Viimeiset vapaapäivät

Lauantain vietin vanhojen juvenalialaisten seurassa. Naureskelimme keskenämme sille, että meillä oli "orkesteritapaaminen", kun tosiasiassa kukaan meistä ei enää soita ihastuttavan Juvenalian Kamariorkesterin riveissä. Kokkailimme sukiyakia. Se oli oikein hyvää, vaikka vuodenaika olikin sille ilmeisesti ihan väärä. Ruoan raakaan munaan dippaamisen tarpeellisuudesta en kyllä vakuuttunut. Päälle sitruunamarenkipiirakkaa, sitten tanssimatoille hyppimään. Sekin oli pitkästä aikaa tosi vinkeää.

Sunnuntaina tulin nukkuneeksi hämmentävän pitkään, eikä päivä oikein lähtenyt käyntiin missään vaiheessa. Lojuttuani aamun kotona siirryin Laaksolahteen syömään ja jatkamaan löhöilyä. Tämä oli kuitenkin viimeinen kesälomapäiväni, joten en pahemmin ahdistunut siitä, että olin vaan ja lusmuilin.

Huomenna alkaa koulu. Hämmentävää kyllä se pelottaa minua enemmän kuin vähän. Voisi kuvitella, että kolmas kerta menisi jo rutiinilla. Tosin niinä kahtena edellisenä kertana en ole ollut viisi-kuusi vuotta vanhempi kuin suurin osa muista aloittajista.

Koulu lähestyy

Torstai kului kokonaisuudessaan matkalta ja matkasta palautumiseen. Väkerrettyäni perjantain aamupäivänä matkapäivyrini tänne oli aika ryhtyä asennoitumaan arkeen. Käväisin pitämässä syyslukukauden ensimmäisen sellotunnin, ja sen jälkeen avasin kalenterin ja sähköpostini. Iltaan mennessä oli sellainen olo, että pää räjähtää ja savu nousee korvista. Ei sillä, että tekemistä olisi valtavan paljon - toistaiseksi kalenterini näyttää vielä suorastaan yllättävän tyhjältä - mutta etenkin uuden opiskelupaikan kurssien selailu oli samaan aikaan sekä innostavaa että ahdistavaa, ja AOK:n tapaamisten sekä YS:n operettiproggiksen aikataulusäädöt aiheuttivat epämääräisyydellään harmaita hiuksia.

Myöhäisillasta päädyin vielä katselemaan vaihtopaikkoja, ties kuinka monetta kertaa. Lukioikäisestä lähtien olen ollut vakaasti lähdössä ulkomaille "vielä joskus", mutta eipä ole tapahtunut. En haluaisi tehdä yliopistolla samaa virhettä kuin Stadiassa, missä hain vaihtoon ekaa kertaa niin myöhään, että kun en silloin päässyt, en enää voinut yrittää uudelleen. Jos biotieteellisellä tiedekunnalla tai yleisen kielitieteen laitoksella olisi vaihtopaikka, jossa olisi a) sopivia opintoja ja b) paikallinen luolakerho, niin hakisin heti paikalla, mutta eipä sellaisia näytä olevan.

27.8., 18.30, Juna Turku-Espoo

Viimeinen matkapäivä meni vahvasti lähdön tunnelmissa heti aamusta lähtien. Kohtalaisen aikaisin keräsimme kimpsumme ja kampsumme (kuten vaatekomerossa kivasti kuivuneet luolavermeet) ja aloitimme paluumatkamme.

Ajoimme Tukholmaan, ja pysäköimme käsittämättömään parkkiluolastoon. Ostimme Slussenilta päivälipun metroon ja ajelimme jokusen pysäkinvälin edes-takas ihan van siitä ilosta. Alunperin oli ollut puhetta, että menisimme syömään sushia, mutta laiskoina asetuimmekin vain ensin vastaantulleenseen Jensens Bøfhusiin, missä viimeinen ateria meni pitkän kaavan mukaan. Tällä reissulla taisi loppujen lopuksi tulla syötyä enemmän kuin liikuttua.

Toisen ennakkosuunnitellun Tukholman-etapin kyllä suoritimme, eli menimme Gamla Staniin scifi-kauppaan. Mukaan tarttui pelejä: Mirille Gloom, minulle Once Upon a Time. Siirryimme satunnaiskahvilaan pelailemaan. Gloom osoittautui oikein kivaksi ja erittäin gootiksi korttipeliksi.

Loppureissu oikeastaan menikin pelatessa. Jatkoimme tarinankerrontaa Vikingin terminaalin parkkipaikalla. Sinne ajaessamme katselimme keskellä kallioseinämää olevaa osin betonista koloa, joka kovasti näytti siltä, että sinne voisi mennä. Hetken parkkiksella oltuamme suureksi yllätykseksemme bongasimme seinämän yllä tyyppejä, jotka ripustivat kaiteeseen köyden, laskeutuivat koloon, ja katosivat sinne. Täääh? Ei tämmöistä tapahdu! Vielä kun saisi selville, mikä ihmeen Tukholmalainen UE-kohde se kolonen oikein oli.

