"Vapaapäivä"

"Kivaa, huomenna on vapaapäivä, mitähän sitä tekisi", miettivät muut metrokurssilaiset eilen. Joopajoo, vapaapäivä. Ei metroa, vaan kaikkea muuta kyllä.

Aamusta konsalle harjoittelemaan pikkoloselloa, sitten soittotunti samaisella soittimella. Lounastauko oli pitkähkö. Olisi ollut aikaa suunnitella, mitä puuhaisin oppilaan kanssa. Olisi pitänyt, vaan enpä taas osannut, päädyin vain haahuilemaan ympäri konsaa epämääräisen ahdistuneena. Sittenpä kyseinen soittotunti menikin harmillisen tökkivästi. Pahin vika oli, että oli kamala kiire, kiireessä ei ole kiva opettaa. Kiireesti vaan sieltä tunnilta kipitin harjoittamaan vielä lisää pikkolosellismiä.

Iltapäivän pelastus oli jälkimmäinen oppilas, se Kulosaaressa asustava. Vaihteeksi nimittäin soitto sujui oikein mukavasti, ja muutenkin oli hauskaa. Vielä kun sain tunnin päätteeksi virpomisvitsan oppilaaltani, niin hymyilin kyllä koko palailumatkan iloisesti.

Kotiin pääsin "jo" ennen kahdeksaa, ja viimein toteutin suunnittelemani leipomisen. Vaan suunnitteluista huolimatta kämmäsin, koska en uskonut ohjeen väitettä, että brownie olisi oikeasti vain 2cm paksu, ja liian paksu lätyskä sitten paloi reunoiltansa, ja meinasi jäädä raa'aksi keskeltä. Blääh.

Metrojulkisuutta

Minen tajua, mistä tämä nyt iski, mutta näin vaihteeksi sitten larppiunta. Yritin siinä pelata kaikkia kolmea turkulaista kaupunkipelikampanjahahmoani samassa pelissä, ja kuten odottaa saattaa, ei se ihan sujunut. Onpas taas ihme larpinpuutostila, ja tänä vuonna kovin vähän pelejä tiedossa. No, ÅBN ainakin on tuloillaan.

Aamulla konsalle suunnatessani löysin Metrolehdestä lystin metroyllärin: olinpas päässyt lehteen, kun kurssistamme oli HKL:n tiedotesivulla uutinen. Kuvaaja on osannut valita esille parhaan osani, eli hiukset. Jeejee.

Konsalla oli kvartettitreenit. Aloittelimme Debussyn 1. kvartettoa. On se tavallaan vähän harmi, että joitakin vuosia sitten vielä kovasti pidin tämmöisestä ranskalaisesta haahuilevasta maalailusta, mutta nykyjään en oikein lämpene semmoiselle. Lisäksi konsalla oli tarjolla kakkukahvit tulossa olevan suuren ja mahtavan Metropolia-ammattikorkeakouluyhteenliittymän kunniaksi. Kakku oli pahaa, kahvi samoin. Ehkäpä se kertoi jotain koulun tulevaisuudesta.

Iltapäivästä sitten metroilemaan. Pääsimme vilkaisemaan varikon valvomoa, joka vaikutti leppoisalta ja kotoisalta. Ajelukin oli leppoisaa, kun oli niin letkeä ajoporukka. Kotimatkalla bussissa tuli kurssikavereillekin todettua, että tosiaankin, alkuhuolistani huolimatta, porukka on hyvinkin tutustunut toisiinsa, hyvin olemme ryhmäytyneet. Se on mukavaa.

Univajehumala

Valvominen on varmaan helpoin ja halvin päihde, mitä on olemassa. Nukkumaanmeno venyi ja herätys oli sen verran aikaisin, että unet jäivät liian vähiin. Sen seurauksena oli koko päivän jotenkin omituisen poissaoleva ja epätodellinen olo. En muistanut, mitä unia olin nähnyt, mutta sen verran, että paljon ja sekavia, ja niissä oli ainakin avaruusasema, ja sitten ajettiin joko avaruusalusta tai metroa tai jotain niiden yhdistelmää. Pitkin päivää kumminkin tuli vastaan juttuja (ihan lähtien erään rakennuksen ikkunasta näkyneestä seinästä), jotka herättivät häiritseviä uni-déjà vu-tunteita. Vaikea selittääkään edes. Ja sitten eksyin ajatuksiini miettimään taas jotain HaU:a tai fanficcia tai mitä milloinkin, ja havahduin ja tajusin etten ollut kiinnittänyt niin mitään huomiota ympäröivään maailmaan. Ei ole minulle tyypillistä tämmöinen, joten olihan se tavallaan aika jännää.

Suurimman osan päivästä haahuilin EA-kurssilla, ja yritin pitää itseäni hereillä kahvilla ja energiajuomalla, josta on tulossa paha tapa, pitäisi lopettaa alkuunsa. Toisen päivän iloksi ihastelimme muun muassa palovammojen ja murtumien kuvia, mutta emme päässeetkään muumioimaan ketään, koska sitomista harjoiteltiinkin violeteilla kolmioliinoilla, ei ne oikein ole uskottavia käärinliinoja semmoiset. Iltapäivään kurssi sitten päättyi, ja nyt on minulla virallinen todistus, että mukamas jotkut perusensiaputaidot hallitsen. Onneksi katsomallamme ihqun kasarilla videolla lohduteltiin, että useimmat ihmiset etukäteen pelkäävät panikoivansa jos joutuvat auttamaan onnettomuustilanteessa, mutta tosiasiassa kykenevät toimimaan vallan mainiosti.

Ruskeasuon varikolta kävelin ihanan keväisen kesäisessä auringonpaisteessa jätskiä syöden keskuspuiston halki Pasilaan, missä sitten lojuin vanhassa kämpässä, kunnes uusi asukki saapui paikalle. Esittelin paikkoja kuin paraskin asuntomyyjä, ja ojensin avaimet eteenpäin. Ah. Sitä kämppää ei tule yhtään ikävä. Sitten vielä konsalle harjoittelemaan, pelkkää pikkoloselloa melkein puolitoista tuntia.

Mielialanvaihdoksia

Sainpas pyöräretkeni: koska sää oli edelleen loistava, pyöräilin metrokoulutukseen kuuluvalle ensiapukurssille. Se kun sopivasti pidettiin Ruskeasuon bussivarikolla, mihin on Perkkaalta viitisen kilometriä matkaa. Sain tosin haaskattua siihen aika paljon aikaa, kun harhailin menomatkalla jossain Pitäjänmäen teollisuusalueella ja paluureissulla puolestaan Talin golfkentällä. En sentään varsinaisesti eksynyt, vaan liikuin lähestulkoon oikeaan suuntaan koko ajan, päädyin vain aina vähän muualle kuin olin odottanut--mikä oli oikeastaan aika hauskaa. Pyöräily taisi olla päivän paras osuus.

Itse ensiapukurssi, virallinen SPR:n EA1, aiheutti monensuuntaisia eri tavoin häiritseviä tunteita ja ajatuksia. Aamupäivällä kun puhuttiin muun muassa yllättävistä tajuttomuustiloista, jostain ihmeen syystä eksyin koko ajan johonkin HaU-nostalgiaan. Kertonee ehkä siitä, että olen nähnyt ihan liian vähän oikeaa elämää, jos ensimmäinen mielleyhtymäni tuollaiseen liittyen on puhdasta fiktiota.

