5.5. Pwll Dwfn

Sunnuntai oli viimeinen kokonainen päivämme Walesissa, ja olimme vakaasti päättäneet menevämme viimein johonkin meille uuteen luolaan. Sopivasti Gary oli viemässä esiteinimuksuaan Pwll Dwfniin, köysiluolaan, johon olin etukäteen toivonut pääseväni. Retkelle lähti myös eiliseltä tuttu Jeff sekä Jo, molemmat nuoria ja taitavia, ja riggaus- ja purkuvastuussa.

Autoilimme Dan-yr-Ogofin parkkipaikan ohi leirintäalueen reunalle, mistä lähti Black Mountainin kävelypolku. Tätä polkua seurailimme mäkeä ylös kunnes kohtasimme Garyn mukaan oikealta vaikuttavan sivupolun. Se veikin meidät laaksoon lupaavan näköisen painanteen luo, mutta kuopan pohjalla oli van pari kiveä, ei luolan suuaukkoa. Samoiltuamme laakson ympäristössä parikymmentä minuuttia löytyi oikea kolo viimein. Tämä ei edes ollut mitenkään erityisen hidas suoritus - luola on pahamaineisen vaikea löytää, koska se on vain pikkuinen reikä laakson pohjassa.

Varustauduimme, ja riggauskaksikko aloitti työnsä. Gary sekä Ben, 13 v., menivät heidän jälkeensä, sitten Miri, ja minä aivan viimeisenä. Luola alkoi vängerryksellä parin kapean kohdan läpi, minkä jälkeen olikin jo vastassa ensimmäinen köysiosio. Laskeutuminen oli lyhyt, ja jatkui varsinaisen köyden jälkeen vielä viitisen metriä 8mm apuköyden kanssa alas kiiveten

Toinen köysiosuus alkoi samasta tilavasta kammiosta, johon ensimmäinen päättyi. Luola oli juuri niin vertikaalinen kuin meille oli luvattu. Käveltävää oli minimaalisesti, ja tilat komean korkeita. Hetken säädön jälkeen Ben selvitti elämänsä ensimmäisen väliankkurin ja köydenohjauksen, Miri sujahti köyttä alas, ja lopulta oli minun vuoroni laskeutua. Tämä oli hieman pidempi pätkä, ja köysi mainion uusi ja puhdas, niin että alas pääsi vauhdikkaasti. Siellä oli taas tiedossa odottelua. Olin kuitenkin jo ennalta tiennyt, että niitä tulee, kun köysiä viritellään, eikä se siis häirinnyt. Ehdimme mukavasti ihailla seinien mustan kiven pieniä fossiileja.

Kolmas laskeutuminen oli lyhyehkö, ja päättyi hauskasti pari metriä ennen lattiaa seinässä olevaan koloon. Siitä lähtevässä alaspäin viettävässä putkilossa oli seuraava istuskelupaikkamme. Jäljellä oli vielä kaksi köysiosuutta, molemmat parikymmenmetrisiä, ja niiden välissä hieman lohkareikossa luovimista. Viilletin köysiä alas luolan pohjalle. Siellä muut jo istuskelivat ihmettelemässä lopun sumppua sekä sukellusvarusteita ja kaivuuvälineitä. Jostain täältä lähtisi köysi ylös luolan hiljattain löydettyihin uusiin yläosiin. Meidän tiemme vei kuitenkin vain samaa tietä takaisin.

Emme viipyneet pohjalla kovin kauaa, sillä Garylla & pojalla oli vielä tänään edessä pitkä ajomatka kotiin. Gary lähti edeltä, Ben hänen jälkeensä, jotta isi voisi vahtia muksuaan köysiosuuksien yläosissa. Minä ja Miri seurasimme heitä, ja Jo ja Jeff tulivat viimeisenä purkaen samalla köysiä. He eivät kaivanneet roudausapua, vaikka sitä tarjosimme. Paluumatka oli yhtä suoraviivainen kuin laskeutuminen. Ben joutui ehkä hieman enemmän taistelemaan, ja päädyin vähän auttamaan häntä toisen pitchin alussa. Henkilökohtaisella tasolla ensimmäinen köysinousu tuntui yllättävän raskaalta, mutta sen jälkeen jotenkin pääsin paremmin vauhtiin. Lopulta jäi lähinnä tunne, että koko luola olisi mieluusti saanut olla syvempi, vaikka oli sillä nytkin korkeuseroa lähes 100 metriä. Köydenohjaukset ja vaihtelevat köysiosuuksien lähestymiset toivat mukavaa vaihtelua. Itselläni kului maan alla noin kolme ja puoli tuntia, ja riggaus ja purku mukaanlukien ei retki tainnut kokonaisuudessaan olla paljoa yli neljän tunnin.