Pelailu jatkui rauhaisassa ja tyhjässä laivassa, peräti niin myöhään, että yöunet jäivät vain pariin tuntiin. Aamulla sitten olikin jokseenkin kamala olo. Valuimme koomassa autoon odottelemaan satamaan saapumistamme. Viimein keulaportti aukesi ja Turku odotti ulkopuolella - mutta matkaan mahtui vielä yksi viimeinen mutka. Autopa ei lähtenyt lainkaan käyntiin, kun olisi pitänyt ajaa ulos. Onneksi olimme jonon viimeisiä. Ystävälliset lastaussedät työnsivät hyytyneen kaaramme ulos, missä kolmas satamatyöntekijä avusti ison lastausautonsa avulla akkuvikaisen ajokkimme liikkeelle. Ajelimme suorinta tietä huoltoon, missä kävi ilmi, että akku oli tosiaan ottanut ja kuollut ihan täysin, ja piti vaihtaa uuteen. Melkoinen tuuri, että se simahti Turun satamassa eikä jossain huitsin tuutan peräkorven puskan takavasemmalla Svegin ja Åsenin välillä.

Kaiken aromikkaan luolaroinan purkaminen autosta oli sellainen projekti, että välissä piti vähän nukkua ja syödä. Lopulta saimme kaiken roudattua ulos ja ylös. Viimeisen Gloom-erän jälkeen tämä kameli kantoi jättimäisen rinkkansa junaan, ja kohti kotia.

25.8., 22.30, Nävekvarns Vandrarhem

Yksi jo ennen reissuunlähtöä sopimamme vierailukohde oli aivan Kopparbon lähellä sijaitseva Kolmårdenin eläinpuisto. Tämän päivän kulutimmekin kokonaan siellä. Olin etukäteen kuvitellut, että käväisemme siellä nopsasti ja arvomme sitten lisää tekemistä, mutta söpöt eläimet ja puuhakohteet sun muu jotenkin kummasti söivät koko päivän, ja poistuimme puistosta sen sulkemisajan eli kello viiden kieppeillä.

Aloitimme eläinpuistovierailumme Safaripuistosta, missä pääsi omalla autolla eläiten sekaan. Hihii, Jurassic Park-meininki! Oli kyllä oikeastikin kohtalaisen jännittävää ajella (tai siis istua pelkääjän paikalla) hirvien, bambien, kirahvien, seeprojen, strutsien sun muiden seassa, karhuista ja leijonista puhumattakaan, ja laama tuli keskelle tietä meitä mulkoilemaan.

Safarin jälkeen oli vuorossa varsinainen puistoalue, eläintarhan ja puuhamaan risteytys. Puuhapuolella olevat lasten seikkailukohteet kuten "kaivos" ja pimeä luurankomuseo huvittivat suuresti luolaharrastajia. Ikävä kyllä näin sesongin ulkopuolella iso alueen kiertävä köysirata/hiihtohissi ja puiden latvuksiin viritetty köysiseikkailurata eivät olleet ollenkaan auki. Toisaalta oli oikein hyvä olla puistossa kesäkauden loputtua. Ihmisiä oli hyvin vähän, ja mihinkään ei tarvinnut jonottaa.

Päivän pääsisältö oli tietenkin hassujen ja söpöjen eläinten ihmettely. Hilpeitä otuksia oli niin paljon, että suosikin nimeäminen on hankalaa. Kameleita oli valtava lauma läjässä, ja ne olivat hyvin hassuja. Sarvikuonot olivat hurjia, hylkeet erittäin sympaattisia, aasialaiset villikoirat ihanan leikkisiä, tiikerit komeita, marat jättiläismarsuja, ja tunnistamattomat Etelä-Amerikan oliot hyvin söpösiä. Ehkä kaikkein ihanin oli kuitenkin kääpiömarmosetti, maailman pienin apina. Sen olisin mieluusti salakuljettanut ulos, kun oli niin soma! Lisäksi kaupunkilaislapselle oli suuri elämys, kun lasten eläintarhassa pääsi silittämään lampaita, vuohia ja possuja. Oli oikeasti hyvin terapeuttinen cute overload -elämys - oikeastaan koko päivä oli aika lailla juuri sitä.

Eläimien seurasta poistuttuamme suoritimme totaalisen ruokafailin saamalla aikaan sapuskaa, joka oli jopa Mirin mielestä liian suolaista. Iltasella kävimme vielä kävelyllä Nävekvarnin satamassa. Kylä oli täynnä kylttejä, joissa selitettiin sen historiaa, ja hassuja vanhoja rakennuksia sun muuta. Hyvin ruotsalainen paikka kaiken kaikkiaan. Kylän laidalla on jopa liikennemerkin tapainen, jossa kerrotaan, että saavut Nävekvarniin, ja kehoitetaan ajamaan hiljaa, kun täällä on niin kaunista!

25.8., 11.15, Nävekvarns Vandrarhem

Aamu oli luksusta: pehmeästä sängystä hotelliaamiaiselle ja sitten ulos ilman, että tarvitsi siivota mitään. Hetken arvottuamme sovimme, että ehtisimme tänään kahteen luolaan, joista toinen oli matkan varrella, toinen lähellä seuraavaa majapaikkaa.

Ensimmäinen kohteemme oli vajaan parin tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Berghuset Mörköllä. Paikka oli ollut kartoissa ja listoissa kai ekasta Ruotsin luolareissusta lähtien, mutta kukaan ei ollut vielä tietääkseemme siellä käynyt. Sen löytäminen osoittautui varsin haastavaksi. Merkityltä parkkipaikalta ei löytnyt merkkiäkään siitä, mihin pitäisi kävellä, ja autogepsutin opasti meidät jonkun maatilan pihaan. Palasimme jälkiämme matkalla näkemäämme kahvilaan. Myyjätäti kertoi meille, että olimme olleet oikealla suunnalla, mutta että luolalle veisi hankalahkosti löydettävä polku ja puolen tunnin kävely.