Se oikeampi, ymmärrettävämpi ja hyväksyttävämpi EA-ahdistus iski sitten, kun alettiin lounaan jälkeen puhua erinäköisistä verenvuodoista. On se tavallaan nurinkurista, että puhe irtileikkautuneista raajoista tai sormista tai sellaisesta (jotka eivät suinkaan aina tapa) aiheuttaa minussa hirveän paljon vahvemman ahdistuksen kuin puhe kuolemasta. Ja siinäpä sitten puhuttiin pitkä tovi kaiken maailman kirveellä huitomisista, onnettomuuksista, työtapaturmista sun muusta kivasta. Iltapäivän päätteeksi kouluttajamme vielä näytti meille kuvia... Argh. Turhaa taitaa tämä kursseilu minulle oll. Olen varsin varma, että tositilanteessa hätääntyisin ja ahdistuisin kaikesta verisestä ja pahannäköisestä niin, ettei minusta olisi kenellekään apua. Tämä taas johti synkkiin mietteisiin siitä, miten minusta ei pohjimmiltaan ole niin mitään hyötyä kenellekään. Pitäisi opiskella jotain ihan muuta. Sinänsä, metrokuskit ovat kyllä hyödyllisiä, paljon hyödyllisempiä kuin sellonsoitonopettajat, kielitieteilijöistä puhumattakaan. Toisaalta kunnianhimo tuskin antaa myöten, että ajaisin vain enkä tekisi mitään muuta.

EA:n jälkeen hain sellon kotoa. Vuorossa oli eka soittotunti tutkintoni jälkeen. Se meni suurimmaksi osaksi keskustellessa opinnäytetyöstä, soittotuntivuorovaikutuksen analysoinnista, ohjelmistosta (konserttoja!) sun muusta syvällisestä, edellisten mietteideni mukaan hyödyttömästä, mutta kuitenkin kiinnostavasta. Tunnin jälkeen jopa vielä harjoittelin pienen hetken.

Kovasti vielä konsalta lähtiessäni ajattelin, että nyt voisin illalla leipoa. Kävin ostamassa aineksia ja kulhon, kun ei minulla oikein mitään leipomisastiaakaan olisi ollut. Vaan kotona vilkaisin irkkiin, lauoin muutaman tyhmän ajattelemattomuuden, ja sain aikaan ainakin itselleni epämääräisen pahan mielen. Leipominen ei oikein sitten innostanutkaan, ja kello oli muutenkin jo aika paljon.

Päätinkin illan lukemalla melkoisen pitkän pätkän huonoa fanficcia, ja sitten vielä lopun pitemmän aikaa meneillään olleesta Holdstockin Norsunluuportista. Siitä on kovin kauan kun luin Alkumetsän, pitäisi varmaan lukea uusiksi. Muistelisin sen olleen jotenkin innostavampi kuin tämä. Toisaalta pelkästään metsä itsessään on jotenkin kovin kiehtova visio, samoin siellä ilmenevien taruhahmojen keskenään lomittuvat tarinat. Kokonaisuudessaan Norsunluuportti kyllä oli jokseenkin blaah.

Ruoka söi päivän

Ajattelin tehdä aamupäivällä ruokaa. Laitoinkin sitten ruoanlaittoon koko aamupäiväni. Sovellettu makaroonilaatikko valmistui juurikin niin ajoissa, että ehdin syödä vähän, änkeä loput pakkaseen ja juosta bussiin. Siinä ohessa ehdin soittaa ehkä vartin. Vähän enemmän oli kyllä tarkoitus, mutta ei vaan pari tuntia riittänyt. Hirmuisen aikaavievää touhua tuommoinen kokkailu.

Metrokurssi palasi yöajosta takaisin tavalliseen arkeen. Tänään harjoiteltiin kuuluttelua. Sehän oli varsin leppoisaa. Helppoa se (ainakin minusta) on keksiä sopivia kuulutuksia rauhallisessa luokkahuoneessa. Oletettavasti vähän eri juttu sitten, kun juna on oikeasti sammunut keskelle pimeää tunnelia ja takana on 700 ihmettelevää matkustajaa... Ajoharjoittelussa arkeen paluu tarkoitti, että ajeltiinkin taas vain lyhyitä yhden vaunuparin junia, ei tuntunut semmoinen mitenkään rullaavan eikä jarruttavan, ja sitten vielä oli niitä vuorojuniakin ja ihmisiä asemilla ja muuta. Mutta kyllä se ajaminen alkaa jonkinmoisella rutiinilla hiljalleen sujua.

Epäpyöräretki

Kesäaika hyökkäsi nurkan takaa yllättäin. Onneksi olin laittanut herätyksen ajoissa, koska vasta herättyäni tajusin, että pahus, kelloa olisi pitänyt siirtää. Jäi siinä kymmenisen minuuttia aikaa kiskoa itsensä ylös sängystä, vaatteet päälle, ulos ja YS-treeneihin.

Soittojen soitua heitin sellon kotiin ja lähdin Pasilaan päin. Kun oli tosi kaunis ja keväinen päivä, ajattelin, että nyt ehdottomasti kannattaa siirtää pyörä pois vanhalta kämpältä. Jätin samalla vanhalle kämpälle ärsyttävän "hei hei ja hyvää jatkoa" -lappusen. Vaan ehdin pyöräillä juuri pihasta pois kun selväksi tuli, että takakumi oli ihan tyhjä. Kävin ostamassa huoltsikalta pyöränpumpunkin, mutten saanut ilmaa pysymään. Tunnustettakoon, että taisipa muuten myös olla eka kerta kun itse edes moista yritin. Vaan yhyy, se siitä pyöräretkeilystä sitten. Taluttelin pyörää aikani, sitten äiti poimi kyytiin ja autolla Perkkaalle. Ja korjasi sitten sen pyöränkin purkamalla venttillin ja kasaamalla uudelleen. En minä vaan olisi osannut. Äidin avulla myöskin asentui viimein asuntooni kattolamppu. Aika viritys se on edelleen, hitusen pelottaa, että se itsekseen tippuu niskaan sieltä jokin kaunis päivä.

Iltasella olin sosiaalinen tarjoamalla teetä Mirjalle (joka on siis myös yksi vuokraemännistäni, hih), kun taasen asumme ihan melkein toistemme naapureina, kuten muinoin Laaksolahdessa. Irkissäkin tuli vaihteeksi roikuttua.

YSsää ja palailua

Olisin varmaan nukkunut kellon ympäri jos olisin voinut, vaan herätä piti kuitenkin ihan aamulla, että ehti orkesteriin. YS:n harjoitusviikonlopun merkeissä meni aika lailla koko päivä, 11-18. Väsytti vaan edelleen, eikä edes Shosta oikein innostanut.

Olin ajatellut että illalla kotiin lojumaan, mutta iskä tekstailikin että ehtisikö nähdä. Päädyin sitten Kauniaisiin ravintolaan iskän ja veljien kanssa. Oli kyllä hyvää ruokaa, pahus vaan ettei oikein ollut nälkä, jotenkin päivärytmini viimeaikainen omituisuus on saanut aikaan muun muassa sen, ettei oikein ole nälkä mihinkään aikaan kun on syönyt niin outoihin aikoihin. Outoa oli myös, että molemmat veljet joivat olutta, kun se nuorempi vasta juuri täysi-ikäistyi. Ja muutenkin, harvemmin sitä tulee perheen seurassa juotua. Höö.

Päivän paras osuus oli kummikin, kun kotiuduttuani pääsin kylpyyn lojumaan.