Olimme lähteneet majalta sen verran aikaisin, että iltapäivällä olisi voinut ehtiä tehdä muutakin. Lopulta päätimme kuitenkin keskittyä ruokavuoremme tuohamiseen sekä illan hassuun kerho-ohjelmaan. SWCC:n sedät olivat nimittäin järjestäneet yhteislauluiltamat. Laulut vaihtelivat perinteisistä luolateemaisiin, ja olivat välillä melkoisen roisejakin. Laulaminen vaan on aina minusta kivaa, ja monet luolasedistä lauloivat oikein komeasti. Kun seurue alkoi hajaantua, oli jo puoliyö. Pakkaaminen sai jäädä seuraavaan aamuun.

4.5. AGM, Northern Lights ja Ceilidh

Huh, mikä päivä! Aamulla varhain ylös, jotta ehdimme ihmettelemään SWCC:n vuosikokousta. Kokous kesti kolmisen tuntia, ja sen teema tuntui olevan kerhon ikääntyminen: nuoria ihmisiä pitäisi houkutella lisää erilaisin keinoin, presidentti jäi valitsematta, koska edelliselle ei jotenkin vahingossa ollut saatu seuraajaehdokasta, ja taloudenhoitajan pestikin uhkasi jäädä tyhjäksi.

Kuivahkon kokouksen perään oli kerholle eilen saapunut Martin väläytellyt jos jonkinmoista luolareissua luolan kaukaisimmasta nurkasta eli OFDIII:sta lähtien. Sinne minä en olisi näin kiireisellä aikataululla lähtenyt, ja lopulta Martinkin oli sitä mieltä, ettei aikaa olisi tarpeeksi - bussi illan ceilidh-bileisiin lähtisi kello 19. Tavallaan olisin kaivannut välipäivää, mutta kun Martin lopulta ilmoitti, että voisi viedä meidät Northern Lightsiin, meille vielä vieraaseen OFDII:n osaan, en tietenkään voinut kieltäytyä. Mukaan lähti myös Jeff, kokenut luolaaja, jolle OFD ei ollut kovin tuttu.

Retken alku oli tasan sama kuin toissapäiväisemme: yläsisäänkäynnin kautta sisään, ja valtaväylää Gnome - Corkscrew - Salubrious seuraillen alas, traversejen yli Seleniteen, ja Shatter Pillarin ohi Cross Riftiin. Sitä seurasimme edellisen retkemme päätepisteeseen saakka, mistä matka jatkui parin alaskiipeilyn myötä Midnight Passagen alkuun. Tätä käytävää seuraamalla pääsisi poikkaroimaan joen päälle. Se ei onneksi ollut meidän tavoitteemme.

Läheisestä risteyskohdasta alkoi reitti kohti tämän retken päämäärää, hieman harvemmin vierailtuja luolan pohjoisosia. En ollenkaan etukäteen tiennyt, mitä retkeltä odottaa, ja se osoittautui yllättävän sporttiseksi ja vaihtelevaksi. Aluksi vastassa oli OFD2:lle tyypillistä kävelyä, kiipeilyä ja ryömintää lohkareiden ali ja yli, joukossa myös konttaus hilpeän vesipohjaisen pikku tunnelin läpi. Pian sen jälkeen oli tarjolla alaspäin viettävä ahdas ryömintä, jonka lupauduin menemään edeltä. Jälkeenpäin en voi suositella Martinin neuvoa mennä pää edellä - olin vähällä tipahtaa naamalleni seuraavan käytävänpätkän pohjalle. Vastaan tuli valintapaikka: hieman huolestuttavan oloisen kiipeilyn kautta ylös ja ryömintää, vaiko alempana menevä mutaisempi reitti? Halusin alempaan, koska vapaakiipeily näytti pahalta. Järkevämpi valinta se ehkä olisi silti ollut, sillä seuraava tunnelinpätkä oli retken tympein ja työläin osa. Lavender Way -nimisen pikkusuikeron seinät olivat sileät ja aivan älyttömän liukkaat mudasta, eikä varsinaisia otteita ollut ollenkaan. Ainoa tapa edetä oli levittäytyä sopivan suureksi, kiilata itsensä seinien väliin, ja valua eteenpäin miten parhaiten kykeni.