Kun nyt kerran tänne asti oli tultu, lähdimme etsimään luolaa saamiemme ohjeiden mukaan. Ei merkitylle parkkikselle, vaan pidemmällä olevalle, Privat-merkatulle. Sieltä polku löytyi aika helposti, mutta oli tosiaan nihkeähkö kulkea, halki soisen metsän ja pöheikköisen hakkuuaukean. Lopulta löysimme nuotiopaikan kallion vierestä. Tässäkö se luola olisi? Ei näkynyt.

Lähdimme kiertämään kalliota. Tavalliseen taitamattomaan tapaani säntäsin edelle, eksyin ensin Miristä, ja sitten polulta. Se, mitä olin luullut yksittäiseksi kalliokumpareeksi olikin laaja kallioinen alue. Joka puolella puskaa. Argh, ei näin! Onneksi minulla oli taskussani Daren maasto-GPS, johon olimme merkinneet parkkipaikan. Sen avulla löysin takaisin alkuperäiselle polulle - monta sataa metriä takaisinpäin - ja sitä seuraten nuotiopaikalle, missä Miri odottelikin. Huh. Onneksi kaikki eivät ole yhtä tyhmiä kuin minä. Olin jo ihmetellyt, mitä tekisin, jos en enää löytäisikään Miriä, tällä kun ei edes ollut gepsiä...

Iloisen maastojuoksulenkkini jälkeen jatkoimme merkittyä polkua parikymmentä metriä nuotiopaikalta eteenpäin, ja laalaa, siellähän se luola oli. Onkalo itsessään ei oikein ollut kaiken vaivan arvoinen: se oli suomalaisellekin kotoisan tuntuinen isohko lohkareiden välinen tila. Suuaukolla pörräävät ampiaiset häiritsivät tutkailua. Ihan mukava kolo, mutta ei erityisen kiinnostava. Emme suosittele, ellei metsäretkeily innosta muutenkin.

Takaisin autolle, vähän evästä, ja nokka kohti Nävekvarnia. Vajaa pari tuntia, ja olimme perillä majapaikassamme, kotoisassa retkeilymajassa. Syötyämme katsoimme kelloa. Seitsemän. Tänään kuitenkin piti vielä mennä Kopparbohon, ja päätös oli päätös. Sinne siis, kellosta viis.

Pikkutietä Mirin tuntemalle parkkikselle, metsään valtavan tavaraläjän kanssa, ja GPS:n perässä ryteikköön, kun paikka oli niin eri näköinen, ettei Miri tunnistanut reittiä. Aikamme hirveässä pöpelikössä rämmittyämme osuimme oikeaan suuntaan vievälle polulle, ja se johdattikin meidät uutuuttaan kiiltävälle Kopparbogrottorna-kyltille ja luolan suuaukolle - jopa peräti kahdelle, koska joku tai jokin oli kaivanut alkuperäisen suuaukon viereen lisää tilaa ja toisen reiän ulos.

Varustautuminen oli hirveä projekti. Märkäpukuni ei halunnut mennä päälle, ja päällä se oli ihan pahuksen kuuma ja kankea. Selvästikään ei optimaalinen luolaan, kun hankaloitti liikkumista pahasti. Sitten vielä haalari ja valjaat, ja kohti syvyyksiä.

Ensikertalaisena sain mennä edeltä. Olin ihan onnessani: karstiluola! Oikea luola! Kivaa hassua kiveä! Ei jättimäisiä lohkareita pään päällä! Whii! Oli tosin vähän jännää olla semisokkona ilman laseja tai piilareita. Yläosan perää lähestyessäni olin ihan varma, että vastassa on jotain pahvi- tai peltilevyjä, mutta olikin hillitön kivilaatta, joka näytti ihan lasagnelevyltä.

Kun lopulta ylemmän tunnelin loppu tuli vastaan ja näin sen reiän, mihin oli tarkoitus mennä, nousi pieni kammo pintaan. Noin kapea ja pieni kolonen, ja kivasti vettä pohjalla. No, eipä enää tässä vaiheessa tullut perääntyminen mieleenkään. Helppouden ja kätevyyden vuoksi olimme päättäneet, että Miri jäisi ylös, ja laskisi minut monttuun. Siispä laskeuduin yksinäni kylmiin, pimeisiin ja vetisiin syvyyksiin. Oli kyllä kohtalaisen jännää. Pohjalla oli heti vettä melkein polviin saakka, joten olin oikein iloinen märkäpuvustani. Vilkuilin varovasti ympärilleni. Ei näkynyt luolahirviöitä. Kokeilin muutamaan kertaan jatkaa vetiseen, läpimentävään (tai siis sukellettavaan) tunneliin. Kontillaan kylmässä vedessä ja kovin yksin pimeässä ei oikein houkutellut ryhtyä mihinkään kovin eeppisiin sankartekoihin.

Aikani märässä tunnelissa pulikoituani möngin kolosta ylös. Se oli paljon helpompaa kuin olin odottanut, Walesista tuttua tavaraa. Ianin kanssa tästä olisi varmaan menty ilman varmistusta. Ulos kömmittyämme oli jo aivan pimeää, ja kello oli puoli kymmenen. Hienot luolailuajat meillä. Vasta ulkona Miri kertoi kuulleensa lepakkoparven lehahtavan ulos luolasta, kun minä olin pohjalla. Huu.