Viimeinen ajoyö

Torstaina kävin katselemassa Tapanin kanssa videolta yhden pitämäni soittotunnin ja keskustelemassa siitä. Jostain syystä minun on kamalan vaikea suhtautua soitonopettamiseeni mitenkään analyyttisesti, tai toimia sen suhteen suunnitelmallisesti. Pitäisi oppia, kun on opetusnäytekin mikä pitäisi antaa että joskus valmistuisi. Vaan eipä onnistunut ainakaan tuon jälkeen, kun kävin opettamassa, semmoista haahuiluahan se taas oli. Sitten yhdeksän maissa lounas/illallinen, ja jälkkäriksi Fazerin kahvilasta jätskiä. Siellä törmäsin myös yllättäen larppituttuihin, ja ei-yllättäen olisin taas puhunut vaikka pari tuntia putkeen metroista.

Viimeinen ajoharjoitteluyö oli ikävä kyllä vähän vähemmän mukavaa metroilua. Se meni jännityksen ja epävarmuuden tunnelmissa. Tuli myös pohdittua, miten liukuvan katoava on ero leppoisan kuittailun ja oikeasti satuttavan ilkeän vittuilun välillä. Molempia kun oli liikkeellä. Ajoin varmaan huonoiten näistä viidestä yöstä, saapi nähdä, miten se arvosteluissa näkyy. Ja kiroan alimpaan jorpakkoon sen neron, joka ylipäänsä on keksinyt, että metroharjoittelusta pitää antaa viikottainen numeroitu henkilökohtainen arvostelu, koska se aiheuttaa ihan turhaa ylimääräistä ahdistusta tällaiselle numeroista stressaavalle ihmiselle. Tärkeintä kun vain on, että oppisi ajamaan, ei sitä todellakaan sitten kukaan tule kysymään, minkälaisia viikkoarvioita on saanut kuljettajakurssin aikana.

Yrityksenä palailla normaaliin päivärytmiin nukuin metroyön jälkeen liian vähän. Puolihereillä raahauduin konsalle. Siellä oli prima vistaa pikkolosellotunnilla, ja taas yksi ei-suunnitelmallisesti pidetty soittotunti. Lopun iltaa vietin leppoisasti AOK:n kokouksen merkeissä Lauralla. Tosin en ollut parasta mahdollista seuraa, kun meno vaihteli hysteerisestä epätoivoisen väsyneeseen. Lähdinkin aikaisin kotiin nukkumaan. On se ihan kiva vaihteeksi nukkua yöllä.

YS ja tokavika yö

Taaskaan en saanut nukkua uniani rauhassa. Metron liikennemestari oli juuri unessani heittelemässä frisbeetä Ruoholahdessa konservatorion edustajalla, kun heräsin siihen, että vuokranantaja soitteli ja kyseli, kävikö se remonttireiska eilen. Jipii. Ja vielä ihmetteli, kun minä olin puoleltapäivin nukkumassa, "eikös nyt olisi jo aika herätä". Ei kyllä ollut, kun olin vasta 6.00 mennyt nukkumaan.

Oikeasti heräilin sitten joitakin tunteja myöhemmin, kävin Ruoholahdessa hakemassa sellon ja menin YS-treeneihin. Ne olivat vähän tyngät, kun jouset soittivat vain taukoon asti, sitten alkoivat pelkkien puhaltimien treenit. Ihanan ystävällisesti orkesterin ikioma soitinkorjaaja-David otti hajoilevan jouseni mukaansa, jos vaikka sen saisi viimein asettumaan. Orkesterin jälkeen piti taas keksiä, mistä saisi myöhäistä lounasta, tai illalliseksi sitä kai kellonajan perusteella pitäisi kutsua. Huolestuttavasti näytti, että vaihtoehtoina olisi lähinnä erilaisia pikaruokapaikkoja, vaan onneksi huomasin, että Cafe Espa oli auki. Sieltä sai hyvää salaattia ja oli muutenkin mukava paikka istuskella ja odotella yön ajon alkua.

Ajoharjoittelu meni hurjan nopeasti, ja tällä kertaa hereilläpysyminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Ennemminkin oli vähän hyper-meiniki, kun ajo-opekin oli aika vinkeän aktiivinen tapaus. Ei sille mitään mahda, minusta hyperaktiiviset ihmiset vaan ovat loistavia. Pitää olla vauhti päällä, ettei tule tylsää.

Loppuun vielä taasen kuvallista todistusaineistoa ajoharjoitteluista: joku junabongari on näpännyt kuvan koulujunailustamme ja laittanut näkyviin. Tämä ei tosin ole yöajoviikolta.

Lisää metromenoa

Näin ehdottomasti hienoimman metrouneni tähän mennessä: siinä lähdimme yöajoviikon aikana kävelemään Hakaniemestä Rautatientorille tunnelissa, ja sieltä löytyikin yllättäin vaikka mitä. Oli semmoisia hienoja kiveen hakattuja temppelinraunioita, ja sitten ihan kerrostaloja, kauppoja, baareja, ihmisiä, jotka siis kaikki asuivat metrotunneliverkostossa maan alla. Jossain vaiheessa tuli joku ihme kiiretilanne, että piti äkkiä mennä junasta ulos, vaan viimein havahduin tajuamaan, että kyseessä olikin tosielämän ovikello, jota kovasti soiteltiin. Kello oli noin kaksitoista, ja ovella paikallinen remonttireiska, joka tuli katsomaan kylppärin ongelmia, muttei tehnyt mitään vielä. Harmitti vaan niin kun se uni jäi kesken eikä enää jatkunut, vaikka jatkoinkin nukkumista. Ne rauniot olivat erityisen hienoja. Uneni harvemmin ovat visuaalisesti näin vaikuttavia. Jos vaan osaisin maalata, haluaisin maalata semmoisen hienon näkymän hiekanvärisistä kiviseinistä, joihin on veistetty koristeita ja temppelin suuaukko, ja joiden ohi ajelee metrojuna.

Heräiltyäni viimein kolmen jälkeen lähdin metsästämään kenkiä. Se oli ihmeen vaikeaa. Kiersin kaikki Sellon kenkäkaupat enkä löytänyt mitään, siirryin Helsingin puolelle, ja sitten loppujen lopuksi päädyin kumminkin ostamaan mustat maiharit. Ihan samanlaiset kengät siis kuin ne, jotka olivat hajoamassa ja vaativat ostamaan uudet. Tosi luovaa. Kenkien jälkeen metsästin kopiokonetta, että saisin vuokratodistuksesta kopion ja sitten lähetettyä Kelalle ilmoituksen uusista asumisolosuhteista. Ihmeen hankalaa se oli, kun kirjastossa/postissa ei ollut, ja kello olikin jo ihan yhtäkkiä niin paljon, että opiskelijakirjasto oli kiinni. Piti sitten mennä Ruoholahteen ihan vain siksi, että saisi kopioita. Ruoholahdesta Itäkeskukseen metsästämään ruokaa. Sekin oli vaikeaa, koska näköjään siellä oli kello 21.00 jälkeen auki tasan Chicos ja ei mikään muu. Siellä siis söin päivän pääaterian.

Ajoharjoitteluporukka oli tänään vähän hiljainen, saattoi tietysti johtua väsymyksestäkin. Eipä paljoa juttu luistanut tai läppä lentänyt. Väsytti myös ihmeen paljon, ja jotenkin ajaessa koko ajan tuntui, että varmaan olen nyt unohtanut jotain, vaikka oikeastaan sujui enimmäkseen ihan hyvin.

