua eilen poksahtaneen lampun ja lisäiltyä osan kevätkauden menoista kalenteriini. Laitoin myös ihan oikeesti itte ruokaa. Taisipa olla ensimmäinen kerta kun näin tein tässä asunnossa. Olen tästä saavutuksesta aika ylpeä, vaikka se olikin vain semmoista perus-kana-pakastewokkivihannes-nuudeli-sörsseliä.

Sellonkin sain kaivettua kotelosta, ja soitin Brahmsin F-duuri-sonaatin läpi. Jotenkin se vaan kappaleena on minulle hankalan oloinen, e-molli-sonaatti on paljon selkeämpi ja herättää enemmän tunteita. Sen olen kumminkin jo soittanut joskus vuosia sitten musaopistossa, ja F-duuri istuu tutkinto-ohjelmistooni paljon paremmin. Kun vain saisi sen mätkittyä esityskuntoon. Saattaapi tulla kiire sen kanssa.

Päivän suurin saavutus oli kumminkin eräs mukava havainto itseeni tai lähinnä itsetuntooni tai minäkuvaani liittyen. Tajusin asian, jota varmaan moni muu pitäisi itsestäänselvyytenä, ja minua idioottina, jos sen tähän toteaisin, joten enpäs tee niin. Kummaa, miten suurelta oivallukselta se minusta kuitenkin tuntui.

Unia ja siirtymä

Nukuin taasen kovin kauan, ja vaihteeksi näin valtavan määrän outoja unia. Eräässä niistä oli jotain epämääräistä talosta toiseen hiippailua jonkun tunneleiden tms. tuuletuskuilujen tai semmoisten kautta, siihen kai liittyi jotain pelastusoperaatioita taikka jotain, ja henkilöhahmoina olivat ainakin itseni lisäksi molemmat pikkuveljeni, mutta pahus kun juoni ei jäänyt yhtään enempää päähän.

Reippaasti hämäävämpi oli sitä seurannut uni, jossa olin mies, ja jokin taho oli antanut minulle tehtäväksi iskeä jonkun blondin teinitytön. Kaiken lisäksi siis unessa nimenomaan oli ajatuksena että olin vaihtanut sukupuolta, koska vielä muistin siinä ajan, jolloin olin ollut biologisesti naispuoleinen. Unen tapahtumat alkoivat kahvilasta, jossa astiat olivat muuten McDonalds-tyylisiä muovipahvijuttuja, mutta lasit olivat niin hienoa kristallia, että menisivät rikki jos niistä ottaisi väärin kiinni (sattumoisin Helen sai semmoisia kihlajaislahjaksi). Yritin sitten päästä juttelemaan sen tytön kanssa, muttei se oikein onnistunut, sen sijaan meinasin saada aikaan tappelun kun jotenkin sähläsin rahojen ja pankkikortin ja kassatyypin kanssa ja jotkut jonossa jälkeeni olleet korstot katselivat pahasti. Enpä siis silloin onnistunut tehtävässäni. Sen sijaan lähdin joulushoppaamaan.

Vaan sitten jossain vaiheessa uni muuttui mystisesti sellaiseksi, että olin jossain avaruusaluksessa, joka oli semmoinen vuosia kestävää matkaa tekevä täysin suljettu yhteisö. Siellä oli se samainen tyttö, joka oli puolisoni, joten olin sitten kai onnistunut tehtävässäni. Meillä oli myös lapsia, jotka tosin ilmeisesti olivat adoptoituja tai lapsipuolia, etten ollut biologisesti niiden vanhempi. Aluksi luulin, että olemme aluksella vain perheen kesken, mutta sitten ilmaantui kaikkia muita tyyppejä, jotka olivat myöskin siellä. Jostain syystä mieleeni jäi myös kohta, jossa katselin peiliin ja totesin, etten pidä käsistäni kun ne ovat liian lihaksikkaat nyt kun olen mies (!!?) ...ja uni haipui johonkin.

Viimeisin uniasia, joka jäi mieleeni, oli sellainen, että olin keittelemässä sushi-riisiä, eikä se oikein onnistunut, enkä enää muista, liittyikö se jotenkin johonkin muuhun.

Kun olin viimein selviytynyt ulos unimaailmasta, päivälläni oli oikeastaan tasan kaksi tavoitetta, ja molemmat sain täytettyä. Ensinnäkin piti siivota Mirin keittiöstä viimeiset bilekaaoksen jäljet, ja sitten siirtyä Helsinkiin. Ensimmäisen tekemiseen ei mennyt kovin paljoa aikaa, jälkimmäistä venytin jokusen tunnin. Olisi oikeastaan tehnyt mieli jäädä vielä pyörimään ihmisten nurkkiin, mutta se ei varmastikaan olisi ollut järin järkevää. Niinpä sitten onnistuinkin raahaamaan tavarani junaan ja takaisin Pasilaan. Siellä jumituin wannabe-nörttäilemään, eli lähinnä latasin Quicksilverin ja ihmettelin sitä, ja sitten jumitin irkissä teineilemässä Mirin kanssa, vaikka olisin varmasti voinut tehdä kaikkea muuta paljon järkevämpää.