Matka halki pilkkopimeän metsän autolle oli jännittävä, mutta sitä helpotti kovin, että joku oli tosiaan raivannut luolalle polun ja merkannut sen valkopunaisin nauhoin ja valkovihrein maalimerkein. Siispä paluumatka oli huomattavasti nopsempi ja vähemmän ryteikköinen kuin tulo.

Lopulta retkeilymajalle selvittyämme olimme molemmat aivan kuolleita. Päivä sentään oli sisältänyt kaksi luolaa, joista molemmat jossain keskellä puskaa. Höhlää kyllä, Mörkön ampiaiset taisivat pelottaa minua enemmän kuin Kopparbon laskeutuminen. Kopparbo oli kyllä vinkeä. Kovin pieneltähän se tuntui suuren maailman luoliin verrattuna, mutta oli se paljon kiehtovampi kuin kotoinen Torhola, ja jotenkin kovin sympaattinen. Liityn siis siihen ihmisjoukkoon, joka syvästi vannoo, että jonakin kauniina (ja kuivana) päivänä tuosta vielä mennään läpi.

24.8., 10.00, Ibis Hotel Västerås

Sunnuntai oli välipäivä. Siivottuamme mökin ja juotuamme lähtökahvit aloitimme pitkän automatkan halki Ruotsinmaan. Ensimmäinen pysähdyksemme tosin oli Hudiksvallissa, missä kävimme kaupassa, ja sen jälkeen yritimme löytää lounasta ja vessan. Failasimme eeppisesti. Loppupäätelmä oli, että ruotsalaiset eivät käy vessassa. Päädyimme lopulta McDonaldsiin, missä jatkui epäonnistumisen linja, kun ensin tilasin väärän purilaisen, ja sitten tarjoilija unohti tuoda sen.

Kulutettuamme paljon enemmän aikaa kuin oli tarkoitus jatkoimme eteenpäin, kohti länttä ja Mirille Dragonbanen ajalta tuttuja maisemia. Tie vei Ljusdalenin kautta kohti Svegiä. Matkalla koitimme taasen päästä eräälle tietä reunustavista tunturinkorvikkeista, mutta se ei kartalle merkitystä näköalapaikasta huolimatta tahtonut löytyä - päädyimme vain keskelle korpea kääntöpaikalle, josta ei nähnyt mihinkään suuntaan kuin metsää. Ei sitten.

Svegistä matka jatkui etelään kohti Älvdalenia. Olin luullut äskeistä kukkulametsää korveksi, mutta nyt päädyttiin sellaiseen huitsin tuutan peräkorven puskan takapäähän ettei mitään rajaa. Autoja tuli vastaan ehkä yksi vartissa, ja tiellä seisoi metsäkanalintuja. Joka puolella oli suota ja metsää, ja silloin tällöin jokunen mökin tai autiotuvan näköinen tönö. Keskeltä käymätöntä korpimaata löytyi tien vierustalta sattumalta myös päivän toisiksi hienoin nähtävyys, koski, joka syöksyi jyrkästi kanjonimaiseen kalliokouruun. Vau. En ollut tiennyt, että tämmöisiäkin täällä on.

Päivän hienoin nähtävyys ja tiemme päämäärä löytyi jokusta tuntia myöhemmin. Sitä ennen tutustuimme Åsenin "keskustaan", uima-altaaseen(!), vanhaan kouluun, jossa Dragobanen rakentajat olivat asustelleet, sekä pikkuiseen kirkkoon. Hieno nähtävyys oli tästä vielä korkean metsätiepätkän päässä: Trängsletin pato ja voimalaitos, aivan käsittämättömän massiivinen viritelmä. Pato on melkein kilometrin levyinen, ja itse voimalaan vesi puolestaan johdetaan syvälle maan alle menevän putken kautta. Nyt selvisikin, mikä matkalla näkemämme jännä tunnelista tuleva joki oli ollut. Se oli voimalan veden ulostulo.

Voimalan nähtyämme kello oli lähempänä kahdeksaa, emme olleet syöneet, vessaakin oli taas suomalaisella ikävä, eikä meillä ollut vielä majoitusta illaksi - ei edes majoituskaupunkia valittuna. Pidimme ruoka- ja pohdiskelutauon Älvdalenissa kebabilassa. Lopulta päädyimme ajamaan vielä monta tuntia ja monta sataa kilometriä etelämpään Västeråsiin, missä majoituimme puolen yön jälkeen ihan koomassa aina auki olevaan Ibis-hotelliin. Majoituksen taso se vaan jatkaa nousuaan ja kallistumistaan - vaan oli se ihanaa päästä pehmeään ja valmiiksi pedattuun petiin nukkumaan.

23.8., 01.00, Ankarmons Camping

Aamulla satoi vettä. Ei vain vähän, vaan taivaan täydeltä, lohduttoman harmaalta taivaalta - se vaikutti sellaiselta synkältä loputtomalta kyberpunk-sateelta, joka kestäisi ainakin parikymmentä vuotta. Emme siis pitäneet kiirettä. Aamupalan jälkeen kävimme kahvilla leirintäalueen kuppilassa, joka oli lähes tyhjä, ja henkilökunnan pojutkin ihan pihalla.

Sateen loppumista epätoivoisesti odotellessamme kävimme ajelemassa lähiseudulla eli Iggesundissa. Kaupungin ykkösnähtävyys, tehdasmuseo, oli ikävä kyllä jo talvikauden alettua täysin kiinni. Alue näytti jännältä, etenkin valtavat mystiset putket. Seurasimme yhtä niistä kaupungin aktiivisen tehtaan pihaan. Kyseinen laitos on suuri ja pahan näköinen, ja haisee suuren osan ajasta pahasti kaalikeitolta. Sen lopputuotteesta ei vieläkään ole aavistustakaan.