Aikaerorasitus ja onnistunut yö

Heräilin joskus kahden maissa, mutta liikkeelle pääsy oli jotenkin niin kaamean vaikeaa, että tuli kiire ehtiä neljäksi konsalle. Siellä pidin pitkästä aikaa sellomuksuryhmää, ja olinkin jo ehtinyt unohtaa, miten kaoottista se usein on. Jotenkin saatiin kuitenkin soitettua asiat, jotka oli tarkoitus soitella. Sen jälkeen olikin hirveästi aikaa tapettavaksi. Oli jotenkin epämääräisen pihalla oleva olo, sellainen epätodellinen, eikä niin millään voinut hahmottaa, mitä kello oikeasti oli. Aikaerorasitus, vaikkei aikavyöhyke periaatteessa muuttunut mihinkään. Siihen vielä yhdistyi joku epämääräinen toivottomuusmasennus, joka ei ollut yhtään mukavaa.

Olisin tietysti voinut harjoitella, muttei paljon kiinnostanut. Sen sijaan lähdin etsimään kuivia kenkiä. Mikään ei masenna niin kuin se, että on koko ajan märät jalat kun kengät eivät pidä vettä. Vaan enpäs löytänyt, kun en oikein osannut päättää, minkänäköisiä etsin. Kun kello alkoi olla niin paljon, että kaikki kaupat menivät kiinni (vaikkei minusta ollenkaan niin myöhäiseltä tuntunut), lähdin metro-sightseeingille: matkasin Mellunmäkeen, katselin asemaa ja sen ympäristöä, ja toistin saman Kontulassa ja Myllypurossa. Syynä ihme haahuilulleni oli ihan se, etten ollut koskaan käynyt noilla asemilla matkustajan ominaisuudessa, jotenka halusin nähdä, että mitä ne paikat ovat, missä aina ajellessa pysähdellään.

Ja sitten varikolle ja ajamaan. Tänään oli vuorossa uutta junaa. Raiteilla ei ollut mitään ylimääräisiä työmiehiä säätämässä, vaan yö oli todella meidän, ja meininki oli mainio. Yön ajoporukkanikin oli tosi letkeä, ja oma ajelu tuntui vähemmän tunaroivalta. Juuri tällaista tämän pitikin olla. Ensimmäinen sivumme Mellunmäestä Ruoholahteen kesti lähemmäs tunnin, kun saimme muun muassa neljä hätäopastetta peräkkäin, jokaisen eri tavalla. Luovimman näyttivät vastaan tulevat kaverit oman junansa ikkunasta punaisella taskulampulla. Ruokataukomme pidimme Hakaniemen valvomossa, josta siis kaikkea ajeluamme ohjaillaan, ja se oli minusta hirmuisen jännä paikka. Vau. Kuvassa tilanne, jota tuskin koskaan tulee näkymään: uusi ja vanha juna pysäköityinä peräkkäin Hakaniemen asemalaituriin ruokatauon ajaksi.

Kiipimä- ja metrohulluutta

Kaunis aurinkoinen kevätpäivä kalliolla... Lämpötila vähän yli nollan ja lunta satelee hiljakseen.

Heräilin joskus puolen päivän kieppeillä, Miri oli jo keitellyt kahvin. Pähkäilimme, missä muodossa päivän kiipeilyn suorittaisimme. Koska ulkona näytti aurinkoiselta, vaikka säätiedotus oli lupaillut muuta, päätimme mennä katsomaan Rollareita. Ensisijainen tavoite ja oli, että oppisin laskeutumaan, ja eihän se vaikeaa ollutkaan, kerta kuivaharjoittelua, sitten alas, toisella kertaa menin jo saappaat jalassa, ja valitin, kun en päässyt tarpeeksi lujaa. Sitten kun kerran kallio ei ihan täydellisen läpimärkä ollut, niin pitihän sitä yrittää kiivetäkin. Mirin kiivittyä valitsemansa reitin piti sitten minunkin tietysti kokeilla. Ensikosketukseni kallioon. Kivi oli älyttömän kylmää. Pääsin semmoiset kahden muuvin ja kahden metrin verran ylös, kun totesin, että sormet ovat niin jäässä, että sattuu. Se siitä. Miri halusi sitten vielä kiivetä uusiksi, ja siinä samalla havaitsimme, että oli alkanut sataa lunta. Jep jep. Kohti autoa siis. Matkalla hiljainen lumen leijailu muuttui sellaiseksi pyryksi, että sattui vasten naamaa ja ei meinannut nähdä eteensä. Kaiken kaikkiaan, aika kiinnostava ensimmäinen kalliokiipeilyreissu siis... Paluumatkalla jätimme väliin suunnittelemamme putkikätkön vilkuilun, koska sää oli niin järkyttävä. Perkkaalla vajosin suoraa kylpyyn. Se, ruoka ja kahvi karkoittivat pahimman jäätymyksen.

Miri häipyi illasta kohti Turkua. Minä puolestani hyppäsin bussiin ja ajelin kymmeneksi metrovarikolle. Ensimmäinen yöajoyö, jännää. Kun matkasimme viimeisen vuorojunan mukana Ruoholahteen, olin innokkaan odottavainen. Ensimmäisen ajamani pätkän aikana se tunne hävisi, tilalle tuli ahdistus, kun tuntui, etten vaan osannut tarpeeksi. Juna luisteli liukkailla kiskoilla, ja kolmen vaunuparin letka käyttäytyi aivan eri tavalla kuin tutuksi tullut yksi vaunupari. Muutenkin yö meni enemmän odotellessa kuin ajaessa. Yllättäen sitten toisen ja viimeisen kerran kun pääsin ajamaan, Vuosaaresta Ruoholahteen, sattui matkalle kaikkea mahdollista: poikkeusopaste, kaksi hätäopastetta, outoa rojua radanvierustalla, ja sitten vielä kokeilin luvan kanssa punaisia päin ajamista. Harmi vaan, ei se pakkojarrutus mikä siitä tuli ollutkaan ollenkaan niin raju kuin olisin odottanut. Päätin päiväni... tai siis yöni täydelliseen masennukseen olemalla ääliö. Piti jättää juna Ruoholahteen odottamaan aamun vuoroon lähtöä. Sivukotelosta piti siis sammuttaa valot ja ovet ja jättää akusto päälle. Tottahan minä sitten ekana sörkkään sitä akustonappia, ja vielä niin pikaisesti, ettei juna yhtään tykännyt. Argh. Joo joo, olin väsynyt, joo joo, sattuuhan sitä... Ei saisi sattua. Ei minun tarvitse olla täydellinen tai paras, en vain haluaisi olla huonoin. Tämän päivän ajoporukassa tuntui koko ajan siltä. Ehkä huomenna on erilaista.

Kiva konsertti ja kaksi kätköä

Omistin aamu- ja iltapäivän konserttistressaamiselle. Sitä sitten riittikin, kun jousi päätti hajota, taas, olisikohan nyt neljäs kerta, ja ihan samalla tavoin kuin aiemmin. Siinä on nyt oikeasti joku häikkä. Joku tunari on laittanut vääränkokoisen ruuvin, joka rikkoo itsensä, tai jotain, koska ei voi tuolla tavoin normaalisti jousi hajoilla. Onneksi oli sitten varajousi. Välissä käväisin syömässä Mirin kanssa hassussa pikaruoka-Chicosissa, vaan pian taas takaisin konsalle. Ennen omaa esitysvuoroa oikeasti jännitti ja hermostutti, mutta tavallaan oikealla tavalla, ei sellaisella ikävän lamaannuttavalla, kuin ennen tutkintoa. Ja näinhän se sitten soittokin tuntui paljon mukavammalta. Asiaan vaikutti yllättävän paljon myös vaatteiden valinta: keksin laittaa päälle keijuhörselön ylppärijuhliin ostetun mekon, joka hyvin sopi Metsään ja uneen, ja jotenkin vain teki tunnelmaa. Oli oikeasti vaihteeksi kiva soittaa ja esiintyä. Tällaista tämän kuuluukin olla, ei mitään inhottavia tyhmiä tutkintoja. Sain niin positiivista palautettakin, että vaihteeksi tuntui, että ehkä minun on jotain järkeä edelleen soittaakin.