Aikamme liukasteltuamme pääsimme rööristä ulos, ja kohtasimme vielä osalle porukasta varsin ahtaan änkiön. Sen jälkeen olimmekin lähes perillä. Jäljellä oli viimeinen haaste: kiipeily apuköyttä käyttäen ylös liukasta seinämää, jonka yläosassa piti sujahtaa pikkuiseen koloon. Aika hilpeä temppu, josta kaikki suoriutuivat kunnialla. Vuorotellen änkeydyimme ahtaasta kolosta suureen saliin, Northern Lightsin ensimmäiseen kammioon. Pidemmälle aikamme ei riittänyt. Jeff otti pari valokuvaa, ihastelimme hetken kauniita tippukiviä sekä viereisen kammion seinien jänniä valkoisia kerrostumia, ja lähdimme palailemaan.

Tällä kertaa päätimme mutameanderin asemesta mennä ylempää reittiä. Se sisälsi pienen köydellä varustetun kolonylityksen, ahdasta mukavan hiekkapohjaista ryömintää, ja lopuksi köysilaskeutumisen, joka suoritettiin sulkkarilla ja italian friction hitchillä (suomeksi ilmeisesti puolisiansorkka- tai HMS-solmu). Muuten paluumatka oli vain tasan sama takaperin. Etenimme reippaasti, sillä bussiin piti ehtiä! Martin oli luvannut, että olemme kuuteen mennessä ulkona, ja kun luolan luukusta tuuliselle nummelle noustuamme vilkaisin kelloa, se olikin tasan 18.00. Retken kokonaiskestoksi tuli noin 3,5 tuntia. 

Ehdimme juuri sopivasti siistiytyä ja lastautua bussiin muun juhlivan luolakansa kera. Kyyti vei meidät juhlapaikalle, missä ruoka oli mainiosti valmiiksi pöydässä. Nälkä oli melkoinen, ja harvoin on luolaruoka ollut yhtä monipuolista ja hyvää! Sen sulattelulle ei liiemmin jäänyt aikaa, vaan tanssiaiset alkoivat. Nuoret ja vanhat luolaihmiset hypähtelivät iloisesti walesilaisen kansanmusiikin tahtiin, ja pari suomalaistakin sopi hyvin mukaan. Väsymys hieman rajoitti tanssi-intoa, mutta kivaa oli silti. Bussi takaisin majalle lähti puoliltaöin, ja perille päästyämme en kyennyt kuin kaatumaan sänkyyn.

3.5. One to Cwm Dwr, take 2

Vielä aamiaispöydässä olimme hyvin epävarmoja siitä, mitä tänään tekisimme. Jotenkin ideat olivat vähissä, ja kaikkeen, mitä olisimme oikeasti halunneet tehdä, olisi tarvittu ulkopuolista apua, jota ei oikein ollut saatavilla. Kaiken lisäksi Miri oli kehittänyt häiritsevän nuhan. Ostettuamme Coopista kasan brittiläisiä flunssalääkkeitä (täältä saa ruokakaupasta asioita, jotka Suomessa olisivat vain apteekin hyllyssä), päätimme lopulta toteuttaa eniten esillä olleen retki-idean: läpireissun OFD1:stä Cwm Dwriin. Olimme suorittaneet tämän retken kerran aiemmin, Ian oppaanamme. Tällä kertaa aioimme löytää tiemme itse. Etukäteen minua huolestutti etenkin kahden luolan osan välimaasto, josta löytyy muutama kiipeilyhaaste sekä sekava ryömintäsokkelo.

Tyypillisen hitaahkon valmistautumisen jälkeen valuimme mäkeä alas ohi heppalauman, ja alasisäänkäynnin tutusta luukusta sisään. Kello oli noin 14.05. Olimme molemmat nähneet Ykkösen virran jo niin moneen kertaan, että kahlasimme sen läpi melkoista vauhtia. Samoin reitinlöytö lohkaretukoksen, Connectionin ja muiden helpohkojen osien läpi oli ongelmatonta. Etukäteen pelkäämäni Letter Boxin hassu kiipeily ja koloon pujahdus meni slingiä jalkaotteena käyttäen ihan tuosta vain, ja etukäteislupauksensa täyttäen Miri löysi tien ryömintähässäkän läpi saman tien.

Ryöminnän jälkeen meitä odotti Diver's Pitch, helppo alaspäinkiipeily, joka on hieman korkeampi kuin mitä ihan huoletta mielelläni kiivin ilman köyttä. Jotenkin hienosti onnistuin kuitenkin pakottamaan itseni olemaan ajattelematta pudotusta, ja keskittymään vain seuraaviin otteisiin. Pian olinkin jo alhaalla, Cwm Dwrin ekoissa isoissa tunneleissa. Koko retki tähän asti oli kestänyt puolitoista tuntia. Olimme melkoisen tyytyväisiä: sujuvaa ja nopeaa luolailua! Enää jäljellä helppoa kävelyä isojen kuivien tilojen läpi ja lopun ryöminnät! Retkihän oli jo melkein suoritettu!