Lähiseututurismin jälkeen suoritimme päivän kauppafailin. Suuren vaivan palkkiona saimme muun muassa huonoimmat kynsisakset ikinä, pekoninmakuista sulatejuustoa joka ei maistu pekonilta, ja liian lyhyet kengännauhat. Leirissä eli möksässä söimme päivällistä, ja purimme likomärän ja likaisen teltan. Tässä vaiheessa sade alkoi hämmentävää kyllä näyttää loppumisen merkkejä, ja pian pilvet hälvenivätkin täysin.

Kärsivällisen odottelun jälkeen, noin kello 19, palasimme Bodan luolastoon. Aloitimme seuraamalla Mirille aiemmalta reissulta tuttua sinistä köyttä alas monttuun, josta piti löytyä mystinen Matala Tila. Siellä olikin paljon kaikenlaista kiintoisaa. Surveyhin en kyseistä luolaston osiota mitenkään saanut sovitettua, en, vaikka kuinka yritin.

Myös Se Matala Tila tuli kuin tulikin vastaan, mutta sinne meno näytti sen verran ikävältä, että päätimme jättää myöhemmäksi. Sen sijaan lähdimme testaamaan toista ryömintäpätkää, ja sen avulla muuan teoriaani sijainnistamme. Kohtalaisen jännän ja matalan osion päästä löytyi uloskäynti, mutta ei lainkaan se, jota odotin, vaan jokiin ihan vieras. Tulikin siis todistettua, että kyseinen osio ei omistamaamme turistiluolaston karttaan sisälly ollenkaan.


Seuraavaksi lähdimme toteuttamaan minun pakkomiellettäni: halusin käydä läpi kaikki karttaan merkityt luolaston osat. Aluksi menimme pääsisäänkäynnille, ja siitä sympaattisen matalan osion kautta Pär-Saleniin. Sekään ei ollut siellä, missä aiemmin pinnalla olimme arvelleet sen olevan. Emme myöskään onnistuneet löytämään reittiä sieltä luolaston lounaisosaan. Kartta tosin olikin tältä osin aika epäselvä.

Nousimme jälleen maan pinnalle etsiskelemään lisää sisäänkäyntejä. Sydisin asemasta löysimme Stor-Sprickin, joka ei ollut kovin ihmeellinen pätkä. Pääsin tosin siellä suorittamaan päivän luola-akrobatian eräässä ahtaassa ja jyrkästi ylös nousevassa kohdassa.

Pinnallakin alkoi jo pimetä, mutta jatkoimme eteläisten sisäänkäyntien etsiskelyä kartan ja kompassin kanssa. Löysimme yhden, mutta se oli niin jyrkkä ja syvä, että olisi vaatinut köyden, jonka olimme jättäneet autoon. Lopulta löytyi sopivakin kolo, ja laskeuduimme Sydis Saliin, viimeiseen karttaamme merkatuista "saleista". Sieltä ylöspääsy osoittautui sen verran haastavaksi, että slingistä oli Mirille iloa.

Vilkaistuamme sisäänkäynnistä toiseen suuntaan lähtevään tunneliin päätimme, että nyt on päivän urakka suoritettu. Harhailimme autolle halki pimeän metsän, ja väsyneinä mutta tyytyväisinä takaisin leiriin.

22.8., 00.30, Ankarmons Camping, Iggesund

Kohtalaisen aikaisin herättyämme keittelimme kahvia teltan kieppeillä, kun alkoi vaikuttaa uhkaavan sateiselta. Pienestä pisaroinnista huolimatta varustauduimme ja ajelimme Bodagrottornan parkkipaikalle. Haalareihin vaihtaessamme sade vain yltyi, ja kaiken päälle Mirin rinkassa muhineista saappaista löytyi mitä käsittämättömin brittiläinen luolahome.

Istahdimme takaisin autoon odottamaan sateen laantumista, mutta siitä ei näkynyt mitään merkkejä. Lopulta päätimme lähteä luolaan joka tapauksessa. Tämän oli tarkoitus olla ensisijaisesti alueen yleiskatsaus- ja kartoitusreissu, kun kerran olimme saaneet mukaamme luolaston "turistiosion" surveyn. Hieman haettuamme aloimmekin suurin piirtein hahmottaa, miten kartta ja alue suhtautuivat toisiinsa.


Sade vain jatkui ja jatkui. Luolassa olisi kätevästi siltä suojassa. Menimme siis pääsisäänkäynnistä sisään. Pehmeänä laskuna ekalla reissullamme kävimme läpi suurimmat tilat. Olin jotenkin surveyn perusteella kuvitellut esimerkiksi Stora Central Salenin aika paljon isommaksi kuin mitä se todella oli. Etelä-Walesin luolat ovat hemmotelleet minut piloille. Kartta oli myös kieltämättä jokseenkin spoilaava tekijä: ei sitä jaksa lähteä koluamaan jokaista sivukäytävää, jos jo etukäteen tietää, että ne eivät johda mihinkään. Toisaalta sen lukeminen oli oma, kiintoisa haasteensa. Läpikäymämme luolaosuuden osalta se ainakin sujui varsin ongelmitta, tunneleiden ja surveyn täsmääminen onnistui oikein hyvin, enkä kertaakaan ollut pihalla sen suhteen, missä mentiin.