Soiton jälkeen sello kaappiin, ja Cafe Lasipalatsiin hengaamaan Mirin kanssa. Sieltä ei näköjään saa hyvää kakkua. Miri kiskoi minut sitten käväisemään johonkin Ilmarin bileisiin. Onneksi, kuten vaadin, ei oltu siellä kauaa, joten en joutunut bileangstaamaan tai ahdistumaan vieraista ihmisistä. Sen sijaan suuntasimme Perkkaalle suunnittelemaan illan geokätköilykierrosta. Tainakin liittyi joukkoon. Vaan bläh, alunperin pääohjelmanumeroksi suunniteltu viemäriputkessa mönkiminen meni mönkään, koska sateen ja lumen sulamisen jäljiltä tunnelin vesi oli niin korkealla, ettei sinne uskaltanut edes yrittää. Sen sijaan tyydyimme etsimään "tavallisia" kätköjä. Sentään kun kello oli jo paljon, kokeilimme myös sellaisia, joita ei viitsisi keskellä päivää väenpaljoudessa penkoa. Löysimme kokonaista kaksi, kun listalla oli noin seitsemän. Lisäksi vartija löysi meidät, kun etsimme kätköä Sellon edustalta. Kyseli, että mitä etsimme, vastasin, että geokätköä. Enpäs tiedä mitä mahtoi siitä miettiä. Tainan kotiinheiton jälkeen olisi jo väsyttänyt hirveästi, mutta kun piti yöajoviikon alkua ennakoiden vääntää unirytmiä väärään suuntaan, täytyi sitten vielä valvoa. Kylpysuolan ihmettely teoriassa ja käytännössä ja yleinen hysterisointi pitivätkin valveilla neljään.

Kaikkea mahdollista

Päivät ovat menneet. Ei oikein ole kauhean selvää kuvaa tällä hetkellä, mikä niistä oli mikäkin, mitä milloinkin tapahtui ja niin edelleen. Älyttömän väsynyt olo, ja kuitenkin sellainen, että kauheasti on asioita tekemättä. Olisin tarvinut jonkun päivän muuttolomaa, että olisin ehtinyt säätää. Tarvisin ainakin 24h lisää tunteja vuorokauteen, että ehtisin suoda kaikille elämättömyyteni suuntauksille niiden kaipaaman ajan.

Kämpästä puuttuu edelleen toimiva kunnon kattolamppu, on vain eteisessä ja keittiössä lamput ja sitten jalkalamppu. Katosta puuttuu ruuveja ja järkevä ripustussysteemi. Eipäs saatu äidin kanssa tänään ostettua lamppua millään kattoon. Kylppärissä olleen avonaisen pesukoneen poistovesiputken paikkasin tyylikkäästi ilmastointiteipillä. Ja vieläkään en tiedä, mihin tilinumeroon vesimaksuni maksan, saati sitten että olisin kertonut postille tai Kelalle tai mihinkään, että olen muuttanut. Vaan väliäkös hällä, sain sentään netin toimimaan.

Metroon olisi kiva keskittyä ihan vain. Se olisi tavallaan niin kauhean ihanaa, että olisi tuommoinen työ, joka on tavallaan magee, toisaalta kauhean selkeä ja yksinkertainen, ja ennen kaikkea homma, jota ei takuulla tarvitse viedä kotiin. Kun vuoron lopuksi jättää päivän viimeisen junansa johonkin kääntöraiteelle tai varikolle ja kävelee pois, se on sitten siinä. Kurssiin tämä nyt ei ihan vielä päde. Pitää roudailla kurssikansiota kotiin, jos vaikka ehtisi opiskella jotain. Että jos tulee 1 lk. hälytys, niin mitä tehtiin, ja miten tehdään varairroitus uudessa ja vanhassa junassa, ja miten ovi laitetaan sulkuun, ja miten korjaillaan päätypuskinta, ja mitähän kaikkea vielä.

Yliopiston eteen en ole taas oikein tehnyt mitään, paitsi siistinyt yhden artikkelin, joka oli nyt sitten ihan vihoviimeinen siitä hommasta. Ja saanut stressiä ja ahdistusta, kun tuon editointihomman ja kurssiassistenttityön minulle tarjonnut ystävällinen luennoitsijaihminen on niin kovin kiinnostunut Stadian opinnäytteeestäni/joskus tulevasta gradustani, aiheella soittotuntikieli, että sain jo jonkun sen tuttavan sähköpostinkin että sillekin voi sitten kertoa, se kun on tutkinut vähän samansuuntaisia juttuja ja apua apua ääh, en tajua milloin ehdin tehdä koko jutun eteen mitään.

Soitto sitten taasen on ihan oma onkhelmansa sekin, keskiviikon YS-treenit menivät niin koomaväsyneenä, että tuntui aika ennätysmäiseltä ja epätoivoiselta. Kahdeksantuntisen ajoharjoittelu- ja metroteoriarupeaman päälle kolme tuntia orkesteritreeneissä on kovin rankkaa. Oppilaista olen saanut yhden pidettyä säännöllisesti, toisen tunti pitäisi sopia, kolmannen kanssa en ole ollut oikeastaan missään tekemisissä sitten sen jonkun hiihtoloman vai mikäolikaan, pitäisi kai tehdä jotain tämänkin eteen. Ja huomenna pitäisi esittää Virtaperko, enpä hirveästi ole harjoitellut, mutta kyllä sen pitäisi mennä ihan kohtuullisesti kun tutkintoon niinkin paljon treenailin. Pötyähän se on väittää, etteikö metrosta tai yliopistosta olisi haittaa soittopuuhalleni. En minä tälle voi omistautua niinkuin tekevät ne, joilla ei mitään muuta ole.

...kai se olisi joskus myös kiva tavata ihmisiä, kohta toki tapaankin, kun Miri lienee parhaillaan matkalla tänne päin. Jotenkin toisaalta, olen aika inhottavan helposti onnistunut tunkemaan kaiken sosiaalisen, ihmissuhteisesta puhumattakaan, johonkin mielen syrjäiseen unohdettuun nurkkaan, joka on nimikoitu "tarpeettomaksi ja turhaksi", joka vaatisi aikaa, jota ei ole. En minä oikeastaan tarvitse ihmisiä, tai ainakin olen ihan pahuksen hyvä valehtelemaan itselleni, että näin on. Ehkä sitten seuraavassa eläm... eikun, ehkä sitten, kun taas löydän jostain elämän.

Metroa unissa ja käytännössä

Näin taas metrounta. Niitä on alkanut ilmaantua. Yhtenä yönä olin säilytyshallissa, jossa laiturit olivatkin noin puolen metrin levyisiä kapeita palkkeja, joilla oli melko hurja tasapainoilla ja yrittää olla tippumatta virtakiskoon tai junan alle. Viimeisimmässä metrounessa oli rakennettu toinen metrotunneli/raidesetti keskustaan, sellainen, joka meni ristikkäin nykyisten kanssa Kaisaniemen kohdalla, ja jota katselimme sitten ihaillen muiden metrokurssilaisten kanssa.