Kummasti OFD vain osaa tarjota haasteita. Liian helpollahan ei sovi päästä. Tasan vuosi sitten kipitimme samoilta nurkilta pinnalle vailla pienintäkään epäröintiä. Tällä kertaa koko tienoo näytti lähes täysin vieraalta. Kierrettyämme ensimmäistä kertaa vahingossa ympyrää aloimme tajuta, ettei meillä ole aavistustakaan oikeasta reitistä. Lopulta päädyimme käymään läpi valtavan määrän erikokoisia sivukäytäviä toivoen, että jokin niistä näyttäisi tutulta, tai sattuisi muuten vain olemaan oikea rööri. Mielen perukoilla alkoi jo kalvaa ajatus siitä, miten älyttömän noloa olisi, jos meidät pitäisi pelastaa näin läheltä pintaa, koska emme löydä reittiä ulos.

Harhailimme ympäriinsä yli tunnin, kunnes lopulta osuimme lohkareikkoon, jossa metallitanko osoitti korkkiruuviänkiön paikan ja lohkaretukoksen alun, eli reittimme ulos. Helpotus oli melkoinen. Tästä eteenpäin suunnistus ei enää ollut ongelma. Lohkareikon läpi mönkiminen ja Cwm Dwr Jaman suuri käytävä kiipeilyineen johdattivat meidät aina yhtä houkuttelevalle koloselle, josta alkaa Cwm Dwrille pahan maineen antava ryömintä. Aloin olla jo aika kuitti nopeatempoisesti suoritetun reitinhakuharhailun jäljiltä, mutta pintaa kohti kutsuva ilmavirta auttoi puskemaan eteenpäin.

Kello 18.35, neljä ja puoli tuntia OFD1:n luukusta laskeutumisemme jälkeen, nousimme betonituubia ylös Cwm Dwrista. Ihan reipas suoritus tämäkin. Reitinhakuun haaskaamamme aika harmitti enemmän kuin hieman, mutta oli silti oikein tyytyväinen fiilis. Ensimmäinen itsenäisesti suoritettu OFD:n läpireissu, ja kaikki mahdollisesti ongelmalliset osat sujuivat aivan hyvin.

Loppuillasta ohjelmassa oli tyypilliseen tapaan luolaruokamättöä ja jutustelua luolaihmisten kanssa. Huomista vuosikokousta ennakoiden maja alkoi täyttyä ihmisistä. Kaiken lisäksi luolamajavastaava Brian jopa jossakin vaiheessa jotenkin maagisesti korjasi sen vuotavan vessaputkilon!

2.5. Speedy Caver & Moonlight Chamber

Torstain tavoitteena oli suorittaa "lämmittelyretki" OFD2:een eli kotiluolastomme kuiviin yläosiin. Aamupäivä oli todella hidas ja lomaisan lokoisa. Aurinko paistoi epätavallisen lämpimästi, ja vietimme hyvän tovin loikoillen penkeillä majan edustalla. Lopulta, lähempänä kahta, olimme saaneet kamat kasaan, ja lähdimme marssimaan kohti yläsisäänkäyntiä. Siellä asiat eivät olleet muuttumattomia, kuten yleensä: vuodenvaihteen jälkeen tapahtuneen sortuman jäljiltä sisäänkäynnin lähistöllä oli ulkosalla hiekkasäkkejä ja sisäpuolella uusia lohkareita.

Pian ensimmäisen tunnelinpätkän jälkeen poikkesimme perinteiseltä valtaväylältä, ja kapusimme ylös Speedy Caverin hupaisan liukkaan flowstone-mäen. Olin käynyt täällä kerran aiemmin, Miri ei koskaan, emmekä olleet lukeneet karttaa kovin tarkasti etukäteen. Yllätykseksemme löysimme suuria tiloja, kivoja muotoja, ja vaikka miten paljon pieniä konttaustunneleita. Parin jo tuntemani Gnome Passageen johtavan kolon jälkeen vastaan tuli lisää syviä kuiluja, joista yhteen liittyi jopa valmis lähestymislinja ja köysiankkuri. Löytöretkihengessä kävimme läpi kaikki vastaantulleet tunnelit. Niitä kyllä riitti, jopa siinä määrin, että ajoittain mielessä käväisi eksymisen mahdollisuus. Päivän paras löydös taisi lopulta olla pieni soma muodostelma, jossa oli aivan pyöreitä pikkukiviä kirkkaassa pikkuisessa lammikossa. Vietimme lopulta noin tunnin koluten näitä meille uusia maisemia aivan sisäänkäynnin lähellä.