Suuresta keskussalista jatkoimme seuraavaan isohkoon tilaan, Kringel-Saleniin. Sinne vei useampi reitti, joista minun tietysti piti testata se kaikkein ahtain ja muutenkin hankalin. Siinä tuli suoritettua päivän eeppisin luola-akrobatia. Rinkulan nähtyämme olisi ollut vastassa pohjoinen uloskäynti, mutta kun aikaa oli vielä vaikka kuinka, jatkoimme sen ohi, jännän kielekkeeltä laskeutumisen ja ensimmäisen oikeasti matalan ryöminnän kautta Flask-Saleniin. Sieltä löytyi hilpeä, kolmessa kerroksessa kulkeva korkea osio, josta olisi vielä jatkunut eteenpäin karttaan vain F-kirjaimella merkitty eli vaarallinen/haastava reitti. Se ei näyttänyt kutsuvalta, joten pari tuntia luolaston itäosaa koluttuamme palasimme päivänvaloon. Sitähän toki olimme luolassakin monessa paikassa nähneet. Bodassa ei ollut maan syvyyksissä oleva olo, vaan nimenomaan kivenkolossa. Ajatus jättimäisten irtolohkareiden alla oleilusta tuntui ajoittain ahdistavalta. On se vaan niin, että viihdyn paremmin kalkkikiviluolissa.

Ulkona satoi yhä. Palasimme autolle ja ajoimme leirintään. Sade tuntui vain yltyvän. Kokkaillessamme yleiskeittiössä päädyimme toteamaan, että alunperin suunnittelemamme toinen reissu luolaan saisi jäädä. Ajatus sateessa teltassa kyhjöttämiseestä ei sekään inspiroinut, joten investoimme mökkiin, kun niitäkin alueella oli. Kahden mökkejä ei ollut vapaana, joten otimme neljän hengen mökin. Tämä osoittautui oikeaksi valinnaksi. Mökki oli todella viihtyisä, ja siinä oli oma keittiökin. Vähän muuta kuin kosteannihkeä teltta.

Syötyämme oman pöydän ääressä täytimme tyhjän iltapäivän ajelemalla satunnaisesti ympäristön pikkukylissä. Näimme hämmentävän vanhan padon/vesivoimalan sekä hienoja kukkuloita taivaanrannassa. Lisäksi emme löytäneet hyvää kahvia, sekä suoritimme taas kauppareissun ihmehepulitunnelmissa jossain Ljusdalenissa. Paluumatka pimeässä ja sateessa oli ankea, mutta onneksi leirissä odotti kotoisa mökki.

20.8., 19.30, Iggesund, leirintäalue, teltta

Reissu Ruotsiin ja maanrakoon alkoi mitä lupaavimmin. Ehdin juuri ja juuri kirmata kotoa junaan ja sillä Espooseen. Junasta ulos astuttuani tajusin lippuhallin olevan remontissa. Suljetusta lippuhallista ei tietenkään saisi lippuja. Tavalliseen tapaani toimin nopeammin kuin ajattelin, ja loikkasin takaisin paikallisjunaan. Se meni Kauklahteen, josta nyt ei ainakaan löytynyt lippuja tai edes automaattia, että saisi käteistä, ja jossa Turun-junat eivät edes pysähdy.

Tässä vaiheessa olin jo auttamatta myöhästynyt kymmenen junasta, johon olin tähdännyt. Ajelin sitten samalla paikallisjunalla toiseenkin suuntaan, Pasilaan, mistä sain lippuni, ja yhdentoista junalla kohti Turkua. Tietysti juna oli puoli tuntia myöhässä teknisen vian takia. Lopputuloksena oli Turussa puolitoista tuntia myöhemmin kuin olin ajatellut. Onneksi tästä ei ollut mitään haittaa, mutta ärsytti se silti.

Turussa Miri poimi minut asemalta. Ostimme tarpeellisia (pattereita, ruokaa) ja vähemmän tarpeellisia (älytön über-retkituoli) tavaroita, söimme, tapoimme aikaa, ja seitsemän kieppeillä ajelimme satamaan odottamaan laivanpääsyä.

MS Isabellan keskiviikkoiltalähtö oli täynnä mummoja ja pappoja, ja tunnelma oli tasan niin ruotsinlaivamainen kuin olla ja voi. Katselimme lähdön kannelta, ostimme karkkia Tax Freestä, ja söimme ihan liikaa (jälkiruokapöytä!). Baarissa piti käydä yksillä myös. Humppamummojen paljous oli sen verran pelottava, että yhtään pidemmäksi aikaa sinne ei huvittanut jäädä. Yläkerran nuorisodisko puolestaan ammotti tyhjyyttään.

Nukkumaan menimme liian myöhään, ja torstaiaamun herätys oli ihan liian aikaisin, laiva kun saapui satamaan jo 6.30 paikallista aikaa. Laivasta ulos päästyämme suuntasimme kohti pohjoista. Ajellessa piti pysähtyä ihmettelemään hämmentävää, hylätyn oloista kiinalaisravintola/hotellikompleksia tien varressa. Ei ole tämmöisiä meillä Suomessa. Myöhemmin oikeasti auki olevalla huoltsikalla juodun kahvin jälkeen alkoi hiljalleen jopa olla hereilläoleva olo, ja vaikka GPS-Dalekimme yritti kovasti sekoilla ja eksyttää meitä, matka eteni ihan reippaasti.