Olipas vaan ihanaa herätä ja löytää itsensä yksiöstä, missä ei ollut mitään kämppiksiä. Sen sijaan ei ollut ihanaa raahautua konsalle, vaikka sinne pääsikin kätevästi yhdellä bussilla. Harjoittelu ei innostanut yhtään, mutta kävinpäs sentään kokeilemassa Metsää ja unta konserttisalissa lauantain keikkaa ennakoiden.

Metrokurssin teoriaosuus oli hyvin käytännönläheinen: menimme junaan tarkastelemaan mahdollisia vikatilanteita ja niiden korjailua. Olipas niissä muistamista. Vielä kun pääsisi oikeasti harjoittelemaan, niin tietäisi, osaako sitten tositilanteessa mitään. Ajoharjoittelu oli vaihteeksi oikein kivaa ja leppoisaa, mitä osaltaan auttoi väsymyksen aikaansaama hysteerisyys.

Muutosta kuvatodistein

Koska Elmo oli ovelana paennut paikalta lanittamaan ja Joe mitä ilmeisimmin aikoi nukkua pitkälle iltapäivään, muutto-operaatio jatkui kahden naisen voimin. Ajelimme äidin kanssa Pasilaan, lastasimme suurimman osan jäljellejääneestä rojusta ja veimme Perkkaalle. Välissä käväisimme Laaksolahdessa ja äiti laittoi namia appelsiinilohta. Sitten vielä vihoviimeisetkin tavarat ulos ja siivoilua Pasilassa, ja pois pois.

Kun kaikki tavarat oli saatu siirrettyä Perkkaalle, oli näky melkoisen toivoton. Ei näyttänyt asumiskelpoiselta ollenkaan. Lisäksi huomasimme kämpän putkistosysteemeissä lieviä outouksia, niinkuin sen, että ystävällinen edelinen asukki ei ollut laittanut minkäänmoista korkkia pesukoneen poistovesiputkiloon, joten nyt kun ei ole pesukonetta, lavuaariin laskettava vesi suihkuaa iloisesti ulos pitkin kaappia ja lattiaa. Pitää äkkiä hommata joku tukos siihen.

Usean tunnin ahkeran puuhastelun jälkeen ihmeesti tavarat asettuivat paikoilleen--aika vähän työtä siinä loppujen lopuksi oli. Eikä jäänyt mitään muuttolaatikoitakaan pyörimään. Onnitteluksi ja kiitokseksi viimein valmiista muuttosuorituksesta leivoin uudessa isossa keittiössäni minttusuklaakakun, ja äidin poistuttua testasin kylpyammeen. Oikein hyvin toimii, vaikka siinä onkin hyvin asiallisen oloisesti jeesusteipillä korjattu putki.

Lämä on

Metrossakin voi angstata. Varsin täysivaltaisestikin vielä. Taustalla taisivat olla vähän lyhyet unet ja aikainen aamuherätys, outo ajotilanne, kun meillä olikin kaksi vaunuparia, ja viisi harjoittelijaa kolmen sijaan, ja ennen kaikkea ajo-opettaja, joka opetti jarruttamaan ihan eri tavalla kuin mihin olin jo ehtinyt tottua, ja oli vähän turhan suorasanainen... Hajoilin sitten siihen, ja hävetti, näinpä nopsasti annan kurssikavereille kumman kuvan itsestäni. Tämä on vaan näitä luonnevikojani, että kun saamani kritiikin määrä ylittää jonkun kriittisen tason, pääni lukkiutuu "olen paska, en osaa mitään" -asentoon, minkä jälkeen en kykene enää ottamaan vastaan mitään informaatiota. Taisi olla eka kerta kun ajoharjoittelun loputtua olin pelkästään helpottunut siitä, että loppuipa viimein ja pääsee pois. Yhyy.

Metroharjoittelun jälkeen piti jatkaa muuttelua, mutta muuttojoukot vain viipyivät. Molmi oli nukkunut pommiin (mikä on aika lahjakasta, kun sovittu aloitteluaika oli 16.30) ja Jeo suunnannutkin juuri siihen aikaan leffaan. Sittenkin kun viimein päästiin puuhaamaan, asiat mättivät monella suunnalla. Loppujen lopuksi tavaraa kyllä siirtyi, mutta esimerkiksi huonekalujen kasaamisesta ei sitten ollut toivoa, kun porukat unohtivat tarvittavat ruuvit ja meisselit kaikki Pasilaan, eikä enää viitsitty hakea. Siitä puhumattakaan, että kiitos koiran, joka oli tehnyt tarpeensa keskelle pihatietä, on uutukaisen kämppäni lattialla kauniissa kaaressa koiranpaskaisia kengänjälkiä. Kellon lähestyessä yötä totesin, että olkoon, ja suuntasin muiden kanssa Laaksolahteen yöksi. Jos nyt huomenna saataisiin tämä pahuksen operaatio loppuun. Ainaskin sentään Laaksolahdessa oli lystiä, kun katseltiin höhlää Bondia telkkarista ja naurettiin vähän kaikelle.

Muutost

Kuten edellisestä käy ilmi, aloitin päiväni geokätköilemällä. Kävin etsimässä aiemmin jäässä olleen kätkön Pasilan junaraiteiden väliin jäävältä jänskältä kalliopaikalta, ja tipautin sinne toissapäivänä löytämäni matkaötökän. Sitten siirryin konsalle ja pikkoloselloilemaan. Sitä sentään siedän katsella, koska se ei niin suoranaisesti liity tutkintotraumoihin. Pikkolotunnin jälkeen oli kolme tuntia tyhjää, ja kun olin vakaasti päättänyt, että en tod aio harjotella piste, niin sitten oli vaan kauheita ongelmia saada se aika kulumaan. Yritin muun muassa etsiä yhtä Ruoholahdessa olevaa kätköä, mutta vaikka löysin paikan, itse purkkia en niin millään. Pahuksen ärsyttävää tuommoinen palloilu. Jossain vaiheessa alkoi väsyttää, ja ei edes oikein voinut kunnolla lojua missään, kun kumminkin oli pakko pysytellä konsalla kolmeen asti. Silloin tuli oppilas. Oli ihan jees tunti. Sen jälkeen piti olla toinenkin, mutta sepäs peruuntuikin.

Palasin siis Pasilaan ja pakkauspuuhiin. Iltasella saapuivat äiti ja Joe auttelemaan roudauksessa. Ajeltiin Perkkaalle ihmettelemään, että missäs se asunto täällä on ja miltäs se näyttää. Löytyihän se, ja wau! Oi. Keittiö oli paljon isompi kuin muistin, valtava kun vertaa Pasilan vastaavaan, joka sentään on kolmen ihmisen käytössä. Muutenkin 34 neliötä tuntui ruhtinaallisen valtavalta tilamäärältä--etenkin kun se on kaikki ihan vain minun käytössäni. Ja siellä on kylpyamme. Tänään ei kannettu enempää kuin tuo yksi autolastillinen, eli aika vähän. Yöksi kuitenkin vielä Pasilaan.

TB trainspotting

Testailinpas geokätköilyn yhteydessä, miten toimii bloggerin mobiiliversio, joka kaiken lisäksi vielä oli kännyyni ystävällisesti sisäänrakennettu. Hyvin näkyi toimivan. Kuvassa Travel Bug Winter's Viper, jonka vein Pasila train observation -kätköön.