Liu'uttuamme takaisin alas Speedy Caverin mäkeä lähdimme viimein toteuttamaan alkuperäistä reittisuunnitelmaamme, Moonlight Chamber -nimisen kammion sekä Midnight Passage -käytävän etsimistä. Seurasimme perinteistä kulkuväylää: Salubriousia alas, ja sieltä kohti Cross Riftiä. Monta kertaa kulkemani reitin varrella oli yllättävä haaste: helppo traverse ennen Selenite Tunnelia. Paikassa siis kuljetaan varsin syvän kolon ohi jalat sopivasti saappaan levyisellä kielekkeellä, käsillä vastakkaiseen seinään nojaten. Suorituksena tämä on niin helppo, että putoamisvaaraa ei käytännössä ole, ja aloittelijaretket menevät tyypillisesti tästä. Jotenkin tämä nyt vain oli minulle vielä paljon tavallistakin kauheampi hirvitys. Keski-Euroopan köysiluolat ovat hemmotelleet minut piloille.

Kuilun ylitettyäni en kyennyt ajattelemaan juuri muuta kuin sitä, että tästä pitäisi vielä tulla takaisinkin. Jatkoimme silti eteenpäin, ohi Shatter Pillarin ja pitkää suoraa Cross Riftiä pitkin, kunnes löysimme tilan, joka mahdollisesti oli Moonlight Chamber. Miri ei ollut satavarma siitä, miltä kammion pitäisi näyttää, eikä myöskään jatkoreitistä. Minua ei myöskään hirveästi innostanut jatkaa kovin kauas. Käännyimme siis ympäri. Kaikeksi onneksi Seleniten jälkeinen traverse ei ollut ollenkaan yhtä pahan tuntuinen takaisinpäin. Huh. En vaan niin ole traverse-tyyppi.

Ulos singahdimme nopsasti rutiinilla - luolan pääväylät ovat jo aika selkäytimessä. Ulkosalla paistoi yhä aurinko. Majalle oli ilmaantunut muutama muukin luolaaja, mutta putkiongelmaa kukaan ei vieläkään ollut yrittänyt ratkoa.

1.5.13 Kotona toisaalla

Maailmassa on Suomen lisäksi eräs toinenkin kolkka, jossa koen olevani kotonani. Vaikka ehdin viettää Lausannessa puoli vuotta, kauemmin kuin missään ulkomailla, toinen kotipaikkakuntani ei ole Sveitsi, vaan Etelä-Walesin Penwyllt. Sinne on joka vuosi päästävä, ja aina kun sinne saapuu, tuntuu, kuin ei koskaan olisi lähtenytkään.

Siispä, kun muut pääkaupunkiseutulaiset yrittivät selvitä vappukrapulassaan Ullanlinnanmäelle, minä ja Miri siirryimme aamuvarhain taksilla kentälle, ja kello 8 lennolla Lontooseen. Tuttua kaavaa noudattaen poimimme vuokraamosta auton, ja seurailimme M4-moottoritietä luolaisampiin maisemiin.

Perillä poimimme avaimet Leliltä, käväisimme ostamassa Tescon tyhjäksi, ja asetuimme taloksi luolamajalle. Talo oli aivan autio. Valtasimme mukavat punkat jäsenten huoneesta, ja pohdimme illan suunnitelmia välipalan äärellä. Alunperin olimme ajatelleet, että jo ensimmäisenä iltana voisi käväistä maan alla, mutta kaunis kevätsää innostikin kävelyretkelle. Nousimme korkeimmalle lähistön kukkulalle katselemaan lampaita ja auringonlaskua.

Illallisen kokkailun ja takan sytyttelyn lisäksi loppuiltaan sisältyi yllättävä ohjelmanumero: havaitsimme alakerran käytävän lattialla lätäkön, ja jäljitimme sen yläpuolella olevaan naisten vessaan. Toisen vessanpöntön huuhteluvesiputki vuosi niin, että muovinen lattia oli aivan kuprulla ja litisi ällöttävästi, kun sille astui. Saimme Iainilta puhelimitse ohjeet vedentulon sulkemiseksi. Miesten vessa on jo menossa uusintaan, kun sen epäilyttävästi romahtamispistettä lähenevä lattia pitää vaihtaa. Naisten kylppärikin selvästi kaipaisi reipasta remonttia. Niin kiintynyt kuin olenkin luolamajaan, on se kyllä melkoisen ränsistyneessä kunnossa.