Kohtalaisen lähellä päämääräämme Iggesundia poikkesimme tieltä tarkastellaksemme lähemmin läheisiä hienoja kukkuloita. Loppujen lopuksi emme keksineet, miten niiden viereen olisi päässyt ajamaan, mutta tulipa kruisailtua ristiin rastiin hämäriä metsämökkiteitä, ja todistettua, että purkitettu Dalekimme tunsi niistä suurimman osan.

Puolen päivän kieppeillä saavutimme etukäteen vilkuilemamme leirintäalueen, Ankarmons Campingin. Katselimme ympärillemme, totesimme paikan ihan viihtyisäksi, ja ostimme telttapaikan pariksi yöksi. Muita telttailijoita ei koko alueella näyttänyt olevan, ja mökitkin vaikuttivat tyhjiltä. Karavaanareita oli pari. Pystytimme teltan, hämmästelimme sitä, miten vähän kello vielä oli, ja lähdimme jatkamaan sekoi... seikkailuja.

Seuraava kohde oli Hudiksvallin kaupunki, jossa kiersimme pari kauppaa ja kävelykadun ihmetellen, miksi oikeastaan tulimme tänne. Söimme lounaan satunnaisessa kebabilassa, josta sai kinkku-ananas-banaani-curry-pitsaa, ja jatkoimme taasen eespäin.

Päivän lähimmäs luolia osunut osuus oli pysähdys Hölickissä. Ensisijainen tavoite oli tosin saada Miri mereen. Ranta oli aikamoisen idyllinen hiekkadyyneineen, mutta pahuksen tuulinen ja kylmä, niin tuulinen peräti, että siellä oli myös surfaajia. Kylmästä hytisten ja Mirin pyyhkeeseen kääriytyneenä katselin, kun tämä tyytyväisenä pulikoi kylmässä aallokossa. Hyr. En minä vaan olisi kyennyt. Kivaa ilmeisesti oli.

Rannan jälkeen harkitsimme, pitäisikö mennä luolan luo. Olimme älyttömän väsyneitä ja ihan pihalla, meillä ei ollut vettä eikä ruokaa, emmekä noin ylipäänsä olleet ollenkaan varustautuneet. Yleensä menisimme juuri tällaisissa olosuhteissa tekemään jotain tyhmää. Nyt päätimme kerrankin olla fiksuja ja jättää väliin.

Luolan asemesta lähdimme katsomaan alueen opaskarttaan merkittyä haaksirikkopaikkaa. Siellä tosiaan oli meren rannan pirunpellossa kasa puutavaraa ja ruostuneita metalliosia, jotka olivat peräisin 20-luvulla myrsykyssä rantaan hajonneesta S/S Picardiasta. Enpä ollut aiemmin nähnyt vastaavaa. Se oli yllättävän kiehtova nähtävyys.

Laivankappaleet bongattuamme päätimme, että olisi parasta palailla majoituspaikalle. Paluumatkalla täysin hysteerisesti hihittäen suorittamamme kauppareissu todisti, että päätös oli vallan järkevä. Täällä siis ollaan, kello tulee kahdeksan, ja tuntuu kuin olisi puoliyö. Pian varmasti iltapala ja nukkumaan.

Kesä!

Ropeconin jälkeen meni monta päivää epämääräisessä post-Con-masennustilassa. Onneksi seuraavakin viikonloppu oli mainio: oli aika Artjärven ja jokavuotisen selloviikonlopun, tuon YS:n sellistien hämäräperäisen ja huippusalaisen kokoontumisen! Siitäpä ei sitten paljon sen enempiä tietenkään voikaan kertoa. Kivaa oli. Scattergories on mahtava peli, Maatila puolestaan äärettömän tylsä. Mölkyssä ylitin itseni roikkumalla mukana pelissä yhden erän loppuun asti. Viikonlopun suuriin tragedioihin kuului muun muassa junien puuttuminen, ja trukilla ei vieläkään päästy ajamaan.

Kuluva viikko on taasen ollut sitä samaa tuttua, paitsi torstai, jolloin kävin Mirin kanssa ihmettelemässä Kraftwerkia Flowssa. Oli se aika jännää! En ole juurikaan tuon tyylistä musiikkia kuunnellut - livenä en koskaan. Visuaalinen puoli toi siihen ihan uuden ulottuvuuden, ja teki siitä paljon kiintoisampaa seurattavaa. Lisäksi Radio-Activity oli hassun nostalginen elämys, kun olen muinoin muksuna kuunnellut biisiä iskän LP-levyltä. Enpä olisi silloin osannut arvata, että päädyn joskus kyseisen porukan livekeikalle.

Viime perjantai oli, käsittämätöntä kyllä, kesän viimeinen työpäivä. Oli jotenkin epätodellinen olo kun kävelin ulos ohjaamosta vikan kierroksen jälkeen. Ei enää! Jes! Seuraavaksi tiedossa luolia Ruotsissa, sitten koulua. Enpä muuten ole aikoihin odottanut koulun alkamista näin innolla!

Ropecon '09: Stranger Than (Fan) Fiction

Perinteisesti Ropecon-entryni ovat pitkiä ja märehtiviä, ja käyttävät Conia koko vuoden tapahtumien tai tunnelman vertauskuvana tai vertailukohtana. Tällä kertaa mennään tulkinnasta riippuen joko ihan eri tyylillä, tai sitten aivan samoilla linjoilla. Pituutta ainakin riittää, ja kyllä tässä eräs vuoden teemoistakin tulee varsin vahvasti esille...