Soitto sux, metro rox

Olinpa suunnitellut meneväni aamulla konsalle harjoittelemaan, mutta ei niin yhtään kiinnostanut. Sentään selvisin sinne ennen puolta päivää. Lounaspöydässä sitten sain kuulla, että kaikki muut (no okei, kaikki = kaksi muuta) maanantaina tutkinnon tehneistä olivat saaneet siitä vitosen, minä kun sain nelosen. Ja käytännössä tällä hetkellä arvosteluasteikko on 4-5, en ole ikinä kuullut kenenkään saaneen nelosta huonompaa. Kaiken päälle havaitsin, että Virtaperkon nuottini oli kävellyt tiehensä, ja minun piti tavata säveltäjä puolen tunnin päästä. Yhtäkkiä lievä vastenmielisyys soittoa kohtaan räjähti täydelliseksi masennukseksi ja inhoksi. Sellaiseksi monesti potemakseni murheeksi siitä, että ylipäänsä pääsin konsalle. En ole tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi lahjakas, enkä edes tarpeeksi ahkera, vittuako minä siellä teen, miksi ne minut sinne ottivat. Olen haaskannut vuosikaupalla elämästäni turhaan, ei minusta kuitenkaan sellistiä tule. En halua soittaa. Haluan paiskata soittimen päin lähintä seinää.

Virtaperkon nuotit järjestyivät sitten kumminkin, ja itse ihminen oli niin mukava ja ymmärtäväinen post-tutkinto-traumojani kohtaan, että pääsin pahimmasta yli, vaikka soitinkin melkoisen huonosti.

Jo tutuksi muodostuneeseen tapaan kahdeksi metrovarikolle. Metrojutut sikseen, olen myös näköjään oppinut olemaan koulussa. Välitunneille löytyy käyttöä, koska ilman kahvia ei meinaa pysyä tajuissaan. Olen myös yllättänyt itseni puhumalla muiden ihmisten kanssa vallan vapaaehtoisesti. En taida ollenkaan olla kurssin epäsosiaalisimmin käyttäytyviin lukeutuvia tapauksia.

Matkaötökkä metrossa

Jostain käsittämättömästä syystä näin taas Lintsi-unta. Varmaan kolmas kerta viikon sisään. Joskus tuossa aiemmin muun muassa olin unissani Hurjakurulla työvuorossa. Tässä viimeisimmässä Lintsillä oli kiipeilyseinä, ja olin siellä jonkun koululaisryhmän kanssa. On sitä ehkä edelleen vähän haikea olo sen suhteen, etten enää Lintsille mene, koska se oli aika jänskä työpaikka, mutta kyllä vain metro on vielä paljon jänskempi. Ja enemmän rahaakin saa.

Tänään ei aamupäivään kuulunut lusmuilua, vaan yliopistoilua ja geokätköilyä. Ensin mainittu tuli siitä, että sain viimeisen artikkelin ennen joulua aloittamaani pilkunnysväyshommaan liittyen, ja menin laitokselle suunnitelmissani tehdä sitä siellä, mutta eipä ollut enää olemassa silloista työpistettäni. Siispä ahkerana ja tunnollisena palautin heti pois avaimetkin. Kun en kerran sitten Siltavuorenpenkereellä voinut pilkkujen kanssa säätää, lähdin poispäin. Kävin katsastamassa Siltavuorensalmen geokätkön. Se olikin lysti, ja sieltä lähti myös mukaani eka Travel Bugini. Nyt on kauhia päänvaiva, että mihinkäs kivaan paikkaan sen keksisin viedä. Viimein asetuin Aleksandriaan ja editoin artikkelia jonkun tunnin.

Ihanasti kerrankin olin oikeasti ajoissa varikolla. Teoriatunneilla alettiin ekaa kertaa hieman puhua vikatilanteissa toimimisesta, huu. Niissä onkin ihmettelemistä. Ajoharjoittelu sujui vaihtelevasti, kun vaihteeksi oli vanhaa M100-junaa. Aluksi oli vähän tuntuma hukassa, että miten semmoinen taas käyttäytyykään, vaan kyllä se sitten käyttäytyi. Travel Bugikin pääsi kanssani ajelemaan.

Metro jee, bussi blaah

Annoin itselleni aamupäivän vapaata, eli päätin olla tekemättä mitään ihmeempää ja järkevämpää. Ei sinänsä eroa mitenkään sen suuremmin monesta viime viikon aamusta tai aamupäivästä, mutta kuitenkin ero oli valtava. Oikeasti pystyi vaan olemaan ilman, että koko ajan ahdistuu ja stressaa siitä, että juuri nytkin pitäisi oikeasti olla harjoittelemassa. Ja puuhasin loppujen lopuksi kumminkin ihan järkeviä, eli aloin pakkailla. Viikonloppuna muutto, hip.

Päivän ainoa typerä inhottava hetkinen tuli, kun lähdin kohti metrovarikkoa. Ajattelin, että nyt kun ihanasti on paljon aikaa enkä ole menossa suoraa jostain muualta, menen ajoissa, ettei tarvi juosta. Katsomallani bussilla olisi pitänyt olla perillä yhdeksää vaille. Tietenkin se pentele tuli sitten 11 minuuttia myöhässä, ja myöhästyin metrokurssilta. Ei sellainen sovi. Metrokuskit ovat täsmällisiä. Sitä paitsi muutenkin pidän itseäni täsmällisenä ja olen yleensä aina ajoissa (tosin sellotunnit ja kvartettitreenit ovat pienoinen poikkeus). On yksi arjen ikävimpiä tunteita, kun istuu bussissa ja katselee, kuinka kello etenee ja on ihan liian paljon, ja bussi vaan matelee ja joutuu pysähtymään joka pysäkille ja joka punaisiin valoihin ja... Blääh. Metro on kivampi kuin bussi.

Vaikka sitten viitisen minuuttia menikin ekan teoriatunnin alusta hukkaan, kukaan ei vielä viskannut minua kurssilta ulos kelvottomana yksilönä. Sen sijaan perehdyttiin junien pakkojarruihin ja muuhun tarpeelliseen. Ajoharjoittelu puolestaan tuntui sujuvan paremmin kuin eilen, kun kykeni jopa ajattelemaan. Ja että ne uudet junat vaan ovat hienoja.

Resitaali.

Näin se vaan on: II resitaali tuli ja meni. Selvisin. Saavutin ne tavoitteet, mitä olin itse asettanut, ja totesin, että olipas tyhmää, koska tavallaan tuli vähän mentyä riman ali tai jotain. Aamupäivän panikoituani viimein kaikki oli valmista, lautakunta saapui, ja aloin soittaa. Jännitti järjettömästi. Siitä huolimatta, soitin kaikki äänet oikeille paikoilleen. En unohtanut mitään. Ei blackouteja. Oikeat äänet, oikeat rytmit, suurin piirtein oikeat nyanssit ja niin edelleen, ei mitään suurempia kämmejä missään. Näinpä sitten sain kenties ensimmäistä kertaa eläissäni sellaista palautetta, että oli teknisesti vakaan ja hallitun oloista, mutta musiikillinen ilmaisu oli vaisua. Viime tutkinnossa sain tismalleen päinvastaisen palautteen, ja pidin siitä paljon enemmän kuin tästä.

Muutenkin saamastani palautteesta jäi melkoisen kurja olo. Osasin jo etukäteen odottaa monenlaista kritiikkiä, mutta sitten ensimmäinen arvostelija aloitti toteamalla, että olisi pitänyt soittaa Janacek ulkoa. Se sattui. Saatana. Ulkoaopettelu oli se suurin vaikeus ja ongelma, ja soitin Janacekin nuotista, koska oma openi ja monet muutkin ihmiset olivat antaneet ymmärtää, että se on ihan ok. Ei sitten. Hajosin siihen. Sen jälkeen muu palaute tuntui kamalalta, vaikkei olisi pitänyt. Loppujen lopuksi päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että ne pitivät ohjelmalehtisestäni ja ohjelman Satu-teemasta, mutta soittoni oli syvältä. Olen vaan väärällä alalla.