Koomaaargh

Tämä päivä ei ollut päivä. Heräilynkaltaista toimintaa harjoitin ekan kerran joskus puolen päivän kieppeillä, kun tamperelaisporukka ja muut ystävälliset bileistä yöksi jääneet ottivat ja ryhtyivät siivoilemaan kämppää, kun me järjestäjät vielä koomasimme. Varsinaisesti pääsin ylös sängystä joskus kahden aikoihin. Tuntui tismalleen juuri siltä kuin olisin edellisyönä juonut ihan liikaa. Elämäni hirvein krapula, ei epäilystäkään. Eipä sitten tullut tehtyä muuta kuin lojuttua epämääräisessä pahassa olossa. Miri tosin vaikutti saaneen aikaan vielä hirveämmän olon, eikä kanssamme koomaamaan jumitanut Tiemuskaan ollut semmoiselta säästynyt, joten enpä ainakaan ollut yksin. Dare ja Kaisakin ilmestyivät osallistumaan koomaamiseen. Jossain vaiheessa sain hetkellisen energisyyshyperkohtauksen, jonka tapoin hyppimällä pari biisiä tanssimatolla ja syömällä puolikkaan pitsaa, niin että tuli taas paha olo. Muiden vetäydyttyä koteihinsa jatkamaan koomaamista jäin vielä lojumaan Mirin seuraksi. Hiphip. Että näinkin voi kokonaisen päivän kuluttaa.

En oikeastaan koe pahemmin yleensä kärsiväni mitään moraalista krapulaa, mutta nyt löytyi sellainenkin. Bileöisen känniääliöyteni muisteleminen ällöttää ja saa aikaan lisää pahaa oloa. Hah, yrittäkää vaan uskotella minulle, että en ole tyhmä ja huono ihminen. Joskus tuntuu, että voisin jopa uskoa sellaista, mutta sitten menen ja käyttäydyn tismalleen juuri kuin semmoinen.

Taas uusi vuosi ja lisää uutta tyhmyyttä

Loppuviikko meni ihmeen nopsasti lähinnä bileitä järjestellessä. Perjantaina käytiin kaupassa, mutta ei löydetty Alkosta mitään pinkkiä boolin värjäämiseksi. Iltapäivästä Miri kävi sokkotreffeillä. Tämän paluuta ja selostuksen kuulemista odotellessani leivoin pipareita (osa tietenkin tanssimatto-nuolien muotoisia) ja sörssäsin niihin sinistä ja punaista tomusokerikuorrutetta ja häiriköin ja hämmästelin Darea, joka asenteli Windowsia uuteen omppuunsa, äää. Mirin palattua hypittiin taas vaihteeksi.

Lauantaina leivoin mokkapaloja ja Miri ja Dare siivoilivat ja roudailivat kämppää bilekuntoon. Mokkapaloista tuli ihan rumia ja tyhmiä. Bääh. Vaan lienee silti totta mitä nuo muut järjestelijät totesivat, että melkoisen helposti ja kevyesti nämä juhlantapaiset järjestyivät, vaikka itse yritinkin stressata turhaan joka vaiheessa. Miri suuntasi illaksi Tampereelle goottibileilemään, mutta minä en jaksanut lähteä mukaan. Sen sijaan sain räpellettyä tanssiaskeleet Teräsbetonin Vaadimme metallia -biisiin ja katseltua pari jaksoa Heroesia.

Sunnuntaina tuli nukuttua pidempään kuin ikiaikoihin. Sittenpä taas järjestelemään, lähinnä piti vielä askarrella salaatteja, asetella asioita ja sörssätä boolia, josta tuli melkoisen mielenkiintoista kiitos sen violetin liköörin, joka oli olennaisin ainesosa. Vieraita valui pitkin päivää, muun muassa Mirin mukana tullut autolastillinen tamperelaisia. Loppujen lopuksi paikalle taisi eksyä vajaa parikymmentä ihmistä, mikä oli ihan sopiva määrä, ei tuntunut siltä että olisi ollut ihan tyhjää, muttei myöskään tuntunut, että olisi liikaa pelottavia vieraita ihmisiä ympärillä.

Bileet itsessään, noh... Tavoite oli, että uusivuosi ei olisi tylsä. Tylsäksi sitä en takuulla voi väittää, tyhmäksi kyllä. Taisinpa juoda enemmän kuin ikinä ennen elämässäni, ja lopputulos oli sen mukainen. Pukeutumiseni oli teeman mukaan pinkki ja teini ja pöhlä, ja käytökseni seurasi samaa linjaa. Oli typerää itsesäälimasennusangstia pehmoleluvuoren keskellä, "syvällisiä" keskusteluja keittiössä ja parvekkeella, känniavautumista, känniääliöyttä, kaikkea semmoista, mikä taas saa vaihteeksi kaipaamaan elämään jonkinmoista undo-komentoa. Joopa joo. Kiitos ja anteeksi kaikille uhreille ja viattomille sivullisille.

Ja nyt sitten ollaan kaksituhattaseiskavuodessa. Kas kas. 2006 taisi olla yksi elämäni vaihtelevimmista ja tapahtumarikkaimmista vuosista, monin tavoin. Saapi nähdä, mihin suuntaan tästä edetään.