Conissani oli kaksi keskeistä juttua: musikaaliproggis, jossa soitin, sekä puvustukseni. Pähkäiltyäni useampana vuonna, että olisi hauska pukeutua joksikin tunnistettavaksi hahmoksi, olin tänä vuonna Doctor Who -sarjan nimihenkilön tämänhetkinen inkarnaatio. Vaikka asustukseni oli kaukana täydellisestä, selvästi jotain meni oikein, kun satunnaiset teinit halusivat halata, ja kaverit eivät olleet tunnistaa minua, vaikka katsoivat suoraa kohti. Hihii. Tämän (ja tylsän työpäivän) kunniaksi kirjoitinkin Conistani osittain fiktiivisen debriefin kymppi-Doctorin näkövinkkelistä. Taitaa olla eka kerta, kun postaan jotakin fanficin kaltaista ihan melkein omalla nimelläni. Englanniksi, toki, koska en todellakaan osaa kirjoittaa tällaista suomeksi. Laadusta ei takeita, määrä sitäkin suurempi.

"I was on my way to 21st century Cardiff, to see how they were coping with the aftermath of the 456 incident - terrible thing, that, but a fixed point in time, so there was nothing I could do about it - when I picked up some rather dodgy readings from a place called Otaniemi, Finland, in 2009. So, at around half past six on Friday, the 31st of July, I left the TARDIS in a corner of a car park near the Helsinki University of Technology, and set out to explore this mystery.

I ended up dancing. Why, yes, I do dance. Rose had her doubts about that, and I proved her wrong. Of course, that might've had something to do with the leather jacket and the ears I had at that time. Well, anyway, I danced, and, while dancing, learned that I had landed in the middle of Ropecon, an annual meeting of Finnish roleplayers, larpers, miniature, card and board game players and other fantastic folk. This explained the number of alien-looking people about. Most of them weren't aliens after all, and the few who were were mostly nice and harmless. None of them knew anything about the odd readings which had brought me to the area in the first place, or if they did, they weren't telling me.

Thanks to a few friendly and helpful locals, I eventually found the first clues of what turned out to be quite an interesting puzzle. They were in the form of notes scattered around the area, written in different codes. Unfortunately, while working on solving them, I managed to get involved in a musical production. They were in desperate need of a cellist, their original one having disappeared mysteriously. I couldn't just leave them in trouble when I had the means to help them out. So, I did a quick trip to the 18th century, had a few lessons with this charming chap called Boccherini, and returned just in time for the rehearsals on Saturday.

Even though I spent a good part of Saturday doing music - which was a lot of fun, should do it more often! - I did manage to solve the puzzle, too. Of course, I never could've done it without the invaluable help of my local friends, who were very dedicated to the task. Slowly, the story behind the notes began to unravel. They were written by a fellow explorer, who had got involved in a strange cult worshipping an ancient local deity, which currently resided beneath the venue of the 'Con, a monstrous creature which was about to rear its ugly head during a ritual at midnight. An alien? Evil or simply misunderstood? I'd have to find out. Following the clues, we were able to gather the protective seals and mask needed in the ritual, and to learn the exact location of it. I even got a tattoo of the cult symbol between my shoulder blades - just a spray-on thing, mind you, so I won't have to wait until my next regeneration to get rid of it.

Since midnight was still many hours away, I did my part in the evening gala, playing the 'cello in the musical. It was called "Sampo", and it was based on the Finnish national epic Kalevala, which in turn is loosely based on certain events a couple of thousand years ago. Of course, I didn't tell the locals that the real Sampo actually had bits of alien tech in it, which meant that it really, really had to be broken apart, or there might've been serious consequences - not that I had anything to do with it - well, maybe a little, but - hm, where was I? Right, musical performance! Yes! It was brilliant! I can only hope the audience enjoyed it as much as we performers did! After the gala, it was the time for the ball! I had to admit that I didn't know all of the dances, but I knew quite a few, and I had a ball! At the ball! Oh, that's awful, isn't it? Sorry.

As midnight drew near, my companions reminded me that we had a meeting with a monster. We joined the procession of pilgrims with white masks marching towards the amphitheatre in front of the main building of the campus. There were a lot of them. I wondered how many were actual cultists, and how many were just curious like me and my friends, and there to find out what all this was really about. We took seats among the silent crowd, and waited. Someone was beating a ceremonial drum. Then, a group of robed figures carrying blue torches approached. They formed a semicircle on the stage, the head cultist taking his place in front of them, and finally, we had some answers.

I had been expecting that the cultists would want to summon the creature, Iku-Turso, but it turned out I'd had it all backwards. Instead, they were actually there to stop it from making a comeback, while the party who had arranged this 'Con were doing their best to stop this ritual from taking place. Seeing that the ritual was a good thing, I was happy to take part in it. We chanted the words to keep the Great Old One in its deep sleep - and we could actually hear it growl and snore, a spine-tingling, unearthly noise.

Afterwards, we had to make a quick escape to avoid being caught by the event's security staff. It didn't matter, though. We had done what had to be done, the monster would be out of the picture for another year, and I could return to share the last dance with a nice girl who had absolutely no idea how close to utter chaos and destruction we had all been mere minutes ago.

Even though the alien threat had been dealt with, I decided to hang around for the duration of the 'Con, just for the fun of it. Sunday was an altogether quiet day, with most of the humans either comatose or hysterical with fatigue - which in itself was pretty funny. I attended a lecture about crime scene investigation. The techniques were crude by my standards, but it was very hands-on, which is always a good thing. I also took part in a game of live Tetris, an interesting and all-new experience. After that, and the closing ceremony, it was time to return to my dear old blue box, and towards new adventures!"