Poistuin palautetilanteesta vähän hävettävän epäkohteliaan kiireesti, ja siltikin jouduin juoksemaan, että ehtisin ajoissa metrovarikolle. Teoriatunnit istuin ihmetellen, että mitähäh. Oli kovin epätodellinen olo. Tutkinto meni. Mitä nyt sitten? Illan ajoharjoitteluissa iski nälkä ja väsymys ja ärsytys. Ajoin huonommin kuin viimeksi. Pah. Viimein kotiin päästyäni oli kyllä niin kuollut olo, että ihme kun jaksoin kävellä bussipysäkiltä ovelle asti.

Viimeinen päivä

Näin kamalaa unta, jossa olin unohtanut tehdä tuntkintooni käsiohjelman, ja sitten aloin kirjoittaa sitä konsalla tuntia ennen tutkintoa. Vielä varttia ennenkään se ei ollut valmis, ja sitten tajusin, että olin jostain syystä kirjoittanut pitkän pätkän esittelyä Bachin 1. soolosarjasta, joka ei kuulu koko ohjelmaan ollenkaan. Heräsin hyvin ahdistuneena.

Jottei uni osoittautuisi enteelliseksi, kulutin aamupäivän paitsi larppietäilyn, myös käsiohjelman kirjoittelun parissa. Ei oikein vaan meinannut löytyä netistä tietoa jutuista, joista olisin halunnut kirjoitella, kuten Janacekin Sadun taustalla olevasta tarinasta, mutta eipä voi mitään. Eipä tuolla ohjelmalla oikein mitään väliäkään ole. Jos soitan huonosti, se on ihan sama, minkälainen taideläpyskä se ohjelmalehtinen on.

Iltapäivällä sitten soittelin jonkin verran. Hirvittävän epävarma olo on kappaleiden suhteen. Sen siitä saa, kun on lusmuillut kun olisi pitänyt harjoitella. Kaiken kaikkiaan pahimmillaan tunnelma oli kuin kuolemaantuomitulla päivää ennen loppua. En oikein edes kykene käsittämään, että huomisen kello kahdentoista jälkeen elämä jatkuu. Kai se jatkuu. En ainakaan ole ikinä kuullut, että kukaan koskaan olisi kuollut tutkintojännitykseen.

Soiteltuani mukamas-riittävästi päätin karkoittaa ylettömän ahdistuksen geokätköilyllä. Kolmea kätköä etsin, yhden vain löysin. Tulipa kuitenkin ulkoiltua, ja puuha piti ajatukset poissa tutkinnosta paremmin kuin aamupäivän etäpelaaminen.

Toteutunut unelma

Tänään oli paras "koulupäivä" ikinä. Tänään toteutui eräs pitkäaikainen haaveeni. Aamulla piti herätä viiden jälkeen, että ehtisi varikolle ajoissa, mutta oli se sen arvoista: pääsin oikeasti kävelemään metrotunneliin! Tietenkin meidän tulevien kuskien pitää mahdollisen hätätilanteen tullen osata liikkua siellä, joten tänään harjoiteltiin. Ajeltiin Kampin kääntöraiteen pohjalle, kiivettiin ylös ja takaisin alas varahätäpoistumiskuilun parikymmentämetriset kapeat rautaritiläkierreportaat, ja sitten käveltiin tunnelissa raiteiden vierustaa Kampista Ruoholahteen.

Minulta taisi mennä puolet opastajamme selostuksista ihan ohi korvien, kun keskityin tuijottamaan ihmeissäni ja ihastuksissani ympärilleni. Joo, ajaminen on mageeta, joo, metrot on mageita, mutta tämä oli mageuden huipentuma. Oli meinaan hurja tunne, kun käveltiin liikennöidyn raiteen sivua ja aina tasaisin väliajoin painauduttiin lähelle seinää kun metrojuna mennä huristeli ohitsemme. Ja kun tunnelista otettiin työvalot pois, oli aivan läpitunkemattoman pimeää, ja sitten kun vielä tunneleissa ajavien junien äänet kaikuivat siellä... Ooo. Ei oikein tunneli-ihastuksen kuvaamiseen "wau" ja "whii" ja "jee" riitä. Ylisanat loppuvat. Loppupäivä tunneleiden katsastelun jälkeen oli sitten ajoharjoittelua, mikä myöskin on kivaa.

Mahtavan mainion metrokoulupäivän jälkeen tietysti väsytti kovasti, ja tietysti olisi pitänyt harjoitella, ja tietysti keskittymiskyky oli nollassa. Asioita ei ainakaan auttanut se, että Turussa oli Salaisuuksia-kampanjan ensimmäinen osa meneillään. Etäpelailin minkä voin, mikä ei ollut kovinkaan paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että ei meinannut ajatus pysyä soittamisessa millään. Maanantai on kamalan pian. Onneksi sen jälkeen on tiistai.

Perjantai on paha

Perjantai oli metrokuskikurssin osalta vapaa. Soitosta se ei tietenkään sitä olisi saanut olla, mutta olipa melkein kuitenkin, vaikkei tarkoitus ollut. Nukuin kohtalaisen pitkään, menin konsalle, ja totesin, että kun harjoitusluokkatilanne on tavanomaisen kehno, niin menenpäs kotiin harjoittelemaan. Käsittämätöntä, että en vaan ikinä opi, että se ei toimi niin. Enhän mää kotona mitään saanut soitettua. Sen sijaan keskityin olemaan ahdistunut tutkinnosta ja siitä, etten ole soittanut tarpeeksi. Ei näin. Tutkintoahdistus vain on ihan omaa luokkaansa kaikkeen muuhun angstiin verrattuna. Maanantain ajattelemisesta tulee melkeinpä fyysisesti paha olo. Voi kun olisi jo tiistai.

Illalla käväisin opettamassa, ja sen jälkeen oli projektina saada aikaan hahmon bändin nettisivut huomenna alkavaan kampanjaan, ja samalla kieliteknologian läksyt, koskapa nämä ovat sama asia. Mutta kun ne pitää tehdä oikeaoppisesti CSS-muotoillen, mistä minulla ei ole mitään kokemusta, ja koska haluaisin niistä oikeasti hienot, niin eihän siitäkään valmista tullut.

Päivän saldona siis hirveästi ahdistusta ja yleistä aikaansaamattomuutta ja sen vuoksi lisää ahdistusta. Plääh.

Metroperfektionismia

Edellisten päivien päivärytmiä toistellen, aamupäiväksi konsalle jotain harjoitteluntapaista yrittelemään, ei oikein kulkenut. Nyt on jotenkin sellainen hölmö vaihe, ettei niin yhtään tiedä, mitä tai miten kannattaisi harjoitella, tutkinto kun on niin kovin pian. Yääh.

Ja kahdeksi metrovarikolle. Teoriatuntien jälkeen päästiin ihmettelemään M200-sarjan junaa eli semmoista uudemman mallista. Kyllä oli hieno, ja sulavampi ajaa kuin vanha M100-sarjalainen. Vaan ilmentyipä varsin pian tuolla ajellessa se kovinkin minulle ominainen luonteenpiirre, että pitäisi muka osata kaikki saman tien tismalleen oikein. Heti käy ärsyttämään, kun ei toisena ajopäivänä saa junaa pysäytettyä nätisti ja pehmeästi juuri sentilleen laiturin päätyyn.